sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Ownership, Control and the Firm

One highly important book for my dissertation is Harold Demsetz's (1988) Ownership, Control and the Firm. The Organization of Economic Activity Volume I. Here are the notes I made of this book for my later use. Presented like this, I fully admit that my notes are not much worth for an outsider reader. Anyway, I will summarize and open up some key points in Finnish later on this blog.

First of all, Demsetz creates a framework for the economics of ownership:
A. Ownership as an exogenous phenomenon
1. The identity of owners (or the assignment of rights)
2. The truncation of ownership rights
3. Normative and ethical dimensions of ownership
B. Ownership as an endogenous phenomenon
1. Allocation by individual action
2. Allocation by cooperative action
(a) Management of the business firm (the corporation)
(b) The distribution of wealth and efficient control
    Other remarks I wanted to point out:
    • A general peculiarity of recent literature is that its focus often is not on ownership itself. For example Coase's paper The Problem of Social Cost (1960) is about externalities, not ownership.
    • The essence of effective regulation is to truncate the bundle of rights that defines ownership.
    • In the zero-transaction-cost, zero-income-effects model, the same mix of output, a mix that is efficient, results from the negotiated solution no matter who owns the relevant entitlement (p. 14).
    • One may conclude from Coase's reasoning that the identity of owners has no impact on resource allocation in a competitive setting in the absence of transaction costs if the affected parties play no significant role in the overall patterns of demand for goods. With positive transaction costs or with affected parties significantly impacting the pattern of demand for goods, the identity of owners affect the mix of output that is efficient, but does not alter the conclusion that each resulting mix of output is efficient when judged by the demands emanating from the wealth distribution associated with a particular specification of ownership. (p. 16)
    • The important paper by Averch and Johnson (1962) argues persuasively that owners seek to maximize utility through increased investment in enlarging firm size when regulators bar higher rates of return on capital. (p. 18)
    • The general conclusion is that constraining the ability of persons to exercise specific rights of ownership causes them to rely in greater degree of substitute margins of adjustment in their attempt to maximize utility. (p. 18)
    • It is impossible to describe the complete set of rights that are potentially ownable, and to discuss these as being owned privately or by the state. (p. 19)
    • A positive theory of ownership requires a systematic treatment of these determinants of the structure of ownership rights. In the Coasian world of fully developed rights and zero transaction costs, the identity of owners has no resource allocation consequences; in the world of changing and evolving rights, in which information and transaction costs cannot be zero, the identity of owners, the content of the bundle of ownership rights, and the structure of ownership all have consequences. This is why some bundles of rights are more appropriate to one set of underlying conditions than to another. (p. 20)
    • Two different context arise in the literature that treats ownership endogenously. The first bears on what may be called allocation by individual action. It emphasizes a context in which decisions by owners are assumed to be fully carried out, as if no other individuals need cooperate in executing these decisions. Although agency problem cannot be dismissed completely here, no attempt is made to deal with them explicitly in this literature. The owner of a herd of cattle decides on the size of the herd, and, it is assumed, this decision actually brings the desired herd into being. The second context explicitly considers how ownership bears on the probability that a team of individuals actually executes the desired allocation of resources. Cooperative action is required to implement owner decisions, and agency problems occupy center-stage. (p. 20)
    • One useful way to consider of two components of the bundle of rights: exclusivity and alienability. Exclusivity refers to the right to determine who may use a scarce resource in a particular way. The notion of exclusivity, of course, derives from the right ti insist that no one other than the "owner" use the resource, but this notion is extended here to include the right of the owner to determine who else may use a resource. Alienability refers to the right to reassign ownership to someone else. It includes the right to offer for sale at any price. (p.21)
    • Whereas full communal ownership rewards the ability to occupy or to use a resource before others do, the quasi-communal/private arrangement, exemplified by rent control, rewards desired personal characteristics. In comparison to full and quasi-communal ownership, full private ownership gives greater emphasis to willingness and ability to pay. (p. 22)
    • Ownership is more productive in some circumstances than in others. Little benefit is obtained from enforcing private ownership of resources that are not scarce, and there may be a cost for doing so. Such resources need not be husbanded because they are ample enough in supply to satisfy all potentially competing uses. Legal ownership of the right to use sunshine or to use the open seas as a roadway for international commerce serve little allocative function under normal conditions. Private or state ownership could create potential monopoly problems, and attendant policing costs, only if enforcement of entitlements were possible. Communal rights serve the productive function of barring such monopolies, but communal rights become increasingly counterproductive as conditions of "natural" scarcity become more prevalent. (p. 23)
    • More relevant to the practical problem of resource allocation, the productivity of full ownership increases as the number of alternative uses to which scarce resources can be put increases. Private ownership of resources held in "liquid" condition is more productive than private ownership of an already-in-place sewer system constructed to carry waste liquid away. Private ownership may improve on the operation and maintenance of such system, but it no longer can improve easily on the uses to which the resources embodied in the sewer system can be put. The longer-run the perspective taken, the more productive is full private ownership, precisely because the long-run view is that in which maximum resource fungibility exists. In addition, the more certain are the values to be obtained from alternative deployment of resources, the less useful are the opinions and risk-taking preferences of private entrepreneurs, and the easier it is to substitute state ownership for private ownership without incurring as great a penalty. (p. 23)
    • The full private ownership increases in productivity as does the scarcity value of a resource, the ease with which is use can be monitored, the competitiveness of its production, the variety of the uses to which it can be put, the uncertainty of its values in these uses, and the longer the perspective taken. (p. 24)
    • The larger the size of a society, the more likely it is that underlying conditions favor private ownership. (p. 24)
    • As societies grow in size, so must their dependency on private ownership. Effective decentralization cannot be achieved without de facto movement toward private ownership because privatization means that controllers of resources (their "owners") bear more of the consequences of their actions than do controllers (the bureaucracy) when "the state" is owner. It is precisely this "bearing of consequences" that is prerequisite to an effective incentive system once bureaucratic costs undermine the effectiveness of non-market incentives. Hence, the larger a society becomes, the more it will institute private ownership arrangements (or the more it will isolate itself from international competition and social interaction). The shift from individual to family, from family to clan, from clan to small nation, and from small nation to large nation requires ever greater reliance on private ownership. (p. 24)
    • Only World War II, a period of imposed isolation, and propagandized ideological preference have slowed Russia's movement toward capitalistic institutions, a move that began prior to the Russian revolution and will inevitably continue. Similarly, China cannot long retain the degree of centralized control that has existed since World War II. These may be interpreted as violent reorganizations of ownership rights, constituting huge redistributions in wealth, in which the state takes entitlements away from previous private owners. Once this forced taking of entitlements has been accomplished, once the old distribution of wealth has been altered, it becomes imperative for the state to relinquish control again to private individuals through some more preferred redistribution of wealth. If a large society is to succeed in raising living standards, the state cannot persist in owning the wealth of a nation. Effective, well directed control of resources cannot be obtained through bureaucratic incentives in a large society. Self-interest must be harnessed to the task. The economics of control requires decentralization, and effective decentralization requires considerable privatization if self-interest is to be marshaled in wealth-enhancing ways. (p. 24-25)
    • The problem of control persists in capitalistic societies, mainly for three reasons. First, it persists because the desires of owners must be translated into cooperative action by employees (the agency problem). Second, it persists because the optimum-size firm sometimes requires a commitment of equity capital, to establish effective control, that exceeds the capabilities of a single individual private owner (the diffuse ownership problem). Third, it persists because private interests sometimes diverge from social interests (the monopoly and externality problems). (p. 25)
    • Standard price theory implicitly assumes that a single person owns and manages the theoretical firm, costlessly combining inputs to maximize profits. The structure of ownership varies, of course, and it is important in understanding the organization of economic activity to understand how and why it varies. The analysis of this problem has generated derivative papers on three topics: insider trading, the distribution of wealth, and the amenity potential of a firm's output.
    • Effective control of enterprise and the distribution of wealth are not independent when large size is efficient. If we are to have effective control, we cannot have wealth equality. If we have wealth equality, we cannot have effective control of enterprise. The linkage between wealth distribution and effective control derives from the need to concentrate the ownership of enterprise in the hands of a few owners if control is to be effective. If large-scale enterprise is efficient, an equal distribution of wealth undermines our ability to concentrate ownership in this fashion. The control function of ownership thus provides a logical linkage to macro questions that are usually discussed without reference to the efficiency of enterprise.
    • Most of the legal infringements on the operations of free markets can be expected to worsen the well-being of those being discriminated against. (p. 90)
    • An owner of property rights possesses the consent of fellow men to allow him to act in particular ways. An owners expects the community to prevent others from interfering with his actions, provided that these actions are not prohibited in the specifications of his rights. Property rights convey the right to benefit of harm oneself or others. (p. 104)
    • A primary function of property rights is that of guiding incentives to achieve a greater internationalization of externalities. (p. 105)
    • All that is needed for internationalization is ownership which includes the right of sale. It is the prohibition of a property right adjustment, the prohibition of the establishment of an ownership title that can thenceforth be exchanged, that precludes the internationalization of external costs and benefits. (p. 106)
    • The output mix that results when the exchange of property rights is allowed is efficient and the mix is independent of who is assigned ownership. (p. 106)
    • The emergence of new property rights takes place in response to the desires of the interacting persons for adjustment to new benefit-cost possibilities. (p. 107)
    • Leacock clearly established the fact that a close relationship existed, both historically and geographically, between the development of private rights in land and the development of the commercial fur trade. (p. 108)
    • Forms of ownership: 1) Communal ownership 2) Private ownership and 3) State ownership. (p. 110)
    • Communal ownership means a right which can be exercised by all members of the community. Frequently the rights to till and to hunt the land have been communally owned. Communal ownership means that the community denies to the state or to individual citizens the right to interfere with any person's exercise of communally ownerd rights.
    • Private ownership implies that the community recognizes the right of the owner to exclude others from exercising the owner's private rights.
    • State ownership implies that the state may exclude anyone from the use of a right as long as the state follows accepted political procedures for determining who may not use state-owned property. (p. 110)
    • If a single person owns land, he will attempt to maximize its present value by taking into account alternative future streams of benefits and costs and selecting that one which he believes will maximize the present value of his privately owned land rights. We all know that this means that he will attempt to take into account the supply and demand conditions that he thinks will exist after his death. It is very difficult to see how the existing communal owners can reach an agreement that takes account of these costs. (p.111)
    • An owner of a private right to use land acts as a broker whose wealth depends on how well he takes into account the competing claims of the present and the future. (p.111)
    • The concentration of benefits and costs on owners create incentives to utilize resources more efficiently. (p. 112)
    • The interplay of scale economics, negotiation costs, externalities, and the modification of property rights can be seen in the most notable "exception" to the assertion that ownership tends to be an individual affair: the publicly held corporation. I assume that significant economies of scale in the operation of large corporations is a fact and, also, that large requirements for equity capital can be satisfied more cheaply by acquiring the capital from many purchasers of equity shares. While economies of scale in operating these enterprises exist, economies of scale in provision of capital do not. Hence, it becomes desirable for many "owners" to form a joint-stock company. (p. 113)
    • But if all owners participate in each decision that needs to be made by such a company, the scale of economics of operating the company will be overcome quick by high negotiating costs. Hence a delegation of authority for most decisions takes place and, for most of these, a small management group becomes the de facto owners. Effective ownership, that is effective control of property, is thus legally concentrated in management's hands. This is the first legal modification, and it takes place in recognition of the high negotiating costs that would otherwise obtain. (p.114)
    • The structure of ownership, however, creates some externality difficulties under the law of partnership. If the corporation should fail, partnership law commits each shareholder to meet the debts of the corporation up to the limits of his financial ability. Thus managerial de facto ownership can have considerable external effects on shareholders. Should property rights remain unmodified, this externality would make it exceedingly difficult for entrepreneurs to acquire equity capital from wealthy individuals. A second legal modification, limited liability, has taken place to reduce the effect of this externality. De facto management ownership and limited liability combine to minimize the overall cost of operating large enterprises. Shareholders are essentially lenders of equity capital and not owners, although they do participate in such infrequent decisions as those involving mergers. What shareholders really owe are their shares and not the corporation. Ownership in the sense of control again becomes a largely individual affair. The shareholders own their shares, and the president of the corporation and possibly a few other top executives control the corporation. (p. 114)
    • The mark of a capitalistic society is that resources are owned and allocated by such non-governmental organizations as firms, households, and markets. Resource owners increase productivity through cooperative specialization, and this leads to the demand for economic organizations that facilitate cooperation. (p. 119)
    • It is an entire bundle of rights, (1) to be residual claimant; (2) to observe input behavior; (3) to be the central party common to all contracts with inputs; (4) to alter the membership of the team; and (5) to sell these rights, that defines the ownership (or the employer) of the classical (capitalist, free-enterprise) firm. The coalescing of these rights has arisen, because it resolves the shirking-information problem of team production better than does the non-centralized contractual arrangement. The relationship of each team member to the owner of the firm (i.e. the party common to all input contracts and the residual claimant) is simply a "quid pro quo" contract. Each makes a purchase and sale. (p. 125)
    • Two necessary conditions exists for the emergence of the firm on the prior assumption that more than pecuniary wealth enters utility functions. (1) It is possible to increase productivity through team-oriented production, a production technique for which it is costly measure the marginal outputs of the cooperating inputs. This makes it more difficult to restrict shirking through simple market exchange between cooperating inputs. (2) It is economical to estimate marginal productivity by observing or specifiying input behavior. The simultaneous occurrence of both these preconditions leads to the contractual organizations of inputs, known as the classical capitalist firms, with (a) joint input production, (b) several input owners, (c) one party who is common to all the contracts of the joint inputs, (d) who has rights to renegotiate any input's contract independently of contracts with other input owners, (e) who holds the residual claim, and (f) who has the right to sell his central contractual residual status. (p. 126)
    • An implicit "auxiliary" assumption is that the cost of team production is increased if the residual claim is not held entirely by the central monitor. That is if profit-sharing had to be relied upon for al team members, losses from the resulting increase in central monitor shirking would exceed the output gains from the increased incentives of other team members not to shirk. If the optimal team size is only two owners of inputs, then an equal division of profits and losses between them will leave each with stronger incentives to reduce shirking than if the optimal team size is large, for in the latter case only a smaller percentage of the losses occasioned by the shirker will be borne by him. Incentive to shirk are positively related to the optimal size of the team under an equal profit-sharing scheme. (p. 129)
    • If every stockowner participated in each decision in a corporation, not only would large bureaucratic costs be incurred, but many would shirk the task of becoming well informed on the issue to be decided, since the losses associated with unexpectedly bad decisions would be borne in large part by the many other corporate shareholders. More effective control of corporate activity is achieved for most purposes by transferring decision authority to a smaller group, whose main function is to negotiate with and manage the other inputs of the team. The corporate stockholders retain the authority to revise the membership of the management group and the authority over major decisions that affect the structure of the corporation or its dissolution. (p. 131)
    • Without capitalization of future benefits, there would be less incentive to incur the costs required to exert informed decisive influence on the corporation's policies and managing personnel. Temporarily, the structure of ownership is reformed, moving away from diffused ownership into decisive power blocs, and this is a transient resurgence of the classical firm with power again concentrated in those who have title to the residual. (p. 132)
    • In assessing the significance of stockholders' power, it is not the usual diffusion of voting power that is significant, but instead the frequency with which voting congeals into decisive changes. (p. 132)
    • Resources whose user cost is harder to detect when used by someone else tend to be owner-used. Absentee ownership, in the lay language, will be less likely. Assume momentarily that labor service cannot be performed in the absence of its owner. The labor owner can more cheaply monitor any abuse of himself than if somehow labor-services could be provided without the labor owner observing its mode of use or knowing what was happening. Also, his incentive to abuse himself is increased if he does not own himself. (p. 135)
    • Instead of thinking of shareholders as joint owners, we can think of them as investors, like bondholders, except that the stockholders are more optimistic than bondholders about the enterprise prospects... In sum, is it the case that the stockholder-investor relationship is one emanating from the division of ownership among several people, or is it that the collection of investment funds from people of varying anticipations is the underlying factor? (p. 139)
    • Henry Manne made it clear that is is hard to understand why an investor who wishes to back and "share" in the consequences of some new business should necessarily have to acquire voting power in order to invest in the venture. In fact, we invest in some ventures in the hope that no other stockholders will be so "foolish" as to try to toss out the incumbent management. We want him to have the power to stay in office, and for the prospect of sharing in his fortunes we buy nonvoting common stock. Our willingness to invest is enhanced by the knowledge that we outside investors will be "milked" beyond our initial discounted anticipations. (p. 141)
    • If all the contestant teams were owned by one owner , overinvestments in sports would be avoided, much as ownership of common fisheries or underground oil or water reserce would prevent overinvestments. (p. 141)
    • Professional athletes having sold their source of service to the team owners then enter into sports activity, are owned by team owners. Here the team owners must monitor the athletes' physical condition and behavior to protect the team owners' wealth. The athlete has less incentive to protect or enhance his athletic prowess since capital value changes have less impact on his own wealth and more on the team owners'. (p. 142)
    • From the birth of modern economics in 1776 to 1970, only two works seem to have been written about the theory of the firm that have altered the perspectives of the profession; Knight's Risk, Uncertainty, and Profit (1921) and Coase's The Nature of The Firm" (1937). (p. 144)
    • Our understanding of firms can be improved by recognizing that management is a scarce resource employed in a world in which knowledge is incomplete and costly to obtain. (p. 147)
    • Owners and management make commitments to each other in order to solicit many years of devoted service; human capital specificity arises as a result of long tenure. Conditions change, requiring these commitments to be broken if the firm is to survive. Unlike the claim made by the literature on opportunism, owners or top management do not rush out to break these commitments. Behavior that is opportunistic toward employees is facilitated through mergers, possibly vertical ones, by bringing in new owners and management who are personally free of these past commitments. (p. 155)
    • Vertical separation of ownership becomes more practical the more dedicated in use are the assets used in vertically related activities. (p. 169)
    • Vertically integrating assets that already exist and are separately owned allows no escape from the distributional consequences of opportunism because the price at which such assets are merged surely reflects how the owners' assets are locked in. In this case, integration would be motivated more by the desire to avoid risk than by the possibility of avoiding the expected distributional consequences of opportunism. This suggests that a desire to avoid the distributional consequences of opportunism leads to the use of "original" vertical integration - vertical integration set in place by a sole owner of the assets rather than through merger. (p. 170)
    • The possibility of relying on outside contractors (vertical separation) to circumvent the ability of unions to tie up assets in the event of labor disputes has not escaped the attention of private and state owners of firms. It even merits its own name - "out-sourcing". (p.171)
    • Stigler's theory of vertical integration proposes a negative relationship between vertical integration and the size of a particular market as it grows (or as it exists in different locations). As the market matures, vertical integration is displaced by increasing specialization; if the size of the industry begins to diminish, a reverse process of vertical integration sets in. (p. 177)
    • Thorstein Veblen saw the alleged separation of ownership and control as a transfer of control from capitalist to engineers. He believed capitalists were mainly interested in creating scarcity through monopolization, while engineers were mainly interested in technical efficiency and output growth. (p. 188)
    • We have two opposing forces at work. The "pure" effect of specialized ownership is to reduce on-the-job consumption below levels that would obtain if owners were also managers. The opposing force is the increase in monitoring cost associated with organization structures most likely to create specialized ownership interests. The shareholder of a large publicly held corporation derives no direct utility from on-the-job consumption of management, so his interests are fixed on the bottom line of the profit and loss statement. The more broadly based is the ownership of the firm, the greater is the cost of monitoring management. (p 193)
    • The division of property rights allows persons the option of combining "ownership" and control in any mixture that they wish, given the budget constraints they face. Investment funds and control, therefore, become available at lower costs to society than would be possible were fractional ownership barred. The advent of the modern corporation, organized exchanges, and corporation law have reduced the cost of specializing one's interest as between the different tasks of owning and managing. (p.194)
    • The viability of a business organization depends on how well three conditions are satisfied: 1) The tasks of fixed-wage workers must be easy to monitor. 2) The funds that the owner-president is able and willing to commit to the equity of the firm must be sufficient to maintain an effective scale of operations. 3) The owner's taste for managing and his ability to lead the firm must be appropriate to the situation in which the firm finds itself. (p. 196)
    • The larger is the competitively viable size, ceteris paribus, the larger is the firm's capital resources and, generally, the greater is the market value of a given fraction of ownership. The higher price of a given fraction of the firm should, in itself, reduce the degree to which ownership is concentrated. (p. 203)
    • Larger firms realize a lower overall cost with a more diffuse ownership structure than do small firms. The choice by owners of a diffuse ownership structure, therefore, is consistent with stockholder wealth (or utility-)maximizing behavior. (p.205)
    • Control potential is the wealth gain achievable through more effective monitoring of managerial performance by a firm's owners. (p. 205).
    • Two industries are likely to call forth tight control in order to indulge personal preferences. These are professional sport clubs and mass media firms. Winning the World Series or believing that one is systematically influencing public opinion plausibly provides utility to some owners even if profit is reduced from levels otherwise achievable. These consumption goals arise from the particular tastes of owners, so their achievement requires owners to be in a position to influence managerial decisions. Hence, ownership should be more concentrated in firms for which this type of amenity potential is greater. (p. 208)
    • Overutilization of scarce resources arises because the use of the resource, usually owned by the government, is underpriced. Asking a zero price for the use of our lakes and streams has been a basic source of water pollution. Asking too low a price to remove timber from state forests has resulted in overcutting. The fact that freeways are free during rush hours results in bumper-to-bumper traffic. The failure to charge higher landing fees during the late afternoon hours results in congestion over major airfields. (p. 256)
    • For abolitionists, freedom meant the release of slaves from restrictions imposed by owners. Socialists interpret being free as the absence of restrictions stemming from poverty, while Hayek interprets being free as the absence the restrictions stemming from private and public coercion. (p. 281)

    Omistaminen ja omistautuminen

    Omistautuminen tarkoittaa aktiivista motivaatiota, josta seuraa toiminta ja/tai sitoutuminen. Yleiset esimerkit kuvaavat esimerkiksi urheilijoiden ja taiteilojoiden omistautuvan työlleen. Onko sattumaa, että omistamisella ja omistautumisella on suomen kielessä hyvin läheiset kantasanat? Onko näillä kahdella keskinäistä yhteyttä? Onko omistaja omistautunut? Synnyttääkö omistajuus omistautumisen? Onko omistautuminen psykologista omistajuutta?

    Erään esimerkkiyrityksen myötä pääsin pohtimaan kysymystä, onko omistamisella ja omistautumisella yhteyttä työyhteisössä? Yleisesti yrityksissä pyritään sitouttamaan ja kannustamaan johtoa ja avainhenkilöitä osakeomistuksen avulla. Perusoletus taustalla on, että omistaessaan henkilö omistautuu voimakkaammin työllensä, työskentelee entistä ahkerammin ja tämän seurauksena syntyvistä tuloksista pääsevät nauttimaan sekä kyseinen henkilö että yrityksen muut omistajat. Lähtökohtana on win-win-tilanne.

    Vaikka omistajuutta tarkastellaan pääasiassa taloudellisena ilmiönä on se sitouttamis- ja kannustinmielessä ennen kaikkea psykologinen ja sosiaalinen ilmiö. Psykologinen omistajuus on ennen kaikkea tunnetta siitä, että omistaa ja hallitsee omaa työtään ja omaa työyhteisöään. Tämä "paikka on minun tai meidän" on voimakas tunneside verrattuna tilanteeseen, jossa "olen vain töissä täällä". Sosiaalinen omistajuus tarkoittaa ensisijaisesti kuulumista ryhmään eli kuulumista omistajien joukkoon: "En ole vain töissä täällä vaan olen yksi omistajista".

    Mielenkiinnolla havaitsin, että keskusteluissa esiin nousi kolme ihmistyyppiä.
    1. Ensinnäkin on niitä, jotka tekevät töissä aina ja kaikissa olosuhteissa parhaansa.
    2. Toiseksi on niitä, jotka antavat arvoa mahdollisuudelle omistaa kokevat sen kannustavana.
    3. Kolmanneksi on niitä, jotka suhteuttavat oman osuutensa työkavereihinsa ja epämotivoituvat mikäli kokevat toisen aseman paremmaksi.
    Ensimmäisen tyypin ihmiset tekevät asioita sisäisestä motivaatiosta. Työlleen omistautunut henkilö joko kokee työnsä intohimokseen tai muusta syystä psykologisesti omistaa oman tonttinsa eli on oman työnsä herra. Usein tähän liittyy palava halu olla paras omalla alallaan. Toisen tyypin ihmisille omistajuudella on merkitystä omistautumiselle. Heitä voi kannustaa ja sitouttaa omistajuudella omistautumaan. Tällöin keskeiseksi nousee pitkäjänteinen porkkana omistautumisen hedelmien jakamiseksi. Kolmannen tyypin ihmisiä taas ei saa omistautuneksi työlleen edes omistajuudella. He omistauvat oman edun tavoitteluun ja oman minän maksimointiin, jolloin edes omistajuus ei saa heitä omistautumaan, koska omistautuminen tarkoittaa sitoutumista. Heidän sitoutumisensa kestää juuri niin kauan kuin he saavat itse paremman tarjouksen tai omistautuneen työkaverin asema paranee. Kannustin- ja sitouttamisjärjestelmiä suunniteltaessa oleellinen tieto on eri ihmistyyppien suhtautuminen omistajuuteen ja työhönsä omistautumiseen.

    • Kuka on sinun mielestäsi paras esimerkki tekemiseensä omistautuneesta henkilöstä?
    • Miten hänen omistautumisensa näkyy hänen toiminnassaan?
    • Mitä voimme oppia omistautuneilta henkilöiltä?

    keskiviikko 11. toukokuuta 2011

    Itävaltalaisen taloustieteen merkitys

    Mises-Instituutin suomenkielisillä sivuilla julkaistiin Petri Kajanderin suomennos Llewellyn H. Rockwell Jr:n artikkelista Why Austrian Economics Matter. Teksti löytyy kokonaisuudessaan täältä. Hatunnostoni jälleen kerran Petrille laadukkaasta suomennoksesta. Kirjoitus on kiitettävä katsaus Itävaltalaiseen koulukuntaan ja sen keskeisimpiin näkemyksiin taloustieteestä. Itävaltalaiseen koulukuntaan pohjautuvaa väitöskirjaa tekevänä teksti kolahtaa minuun todella kovaa. Ohessa teksti kokonaisuudessaan.

    Itävaltalaisen taloustieteen merkitys

    Joseph Schumpeter kirjoitti: ”taloustiede on suuri linja-auto, joka pitää sisällään monia matkustajia yhteensovittamattomine intresseineen ja kykyineen”. Toisin sanoen taloustiede on hajanainen ja tulokseton joukko, ja heidän maineensa heijastelee sitä. Kuitenkaan näin ei tarvitse olla, sillä taloustieteilijät pyrkivät löytämään vastauksia materiaalisen maailman kaikkein perinpohjaisimpiin kysymyksiin.

    Kuvittele ettet tiedä mitään markkinoista ja kysy itseltäsi seuraava kysymys: kuinka yhteiskunnan kaikki niukat fyysiset ja älylliset resurssit voidaan kasata kustannukset minimoiden; hyödyntää jokaisen yksilön kykyjä; täyttää jokaisen kuluttajan tarpeet ja maut; kannustaa teknisiä innovaatioita, luovuutta ja yhteiskunnallista kehitystä; ja tehdä nämä kaikki kestävällä tavalla?

    Tämä kysymys on tieteellisen tutkimuksen arvoinen ja ne jotka kamppailevat vastauksen parissa ansaitsevat varmasti kunnioitusta. Ongelmana on kuitenkin tämä: valtavirran taloustieteilijöiden käyttämillä menetelmillä on hyvin vähän tekemistä toimivien ihmisten kanssa ja siten nämä menetelmät eivät tuota tuloksia, jotka kuulostavat oikeilta. Asioiden ei tarvitse olla näin.

    Taloustieteen keskeiset kysymykset ovat askarruttaneet suurimpia ajattelijoita muinaisesta Kreikasta lähtien. Ja nykyään taloustieteellinen ajattelu on hajautunut useisiin koulukuntiin: keynesiläiset, jälkikeynesiläiset, uuskeynesiläiset, klassiset, uusklassiset (tai rationaalisten odotusten koulukunta), monetaristit, julkisen valinnan chigacolaiset, julkisen valinnan virginialaiset, eksperimentalistit, peliteoreetikot, tarjonta puolen monet haarat, ja lista vain jatkuu.

    Itävaltalainen koulukunta

    Itävaltalainen koulukunta on osa tätä sekoitusta, mutta monilla tavoin siitä erillään ja sen yläpuolella. Se ei ole taloustieteen osa-alue, vaan vaihtoehtoinen näkemys koko tieteeseen. Siinä missä muut koulukunnat nojaavat pääosin idealisoituihin matemaattisiin malleihin taloudesta ja ehdottavat valtiolle tapoja saada maailma sopeutumaan, itävaltalainen teoria on realistisempi ja siten yhteiskunnallisesti enemmän tieteellisempi.

    Itävaltalaiset näkevät taloustieteen työkaluna ymmärtää kuinka ihmiset sekä toimivat yhteistyössä että kilpailevat prosessissa kattaa tarpeet, allokoida resurssit ja löytää keinot rakentaa vauras yhteiskuntajärjestys. Itävaltalaiset näkevät yrittäjyyden kriittisenä voimana taloudellisessa kehityksessä, yksityisomistuksen olennaisena resurssien tehokkaalle käytölle ja valtiollisen intervention markkinaprosessiin tuhoisana aina ja kaikkialla.

    Tällä hetkellä itävaltalainen koulukunta on merkittävässä nousussa. Akateemisessa maailmassa tämä on seurausta vastaiskusta matematisointia kohtaan, sanallisen logiikan uudesta tulemisesta metodologisena työkaluna ja pyrkimyksestä löytää teoreettisesti vakaa perinne makrotalouden teorioinnin hullujenhuoneesta. Menettelytapojensa osalta itävaltalainen koulukunta näyttää yhä houkuttelevammalta suhdannevaihtelujen jatkuvien mysteerien, sosialismin romahduksen, hyvinvointi-sodankäynti säännöstelytalouden kustannuksien ja epäonnistumisen ja julkisen isoon valtioon turhautumisen valossa.

    Merkkipaaluja itävaltalaisessa perinteessä

    Itävaltalainen koulukunta on kokenut kahdessatoista vuosikymmenessä merkittävyyden eri asteita. Se oli keskeinen hintateorialle ennen 1900-luvun vaihdetta, rahataloudelliselle taloustieteelle vuosisadan ensimmäiselle vuosikymmenellä ja erimielisyydelle sosialismin käyttökelpoisuudesta ja suhdannevaihtelujen alkuperästä 1920- ja 1930-luvuilla. Koulukunta vajosi 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin saakka taustalle ja siihen yleensä viitattiin ainoastaan teksteissä taloustieteellisen ajattelun historiasta.

    Esi-itävaltalainen perinne ajoittuu 1400-luvun espanjalaisiin skolastikkoihin, jotka ensimmäisinä esittivät yksilöllisen ja subjektiivisen käsityksen hinnoista ja palkoista. Mutta koulukunnan virallinen syntymä ajoittuu Carl Mengerin teoksen Grundsätze der Volkswirtschaftslehre julkaisemiseen vuonna 1871, joka muutti taloustieteilijöiden käsityksen resurssien arvostamisesta, säästämisestä ja hinnoittelusta, kumoten sekä klassisen että marxilaisen näkemyksen ”marginaalisesta vallankumouksesta”.

    Menger loi myös uuden teorian rahasta markkinoiden instituutiona ja perusti taloustieteet yhteiskuntatieteiden menetelmillä löydettäviin deduktiivisiin lakeihin. Ludwig von Mises kertoi Mengerin teoksen tehneen hänestä taloustieteilijän, ja teoksesta on edelleen merkittävää hyötyä.

    Seuraava tärkeä hahmo itävaltalaisessa koulukunnassa oli Eugen von Böhm-Bawerk. Hän osoitti, että korkotasot, silloin kun keskuspankki ei niitä manipuloi, määrittyvät yleisön aikahorisonteista ja että sijoituksen tuotto pyrkii yhtäsuuruuteen aikapreferenssin arvon kanssa. Hän jakoi myös kuolettavan iskun Marxin pääoman ja hyväksikäytön teorialle ja oli yksi teoreettisen taloustieteen pääpuolustajista aikakautena, jolloin historioitsijat kaikista suuntauksista yrittivät tuhota sitä.

    Böhm-Bawerkin merkittävin oppilas oli Ludwig von Mises, jonka ensimmäinen tärkeä hanke oli uuden rahateorian kehittäminen. Vuonna 1912 julkaistu teos Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel tarkensi Mengeriä osoittaen markkinat rahan alkuperäksi sekä myös ettei ole mitään muuta tapaa jolla raha olisi voinut saada alkunsa. Mises argumentoi myös, että raha ja pankkitoiminta tulisi jättää markkinoille ja että valtion interventiosta seuraa ainoastaan harmia.

    Tässä kirjassa, joka on edelleen perusteoksen asemassa, Mises pohjusti myös hänen suhdannevaihteluteoriaansa. Hän esitti, että kun keskuspankki keinotekoisesti alentaa korkotasoja, se aiheuttaa vääristymiä tuotannonrakenteessa pääomahyödykkeiden osa-alueella. Virheinvestointien tapahtuessa taloudellinen laskukausi on välttämätön huonojen sijoituksien poistamiseksi.

    Mises perusti Wieniin suhdannevaihtelututkimuksen instituutin yhdessä oppilaansa F. A. Hayekin kanssa ja yhdessä he osoittivat keskuspankin suhdannevaihtelujen alkulähteeksi. Heidän työnsä osoittautui lopulta kaikkein tehokkaimmaksi taistelussa keynesiläisiä kokeiluja vastaan hienosäätää taloutta veropolitiikalla ja keskuspankin avulla.

    Euroopassa Mises-Hayek teoria oli vallitseva kunnes Keynes voitti esittämällä, että markkinat itsessään ovat vastuussa suhdannevaihteluista. Ei myöskään haitannut, että Keynesin lisäkulutusta, inflaatiota ja budjettivajeita suosiva teoria oli jo ympäri maailmaa valtioiden käytännössä harjoittamaa toimintaa.

    Sosialistinen talouslaskenta

    Keskustelun suhdannevaihtelusta ollessa käynnissä Mises ja Hayek olivat myös mukana kiistassa sosialismista. Vuonna 1920 Mises oli kirjoittanut erään vuosisadan tärkeimmistä artikkeleista: ”Die Wirtschaftsrechnung im Sozialistischen Gemeinwesen”1, jota seurasi hänen kirjansa Die Gemeinwirtschaft: Untersuchungen über den Sozialismus. Tätä ennen sosialismille oli ollut monta kriitikkoa, mutta kukaan ei ollut haastanut sosialisteja selittämään kuinka heidän talousjärjestelmänsä todellisuudessa toimisi ilman vapaita hintoja ja yksityisomaisuutta.

    Mises perusteli, että rationaalinen talouslaskenta vaatii voittojen ja tappioiden testiä. Jos yritys tekee voittoja, se käyttää resursseja tehokkaasti; jos se tekee tappiota, se ei käytä. Ilman tällaisia signaaleja taloudellisella toimijalla ei ole mitään keinoa tarkastaa päätöksiensä soveltuvuutta. Hän ei pysty arvioimaan tämän tai tuon tuotantopäätöksen vaihtoehtokustannuksia. Hinnat ja voittojen ja tappioiden seuraus ovat välttämättömiä. Mises osoitti myös, että näiden hintojen luomiseksi yksityisomistus on välttämätöntä tuotantotoimenpiteissä.

    Sosialismin mukaan tuotantomenetelmät tulisivat olla kollektiivisessa omistuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole pääomahyödykkeiden myyntiä ja ostamista ja siten niille hintoja. Ilman hintoja ei ole voittojen ja tappioiden testiä. Ilman kirjanpitoa voitoista ja tappioista todellista taloutta ei voi olla olemassa. Tulisiko rakentaa uusi tehdas? Sosialismissa ei ole mitään tapaa kertoa. Kaikesta tulee arvailua.

    Misesin essee käynnisti keskustelun kautta Euroopan ja Amerikan. Yksi pääsosialisteista, Oskar Lange, myönsi, että hinnat ovat välttämättömiä talouslaskennalle, mutta hän kertoi keskussuunnittelijoiden voivan keksiä hinnat omasta päästään, katsoa kaupoissa jonojen pituuksia kuluttajakysynnän määrittämiseksi tai antaa tuotantosignaalit itse. Mises vastasi, että myöskään ”markkinoiden leikkiminen” ei toimisi; sosialismi tulisi epäonnistumaan omiin sisäisiin ristiriitoihinsa.

    Hayek käytti talouslaskentakeskustelun tilaisuutta hyväkseen täsmentääkseen ja laajentaakseen Misesin argumenttia omaksi teoriakseen tiedon käytöstä yhteiskunnassa. Hänen esitti, että markkinoiden prosessin luoma tietous oli saavuttamatonta yksittäiselle ihmismielelle, erityisesti keskussuunnittelijoille. Vauraan talouden edellyttämät miljoonat päätökset ovat liian monimutkaisia käsitettäväksi yhdellekään ihmiselle. Tästä teoriasta tuli perusta täydemmälle teorialle yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka työllisti Hayekia hänen akateemisen uransa loppuun saakka.

    Paettuaan natseja Mises saapui Yhdysvaltoihin ja hänet otti vastaan kourallinen vapaiden markkinoiden liikemiehiä, erityisesti Lawrence Fertig. Hän auttoi muodostamaan liikkeen Misesin ajatusten pohjalta, ja useimmat vapaiden markkinoiden taloustieteilijät antavat tunnustuksensa hänelle tästä. Milton Friedmanin sanojen mukaisesti kukaan ei ole tehnyt yhtä paljon vapaiden markkinoiden eteen Yhdysvalloissa kuin Mises. Mutta ne olivat synkkiä aikoja. Hänen oli vaikea löytää ansaitsemaansa yliopistovirkaa ja hänen näkemyksilleen oli vaikeaa löytää laajempaa yleisöä.

    Ensimmäisinä vuosinaan Amerikassa Mises työskenteli kirjoittaakseen uudelleen juuri valmistuneen saksankielisen teoksensa teokseksi Human Action, laaja-alaiseksi työksi englanninkieliselle yleisölle. Siinä hän työsti huolellisesti uudestaan yhteiskuntatieteiden filosofisen perustan yleisesti ja taloustieteen erityisesti. Tämä osoittautui merkittäväksi panokseksi – pitkälti sen jälkeen kun empirismin naiivit opit ovat epäonnistuneet, Misesin ”prakseologia” tai ihmisen toiminnan logiikka jatkaa tutkijoiden ja oppilaiden inspirointia. Tämä suurteos pyyhki pois keynesiläiset epäkohdat ja historistiset oikeutukset ja teki lopulta mahdolliseksi itävaltalaisen koulukunnan uudelleentulemisen.


    Kuitenkin 1970-luvulle asti oli vaikea löytää merkittävää taloustieteilijää, joka ei olisi jakanut keynesiläisiä periaatteita: että hintajärjestelmä on vääristynyt, että vapaat markkinat ovat epärationaaliset, että osakemarkkinoita ohjaa eläimelliset vaistot, ettei yksityiseen sektoriin ole luottamista, että valtio on kykenevä suunnittelemaan taloutta niin ettei se vajoa taantumaan ja että inflaatio ja työttömyys ovat käänteisesti kytköksissä.

    Eräs poikkeus oli Murray N. Rothbard, Misesin erinomainen oppilas, joka kirjoitti 1960-luvun alussa massiivisen taloudellisen teoksen Man, Economy and State. Kirjassaan Rothbard lisäsi oman panoksensa itävaltalaiseen ajatteluun. Vastaavasti kaksi tärkeää Misesin oppilasta, Hans F. Sennholz ja Israel Kirzner, jatkoivat perinnettä. Henry Hazlitt edisti yhtälailla kirjoittamillaan viikoittaisilla Newsweekin kolumneilla ja lisäsi myös panoksensa itävaltalaiseen koulukuntaan.

    1970-luvun stagflaatio heikensi keynesiläistä näkemystä osoittamalla, että korkea inflaatio ja korkea työttömyys olivat mahdollisia samanaikaisesti. Hayekin vastaanottama Nobel-palkinto vuonna 1974 hänen suhdannevaihteluteoriastaan Misesin kanssa aiheutti räjähdyksen akateemisessa mielenkiinnossa itävaltalaista koulukuntaa ja yleisesti vapaiden markkinoiden taloustiedettä kohtaan. Uusi jatko-opiskelijoiden sukupolvi alkoi opiskella Misesin ja Hayekin töitä ja tämä tutkimusohjelma jatkaa yhä kasvamistaan. Nykyään itävaltalainen koulukunta on parhaiten edustettuna Mises instituutin työssä.

    Itävaltalaisen teorian ydin

    Niukkuuden ja valinnan käsitteet sijaitsevat itävaltalaisen taloustieteen sydämessä. Ihmiset kohtaavat jatkuvasti suuren määrän valintoja. Jokainen teko tarkoittaa hylättyjä vaihtoehtoja tai kustannuksia. Ja jokainen teko sisimmiltään on suunniteltu parantamaan toimijan tilannetta hänen näkökulmastaan. Lisäksi jokaisella taloudessa toimijalla on erilainen joukko arvoja ja mieltymyksiä, erilaisia tarpeita ja toiveita ja erilaisia aikatauluja tavoittelemiinsa päämääriin.

    Eri ihmisten tarpeita, toiveita ja aikatauluja ei voida lisätä yhteen tai vähentää toisten ihmisten vastaavista. Ei ole mahdollista supistaa makuja tai aikatauluja yhteen käyrään ja kutsua sitä kuluttajamieltymykseksi. Miksi? Koska taloudellinen arvo on yksilölle subjektiivista.

    Vastaavasti ei ole mahdollista supistaa markkinoiden järjestelyjen monimutkaisuutta valtaviksi kokonaissuureiksi. Emme voi esimerkiksi sanoa, että talouden pääomavaranto on yksi iso K-kirjaimeksi tiivistettynä möykky ja asettaa sitä yhtälöön ja odottaa saavamme hyödyllistä tietoa. Pääomavaranto on heterogeeninen. Osa pääomasta saatetaan käyttää huomenna myytäviin hyödykkeisiin ja osaa kymmenen vuoden päästää myytäviin hyödykkeisiin. Pääoman käytön aikataulut vaihtelevat yhtä paljon kuin itse pääomavarantokin. Itävaltalainen teoria näkee kilpailun prosessina löytää uusia ja parempia tapoja organisoida resursseja, toki ollen täynnä virheitä, mutta jota jatkuvasti parannetaan.

    Tämä tapa katsoa markkinoita on selvästi erilainen verrattuna kaikkiin muihin koulukuntiin. Keynesistä lähtien taloustieteilijät ovat ottaneet tavaksi luoda rinnakkaisia maailmankaikkeuksia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Näissä maailmoissa pääoma on homogeenista ja kilpailu on staattinen lopputila. Niissä on oikea määrä myyjiä, hinnat heijastelevat tuotantokustannuksia ja ylimääräisiä voittoja ei ole olemassa. Taloudellinen hyvinvointi määrittyy lisäämällä yhteen kaikkien yksilöiden hyödyt. Ajan kulumista huomioidaan harvoin, paitsi siirryttäessä staattisesta tilasta toiseen. Tuottajien ja kuluttajien erilaisia aikatauluja ei yksinkertaisesti ole olemassa. Sen sijaan meillä on kokonaissuureita, jotka antavat arvokasta pientä tietoa kaikesta.

    Perinteinen taloustieteilijä myöntää pikaisesti, että nämä mallit ovat epärealistisia ideaalityyppejä joita käytetään pelkästään analyysityökaluina. Muta tämä on vilpillistä, sillä nämä samat taloustieteilijät käyttävät näitä malleja suosituksiinsa toimintamalleista.

    Eräs ilmeinen esimerkki toimintapolitiikasta, joka perustuu luotuihin malleihin taloudesta on oikeusministeriön antritrust-osasto. Siellä byrokraatit ovat tietävinään toimialan oikean rakenteen, millaiset fuusiot ja yrityskaupat vahingoittavat taloutta, kellä on liian paljon tai liian vähän markkinaosuutta ja mitkä ovat asiaankuuluvat markkinat. Tämä edustaa sitä mitä Hayek kutsui väitetyksi tiedoksi.2

    Oikea kilpailijoiden välinen suhde voidaan määrittää ainoastaan ostamalla ja myymällä, ei byrokraattisella määräyksellä. Itävaltalaiset taloustieteilijät ja erityisesti Rothbard toivat esiin, että valtio luo ainoat todelliset monopolit. Markkinat ovat liian kilpailulliset salliakseen minkään monopolin pysyvän yllä.

    Toinen esimerkki on ajatus siitä, että talouskasvua voidaan tehtailla manipuloimalla kokonaiskysyntäkäyriä suuremmalla ja nopeammalla valtion kulutuksella, jota pidetään kysynnän lisääjänä tarjonnan vähentäjän tai kuluttavan yleisön valtiollisen alistamisen sijasta.

    Jos tavanomaiselle taloustieteelle on tunnusomaista epärealistiset mallit, niin itävaltalaiselle taloustieteelle on tunnusomaista hintajärjestelmän perusteellinen arvostaminen. Hinnat tarjoavat talouden toimijoille kriittistä informaatiota tuotteiden ja palveluiden suhteellisesta niukkuudesta. Kuluttajille ei ole esimerkiksi välttämätöntä tietää, että kanakanta on sairauden vuoksi romahtanut jotta he voivat olla taloudellisia kananmunien käytössä. Hintajärjestelmä tiedottaa yleisölle sopivasta käytöksestä kalliimpien kanamunien hintojen muodossa.

    Hintajärjestelmä kertoo tuottajille milloin tulla tai poistua markkinoilta välittämällä tietoa kuluttajien mieltymyksistä. Ja se kertoo tuottajille kaikkein tehokkaimman, tarkoittaen vähiten kalliin tavan luoda tuotteita muista resursseista. Hintajärjestelmää lukuun ottamatta ei ole mitään muuta tapaa tietää näitä asioita.

    Mutta hintojen tulee muodostua vapailla markkinoilla. Niitä ei voida muodostaa samalla tavoin kuin valtion painolaitos keksii hinnat julkaisuilleen. Niitä ei voida perustaa tuotantokustannuksiin postilaitoksen tavoin. Tällaiset käytännöt luovat vääristymiä ja tehottomuutta. Hintojen tulee muodostua yksilöiden vapaista toiminnoista juridisessa ympäristössä joka kunnioittaa yksityisomaisuutta.

    Uusklassinen hintateoria kattaa pääosan tästä alueesta, kuten on todettavissa monista yliopistoasteen oppikirjoista. Mutta se pitää hintojen paikkansapitävyyttä yleensä itsestään selvänä huolimatta niiden perustumisesta yksityisomaisuudelle. Tämän seurauksena lähes kaikki suunnitelmat uudistaa sosialismin jälkeisiä talouksia puhuvat tarpeesta paremmalla hallinnolle, lainoille lännestä, sääntelyn uusista ja eri muodoista ja hintakontrollien poistamisesta, muttei yksityisomaisuudesta. Lopputulos oli verrattavissa junaonnettomuuteen taloudessa.

    Vapaasti kelluvat hinnat eivät pysty tekemään työtään erillään yksityisomaisuudesta ja siihen liittyvästä sopimusvapaudesta. Itävaltalainen teoria pitää yksityisomaisuutta kestävän talouden ensimmäisenä periaatteena. Yleensä taloustieteilijät laiminlyövät aihetta ja sen mainitessaan he pyrkivät löytämään filosofisen perusteen sen loukkaamiselle.

    Itävaltalaisen ajattelun koulukunnan ulkopuolella ”markkinoiden epäonnistumisen” analyysin logiikka ja oikeutus yhdessä sen julkisten hyödykkeiden seurauksen kanssa ovat laajasti hyväksyttyjä. Käsitys julkisesta hyödykkeestä on, että markkinat eivät pysty tarjoamaan niitä ja sen sijaan valtion tulee ne tarjota ja rahoittaa verotuksellaan. Klassisena esimerkkinä pidetään majakkaa, vaikkakin Ronald Coase on osoittanut, että yksityisiä majakkoja on ollut olemassa vuosisatojen ajan. Eräät julkisten hyödykkeiden määritelmät ovat niin laajoja, että jos maalaisjärki sivuutetaan, arkiset kulutushyödykkeet sopivat määritelmään.

    Itävaltalaiset tuovat esiin, että on mahdotonta tietää epäonnistuvatko markkinat ilman riippumatonta testiä, jollaista ei ole olemassa yksilöiden toiminnan ulkopuolella. Markkinat itsessään ovat ainoa käytettävissä oleva kriteeri sille, kuinka resursseja tulisi käyttää.

    Sanotaan esimerkiksi että pidän monien yhteiskunnallisten syiden takia välttämättömänä, että jokaista sataa henkeä kohden on yksi parturi ja katsoessani ympärilleni huomaan, ettei näin ole. Siten ehdotan kansallisen tuen luomista partureille partureiden tarjonnan lisäämiseksi. Mutta ainoa tapa tietää kuinka monta parturia tulisi olla, ovat markkinat itsessään. Jos heitä on vähemmän kuin yksi sataa henkeä kohden, niin meidän tulee olettaa, että suuremman lukumäärän ei ole tarkoitus esiintyä tehokkaiden markkinoiden kohtuullisen tason perusteella. Taloudellisesti ei ole soveliasta kehittää toivelistaa työpaikoista ja instituutioista, jotka ovat irrallaan markkinoista.


    Tavanomainen taloustiede opettaa, että jos hyödyt tai kustannukset yhden henkilön taloudellisista päätöksistä läikkyvät muille, syntyy ulkoisvaikutuksia, ja valtion tulee ne korjata uudelleenjakamisella. Mutta laajemmin määriteltynä ulkoisvaikutukset ovat sisäsyntyisiä kaikille taloudellisille tapahtumille, koska kustannukset ja hyödyt ovat lopulta subjektiivisia. Saatan olla hyvilläni kun tehtaat tupruttavat savua, koska pidän teollisuudesta. Mutta tämä ei tarkoita, että minua pitäisi verottaa oikeudesta katsella niitä. Vastaavasti saatan loukkaantua siitä, ettei suurimmalla osalla miehistä ole partaa, mutta tämä ei tarkoita että parrattomia tulisi verottaa minun mielipahani hyvittämiseksi.

    Itävaltalainen koulukunta määrittää uudelleen ulkoisvaikutuksia tapahtuvaksi ainoastaan omaisuuden fyysisessä loukkaamisessa, kuten esimerkiksi naapurin heittäessä roskapussin pihalleni. Tällöin asiasta tulee rikos. Ei voi olla olemassa arvovapaata hyötyjen yhteenlaskua taloudellisen toiminnan subjektiivisten kulujen tai hyötyjen määrittämiseksi. Sen sijaan relevantin kriteerin tulisi koostua siitä tapahtuvatko taloudelliset toimet rauhanomaisesti.

    Toinen alue jossa itävaltalaiset eroavat muista on siinä, kuinka valtion tulee toimia käytännöllisen markkinoiden epäonnistumisen ongelman korjaamisessa. Oletetaan että valtio on jotenkin huomannut markkinoiden epäonnistumisen. Tällöin todistustaakka on edelleen valtiolla osoittaa, että se pystyy suorittamaan tehtävän markkinoita tehokkaammin. Itävaltalaiset suuntaisivat markkinoiden epäonnistumisien löytämiseen käytetyn energian suurempaan ymmärrykseen valtion epäonnistumisista.

    Mutta valtion epäonnistuminen tehdä, mitä valtavirran teoria sanoo sen pystyvän tekemään, ei ole suosittu aihe. Julkisen valinnan koulukuntien ulkopuolella oletetaan yleensä, että valtio on kykenevä tekemään mitä tahansa se haluaakin tehdä ja tekemään sen hyvin. Unohdetaan valtion luonne instituutiona, jolla on sen omat yhteiskunnalle vahingolliset muotonsa. Eräs Rothbardin panoksista oli suunnata itävaltalaisten mielenkiinto tähän asiaan ja vastaaviin interventioiden ottamiin muotoihin. Hän kehitti interventionismin tyyppiopin ja esitti yksityiskohtaista kritiikkiä useista interventioiden ja niiden seurausten eri muodoista.


    Usein kysytään kysymys James Buchanan kuuluisan lauseen mukaisesti: ”Mitä taloustieteilijöiden tulisi tehdä?” Valtavirran edustajat vastaavat, osittain: ennustaa tulevaisuutta. Tämä päämäärä on oikeutettu luonnontieteissä, koska kivet ja ääniaallot eivät tee valintoja. Mutta taloustiede on yhteiskuntatiede, joka käsittelee ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä, vastaavat kannustimiin, muuttavat mielensä ja toimivat jopa irrationaalisesti.

    Itävaltalaiset taloustieteilijät käsittävät, että tulevaisuus on aina epävarma, ei radikaalisti mutta pääosin. Alkujaankin taloudellisen ongelman aiheuttaa ihmisen toiminta epävarmassa maailmassa jatkuvassa niukkuudessa. Tarvitsemme yrittäjiä ja hintoja avuksemme selviytyäksemme epävarmuudesta, vaikkakaan tätä ei voida tehdä koskaan täysin.

    Yrittäjien, ei taloustieteilijöiden, tehtävänä on ennustaa tulevaa. Tämä ei tarkoita, etteikö itävaltalaiset taloustieteilijät pysty odottamaan tiettyjä seurauksia tietyille valtion poliitikoille. He tietävät esimerkiksi, että hintakatot luovat aina ja kaikkialla puutetta ja että rahan tarjonnan laajennukset aiheuttavat yleistä hintojen nousua ja suhdannevaihteluja, vaikkakaan he eivät voi tietää tarkkaa aikaa tai näiden ennakoitujen tapahtumien luonnetta.

    Valtion numerot

    Viimeinen osa-alue teoriassa, jossa itävaltalaiset eroavat valtavirrasta, on taloudelliset tilastot. Itävaltalaiset ovat kriittisiä useimpien olemassa olevien talouden tilastollisten toimenpiteiden sisällölle. He ovat myös kriittisiä niiden käyttökohteille. Käytetään esimerkkinä kysymystä hintojen joustavuudesta, joka otaksuttavasti mittaa kuluttajien vastaanottavuutta hintojen muutoksille. Ongelman ydin on kielikuvassa ja sen sovelluksissa. Se olettaa, että joustavuutta ilmenee ihmisen toiminnasta riippumattomasti ja että ne voidaan tietää ennen kokemusta. Mutta historialliset kulutuskäyttäytymisen mittaukset eivät muodosta taloudellista teoriaa.

    Toinen esimerkki kyseenalaisista tilastollisista tekniikoista on indeksinumero, pääasiallinen keino, jolla valtio laskee inflaation. Indeksinumeroiden ongelmana on, että ne peittävät suhteelliset hintamuutokset hyödykkeiden ja toimialojen välillä ja suhteelliset hintamuutokset ovat ensisijaisen tärkeitä. Tämä ei tarkoita, että kuluttajahintaindeksi olisi tarpeeton, vaan ainoastaan että se ei ole luotettava indikaattori, että se on altis laajalle väärinkäytölle ja että se naamio erittäin monimutkaiset hintamuutokset toimialojen välillä.

    Myös bruttokansantuotteen tilastot ovat täynnä keynesiläisen mallin sisäsyntyisiä rakenteellisia epäkohtia. Valtion kulutusta pidetään osana kokonaiskysyntää ilman mitään pyrkimystä ottaa huomioon verotuksen säännöstelyn ja uudelleenjakamisen hävittäviä kustannuksia. Jos asia olisi itävaltalaisista kiinni, niin valtio ei keräisi yhtään taloudellista tilastoa. Tällaista informaatiota käytetään pääosin talouden suunnitteluun.

    Julkinen politiikka

    Itävaltalaisille talouden säännöstely on aina tuhoisaa vauraudelle, koska se kohdentaa resursseja väärin ja on erittäin vahingollista pienille yrityksille ja yrittäjyydelle.

    Viime vuosina ympäristölainsäädäntö on ollut yksi pahimmista pahantekijöistä. Kukaan ei pysty laskemaan lakiin puhtaasta ilmasta tai kosteikkoihin ja uhanalaisten lajien politiikkoihin liittyviä ainutlaatuisia tappioita.

    Ympäristöpolitiikka kuitenkin kykenee nimenomaisesti siihen mihin se pyrkii: alentamaan elintasoa. Mutta antitrust-politiikka ei tuota kilpailukykyä sen julistetun toimintapolitiikkansa vastaisesti. Sellaiset möröt kuin saalistushinnoittelu pelottelee yhä byrokraatteja oikeusministeriössä, kun taas yksinkertainen taloudellinen analyysi kykenee kumoamaan ajatukset siitä, että kilpailija pystyy myymään alla tuotantokustannuksiensa valloittaakseen maailman ja myöhemmin veloittamaan monopolihintoja. Yritys joka pyrkii myymään alle tuotantokustannuksiensa kärsii tappioista loputtomasti. Sillä hetkellä kun se pyrkii nostamaan hintojaan, se kutsuu kilpailijat takaisin markkinoille.

    Kansalaisoikeuslainsäädäntö edustaa erästä kaikkein häiritsevintä sääntelyn interventioita työmarkkinoilla. Kun työnantajat eivät voi palkata, erottaa tai ylentää ansiokriteeriensä perusteella, tapahtuu sijoittumisen vääristymiä yrityksessä ja yleisesti työmarkkinoilla. Lisäksi luomalla tietyille ryhmille laillisia etuoikeuksia kansalaisoikeuslainsäädäntö heikentää yleisön tajua oikeudenmukaisuudesta, joka on markkinoiden tunnusmerkki.

    Tässä on yksi kustannus lisää talouden sääntelystä: se estää yrittäjällistä innovoinnin prosessia. Tämä prosessi perustuu pääoman laajoille vaihtoehtoisille käyttötavoille. Valtion sääntely kuitenkin rajoittaa yrittäjien vaihtoehtoja ja asettaa esteitä yrittäjällisten kykyjen harjoittamiselle. Esimerkiksi turvallisuus-, terveys- ja työlainsäädäntö eivät pelkästään estä tuotantoa, vaan ne haittaavat myös parempien tuotantomenetelmien kehittämistä.

    Itävaltalaiset ovat myös kehittäneet vakuuttavaa kritiikkiä uudelleenjakamisesta. Tavanomainen hyvinvointiteoria esittää, että jos vähenevän rajahyödyn laki pitää paikkansa, silloin kokonaishyötyä voidaan helposti lisätä. Jos rikkaalta mieheltä otetaan dollari, hänen hyvinvointinsa vähenee hiukan, mutta tämä dollarin arvon on hänelle vähemmän kuin köyhälle. Siten dollarin jakaminen uudelleen rikkaalta köyhälle lisää kokonaishyötyä näiden kahden välillä. Seurauksena on, että hyvinvointi voidaan maksimoida tulojen täyden tasa-arvoisuuden avulla. Itävaltalaisten mukaan tässä on se ongelmana, että hyötyjä ei voida laskea yhteen tai vähentää, koska ne ovat subjektiivisia.

    Uudelleenjakaminen ottaa omistajilta ja tuottajilta ja antaa sisimmiltään ei-omistajille ja ei-tuottajille. Tämä vähentää uudelleenjaetun omaisuuden arvoa. Kokonaishyvinvoinnin lisäämisen sijaan uudelleenjakaminen alentaa sitä. Tekemällä omaisuuden ja sen arvon vähemmän turvalliseksi tulonsiirrot heikentävät etuja omistajuudesta ja tuotannosta ja alentavat siten kannustimia molempiin.

    Itävaltalaiset torjuvat uudelleenjakamisen käytön talouden elvyttämiseksi tai taloudellisen aktiviteetin rakenteen manipuloimiseksi muunlaiseksi. Esimerkiksi verojen korotuksista on ainoastaan vahinkoa. Verojen toinen nimi on vaurauden tuhoaminen. Ne konfiskoivat pakkovaltaisesti omaisuutta, joka muutoin voitaisiin säästää tai sijoittaa, rajoittaen siten mahdollisia kulutusvaihtoehtoja. Ei ole myöskään olemassa pelkästään kuluttajiin kohdistuvaa verotusta. Kaikki verot vähentävät tuotantoa.

    Itävaltalaiset eivät yhdy näkemykseen, ettei budjetin alijäämillä ole merkitystä. Itse asiassa vaatimus julkisten tai ulkomaisten velkakirjanhaltijoiden alijäämien rahoittamisesta ajaa korkotasoja ylös ja syrjäyttää varteenotettavia yksityisiä investointeja. Alijäämät luovat myös vaaran, että ne rahoitetaan keskuspankin inflaatiolla. Vastaus alijäämiin ei kuitenkaan ole lisätä verotusta, joka on alijäämiä tuhoisampaa, vaan tasapainottaa budjetti välttämättömillä kulujen leikkauksilla. Mistä leikata? Kaikkialta.

    Yksinomaan tasapainoinen budjetti ei ole ihannetilanne. Ali- tai ylijäämistä huolimatta valtion kulutuksen itsessään tulisi olla mahdollisimman pientä. Miksi? Koska tällainen kulutus poikkeuttaa resursseja niiden paremmasta käytöstä yksityisillä markkinoilla.

    Puhutaan ”valtion investoinneista” tänne tai tuonne. Itävaltalaiset torjuvat tämän ristiriitaisena terminä. Oikeat investoinnit tapahtuvat kapitalistien laittaessa omat rahansa riskille alttiiksi pyrkiessään tyydyttämään tulevaa kulutuskysyntää. Valtio rajoittaa kulutuskysynnän tyydyttymistä haittaamalla yksityisen sektorin tuotantoa. Lisäksi valtion investoinnit ovat pahamaineista rahan tuhlausta ja ne ovat itse asiassa poliitikkojen ja byrokraattien kulutusta.

    Raha ja pankkitoiminta

    Valtavirran taloustieteilijät katsovat, että valtion tulee kontrolloida rahapolitiikkaa ja pankkitoiminnan rakennetta kartelleilla, talletusvakuutuksilla ja joustavalla fiat-valuutalla. Itävaltalaiset hylkäävät koko tämän paradigman ja väittävät vapaiden markkinoiden kontrolloivan kaikkia paremmin. Itse asiassa siinä laajuudessa kuin meillä on nykyään vakavia ja radikaaleja ehdotuksia markkinoiden suuremmasta roolista pankkitoiminnassa ja rahatalouspolitiikassa, nämä ovat itävaltalaisen koulukunnan ansiota.

    Talletusturva on ollut yleisön mielissä säästöpankkitoimialan romahduksesta lähtien. Valtio takaa veronmaksajien rahoilla talletukset ja lainat, ja tämä tekee rahoituslaitoksista vähemmän huolellisia. Tosiasiallisesti valtio tekee rahoituslaitoksille mitä salliva vanhempi tekee lapselle: rohkaisee huonoon käytökseen poistamalla rangaistuksen uhan.

    Itävaltalaiset poistaisivat talletusturvan ja eivät pelkästään antaisi talletuspakojen tapahtua, vaan arvostaisivat sen mahdollisuutta välttämättömänä rajoittimena. Itävaltalaisessa rahajärjestyksessä vararikkoisia ja maksukyvyttömiä instituutioita ei pelastettaisi viimekäden rahoittajalla eli veronmaksajien rahoilla.

    Suurin osa itävaltalaista keskitetyn pankkitoiminnan kritiikkiä keskittyy Mises-Hayek suhdannevaihteluteoriaan. Molemmat esittivät, että keskuspankki markkinoiden sijaan on vastuussa liiketoiminnan kausittaisesta käytöksestä. Todistaakseen teoriaansa itävaltalaiset ovat tehneet laajoja tutkimuksia monista historiallisista taantumien ja elpymisten ajanjaksoista osoittaakseen, että niitä jokaista edelsi keskuspankin masinointi.

    Teorian mukaan keskuspankin pyrkimykset alentaa korkotasoja alle niiden luonnollisten tasojen saa lainaajat pääomahyödyketeollisuudessa yli-investoimaan hankkeisiinsa. Alhaisempi korkotaso on tavallisesti merkki siitä, että kuluttajien säästöjä on saatavilla tukemaan uutta tuotantoa. Toisin sanoen jos tuottaja lainaa rakentaakseen uuden rakennuksen, tällöin on olemassa riittävästi säästöjä kuluttajien rakennuksessa valmistettujen tuotteiden ja palveluiden ostamiseksi. Aloitetut hankkeet voidaan ylläpitää. Mutta keinotekoisesti alennetut korkotasot johdattavat liiketoiminnot ryhtymään tarpeettomiin hankkeisiin. Tämä saa aikaan keinotekoisen noususuhdanteen, jota seuraa laskukausi kun ilmenee ettei säästöjä ole riittävästi perustelemaan laajentumisen astetta.

    Itävaltalaiset tuovat esiin, että monetaristien kasvusääntö jättää huomiotta jopa kaikkein pienimpien rahan ja luottojen ”injektiovaikutukset”. Tällaiset lisäykset luovat aina suhdannevaihteluilmiön, vaikka se työskentelisi ylläpitääkseen suhteellisen vakaata indeksinumeroa kuten 1920- ja 1980-luvuilla.

    Mitä päättäjien tulisi tehdä talouden astuessa taantumaan? Pääosin ei mitään. Luottojen noususuhdanteen aikana luotujen virheinvestointien poispyyhkiminen kestää aikansa. Käynnistettyjen hankkeiden täytyy mennä konkurssiin, virheellisesti palkattujen työntekijöiden täytyy menettää työnsä ja palkkojen tulee laskea. Sen jälkeen kun talous on siivottu keskuspankin aiheuttamista huonoista investoinneista, uusi kasvu voi alkaa pohjautuen realistiseen arvioon kuluttajien tulevasta käyttäytymisestä.

    Jos valtio haluaa nopeuttaa elpymisprosessia esimerkiksi tulevien vaalien takia, se pystyy tekemään jotain. Se voi leikata veroja asettaen lisää vaurautta yksityisiin käsiin elpymisen nopeuttamiseksi. Se voi poistaa säännöstelyä, joka rajoittaa yksityissektorin kasvua. Se voi leikata kulutusta ja vähentää luottomarkkinoiden kysyntää. Se voi kumota polkumyynnin vastaiset lait ja leikata tariffeja ja kiintiöitä salliakseen kuluttajille ostaa tuontitavaroita halvemmilla hinnoilla.

    Keskitetty pankkitoiminta luo myös kannustimia inflatorisille rahapolitiikoille. Ei ole sattumaa, että Federal Reserve Systemin luomisen jälkeen dollarin arvo on laskenut 98 prosenttia. Markkinat eivät saaneet tätä aikaan. Syyllinen on keskuspankki, jonka institutionaalinen logiikka ajaa sitä inflatorista politiikkaa kohden samoin kuin väärentäjää pitämään painokoneensa käynnissä.

    Itävaltalaiset uudistaisivat tätä perustavanlaatuisilla tavoilla. Misesiläiset kannattavat paluuta sadan prosentin kultakolikkokantaan, osittaisen kassavarantovelvoitteisen liikepankkitoiminnan päättämistä ja keskuspankin lopettamista, kun taas hayekilaiset kannattavat järjestelmää, jossa kuluttajat valitsevat useista vaihtoehtoisista valuutoista.

    Itävaltalaisen koulukunnan tulevaisuus

    Itävaltalainen taloustiede on nykyään nousussa. Misesin töitä luetaan ja niistä keskustellaan kaikkialla Länsi- ja Itä-Euroopassa, entisessä Neuvostoliitossa yhtä lailla kuin Latinalaisessa Amerikassa ja Pohjois-Aasiassa. Mutta erityisen rohkaisevaa on uusi mielenkiinto Amerikassa, jossa itävaltalaisen koulukunnan näkemyksiä kaivataan erityisen kipeästi.

    Ludwig von Mises instituutin menestys on todistus tästä uudesta mielenkiinnosta. Instituutin pääasiallinen tehtävä on varmistaa, että itävaltalainen koulukunta on merkittävä voima talouskeskusteluissa. Tätä päämäärää varten olemme tukeneet ja organisoineet satoja akateemisia taloustieteilijöitä, tarjonneet akateemisia ja julkisia myyntipisteitä heidän töilleen, opettaneet tuhansia yliopisto-opiskelijoita itävaltalaiseen teoriaan, jakaneet miljoonia julkaisuja ja muodostanut älyllisiä yhteisöjä, kaikkein merkittävimpinä Auburn yliopisto ja Nevadan yliopisto Las Vegeasissa, joissa nämä ajatukset kukoistavat.

    Järjestämme joka kesä Mises yliopistoksi kutsutun opetuksellisen seminaarin itävaltalaisesta koulukunnasta yli 25 hengen tiedekunnan voimalla ja huippuopiskelijoiden kanssa ympäri maata. Meillä on myös akateemisia konferensseja teoreettisista ja historiallisista aiheista ja instituutin akateemikot ovat säännöllisiä osallistujia moniin akateemisiin tapaamisiin.

    Transaction Publishers on tukijana instituutin akateemiselle julkaisulle Quarterly Journal of Austrian Economics, ainoalle neljännesvuosittaiselle ainoastaan itävaltalaiselle koulukunnalle omistetulle julkaisulle englanninkielisessä maailmassa. Transaction julkaisee myös eräitä kirjojamme. The Austrian Economics uutiskirjeen kirjoittaa ja toimittaa Itävaltalaisen koulun jatko-opiskelijat. The Free Market julkaisu soveltaa itävaltalaisia käsityksiä valtiollisen politiikan aiheisiin.

    Mises instituutti tukee satojen oppilaitosten ja yliopistojen oppilaita ja henkilökuntaa. Meillä on ohjelma vieraileville tutkijoille väitöskirjan loppuunsaattamiseksi ja vieraileville tutkijoille uuteen tutkimukseen ryhtymiseksi yhtä lailla meidän pääkeskuksemme kanssa jatko-opiskelijoille. Auburnissa instituutin itävaltalaisen taloustieteen työpaja tutkii uusia historian, teorian ja politiikan alueita ja viikoittainen keskustelu kerää oppilaita ja henkilöstöä yhteen soveltamaan itävaltalaista ajattelua poikkitieteellisessä asiayhteydessä.

    Uusia kirjoja itävaltalaisesta koulukunnasta ilmestyy muutaman kuukauden välein ja itävaltalaiset kirjoittavat myös kaikkiin merkittäviin akateemisiin julkaisuihin. Misesiläisiä näkemyksiä esitetään sadoissa taloustieteen luokkahuoneissa ympäri maata (siinä missä niitä 20 vuotta sitten esitettiin vähemmässä kuin tusinassa luokkahuoneita). Itävaltalaiset ovat tässä ammattikunnassa nousevia tähtiä, taloustieteilijöitä uusina ajatuksineen jotka vetoavat oppilaisiin, niitä jotka ovat markkinoiden puolella ja valtiojohtoisuuden vastaisen suuntauksen eturintamassa.

    Monia näistä akateemikoista Mises instituutti on tukenut akateemisilla konferensseillaan, julkaisuillaan ja opetusohjelmillaan. Instituutin tuella itävaltalainen koulukunta, perinne ja rakentava radikalismi yhdistyvät luomaan vetoavan ja älyllisesti elinvoimaisen vaihtoehdon tavanomaiselle ajattelulle.

    Itävaltalaisen taloustieteen tulevaisuus on kirkas, joka enteilee hyvää itse vapauden tulevaisuudelle. Sillä jos käännämme tällä vuosisadalla valtiojohtoisuuden suuntauksen ympäri ja luomme uudestaan vapaat markkinat, tällöin älyllisen perustan tulee olla itävaltalainen koulukunta. Tämä on itävaltalaisen koulukunnan merkitys.


    1 Suom.huom. artikkelin otsikko suomennettuna: “Talouslaskenta sosialistisessa kansainyhteisössä”.

    2 Suom. huom. alkuperäinen termi: pretense of knowledge.

    Related Posts with Thumbnails