Breathe Business

Aktiivinen omistaminen on vaativaa työtä

2012-03-05T22:11:00.000+02:00

Parkkisen Marko kirjoittaa Ratkaisujen Suomi - Unelmista totta teoksessa niin osuvasti aktiivisesta omistamisesta, että jaan mielelläni tekstin myös tämän blogin lukijajoukolle. Markon kanssa on vaikea olla eri mieltä. Aktiivinen omistaminen on todellakin vaativaa työtä.

Marko Parkkinen

Aktiivinen omistaminen on vaativaa työtä

"Myymistä pahempaa Suomessa on vain omistaminen, ja omistamisen pahin laji on pörssiomistaminen. Ajattelu omistamisen rikollisuudesta kiteytyy lauluun vuodelta 1969, jossa väitetään, että eduskunnan sijaan Suomea hallitsi todellisuudessa "20 perhettä". Laulun mukaan nämä perheet ovat saaneet omaisuutensa perimällä, eivätkä vapaasti kilpailemalla. Ei ymmärretä, että omistaminen on todella vaativaa ja tärkeää työtä. Omistaja päättää, kasvaako yritys, työllistääkö se lisää vai surkastuuko se pois.

Suomessa vaativaa omistamista pidetään itsekkyytenä. Unohdetaan, että vain tuottava yritys voi työllistää. Omistaminen on kansakunnan kannalta tärkeimpiä osaamisalueita ja ehdottomasti taitolaji. Laiska raha palvelee vain velttoa tekemistä ja johtaa aina kilpailukyvyn alenemiseen.

Hyvä omistaja vaatii kasvua, sillä useissa tutkimuksissa kasvuyritysten on todettu kannattavankin kasvamattomia paremmin. Omistajan tulee ymmärtää omistuksestaan riittävästi, jotta hän pystyy määrittämään haastavan, mutta mahdollisen kasvutavoitteen. Omistajan tulee kyseenalaistaa omistustaan jatkuvasti. Miksi omistaa jotakin, jossa on merkittävästi riskiä mutta josta tuottoa tulee vähemmän kuin turvatuista omistuksista?

Hyvä omistaja on samaan aikaan kärsivällinen ja kärsimätön. Suomessa ihaillaan perheyrittäjien ajatusta kvartaalista 25 vuotena. Asiantunteva omistaja onkin kärsivällinen, kun liiketoiminta kehittyy kasvutavoitteiden mukaisesti tai niitä paremmin. Toisaalta hyvä omistaja vaatii kärsimättömästi toiminnan parantamista, kun vaatimisen aika koittaa.

Yrityksen tulee pystyä kehittymään jatkuvasti enemmän arvoa tuottavaksi asiakkailleen ja siten myös omistajilleen. Jos tätä kehitystä ei tapahdu, hyvä omistaja on kärsimätön. Sopiva kvartaali tässä kohtaa on lähempänä 15 minuuttia kuin kolmea kuukautta, 25 vuodesta puhumattakaan. Väärään aikaan kärsivällisestä omistajasta tulee varmasti kärsivä omistaja.

Kaikki investoinnit Suomeen ovat tärkeitä. Jos kilpailukykymme on sitä tasoa, että ainoastaan ammattitaidoton suomalainen raha pysyy Suomessa, ei ongelma suinkaan ole rahansa muualle sijoittavien omistajien, vaan koko yhteiskuntamme. Tärkeämpää kuin suomalainen omistus Suomessa on hyvä suomalainen omistajuus globaalisti ja vastavuoroisesti ammattitaitoiset kansainväliset sijoitukset Suomeen.

Jos omistaminen menee kansalliseksi nokitteluksi, suomalaiset häviävät varmasti. Suomi on markkinana aivan liian pieni, että yritys voisi pitkäjänteisesti kehittyä vain maamme rajojen sisällä. Tästä kasvumontusta päästään sekä ostamalla muualta yrityksiä että myymällä suomalaisia yrityksiä osaksi suurempaa kansainvälistä kokonaisuutta.

Usein omistajuus on niin hajaantunut, ettei kukaan kanna vastuuta. Amerikassa finanssikriisistä syytetään suurelta osin pörssiyhtiöissä frakmentoituneen omsitajuuden seurauksena valtaan päässyttä johtajakapitalismia. Kun osakkeet jakaantuvat lukuisille säätiöille, todellista valtaa käyttää yrityksen pääjohtaja, joka lataa itselleen kohtuuttomat edut, muttei kuitenkaan lopulta kanna omistajan vastuuta.

Valtio-omistajan tulee näyttää esimerkkiä kaikille suomalaisille omistajille. On turha ruikuttaa muiden omistajien kasvuhaluttomuutta, jos yhteistä pottiamme ei vaadita kasvuun. Valtio-omistamisen tulee lähteä kunnianhimoisista ja selkeistä kasvutavoitteista. Valtion yritysten tulee olla markkinoita voimakkaammin kasvun tilassa tai lyhytaikaisen yrityssaneerauksen tilassa."

Marko Parkkinen, yrittäjä, DI

Parhaat talouskirjat

2012-03-02T16:43:00.001+02:00

Mitkä ovat viisi parasta talouskirjaa, jotka suosittelisit aiheesta kiinnostuneelle ystävällesi luettavaksi? Minulta kysyttiin tätä asiaa jokin aika sitten ja tässä on suositukseni. Lista pitää sisällään nimenomaan yleiset talouskirjat, eikä yrityskirjoja, bisneselämänkertoja, oppikirjoja tai strategiakirjoja.

Ludwig von Mises, Human Action: Paras koskaan lukemani kirja. Kapitalismin raamattu. Täydellinen kuvaus ihmisen toiminnasta. Kirja luo loogisen, filosofisen ja eettisen perustan yksilöiden vapaaehtoiseen vaihdantaan perustuvalle taloudelle. Tämän kirjan jälkeen talousajattelu on helppoa. Kirja on noin 900 sivua, joten ihan kevyestä paketista ei ole kyse. Silti jokainen sivu on ehdottamasti lukemisen arvoinen.
Anders Chydenius, Kansallinen voitto: Suomalaisena olisi epäisänmaallista olla nostamatta listalle Chydeniusta, joka kirjoitti viisaita taloustieteistä jo ennen kuuluisammaksi nousseita klassikoita. Teos on mielestäni tärkeä osa Suomen historiaa ja se ansaitsisi arvokkaamman aseman suomalaisessa kirjallisuudessa. Tämän teoksen pitäisi kuulua lukion äidinkielen lukulistoille.
Milton Friedman, Capitalism and Freedom: Milton Friedmanin perusteellinen kannanotto vapaan markkinatalouden puolesta. Kirjassa käydään läpi monia arkipäiväisiä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja osoitetaan niihin paremmat, yksilöiden vapaaseen toimintaan perustuvat ratkaisut. Friedmanin Youtube-videot kapitalismista ovat myös katsomisen arvoisia. Suhteellisen kevyt kirja aloittelijalle.
Adam Smith, The Wealth of Nation / Kansojen varallisuus: Klassikko, johon usein viitataan, mutta hyvin harva ihminen on oikeasti lukenut alkuperäistä teosta. Kannattaisi, koska kirja on paljon monipuolisempi kuin siitä annettu kuvaus. Kun suhteuttaa teoksen kirjoitusajankohtaan eli 1700-luvun lopulle, ei voi kuin kunnioittaa Smithiä vapaan markkinatalouden ajattelun edelläkävijänä. Vaikea luettava, koska teksti on päivityksistä huolimatta vahnakantaista ja ajat muuttuneet, mutta silti perusajatus on iätön ja toimiva.
Friedrich A. von Hayek: The Fatal Conceit / Kohtalokas ylimieli: Tästä kirjasta kirjoitin jo blogissani. Kapitalismin klassikoita. Hyvin suorasanainen ja perusteltu kritiikki sosialismia kohtaan. Hayek käsittelee laajasti yhteiskuntaa, ei vain taloutta. Misesiä, Friedmania ja Smithiä voi lukea kriittisemminkin libertarismiin suhtautuva henkilö, mutta Hayek herättää mustavalkoisuudessaan väkisinkin reaktion joko puolesta tai vastaan.
Johan Norberg, In Defence of Global Capitalism / Globaalin kapitalismin puolustus: Kuudentena lisään listaan vielä Norbergin erinomaisen teoksen globalisaatiosta, koska tämän kirjan lukeminen auttaa merkittävällä tavalla ymmärtämään nykyistä maailmantaloutta ja kehittyvien maiden nousua. Tämä selkeälukuinen ja ajankohtainen teos on listan helpoin luettava, joten tästä voi aloittaa kevyesti.

HS Vieraskynä, Ojala: Yritysten omistaminen ei kuulu valtiolle

2012-02-21T19:13:00.003+02:00

Hyvä ystäväni Harri Ojala kirjoitti (20.2.) Helsingin Sanomien Vieraskynässä erinomaisen kirjoituksen valtion omistuksista otsikolla "Yritysten omistaminen ei kuulu valtiolle". Harri tutki gradussaan valtion omistajapolitiikkaa, joten hän tietää mistä puhuu. Palaan tässä blogissa myöhemmin vielä Harrin graduun, jossa minulla oli kunnia olla yhtenä haastateltavana. Gradun voi ladata luettavaksi täältä. Ohessa Harrin teksti, joka on hyvin linjassa tässäkin blogissa esitettyjen ajatusten kanssa.

HS Vieraskynä: Yritysten omistaminen ei kuulu valtiolle

Suomen valtio on omistajana kaikkiaan noin 60 yhtiössä. Kun huomioidaanniiden tytäryhtiöt ja alakonsernit, valtion vaikutus ulottuu noin tuhanteenyritykseen. Valtion yhtiösalkku on kymmenien miljardien eurojen arvoinen. Viimeaikainen julkisen talouden kehitys ja toimivan markkinataloudenvaatimukset pakottavat tarkastelemaan valtion omistajatoimintaa uudestanäkökulmasta. Pitääkö valtion omistaa näin paljon?

Valtio on luokitellut omistamansa yhtiövarallisuuden erityistehtäväyhtiöihin,kuten Itellaan, Finaviaan ja VR:ään, sekä markkinaehtoisesti toimiviinyrityksiin, joiden omistus perustuu ainakin virallisesti liiketaloudellisiintavoitteisiin. Erityistehtäväyhtiöistä luopuminen on tätä nykyä hyvinepätodennäköistä, mutta arvoltaan huomattavasti merkittävämpi markkinaehtoistenyhtiöiden joukko ei ole valtion salkussa välttämätön.

Vuonna 2009 julkaistun Privatization Barometer -raportin perusteellaSuomessa on Euroopan suurin yksityistämispotentiaali suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Valtion omistajaohjausjakaantuu monitahoisesti eduskunnalle, valtioneuvoston kanslianomistajaohjausosastolle, vastuuministereille, virkamiehille, valtionholdingyhtiölle Solidiumille ja omistettavien yhtiöiden hallituksille.Vastuunjako on tehty, mutta todellista pääomistajan tahdon ilmaisijaa on vaikeamäärittää.

Koska tahto ei ole yksiselitteinen, ei ole helppo rakentaa myöskään senmukaisia kannustin- ja vaikutinjärjestelmiä. Toimiva kannustinjärjestelmälävistäisi koko valtio-omistamisen komentoketjun ja tähtäisi parhaaseentulokseen niin kansalaisten, markkinoiden kuin yhtiöidenkin kannalta.Nykytilanteessa kaikkien vastuutahojen intressi ja kannustin ohjaa yhtiöidensäilyttämiseen valtio-omisteisena, vaikka se ei palvelisi sen enempää itseyhtiöitä kuin Suomeakaan.

Syyt valtio-omistukseen ovat suurelta osin historiallisia, eikä samojaperusteita voi enää soveltaa nykyisessä talouselämässä. Valtion perustehtäväänei kuulu yhtiöiden omistaminen.

Toki omistuksilla pyritään edistämään valtion perustehtävän toteutumistakriisiaikoina. Onko omistajuus kuitenkaan pitävämpi tae huoltovarmuudesta kuinsopimukset tai sääntely? Ja mikä onkaan se kriisi tai taho, jolta suojaudutaan?Huoltovarmuudesta on tullut niin epämääräinen käsite, ettei sillä voiperustella valtion nykymittaista yhtiöportfoliota.

Valtion merkittäväomistusosuus tukee yhtiön pysymistä suomalaisena: voidaan puhuapääkonttoristrategiasta. Strategia edistää kotimaisten resurssien käyttöä jaehkäisee tytäryhtiötaloudeksi joutumista. On kuitenkin kyseenalaista, poistaakopääkonttoristrategia ongelman vai lykkääkö se sitä vain ajallisesti.

Tärkeämpää olisi puuttua niihin syihin, joiden vuoksi niin moni yrityspitää houkuttelevampana vaihtoehtona muuttoa ulkomaille. Kansallisellaelinkeinopolitiikalla ja verotuksella voi tehdä paljon, vaikka kaikki globaalinkilpailun haasteet eivät olekaan selätettävissä. Lisäksi ainakin Stora Ensonesimerkki osoittaa, ettei valtio-omistus itsessään pidä toimintoja Suomessa.

Valtio haluaa selvästikin varmistaa määräysvaltansa yrityksissämoninkertaisesti. Määräysvallan saavuttamiseen ei missään tapauksessa vaaditayhtiön kaikkia osakkeita, harvoin edes 50,1:tä prosenttia. Varsinkin suurissayrityksissä, joissa omistus on hyvin hajaantunutta, määräysvalta onsaavutettavissa 10–30 prosentin osuudella. Ainoastaan holdingyhtiö Solidiuminomistusosuudet ovat tässä luokassa, mikä pitkälti selittää edellä mainitunyksityistämispotentiaalin.

Solidium voi ollasamanaikaisesti niin kotimaisen omistajuuden tulevaisuuden turva kuin askelmarkkinaehtoiseen ratkaisuun. Solidium hoitaa valtion omistuksia suomalaisissa,kansallisesti tärkeissä kaupallisissa yhtiöissä, joista enemmistö kuuluu maan50 suurimman yrityksen joukkoon.

Jossain vaiheessa Solidiumin osittainen yksityistäminen ja pörssilistausvaikuttavat mielenkiintoiselta ja mielekkäältä vaihtoehdolta. Se tarjoaisivaltiolle miljardien myyntitulot ja yksityistämisestä koituvat tehokkuushyödyt.Valtion yhtiöomistuksilla tavoittelemat strategiset intressit eivätvaarantuisi, jos valtio säilyttäisi edelleen määräysvaltansa Solidiumissa.

Valtion eläkerahaston toimitusjohtajan Timo Löyttyniemen Pörssisäätiöllelaatiman, viime vuonna julkaistun raportin mukaan mukanaolo pörssissä pitäisi valtion"kaidalla polulla", etenkin jos valtio vähemmistöomistajana joutuisivaromaan ylimääräisten poliittisten tavoitteiden asettamista yhtiöille.

Lisäksi on tärkeää huomata, että suomalaisilla kotitalouksilla on yli 70miljardin euron pankkitalletukset, joita on mahdollista kanavoidapörssisijoituksiin.

Solidiumin listaaminen pörssiin kasvattaisi etenkin Helsingin pörssinvetovoimaa, ja yksityiset kotimaiset sijoittajat pääsisivät suoriksikansallisvarallisuuden omistajiksi. Tällöin myös pörssin vaihto kasvaisi, mikävahvistaisi yritysrahoitusmarkkinoita.

Valtio-omistajuuden idea sekä senkäytännön monitahoisuus luovat kitkaa ja epäluuloa yksityisillä markkinoilla.Tästä syntyy preemio eli lisähinta, jota valtionyhtiöt pulittavat ainakinmarkkina-arvossaan.

Valtion suuret omistukset markkinaehtoisissa yrityksissä ovat jäänne,joka ei enää palvele muita kuin suomalaisia poliitikkoja ja virkamiehiä, joillene tarjoavat vallan välineen ja lisätuloa. Suunnitelmallinen ja ammattimainenyksityistäminen sen sijaan piristää niin julkista taloutta, kotimaisiarahoitusmarkkinoita kuin itse yhtiöitäkin.

Suomessa on aika tehdä selvä rajanvetokaupallisten yhtiöiden ja valtion omien työkalujen välillä. Ruotsi näyttiomistajapoliittista rohkeutta ja esimerkkiä aloittamalla määrätietoisenyksityistämisen.

Harri Ojala, Asiamies, Tampereen kauppakamari

Prakseologia ja epävarmuus

2012-02-19T20:25:00.003+02:00

Jo itse toiminnan käsitteeseen liittyy epävarmuus tulevasta. Toimintaan liittyy valinta, mutta jos tiedät jo tulevaisuuden, silloin ei ole tarvetta valinnalle, mikä tarkoittaa, ettet toimi. Olisimme kuin laitteita, jotka reagoivat herätteisiin ilman omaa tahtoa.

"Action implies uncertainty about the future"

Emme tiedä tulevaisuutta. Edes luonnontieteet eivät pysty kertomaan tulevaisuutta, ne kertovat ainoastaan mahdolliset ratkaisut sarjasta määriteltyjä tapahtumia. Ne jättävät kaksi aluetta ennalta arvaamattomiksi:

a) Tosiasiat luonnosta, joita emme tunne (Unknown facts of nature)

b) Ihmisen valinnat (Human choices)

Tietämättömyytemme kahdesta näistä seikasta vaikuttaa kaikkeen ihmisen toimintaan epävarmuutena. Ihmisen toiminta suhteessa tulevaisuuteen voidaan luokitella kolmella tavalla:

1.Uhkapeli (Gambling)

2. Spekulointi (Speculation)

3. Suunnittelu / "Insinööritaito" (Engineering)

Uhkapelissä tiedetään sarjan tapahtumia lopputulosten tiheys. Mutta tämä tieto ei auta meitä voittamaan tietyssä erityisessä tapauksessa. Joudumme nojaamaan onneen.

Spekulaatiossa pyrimme mukauttamaan toimintamme suhteessa kykyymme ymmärtää tulevaisuutta. Otamme edelleen riskiä, mutta sitä vähentää lisätiedon hankinta lopputuloksesta. Kaikki ihmisen toiminta perustuu spekulaatioon.

Suunnittelussa / "Insinööritaidossa" tiedämme kaiken tarvittavan rakentamaan välineitä, kuten työkaluja tai laitteita, tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Pidämme huolta varatoimenpiteistä ja turvallisuudesta rajaamaan sattumasta johtuvaa epävarmuutta. Tavoitteena on toimintamme elementtien täysi hallinta.

Onko yhteiskuntasuunnittelu mahdollista?

Puheessa käytetään termiä "yhteiskuntasuunnittelu"(social engineering), mutta tämä ei ole muuta kuin synonyymi yksinvaltiudelle ja totalitarismille. Yhteiskuntaa ei voi suunnitella. Ihmisiä ei voi käsitellä samoin kuin insinööri käsittelee koneensa ratasta. Edes diktaattori ei pysty korvaamaan utopian luomiseksi ihmisten tahtoa omallaan. Yksilön tulee uskoa, että tietty teko vie hänet lähemmäksi onnellisuutta ja diktaattori ei voi pakottaa sellaista käsitystä.

Prakseologia mahdollistaa ennustaa loogisella varmuudella eri toimintatapojen lopputulokset, mutta tämä ennustus ei koskaan pidä sisällään mitään määreellistä. Toisin sanoen voidaan sanoa (muiden asioiden pysyessä ennallaan), että kullan kysynnän laskusta seuraa kullan hinnan lasku. Mutta ei voida ennustaa, kuinka monta dollaria hinta tulee laskemaan, koska toimivan ihmisen tahdolle ei ole mahdollista saattaa numeroa. Prakseologi, joka tekee määrällisen ennustuksen minkä tahansa tuotteen hinnasta tai sen ajoituksesta, ei tee prakseologista ennustusta vaan ilmaisee henkilökohtaisen yrittäjällisen mielipiteensä.

Kuten on ilmeistä, jokaiseen ihmisen tekoon liittyy epävarmuus. Emme voi tietää tulevaisuutta, voimme ainoastaan pelata uhkapeliä, spekuloida tai käyttää insinööritaitoa. Kaikissa näissä kolmessa lähestymistavassa on kiistämättömät riskinsä. Ennustuksilla voimme osoittaa sarjan loogisia tuloksia, mutta nämä lopputulokset voivat olla ainoastaan laadullisia eivätkä määrällisiä.

Verotuksen vuosikello

2012-01-29T22:03:00.000+02:00

Taas on se aika vuodesta, jolloin toimitetaan uudet verokortit palkanlaskentaan. Tämän jälkeen verotus pääsee monelta unohtumaan, koska itse vähennys tapahtuu "automaattisesti" ennakonpidätyksenä ja vähennettyjen verojen määrä palkkakuitilla vain todetaan toteutumana. Jotta verot konkretisoituisivat, suosittelen tekemään yhden yksinkertaisen laskuharjoituksen:

Veroprosentti x 365 päivää = veropäiväsi vuodessa

Jos siis veroprosenttisi on esimerkiksi 42%, saat lopputulokseksi 153 päivää. Tämän jälkeen laske kalenterisi alusta päiviä ja merkitse veropäiviäsi vastaava päivä kalenteriisi. Näin suuren (tai pienen) osan vuodestasi työskentelet Suomen valtiolle verojen muodossa. Jos huomaat työskenteleväsi lähes juhannukseen asti valtion kassan kartuttajana, voit hyvinkin kutsua olevasi puoliksi valtion työntekijä, "valtion kevätapulainen" ja puoliksi itsenäinen palkansaaja tai yrittäjä. Kalenteriin merkittynä päivänä kannattaa kenties järjestää juhlat, koska olet oman osuutesi suorittanut ja lopun saat itse ansaita.

Arvonlisävero

Jos haluaa tarkastella asiaa monipuolisemmin, voi laskelmaan ottaa huomioon myös arvonlisäverot. Arvonlisävero on kenties kaikkein harhaanjohtavin termi, jonka minä tiedän. Arvonlisävero ei todellakaan lisää asian arvoa, kuten nimi antaisi ymmärtää. Kuluttajan maksamaa hintaa se kyllä korottaa, mutta kuluttajan kokemaa arvoa se ei lisää. Itse asiassa asia on päinvastoin, koska korkeamman hinnan vuoksi kuluttaja voi kuluttaa vähemmän haluamiaan asioita ja täten hänen hyvinvointinsa heikkenee. Oikea termi arvonlisäverolle olisi hinnankorotusvero. Silloin kenties termi myös ymmärrettäisiin yhteiskunnallisessa keskustelussa oikein.

Jos siis oletetaan, että maksamiensa verojen jälkeen työntekijä kuluttaa käteen jäävää tuloaan Suomessa, maksaa hän pääsääntöisesti kuluttamistaan asioista yleisen 23% arvonlisäveron eli hinnankorotusveron. Ketju ihmisen työnteosta hänen saamaansa verolla vähennettyyn palkkaan ja palkasta hinnankorotusverolla vähennettyyn tarpeentyydytykseen sisältää siis lähtökohtaisesti kaksi vähennyserää valtiolle.

Arvonlisäveron huomioivan laskelman voi tehdä lisäämällä esimerkiksi yleisen arvonlisäverokannan veroprosenttiin:

(Veroprosentti + yleinen arvonlisäverokanta) x 365 päivää = veropäivät arvonlisäverolla vuodessa

Yllä olevalla esimerkillä saamme tulokseksi (42%+23%=65%) ja lopputulokseksi 237 päivää. Aletaan olemaan elokuussa.

Johtopäätös

Veroasia ei toki ole näin yksinkertainen kuten tässä esitetään, mutta joskus asioita on yksinkertaistettava, jotta yleinen totuus tulee ymmärrettäväksi. Tällä tavalla tarkasteltuna ei ole ihme, jos Suomessa on työtä tekemällä vaikea vaurastua ja kasvattaa henkilökohtaista hyvinvointia, jos vuoden työpanoksesta jää verojen jälkeen todelliseen tarpeentyydytykseen ja vaurauden kasvattamiseen vain syksyn sato. Oikeudenmukaista? Ei minusta. Motivoivaa? Ei varmasti. Lisääkö hyvinvointia? Epäilen.

Omistajuuden edellytyksiä ja ominaisuuksia

2012-01-04T16:11:00.000+02:00

Tässä kirjoituksessa pohditaan omistajuuden edellytyksiä eli sitä prakseologista perustaa, joka synnyttää omistajuuden. Johtopäätöksenä päädytään esittämään, että hyöty ja niukkuus ovat omistajuuden edellytyksiä ja erilaisuus on omistajuuden ominaisuus.

Miksi kukaan omistaisi, jos kaikille riittäisi tarpeeksi yhtä hyvää?

John Locke asettaa omistajuuden filosofiassaan omistamiselle kaksi reunaehtoa: 1) Muille on yhteisesti jäljellä riittävästi ja yhtä hyvää ja 2) Kukaan ei saa ottaa enempää kuin pystyy käyttämään. Kuitenkin voidaan kysyä, miksi ihminen omistaisi, jos jäljelle jäisi kaikille riittävästi ja yhtä hyvää? Mitä arvoa olisi tällaisella omistajuudella? Tarkastellaan tilannetta esimerkin avulla:

Jos ihminen elää omenatarhassa, jossa on rajaton määrä n omenia tarjolla kaikille ja omenat ovat samanlaatuisia, miksi hän haluaisi ottaa haltuunsa ja omistaa tietyn omenan x? Miksi kiinnittyä yhteen, kun valinnanmäärä on rajaton? Entä miksi alkaa haalia useampia omenoita, jos jokainen muukin voi saada niin paljon kuin haluaa?

Miksi parempaa on aina vähemmän?

Esimieheni 7-vuotias lapsi esitti osuvan kysymyksen kysymällä, ”miksi parempaa on aina vähemmän?” Olisiko mahdollista, että niukkuus on arvon ja omistajuuden edellytys? Jos kaikille ei olekaan tarjolla samaa niin paljoa kuin kukin haluaisi, syntyisikö tällöin asioille myös arvo ja ihmisille insentiivi niiden omistamiseen? Jos omenatarhassa olisikin vain 10 omenaa ja 11 ihmistä, jotka kaikki haluaisivat saada vähintään yhden omenan, syntyisikö tilanne, jossa ihminen kohdatessaan omenan ottaisi sen omaan haltuunsa eli omistukseensa? Tällöin ihminen varmistaisi oman tavoitteensa täyttymisen. Jos joukossa on ihmisiä, jotka tahtoisivat saada useamman kuin yhden omenan, poimisivatko he itselleen myös toisen ja kolmannen omenan kohdalle osuessaan? Oletettavasti kyllä, mikäli heidän ensisijainen tavoitteensa olisi oman omenatavoitteen saavuttaminen, eikä esimerkiksi muiden ihmisten omenatavoitteiden täyttyminen oman ensimmäisen omenan saatuaan.

Usko niukkuudesta

On syytä tarkastella myös tosiasiallisen tilan ja ihmisen tietoisuuden erillisyyttä. Esimerkissä me tiedämme, että omenatarhassa on 10 omenaa ja 11 ihmistä. Mutta tietävätkö ihmiset omenatarhassa kokonaistilanteen? Entä jos osa tietää ja osa ei tiedä? Miten ihmisten käyttäytymiseen vaikuttaa heidän henkilökohtainen oletus hyödykkeiden rajallisuudesta tai rajattomuudesta? Riittääkö insentiiviksi haltuunottoon ja omistajuuden synnyttämiseen pelkästään se, että osa ihmisistä uskoo hyödykkeen niukkuuteen eli siihen, että sitä ei riitä kaikille? Miten käyttäytyisi ihminen, joka uskoisi hyödykkeen olevan niukka, mutta tiedostaisi myös, että muut ihmiset eivät tiedosta niukkuutta? Haalisiko hän omistukseensa kaikki kohtaamansa omenat, jonka jälkeen hän kävisi niillä vaihdantaa muihin hyödykkeisiin tai luovuttaisi ne pulassa oleville? Mikäli hänen uskonsa niukkuuteen osoittautuisi vääräksi, jäisi hän oletettavasti yksin muiden silmissä arvottoman omenavarastonsa kanssa ja omistajuuden synnyttäminen olisi siten osoittautunut turhaksi.

Niukkuus ajan muutoksena

Yllä esitetty tilanne on kuvattu staattisena ajan suhteen. Esimerkkiin voidaan kuitenkin lisätä myös aikaulottuvuus. Voidaan olettaa, että omenoita olisi nyt rajaton määrä, mutta ihmisten määrän kasvusta tai kulutuksen lisääntymisestä johtuen tulevaisuudessa omenista tulisi niukkuutta. Tämä näkemys voisi olla joko kaikkien tiedossa tai osan tiedossa ja ihmisten käsitys niukkuuden aikataulusta voisi vaihdella. Riippuen omasta tilannetulkinnasta, ihminen oletettavasti ryhtyisi joko varastoimaan omenoita omaan tarpeeseen tai vaihdantaan, tai eläisi yhä rajattomasti, koska olettaisi niukkuuden olevan kaukana.

Erilaisuus ja laadulliset ominaisuudet

Esimerkissä kaikki omenat ovat samanlaisia. Esimerkkiin voidaan kuitenkin lisätä myös laatu-ulottuvuus huomioimalla omenoiden erilaisuus. Voidaan olettaa, että osa omenoista on vihreitä ja osa punaisia, osa kirpeitä ja osa makeita ja osa kypsiä ja osa raakoja. Laatuluokitteluja voidaan tehdä loputtomasti ja kyllä/ei-luokittelun sijasta todellisuudessa vallitsee erilaisten asteiden ja vivahteiden hajonta. Vastaavalla tavalla voidaan olettaa ihmisten laatumieltymysten vaihtelevan. Osa tykkää enemmän vihreistä kuin punaisista, osa kirpeistä kuin makeista ja osa kypsistä kuin raaoista. Laatupreferenssejä voidaan tehdä vastaavalla tavalla loputtomasti ja ihmisten preferoinnin aste hajaantuu. Erilaisuuden vallitessa myös kokonaistilanne moninaistuu. Tarttuuko punaista, makeaa ja kypsää omenaa tahtova ihminen kohtaamaansa vihreään, kirpeään ja raakaan omenaan ja tyytyy alemman laatu-ulottuvuuden hyötyynsä vai jatkaako hän yhä täydellisen metsästämistä? Poimiiko hän kenties ensimmäisen omenan mukaansa, varmuuden vuoksi, vaikka jatkaakin paremman etsintää?

Johtopäätös: Omistajuuden edellytykset ja ominaisuudet

Esimerkin perusteella voimme tarkastella omistajuuden edellytyksiä. Ensinnäkin voitaneen tehdä johtopäätös, jonka mukaan hyöty on omistajuuden edellytys. Mitä hyötyä olisi omistaa hyödytöntä hyödykettä? Siis jos jostain ei ole kenellekään mitään hyötyä, miksi kukaan sellaista omistaisi? Jos lähdetään siitä, että ihminen on tavoitteellinen toimija, joka pyrkii poistamaan epämukavuuttaan, on omistajuuden joko välittömästi tai välillisesti kyettävä poistamaan omistajansa epämukavuutta. Omistajuuden on siis oltava omistajalle hyödyllinen joko suoraan tai jollekin toiselle hyödyllinen, jolloin omistajuus luo omistajalleen arvoa välillisesti. Esimieheni sanoin, ”rahalla ei tee mitään, jos rahalla ei tee mitään”.

Toiseksi voidaan tehdä johtopäätös, että niukkuus on omistajuuden edellytys. Jos asiaa on tarjolla rajattomasti kaikille, ihmisen ei ole mielekästä rajata asioita omaan omistukseensa. Niukkuuden ei tarvitse olla välitöntä vaan niukkuus voi myös kehittyä ajan myötä. Niukkuuden ei myöskään tarvitse olla tosiasiallista vaan ihmisten uskomus niukkuudesta riittää ohjaamaan käyttäytymistä synnyttäen omistajuuden. Niukkuuden ei myöskään tarvitse olla henkilökohtaista vaan käsitys yleisestä niukkuudesta nyt tai tulevaisuudessa riittää luomaan insentiivin omistajuuteen vaihdannan välineenä.

Kolmanneksi voidaan tehdä johtopäätös, että erilaisuus on omistajuuden ominaisuus. Jos eri laatuvaihtoehtojen kirjo on rajaton ja ihmisten henkilökohtaisten preferenssien on myös rajaton, erilaisuudesta muodostuu omistajuuden ominaisuus. Ihminen voi omistaa hyödyllisen ja niukan asian, mutta haluta yhä omaan tahtotilaansa paremmin sopivaa. Toiselle niukka ja hyödyllinen asia voi olla toisen ihmisen omistuksessa vain siksi että tämä toinen ihminen ei ole löytänyt vielä itselleen sopivampaa. Erilaisuudesta johtuen omistajuus luonteeltaan on sekä määrällistä että laadullista.

Maailman resurssien omistus: öljy vs vesi

Jos tarkastellaan maailman resurssien omistajuutta hyödyn, niukkuuden ja erilaisuuden näkökulmasta, voidaan todeta hyödyllisten ja niukkojen hyödykkeiden olevan arvokkaita. Esimerkiksi öljyn arvokkuus perustuu sen globaaliin hyödyllisyyteen nyky-yhteiskunnassa ja laajaan oletukseen sen niukkuudesta. Öljyn laadullisilla ominaisuuksilla eli erilaisuudella ei voida todeta olevan merkittävää vaikutusta, koska ihmisten preferenssit ovat suurelta osin yhtenäiset.

Vesi raaka-aineena on ihmiselle vähintäänkin yhtä hyödyllistä kuin öljy, mutta koska vedestä ei ainakaan vielä vallitse laaja niukkuus, ei veden arvo vedä vertoja öljyn arvolle. Veden erilaisuudella eli laadullisilla ominaisuuksilla sen sijaan on merkitystä, koska ihmiset preferoivat eri tavalla erilaisia vesiä. Moni on valmis maksamaan pullovedestä, vaikka vesihana olisi lähettyvillä.

Miten vuosi meni?

2012-01-03T16:20:00.000+02:00

Vuoden 2009 vaihteessa vierailin kirjoittajana Forsalin blogissa ja esittelin mallin elämän tarkastelemiseen Excelissä yritysanalyysista muokatuin menetelmin. Työkalu on yhä toimiva, joten tässä päivitetty versio menneen vuoden tarkastelemiseen ja tulevan vuoden tavoitteiden asettamiseen.

TULOSLASKELMA

+ Mitä sait vuonna 2011 aikaiseksi? Mikä oli sinun ”output”?

- Mitä asioita uhrasit/kulutit vuonna 2011 aikaansaannosten saavuttamiseksi (costs)?

= KÄYTTÖKATE (Toivottavasti reilusti plussalla)

- Mitä aiemmin tekemiäsi investointeja kulutit vuonna 2011 ja miten paljon?

+ Mitä tulevaisuuden investointeja teit vuonna 2011 ja miten paljon?

- Jokavuotiset yleiset velvollisuudet, jotka verottavat elämää, mutta on vain hoidettava

- Kenen apua käytit vuonna 2011 ja miten sen hänelle korvasit?

+ Ketä autoit vuonna 2011 ja miten hän sen sinulle korvasi?

+/- Sattuiko tänä vuonna jotain normaalista poikkeavaa, mitä?

=TULOS (Ollaanko vielä plussalla?)

TASE

Varat

Oma pääoma

+ Mikä on alkupääomasi? Mitä sait syntyessäsi? Millaiset ovat lähtökohtasi elämään?

+ Aineelliset resurssisi: Mitä sinulla on/mitä omistat tällä hetkellä? Mikä on sinun?

+ Aineettomat resurssisi: Mitä sinä osaat? Millainen on henkinen pääomasi?

+ Mitä on aiemmilta vuosilta jäänyt varastoosi?

+ Mitä saamisia sinulla on muilta ihmisiltä? Mitä he ovat sinulle velkaa?
+/- Onko aiemmat vuodet kasvattaneet vai kuluttaneet sinua? Kuinka paljon?

= OMA PÄÄOMA

Velvollisuudet

Vieras pääoma

- Pitkäaikaiset velvollisuudet: Mitä pitkäaikaisia velvollisuuksia sinulla on muita ihmisiä kohtaan?
- Lyhytaikaiset velvollisuudet: Mitä velvollisuuksia sinulla on muille ihmisille ensi vuonna?

- Mitä muiden resursseja sinulla on, joista olet riippuvainen ja kuinka paljon niitä on?

- Mitä olet velkaa muille ihmisille? Miten aiot maksaa velkasi?

- Mitä asioita lykkäät vuodesta toiseen taakkanasi?

=VIERAS PÄÄOMA

TASEEN LOPPUSUMMA: OMA PÄÄOMA+VIERAS PÄÄOMA

Tältä pohjalta voit sitten tarkastella elämäsi tunnuslukuja esimerkiksi seuraavasti:

Mikä oli vuoden kasvusi? Paljonko aikaansaannokset kasvoivat edellisvuoteen verrattuna? Miltä tulevaisuus näyttää? Onko taantuma edessä?
Mikä on käyttökateprosenttisi (käyttökate/aikaansaannokset)? Saatko enemmän aikaan kuin kulutat?
Mikä on investointiasteesi? Sijoitatko enemmän tulevaisuuteesi kuin kulutat aikaisemmin tekemiäsi uhrauksia?
Mikä on vuoden kokonaistulos? Onko se edellisvuosia parempi?
Mikä on sijoitetun pääoman tuottosi (tulos/oma pääoma ja/tai tulos/taseen loppusumma)? Millainen on tuottosi suhteessa alkupääomaasi?
Mikä on omavaraisuusasteesi (oma pääoma/taseen loppusumma)? Onko se yli 50% vai vievätkö velvollisuudet elämääsi?
Miten aineettomat ja aineelliset resurssisi kehittyi tänä vuonna?
Mikä on tulevaisuuden tuottoarvosi (tulevien vuosien tulokset laskettuna nykypäivään)?
Mikä on taseen loppusummasi? Onko se suuri vai pieni muihin verrattuna? Kuinka isosti elät elämääsi?
Miten tasettasi tulisi muokata, jotta olisit tuottavampi ja saisit aikaan parempia tuloksia tulevaisuudessa?

Tulosrikasta vuotta toivottaen ja taantumaa vastaan taistellen!

Ludwig von Mises: Profit and Loss

2012-01-02T09:44:00.000+02:00

Voitto ja tappio ovat talouden peruskäsitteitä. Silti monikaan ei osaa määritellä niitä oikein tai ei ymmärrä niiden merkitystä markkinataloudessa. Ludwig von Misesin Profit & Loss on lyhyt ja helposti luettava teos talouden peruskäsitteistä. Kirja löytyy ilmaiseksi esimerkiksi täältä. Ohessa on otteita Misesin ajatuksista suorina sitaatteina.

Ludwig von Mises: Profit & Loss

Mitä on yrittäjän voitto?

If all people were to anticipate correctly the future state of the market, the entrepreneurs would neither earn any profits nor suffer any losses... What makes profit emerge is the fact that the entrepreneur who judges the future prices of the products more correctly than other people do buys some or all of the factors of production at prices which, seen from the point of view of the future state of the market, are too low. Thus the total costs of production — including interest on the capital invested — lag behind the prices which the entrepreneur receives for the product. This difference is entrepreneurial profit.

Mitä on yrittäjän tappio?

On the other hand, the entrepreneur who misjudges the future prices of the products allows for the factors of production prices which, seen from the point of view of the future state of the market, are too high. His total costs of production exceed the prices at which he can sell the product. This difference is entrepreneurial loss.

Tuotto pääomalle ja osingot eivät ole osa voittoa

Interest on the capital employed is not a component part of profit. The dividends of a corporation are not profit. They are interest on the capital invested plus profit or minus loss.

Yrittäjän työpanos ei ole voittoa

The market equivalent of work performed by the entrepreneur in the conduct of the enterprise's affairs is entrepreneurial quasi-wages but not profit.

Yrittäjyys on päätöksentekoa

The activities of the entrepreneur consist in making decisions. He determines for what purpose the factors of production should be employed.

There is a simple rule of thumb to tell entrepreneurs from non-entrepreneurs. The entrepreneurs are those on whom the incidence of losses on the capital employed falls. Amateur-economists may confuse profits with other kinds of intakes. But it is impossible to fail to recognize losses on the capital employed.

Bureaucratic management is the only alternative available where there is no profit and loss management.

The consumers by their buying and abstention from buying elect the entrepreneurs in a daily repeated plebiscite as it were. They determine who should own and who not, and how much each owner should own.

Markkinat ovat avoimet kenelle tahansa

Entrance into the ranks of the entrepreneurs in a market society, not sabotaged by the interference of government or other agencies resorting to violence, is open to everybody. Those who know how to take advantage of any business opportunity cropping up will always find the capital required. For the market is always full of capitalists anxious to find the most promising employment for their funds and in search of the ingenious newcomers, in partnership with whom they could execute the most remunerative projects.

Arvovalinnat ovat aina henkilökohtaisia ja subjektiivisia: kuluttaja itse päättää

Judgments of value are necessarily always personal and subjective. The consumer chooses what, as he thinks, satisfies him best. Nobody is called upon to determine what could make another man happier or less unhappy. The popularity of motor cars, television sets and nylon stockings may be criticized from a "higher" point of view. But these are the things that people are asking for. They cast their ballots for those entrepreneurs who offer them this merchandise of the best quality at the cheapest price.

The consumer does not — like the voter in political voting — choose between different means whose effects appear only later. He chooses between things which immediately provide satisfaction. His decision is final.

Voitot eivät koskaan ole normaaleja

Profits are never normal. They appear only where there is a maladjustment, a divergence between actual production and production as it should be in order to utilize the available material and mental resources for the best possible satisfaction of the wishes of the public. They are the prize of those who remove this maladjustment; they disappear as soon as the maladjustment is entirely removed. In the imaginary construction of an evenly rotating economy there are no profits. There the sum of the prices of the complementary factors of production, due allowance being made for time preference, coincides with the price of the product. The greater the preceding maladjustments, the greater the profit earned by their removal. Maladjustments may sometimes be called excessive. But it is inappropriate to apply the epithet "excessive" to profits.

Pääoma ei luo voittoa tai tappiota vaan yrittäjän päätökset

It is not the capital employed that creates profits and losses. Capital does not "beget profit" as Marx thought. The capital goods as such are dead things that in themselves do not accomplish anything. If they are utilized according to a good idea, profit results. If they are utilized according to a mistaken idea, no profit or losses result. It is the entrepreneurial decision that creates either profit or loss. It is mental acts, the mind of the entrepreneur, from which profits ultimately originate. Profit is a product of the mind, of success in anticipating the future state of the market. It is a spiritual and intellectual phenomenon.

Verotus vie resursseja koko yhteiskuntaa parhaiten palvelevilta

In branding profits as excessive and penalizing the efficient entrepreneurs by discriminatory taxation, people are injuring themselves. Taxing profits is tantamount to taxing success in best serving the public. The only goal of all production activities is to employ the factors of production in such a way that they render the highest possible output. The smaller the input required for the production of an article becomes, the more of the scarce factors of production is left for the production of other articles. But the better an entrepreneur succeeds in this regard, the more is he vilified and the more is he soaked by taxation. Increasing costs per unit of output, that is, waste, is praised as a virtue.

Kateus on ihmisen yleinen heikkous

All people, entrepreneurs as well as non-entrepreneurs, look askance upon any profits earned by other people. Envy is a common weakness of men. People are loath to acknowledge the fact that they themselves could have earned profits if they had displayed the same foresight and judgment the successful businessman did. Their resentment is the more violent, the more they are subconsciously aware of this fact.

Voitto siirtää pääoman niille, joiden hallinnassa se hyödyttää eniten kaikkia

Public opinion condones profits only as far as they do not exceed the salary paid to an employee. All surplus is rejected as unfair. The objective of taxation is, under the ability-to-pay principle, to confiscate this surplus. Now one of the main functions of profits is to shift the control of capital to those who know how to employ it in the best possible way for the satisfaction of the public. The more profits a man earns, the greater his wealth consequently becomes, the more influential does he become in the conduct of business affairs. Profit and loss are the instruments by means of which the consumers pass the direction of production activities into the hands of those who are best fit to serve them. Whatever is undertaken to curtail or to confiscate profits impairs this function. The result of such measures is to loosen the grip the consumers hold over the course of production. The economic machine becomes, from the point of view of the people, less efficient and less responsive.

Säästäminen ja pääoman kumuloituminen kasvattavat, ei kuluttaminen

The jealousy of the common man looks upon the profits of the entrepreneurs as if they were totally used for consumption. A part of them is, of course, consumed. But only those entrepreneurs attain wealth and influence in the realm of business who consume merely a fraction of their proceeds and plough back the much greater part into their enterprises. What makes small business develop into big business is not spending, but saving and capital accumulation.

Miten yrittäjän voitto hyödyttää kaikkia?

A surplus of the sum of all profits earned in the whole economy above the sum of all losses suffered emerges only in a progressing economy, that is in an economy in which the per head quota of capital increases. This increment is an effect of saving that adds new capital goods to the quantity already previously available. The increase of capital available creates maladjustments insofar as it brings about a discrepancy between the actual state of production and that state which the additional capital makes possible. Thanks to the emergence of additional capital, certain projects which hitherto could not be executed become feasible. In directing the new capital into those channels in which it satisfies the most urgent among the previously not satisfied wants of the consumers, the entrepreneurs earn profits which are not counterbalanced by the losses of other entrepreneurs.

The enrichment which the additional capital generates goes only in part to those who have created it by saving. The rest goes, by raising the marginal productivity of labor and thereby wage rates, to the earners of wages and salaries and, by raising the prices of definite raw materials and food stuffs, to the owners of land, and, finally, to the entrepreneurs who integrate this new capital into the most economical production processes. But while the gain of the wage earners and of the landowners is permanent, the profits of the entrepreneurs disappear once this integration is accomplished. Profits of the entrepreneurs are, as has been mentioned already, a permanent phenomenon only on account of the fact that maladjustments appear daily anew by the elimination of which profits are earned.

Säästäminen luo vaurautta koko yhteiskuntaan

It is obvious that in a stationary economy no part of the national income goes into profits. Only in a progressing economy is there a surplus of total profits over total losses. The popular belief that profits are a deduction from the income of workers and consumers is entirely fallacious. If we want to apply the term deduction to the issue, we have to say that this surplus of profits over losses as well as the increments of the wage earners and the landowners is deducted from the gains of those whose saving brought about the additional capital. It is their saving that is the vehicle of economic improvment, that makes the employment of technological innovations possible and raises productivity and the standard of living. It is the entrepreneurs whose activity takes care of the most economical employment of the additional capital. As far as they themselves do not save, neither the workers nor the landowners contribute anything to the emergence of the circumstances which generate what is called economic progress and improvement. They are benefited by other peoples' saving that creates additional capital on the one hand and by the entrepreneurial action that directs this additional capital toward the satisfaction of the most urgent wants on the other hand. A retrogressing economy is an economy in which the per head quota of capital invested is decreasing. In such an economy the total amount of losses incurred by entrepreneurs exceeds the total amount of profits earned by other entrepreneurs.

Voitto ja tappio ovat sosiaalisia ilmiöitä

The originary praxeological categories of profit and loss are psychic qualities and not reducible to any interpersonal description in quantitative terms. They are intensive magnitudes. The difference between the value of the end attained and that of the means applied for its attainment is profit if it is positive and loss if it is negative. Where there are social division of efforts and cooperation as well as private ownership of the means of production, economic calculation in terms of monetary units becomes feasible and necessary. Profit and loss are computable as social phenomena. The psychic phenomena of profit and loss, from which they are ultimately derived, remain, of course, incalculable intensive magnitudes.

Kapitalismissa tarvitaan voittoja ja tappioita

Capitalism cannot survive the abolition of profit. It is profit and loss that force the capitalists to employ their capital for the best possible service to the consumers. It is profit and loss that make those people supreme in the conduct of business who are best fit to satisfy the public. If profit is abolished, chaos results.

Liikemiehellä on vain yksi tavoite: mahdollisimman suuri voitto

The businessmen are not irresponsible tyrants. It is precisely the necessity of making profits and avoiding losses that gives to the consumers a firm hold over the entrepreneurs and forces them to comply with the wishes of the people. What makes a firm big is its success in best filling the demands of the buyers. If the bigger enterprise did not better serve the people than a smaller one, it would long since have been reduced to smallness. There is no harm in a businessman's endeavors to enrich himself by increasing his profits. The businessman has in his capacity as a businessman only one task: to strive after the highest possible profit. Huge profits are the proof of good service rendered in supplying the consumers. Losses are the proof of blunders committed, of failure to perform satisfactorily the tasks incumbent upon an entrepreneur. The riches of successful entrepreneurs is not the cause of anybody's poverty; it is the consequence of the fact that the consumers are better supplied than they would have been in the absence of the entrepreneur's effort. The penury of millions in the backward countries is not caused by anybody's opulence; it is the correlative of the fact that their country lacks entrepreneurs who have acquired riches. The standard of living of the common man is highest in those countries which have the greatest number of wealthy entrepreneurs. It is to the foremost material interest of everybody that control of the factors of production should be concentrated in the hands of those who know how to utilize them in the most efficient way.

Kapitalismi ei ole syy köyhyyteen vaan sen puute

The disintegration of the international capital market is one of the most important effects of the anti-profit mentality of our age. ...The immense majority of the world's population is extremely poor when compared with the average standard of living of the capitalist nations. But this poverty does not explain their propensity to adopt the communist program. They are anti-capitalistic because they are blinded by envy, ignorant, and too dull to appreciate correctly the causes of their distress. There is but one means to improve their material conditions, namely, to convince them that only capitalism can render them more prosperous.

The worst method to fight communism is that of the Marshall Plan. It gives to the recipients the impression that the United States alone is interested in the preservation of the profit system while their own concerns require a communist regime. The United States, they think, is aiding them because its people have a bad conscience. They themselves pocket this bribe but their sympathies go to the socialist system. The American subsidies make it possible for their governments to conceal partially the disastrous effects of the various socialist measures they have adopted.

Neither India nor China has ever established capitalism. Their poverty is the result of the absence of capitalism.

There is but one means to improve the material well-being of men, viz., to accelerate the increase in capital accumulated as against population.

Voitot ovat todiste onnistumisesta

The function of entrepreneurs is to make profits; high profits are the proof that they have well performed their task of removing maladjustments of production. ...the world would be in a rather desolate condition if it were peopled exclusively by men not interested in the pursuit of material well-being.

Talous ei ole staattinen eikä sitä voi tutkia matemaattisilla malleilla

Now one of the main shortcomings of the mathematical economists is that they deal with this evenly rotating economy — they call it the static state — as if it were something really existing. Prepossessed by the fallacy that economics is to he treated with mathematical methods, they concentrate their efforts upon the analysis of static states which, of course, allow a description in sets of simultaneous differential equations. But this mathematical treatment virtually avoids any reference to the real problems of economics. It indulges in quite useless mathematical play without adding anything to the comprehension of the problems of human acting and producing. It creates the misunderstanding as if the analysis of static states were the main concern of economics. It confuses a merely ancillary tool of thinking with reality.

The mathematical economist is so blinded by his epistemological prejudice that he simply fails to see what the tasks of economics are. He is anxious to show us that socialism is realizable under static conditions. As static conditions, as he himself admits, are unrealizable, this amounts merely to the assertion that in an unrealizable state of the world socialism would be realizable. A very valuable result, indeed, of a hundred years of the joint work of hundreds of authors, taught at all universities, publicized in innumerable textbooks and monographs and in scores of allegedly scientific magazines!

There is no such thing as a static economy. All the conclusions derived from preoccupation with the image of static states and static equilibrium are of no avail for the description of the world as it is and will always be.

Loppusanat: valinta kapitalismin ja sosialismin välillä

A social order based on private control of the means of production cannot work without entrepreneurial action and entrepreneurial profit and, of course, entrepreneurial loss. The elimination of profit, whatever methods may be resorted to for its execution, must transform society into a senseless jumble. It would create poverty for all.

In a socialist system there are neither entrepreneurs nor entrepreneurial profit and loss. The supreme director of the socialist commonwealth would, however, have to strive in the same way after a surplus of proceeds over costs as the entrepreneurs do under capitalism. It is not the task of this essay to deal with socialism. Therefore it is not necessary to stress the point that, not being able to apply any kind of economic calculation, the socialist chief would never know what the costs and what the proceeds of his operations are.

What matters in this context is merely the fact that there is no third system feasible. There cannot be any such thing as a non-socialist system without entrepreneurial profit and loss. The endeavors to eliminate profits from the capitalist system are merely destructive. They disintegrate capitalism without putting anything in its place. It is this that we have in mind in maintaining that they result in chaos.

Men must choose between capitalism and socialism. They cannot avoid this dilemma by resorting to a capitalist system without entrepreneurial profit. Every step toward the elimination of profit is progress on the way toward social disintegration.

In choosing between capitalism and socialism people are implicitly also choosing between all the social institutions which are the necessary accompaniment of each of these systems, its "superstructure" as Marx said. If control of production is shifted from the hands of entrepreneurs, daily anew elected by a plebiscite of the consumers, into the hands of the supreme commander of the "industrial armies" (Marx and Engels) or of the "armed workers" (Lenin), neither representative government nor any civil liberties can survive. Wall Street, against which the self-styled idealists are battling, is merely a symbol. But the walls of the Soviet prisons within which all dissenters disappear forever are a hard fact.

The entrepreneurs are neither perfect nor good in any metaphysical sense. They owe their position exclusively to the fact that they are better fit for the performance of the functions incumbent upon them than other people are. They earn profit not because they are clever in performing their tasks, but because they are more clever or less clumsy than other people are. They are not infallible and often blunder. But they are less liable to error and blunder less than other people do.

Prakseologia ja aika

2011-12-28T14:40:00.000+02:00

Ajan käsitteen ymmärtäminen on ratkaisevan tärkeä toiminnan yleisten sääntöjen ymmärtämiselle. Aika erottelee prakseologisen tieteen muista koulukunnista, jotka käsittelevät ihmisen toimintaa. Ilman aikaa toiminnan käsittely olisi vastaavaa matematiikan kanssa. Se tarkoittaisi, että prakseologisen tieteen kaikki suhteet ja vaikutukset esiintyisivät yhtä aikaa.

Toiminnassa ajalla on ratkaiseva merkitys siinä, että yhden asian tulee seurata toista ja ne tulee ymmärtää syy-seuraussuhteen kautta eli muutoksena. Muutoksen käsite edellyttää ajan käsitettä.

Toiminnasta puhuttaessa on kolme aikakategoriaa:

Menneisyys: Aika ennen tekoa (the past)
Nykyisyys: Toimintaan kuluva aika (the present)
Tulevaisuus: Aikaa toiminnan jälkeen (the future).

Toiminta mahdollistaa ihmiselle ajan tajun. Hän voi ajatella, kuinka asiat olivat ja kuinka hän haluaa niiden olevan. Toiminta kohdistuu aina tulevaisuuteen. Se on pyrkimystä poistaa epämukavuutta, joka jatkuisi, jos ihminen ei toimisi.

Ajantajumme on aina riippuavinen toiminnoistamme. Se saa meidän ajantajumme eroamaan koneiden mittaamasta ajasta. Toiminta tapahtuu aina nykyhetkessä ja nykyisyys toiminnan näkökulmasta on hyvin erilainen verrattuna siihen mihin viittaamme atomien ja planeettojen liikkeenä. Aika, jonka mittaamme kelloilla on aina menneisyyttä. Aika, jonka mittaamme toiminnan kautta pitää sisällään epämukavuutemme tunnistamisen (identifying), suunnittelu (planning) epämukavuuden poistamiseksi ja jonkin tekemisen (acting) sen poistamiseksi.

Aika on myös meille niukkaa. Toiminnan hetkestä lähtien joudumme olemaan säästeliäitä samoin kuin joudumme olemaan säästeliäitä muiden niukkojen resurssien kanssa. Aika eroaa muista fyysisistä tuotteista ja palveluista, joiden kanssa olemme säästeliäitä, sillä sitä ei voi koskaan olla ylenpaattisesti suhteessa toimintaan. Vaikka voisit saada mitä tahansa haluamaasi ilman työntekoa, joutuisit silti suunnittelemaan, mitä haluat kuluttaa ensin, koska on olemassa tyytyväisyyden asteita, jotka eivät ole sovitettavissa keskenään.

Tyytyväisyyden tasojen yhteensovittamattomuuden takia yksilön teot eivät voi tapahtua samalla hetkellä. Ne voivat tapahtua sarjassa tai yhdellä teolla voi olla monta tarkoitusta, mutta kahden teon välillä yhden täytyy aina seurata toista. Siten ei myöskään ole sopivaa viitata tekoon, joka tyydyttää useita tarpeita useiden tekojen yhteensattumana.

Tosiasia, että yksilö ei voi suorittaa kahta tekoa samaan aikaan pitää sisällään loogisen edellytyksen, että teot ovat toisiinsa nähden itsenäisiä suhteessa niiden arvoasteikkoon.

Action occurs in the present.

With action there is a real and extended present.

Time is always scarce with reference to action.

Two actions cannot happen at the same time.

Prakseologia ja arvoasteikko

2011-12-27T19:32:00.000+02:00

Arvoa ei ole itsessään olemassa. Sitä ei ole "asioissa tai esineissä". Arvo on meissä ja se ilmenee tavassa, jolla reagoimme ympäristömme olosuhteisiin.

Ihminen voi sanoa arvostavansa yhtä asiaa toista enemmän päivästä toiseen, mutta näitä puheita ei voi mitenkään loogisesti arvioida. Vain toiminnalla on merkitystä eli kun ihminen valitsee ja preferoi. Ihminen tyydyttää kaikkein tärkeimmät tarpeensa ja jättää vähemmän tärkeät tyydyttämättä.

Tosiasia, että toiminta on valinta, merkitsee että arvostus tapahtuu toiminnassa ja siten on mahdollista muodostaa toimijan arvoista viitteellinen arvoasteikko. Jokainen teko on linjassa ihmisen arvoasteikon kanssa, koska asteikko on ainoastaan työväline ihmisen toiminnan loogiselle tulkinnalle.

Ei ole mitään keinoa määrittää tietoisen toimijan arvostuksia ilman toimintaa. Toiminta mahdollistaa määrityksen siitä, mitä henkilö pitää tärkeämpänä, sen mitä hän arvostaa.

Prakseologia päämääristä ja keinoista

2011-12-27T10:40:00.001+02:00

Kuten aikaisemmilla prakseologiaa käsittelevillä kirjoituksilla (osa 1, osa 2) on käynyt ilmi, ihmisen toiminta on tarkoituksellista käytöstä. Mitä sitten on tarkoituksellinen toiminta ja mitä tarkoittavat tavoitteet ja keinot?

Tarkoituksellinen toiminta on ihmisen tietoista pyrkimystä päästä keinojen avulla tavoitteisiin. Kun ihminen toimii, hänen pyrkimiään tuloksia voidaan kutsua hänen tavoitteiksi tai päämääriksi (end, goal tai aim). Ihminen toimii aina poistaakseen epämukavuutta ja tavoite on aina haluttu tila ilman tätä epämukavuutta.

Ihminen joutuu käyttämään keinoja halutun päämäärän saavuttamiseksi. Asiasta tulee keino, kun ihminen ajattelee hyödyntävänsä sitä jonkin tavoitteen saavuttamiseksi ja ihmisen toiminta käyttää sitä tähän tarkoitukseen.

On tärkeää huomata, että sekä tavoitteet että keinot eivät ilmene fyysisessä maailmassa ilman ihmistä. Maailmassa ei ole keinoja, on vain asioita, ja ihminen antaa niille merkityksen. Kun prakseologiassa mainitaan keinot ja päämäärät, sillä viitataan tarkoitukselliseen merkitykseen, jonka ihminen antaa ympäristölleen. Jos hänellä on päämäärä saavutettavanaan, se on seurausta hänen mielensä havaitsemasta epämukavuudesta, mutta tätä eivät muut voi välttämättä empiirisesti havainnoida. Tavoite alkaa sisäisestä ajatuksesta ja muuttuu todeliseksi päämääräksi, kun saavuttamiseksi ryhdytään toimimaan.

Prakseologia hyödyntää subjektiivisia merkityksiä, jotka ihminen antaa asioille, ja analysoi niitä rakentaakseen tieteen, joka voi johtaa tietämystä ja tietoa loogisesti väistämättömistä toiminnan säännöistä. Se ei kerro, kuinka ihmisen tulee toimia, vaan mitä tapahtuu, jos ihminen toimii. Prakseologia on ihmisten, heidän merkityksiensä ja heidän toimintansa tiede.

Prakseologia ja ihmisen tavoitteellinen toiminta

2011-12-26T22:12:00.000+02:00

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tässä blogissa prakseologiasta, koska se on tutkimukseni tieteenfilosofinen ja metodologinen ydin. Oheisella videolla Praxgirl kertoo yksinkertaisesti, mitä tarkoitetaan ihmisen tavoitteellisella toiminnalla ja mitä prakseologia tutkii.

On tärkeää ymmärtää, että tavoitteellinen toiminta tarkoittaa ihmisen tiedostamaa toimintaa. Tämän tiedostetun toiminnan ulkopuolelle rajautuu tiedostamaton toiminta, kuten reaktiot jonkun lyödessä sinua vasaralla polveen.

Toinen keskeinen ymmärrettävä asia on se, että myös toimimattomuus on toimintaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen valinta olla tekemättä mitään on myös osa hänen tavoitteellista toimintaansa. Silloin hän suosii toimimattomuutta muihin toimintoihin nähden. Tavoitteellinen toiminta ei siis ole vain aktiivista vaan myös passiivisia valintoja.

Toiminnan edellytykset

Tällä toisella videolla Praxgirl käy läpi toiminnan edellytyksiä. Ihminen toimii kun hän haluaa poistaa epäkohtia elämässään. Epäkohtia poistamalla ihminen pyrkii itse määrittelemäänsä onnellisuuteen. Prakseologia ei tutki sitä, onko tämä onnellisuus oikea vai väärä, eikä sitä onko ihminen onnellinen vaan ainostaan ihmisen tavoitteellista toimintaa epätyydyttävien tilojen poistamiseksi.

Ihmisen toiminnalla on kolme edellytystä:

Epätyydyttävä tila
Näkymä olotilasta ilman tätä epäkohtaa
Näkemys, että tämä muutos voidaan saavuttaa toimimalla

Jos yksikin näistä edellytyksistä poistetaan, loogisesti rikotaan tarkoituksellisen toiminnan käsite. Jos siis poistetaan epätyydyttävä tila, tullaan poistaneeksi insentiivi eli tarkoitus ihmisen toiminnalle. Jos taas poistetaan näkymä olotilasta ilman epäkohtaa tai näkemys siitä, että muutos voidaan saada aikaan toiminnalla, jää jäljelle epätoivossa elävä ihminen, joka ei näe tilanteessansa ulospääsyä.

Rationaalinen toiminta

Kolmannella videolla Praxgirl osoittaa, miksi termit rationaalinen ja irrationaalinen ovat tarpeettomia ja merkityksettömiä suhteessa ihmisen subjektiivisiin tavoitteisiin. Toiminta on aina väistämättä rationaalista, koska toimiva ihminen pyrkii aina toiminnallaan tyydyttämään jonkin tarpeensa.

Prakseologia pitää toimivan ihmisen arvoja annettuina eikä analysoi niitä. Se soveltaa vain yhtä normia ja se on, soveltuuko käytetyt keinot pyrittyjen tavoitteiden saavuttamiseksi. Siksi prakseologia on arvovapaata. Kukaan ulkopuolinen ei voi leimata henkilön toimintaa irrationaaliseksi, jos henkilö on pyrkinyt toiminnallaan saavuttamaan tavoitteensa. Ihminen voi epäonnistua tavoitteensa saavuttamisessa, mutta silti hänen toimintansa on aina rationaalista.

Usko joulupukkiin

2011-12-22T18:50:00.001+02:00

Rakennustyömaa-, teollisuuslaitos- ja yritysvierailut ovat aina mahtavia. Silloin pääsee kurkistamaan kunnolla firman konepellin alle. Toimivat prosessit ovat kuin taidetta, erittäin kaunista katseltavaa. Neuvotteluhuoneen ja numeroiden sijasta parhaan kuvan yhtiöstä saa kävelykierroksella. "Analyze by walking" on erinomainen keino tutustua yritykseen ja oppia ymmärtämään avainproseseja.

Tähän asti mieleenpainuvimmat vierailukokemukseni ovat olleet:

Olkiluodon ydinvoimala
Volvon autotehdas Ruotsissa
Sinebrychoffin panimo
Käsityökellopaja Sveitsissä
Nokian Renkaiden tuotantolaitos

Usko joulupukkiin

Jokin aika sitten tutustuin yritykseen, jonka liikevaihdosta 85% tulee joulumyynnistä. Kysyin yrityksen omistajalta, miten tällaista yhtiötä johdetaan ja millainen on yhtiön hallitustyöskentely. Vastaus oli täydellinen:

"Alkuvuonna lasketaan menneen joulun tulot.

Kevät odotetaan kesää.

Kesä otetaan aurinkoa.

Alkusyksystä päätetään, mitä jouluksi tehdään.

Syksy painetaan 200 lasissa.

Jouluna myydään kaikki mikä irtoaa.

Niin, ei siinä sen kummempaa ole, pitää vain aina uskoa joulupukkiin."

Hyvää Joulua!

Hyvä liiketoimintamalli

2011-12-18T16:10:00.001+02:00

Millainen on sinun liiketoimintamallisi? Miten pystyt kuvaamaan sen? Entä miten esität sen ulkopuoliselle? Miten siitä voi kommunikoida? Monikymmensivuiset liiketoimintasuunnitelmat eivät ole enää tätä päivää. Ensinnäkin niiden kirjoittamiseen kuluu tolkuttomasti aikaa ja toiseksi kukaan ei niitä jaksa lukea. Valmistumisen jälkeen ne usein unohtuvatkin pöytälaatikkoon pölyttymään.

Business Model Generation

Aikamme yksi kiinnostavimmista strategia-ajattelijoista Alexander Osterwalder julkaisi yhdessä Yves Pigneurin ja suuren kanssajoukon kanssa uudenlaisen, pelkistetyn ja hyvin visualisoidun alustan liiketoimintamallin kuvaamiseksi. Business Model Generation on julkaistu sekä kirjana että vapaasti ladattavana työkalupakettina. Lisää aiheesta löytyy myös Business Model Alchemist-blogista.

Luin jokin aika sitten kyseisen kirjan ja ihastuin. Kyseessä on selkein ja viihdyttävin koskaan lukemani strategiakirja. Siinä keskitytään jokaisen liiketoimintamallin kannalta keskeisiin pohdittaviin asioihin ja osataan kuvata kiitettävästi eri osioiden väliset suhteet esimerkkien avulla. Todella viihdyttävää luettavaa! Suosittelen teosta ja mallia erityisesti aloitteleville yrittäjille sekä pk-sektorin konsulteille. Myös sijoittajalle se on oiva työkalu sijoituskohteensa liiketoimintamallin testaamiseen.

Syksyn mittaan olen huomannut, että mallia on alettu käyttämään sekä akateemisella puolella, konsulttien toimesta että myös yritysjohdossa viestimässä ja kiteyttämässä yrityksen strategiaa. Työkalu sopii erittäin hyvin alustaksi hallituksessa käsiteltävään strategiaan, koska tältä pohjalta hallituksen jäsenen pitäisi pystyä muodostamaan riittävän hyvä kuva kokonaisuudesta. Aika näyttää tuleeko tästä mallista Michael E. Porterin viiden voiman mallia vastaava klassikko vai onko kyseessä vain ohimenevä strategiatrendi.

Cone Made

Toinen erittäin kiinnostava ja toimiva työkalu liiketoimintamallin kuvaamiseen ja strategiatyöhön on suomalaisen Cone Advisorin kehittelemä Cone Made-malli. Sen avulla johto pystyy selkeästi kiteyttämään yhtiön mission, vision ja strategiaelementit sekä linkittämään strategisesti tärkeiden hankkeiden johtamisen ja seurannan yhteen virtuaaliseen alustaan, jota vastuuhenkilöt, johtoryhmä ja hallitus voivat aktiivisesti seurata mistä tahansa. Erityisesti monialakonsernin johtamisessa tällainen järjestelmä on osoittanut etunsa. Malliin voi tutustua tarkemmin täältä. Mallin pääarkkitehti tohtori Jukka Ala-Mutka kirjoittaa aktiivisesti ja asiantuntevasti liiketoimintamallien innovaatioista, ketterästä strategiasta ja johtamisesta omassa blogissaan. Suosittelen seurattavaksi aihealueesta kiinnostuneille.

Snowball - Warren Buffet And The Business of Life

2011-12-10T12:03:00.001+02:00

Warren Buffetista ja hänen sijoitusopeistaan on kirjoitettu useampia kirjoja. Kuitenkin suurin osa näistä kirjoista on kirjoitettu ilman Buffetin myötävaikutusta. The Snowball - Warren Buffet and the business of life on Alice Schroederin kirjoittama elämänkerta Buffetista ja ilmeisesti ainoa, jonka tekemiseen Buffet itse on osallistunut. Kirja on 816 sivun järkäle, joka käy läpi Buffetin elämän syntymästä siihen pisteeseen, kun Buffet lahjoitti suuren osan omaisuudestaan Bill ja Melinda Gatesin säätiölle.

The Snowball: Warren Buffet and the business of life

Suurin osa lukijoista hakee oletettavasti kirjasta sijoitusvinkkejä ja sijoittajalegendan toiminnan ymmärtämistä. Tältä osin kirja on iso pettymys, eikä sitä voi sijoituskirjana suositella. Kirjassa keskitytään käymään läpi Buffetin henkilöhistoriaa, kuvataan laajasti perheen tarinaa sekä kerrotaan yksityiskohtaisesti yksittäisiä tapahtumia, kuten Salomonin pelastusoperaatiota, jossa Buffet oli keskiössä. Kirjan lukeminen kannattaa siis vain, jos on todellinen Buffet-fani.

Mikä tekee Buffetista mestarin?

Oliko Buffetin persoonassa sitten jotain poikkeavaa, mikä tekee hänestä maailman kautta aikain parhaan sijoittajan? Kirjan perusteella sanoisin, että ei varsinaisesti. Hän vain on kyennyt pitämään kiinni periaatteistaan, paneutunut asioihin syvällisemmin ja keskittynyt omaan intohimoonsa eli sijoittamiseen. Sen jälkeen kurinalaisuus ja aika ovat tehneet tehtävänsä, tässä tapauksessa hänen hyväkseen.

Buffetin kasvatusopit

Jos tarkastelee Buffetin elämää sijoittamisen ulkopuolella, voi todeta miehen eläneen ja yhä elävän hyvin yksinkertaista elämää. Jo varhain lapsuudessa hän oppi oman työnteon merkityksen ja kulutti vähemmän kuin tienasi. Tämä saituudeksikin kutsuttu piirre paistaa läpi koko hänen elämänsä ja korostuu hyvin hänen suhtautumisessaan omiin lapsiinsa. Buffet nimittäin käytti rahaa kannustinjärjestelmänä omien lastensa kasvatuksessa: tyttären painon pudotuksesta seurasi rahallinen palkinto ja opiskeluaikoina lasten vuokra oli sidottu painoon. Sairasta sanoisi joku. Buffetin mielestä kuitenkin kaikki piti ansaita. Hän suhtautui lähtökohtaisesti kielteisesti perittyyn omaisuuteen ja ansaitsemattomiin etuihin eikä täten antanut mitään ilmaiseksi kenellekään, ei edes omille lapsilleen. Myöhemmin Buffetin lapset ovat toki saaneet osuutensa isänsä omaisuudesta omien säätiöiden muodossa, mutta suurimman osan omaisuudestaan Buffet on lahjoittanut pois. Suhteesta lapsiin yleisesti Buffet toteaa kirjassa loistavasti: "Anyone can be a father, but you have to be a daddy too"

Yksinkertainen elämä

Myös naisasioiden osalta Buffetin elämää voi pitää vähintäänkin erikoisena. Vaimonsa kanssa hän asui erillään, edustustilaisuuksissa hän kävi toisen naisen kanssa ja kodinhoitajana toimi vaimon suosittelema nainen, jonka kanssa Buffet meni naimisiin ensimmäisen vaimon menehdyttyä sairauteensa. Kirjan perusteella saa myös kuvan, että Buffet on ollut kotonaan kohtuullisen avuton ja passattu. Mies on elänyt Coca-Colalla ja hampurilaisilla koko ikänsä ja käyttänyt kaiken aikansa uutisten lukemiseen, jotta ymmärtäisi paremmin sijoittamista. Hänelle jopa toimitettiin aamun lehti yöllä suoraan painosta, jotta hän ehti lukemaan sen yöaikaan ennen muita ja oli täten muita aikaisemmin tietoinen asioista.

Buffet ja hallitustyöskentely

Mitä yritysten johtamiseen ja omistamiseen tulee voi kirjan perusteella todeta, että Buffetin vahvuus on ollut oikeiden yhtiöiden valinnassa, ei niinkään hyvässä hallinnossa. Buffet on ollut mukana useampien yhtiöiden hallituksissa, mutta kirjan perusteella hänen lisäarvoansa hallitustyöskentelyssä ei voi arvioida merkittäväksi. Kriisien hetkellä asiat ovat kulminoituneet pääomistajaan eli Buffetiin ja hän on joutunut ratkomaan ongelmia ja laittamaan mainettaan peliin yhtiön puolesta, kuten Salomonin tapauksessa, mutta muutoin Buffetin linja on ollut selkeä: johto johtaa ja hän pysyy erossa yrityksen asioista.

Poimintoja kirjasta

Spend less than you make.
With his first loss Warren learned three lessons: One lesson was not to overly fixate on what he had paid for a stock. The second was not to rush unthinkingly to grab a small profit. And third was about investing other people's money. If he made a mistake, it might get somebody upset at him. So he didn't want to have responsibility for anyone else's money unless he was sure he could succeed.
Valuing is not the same as predicting.
In the short run, the market is not a voting machine. In the long run, it's a weighting machine.
There are only three ways the stock market could keep rising at ten percent or more a year. One was if interest rates fell and remained below historical levels. The second was if the share of economy that went to investors, as opposed to employees and government and other things, rose above its already historically high level. Or, the economy could start growing faster than normal. It's "wishful thinking" to use optimistic assumptions like these.
Although innovation might lift the world out of poverty, people who invest in innovation historically have not been glad afterward. "There were two thousand auto companies: the most important invention, probably, of the first half of the twentieth century. It had an enormous impact on people's lives. If you had seen at that time of the first cars how this country would develop in connection with autos, you would have said, "This is the place I must be". But of the tho thousand companies, as of a few years ago, only three car companies survived. And, at one time or another, all three were selling for less than book value, which is the amount of money that had been but into the companies and left there. So autos had an enormous impact on America, but in the opposite direction on investors."
"It's wonderful to promote new industries, because they are promotable. It's very hard to promote investment in a mundane product. It's much easier to promote an esoteric product, even particularly one with losses, because there's no quantitative guideline".
"Money could make me independent. Then I could do what I wanted to do with my life. And the biggest thing I wanted to do was work for myself. I didn't want other people directing me. The idea of doing what I wanted to do every day was important to me".
"Be fearful when others are greedy, and greedy when others are fearful".
Munger was always asking people, "what is the best business you've heard of?"
Munger put not just his whole partnership, but all the money he had, and all that he could borrow into an arbitrage on one single stock, British Columbian Power.
Buffet and Munger defined risk as not losing money. To them, risk was "inextricably bound up in your time horizon for holding an asset". Someone who can hold an asset for years can afford to ignore its volatility. Someone who is leveraged does not have that luxury - the investor may not be able to wait out a volatile market. She is burdened by the "carry" that is, the cost and she depends on the lender's goodwill.
"It's so expensive to be rich" - Malcolm Forbes
"Wall Street is the only place people ride to in a Rolls-Royce to get advice from people who take the subway."
Buffet had been especially moved by the logic of Garrett Hardin, a leader of the population control movement, whose 1968 article "The Tragedy of the Commons" laid out the way that people who have no ownership stake in common goods - the air, the seas - overuse and destroy them.
"I'm not an investor in other people's funds". He was only interested as an owner.
"Derivatives are like sex. It's not who we're sleeping with, it's who they're sleeping with that's the problem."
Buffet was of an age and from an era that viewed serving on boards as a quasisocial activity in which deference and politeness held sway. In 1998, that was the boardroom culture throughout America. This culture reflected the reality that the structure of corporate boards gave directors very little leeway with management. "As a director, you can't remotely tell management what to do. All this stuff you read in the press about the board setting strategy is baloney. As a board member, you can do practically nothing. If CEO thinks a director is smart and on his side, he'll listen to some degree, but ninety-eight percent of the time, he'll do what he wants to anyway. Listen, that's the way I run Berkshire."
"I'm strictly hands-off. You guys run your own business. I won't interfere."
Investing is laying out money today to get money back tomorrow.
A stock is a piece of business, not a bunch of number on a screen.
"You can't do well in investing unless you think independently. And the truth is, you are neither right nor wrong because people agree with you. You're right because your facts and reasoning are right. In the end, that's what counts."
"If a cross-section of American industry is going to do well over time, then why try to pick the little beauties and think you can do better? Very few people should be active investors."
"Cash combined with courage in a crisis is priceless."
Challenged on his decision not to sell financial stocks in the spring of 2008, Buffet said he only sold when a company's competitive advantage disappear, he lost faith in management, or he needed cash.
"The purpose of life is to be loved by as many people as possible among those you want to have love you."
"Treat your body like the only car you'll ever own."

HHJ-alumniseminaari IV

2011-12-08T14:31:00.001+02:00

Viime viikolla järjestettiin vuosittainen valtakunnallinen HHJ-alumniseminaari Tampere-talossa. Neljättä kertaa pidetty seminaari kokosi jälleen pk-yritysten hallitustyöskentelystä kiinnostuneita henkilöitä ympäri Suomea oppimaan ja keskustelemaan. Tällä kertaa teemana "Hallitus osana tehokasta johtamisjärjestelmää". Hyväksytty Hallituksen Jäsen (HHJ) on Tampereen kauppakamarin ja Hallituspartnerit ry:n yhdessä alulle panema valtakunnallinen koulutuskokonaisuus. Kokonaisuus pitää sisällään HHJ-kurssin, tutkinnon ja alumnitoiminnan. Itse kävin kurssin ja tutkinnon vuonna 2008 ja suosittelen sitä kaikille pk-yritysten hallitustyöskentelystä kiinnostuneille. Lisätietoja löytyy täältä.

Muutamia keskeisiä poimintoja esityksistä ja keskusteluista

Hallituksen kannattaa kerran vuodessa kokoontua yhtiön asiakkaan tiloissa. Tällöin hallitus saa hyvää palautetta suoraan asiakkaalta ja usein asiakas arvostaa tällaista järjestelyä.
Hallitusten kannattaisi käyttää paljon nykyistä enemmän ulkopuolisia asiantuntijoita kuultavina. Hallituksen kokouksen alkuun kannattaa tilata joku alustamaan aiheesta, jonka pohjalta asiasta voidaan keskustella ja päättää.
Oletko töissä yhtiössä, jos olet hallituksessa? Onko hallituksen jäsenyys verrattavissa työsuhteeseen? Oletko sisällä vai ulkona?
Hallituksella tulee olla kyky lopettaa asioita eli aikaisemmin aloitettuja hankkeita. Tämä kyky on vähintään yhtä tärkeä kuin uusista hankkeista päättäminen. Liian usein hankkeet jäävät roikkumaan tai elämään omaa elämäänsä ilman että niitä seurataan ja päätetään lopettamisesta, jos elinmahdollisuuksia ei enää ole. On siis kriittisesti tarkasteltava aikaisemmin päätettyjä hankkeita ja mielekkyyttä niiden jatkamiseen.
Hallituksen tulee olla yhteydessä yhtiöön vain toimitusjohtajan kautta. Jos hallituksen jäsen on yhteydessä suoraan toimitusjohtajan alaiseen, on toimitusjohtajan oltava tästä tietoinen.
Talousjohtajaa kannattaa käyttää hallituksen sihteerinä. Toimitusjohtaja ei ole hyvä hallituksen sihteeri vaan mielummin sihteerinä toimii joko talousjohtaja, puheenjohtaja itse tai joku hallituksen jäsen.
Hallituksen jäsenen on toimittava vain hallituksen kautta. Samanaikainen konsultointi sekoittaa rooleja.
Hallituksen puheenjohtajan tehtävänä on blokata pois asialistalta sellaiset asiat, jotka ei ole riittävän hyvin valmisteltu. On turhaa viedä hallitukseen asioita, jotka ei ole riittävän hyvin valmisteltu. Tällä asetetaan hallitustyöskentelyn vaatimustaso toimitusjohtajalle.
Hallituksen puheenjohtajan tehtävänä on aktivoida hallituksen jäseniä vaihtoehtojen tarkasteluun. Puheenjohtaja vastaa siitä, että päätöksenteossa kaikki vaihtoehdot käydään läpi ja päätetään siltä pohjalta parhaiten sopiva.
Liian usein vanhat uskomukset rajoittavat kehitystä. Siksi uskomuksia on aina kyseenalaisettava.
Omistajat luovat toimintaa ohjaavia arvoja. Esimerkiksi IKEA:ssa Kamprad on pitänyt kiinni kulttuurista, jossa säästetään kuluja kaikessa mahdollisessa. Vastaavasti Citymarketeissa lähtökohtana on, että kauppias avaa ovat joka aamu, koska se on merkki asiakaslähtöisyydestä. Wal-Martissa johto on päivän viikosta töissä jossain yrityksen myymälässä asiakaspalvelutehtävissä.
Omistajan vastuulla on seuranta, johdon vastuulla on valvonta. Seurannalla ja valvonnalla on eroa, sillä seuranta on välillistä ja etäisempää, valvonta välitöntä ja läheisempää.
Pk-yrityksissä omistajastrategia ohitetaan liian kevyesti. Moni pk-yritys ei osaa edes sanoa, miksi ovat olemassa. Epämääräiset kirjaukset voitontavoittelusta eivät vielä ole omistajastrategia.
Palaveri-sana tulisi kieltää kokonaan. Palavereissa lähtökohtaisesti vain keskustellaan. Kokouksessa päätetään asioista. On tehtävä selväksi osallistujille, onko kyse keskustelusta vai ollaanko tultu päättämään.
"Pääomasijoittajan piti tuoda pääomaa ja osaamista. Ei tuonut kyllä kumpaakaan. Pääomasijoittajan lisäarvo yrityksessä oli negatiivinen."
"Pääomasijoittajan kanssa puhuttiin paljon kassavirrasta. Ei se mikään kassavirta ollut, lähinnä puro."
Pk-yritykselle ei ole arvoa isossa yrityksessä työskennelleestä henkilöstä. Ajatusmaailma on vain erilainen. Hallitukseen kannattaa valita vain sellaisia henkilöitä, jotka ymmärtävät yrityksen koon ja kulttuurin.

Miten ennustaa ja budjetoida tulevaa?

2011-11-27T21:47:00.000+02:00

Tulevaisuutta ei voi tietää. Silti sitä pitää usein ennustaa. Erityisesti taloudessa. Taas on se aika vuodesta, kun yhtiöiden hallituksissa käsitellään toimivan johdon laatimaa budjettia ensi vuodelle ja päivitetään seuraavien vuosien ennustelukuja. Edellisen vuosien lukujen kertominen 1,05:lla ei ole budjetointia tai ennustamista, vaikka se yleisin tapa yhä näyttääkin olevan. Mitä suurempi epävarmuus ja mitä enemmän muuttujia, sen vaikeampaa on puristaa näkemys yhdeksi luvuksi. Erityisesti sumuisessa ympäristössä punnitaan johdon kykyä ohjeistaa tulevaa. Yrityskauppamateriaalien perusteella mitään taantumaa ei ole koskaan tulossakaan, sen verran tiukat ”hockey stickit” eli lätkämailan lavat osoittavat yhtiöiden juuri lähtevän ennätysmäiseen kasvukiitoon. Uskokoon ken tahtoo.

Mitä tulevaisuuslukujen pitäisi kuvata?

Olen havainnut, että tulevaisuuslukuihin liittyy selkeitä näkemyseroja. Mitä tulevaisuuden luvut oikeastaan kuvaavat? Mitä niiden pitäisi kuvata? Ovatko tulevaisuusluvut

tämän päivän jatkumo?
todennäköisin toteuma?
tavoitetila kaikkien asioiden onnistuessa?

Yhtä oikeaa vastausta on vaikea antaa. Nyrkkisääntönä olen ohjeistanut, että budjetti- ja ennustelukujen tulisi olla johdon paras näkemys tulevasta, joka toteutuu vähintään 90 % todennäköisyydellä. Tulevaisuusluvuissa on kyse johdon uskottavuudesta, joten arvioisin johdon suorituskykyä suhteessa johdon itsensä antamiin ennusteisiin. Jos siis luvuista poiketaan merkittävästi, varsinkin alakanttiin, on johdon annettava uskottava selvitys tilanteesta ja ennen kaikkea siitä, mikä sellainen seikka on vaikuttanut toteumaan, joka ei ollut tiedossa lukuja laadittaessa. Tältä pohjalta hallitus voi arvioida, onko yllätys seurausta siitä, että homma ei ole johdolla hanskassa vai onko todella markkinat muuttuneet niin, että tilanne ei ollut ennakoitavissa. Tämän analyysin ja arvion pohjalta on päätettävä, onko johto kykenevä jatkamaan tehtävässään vai onko kenties tarvetta vaihtaa vetäjää.

Liiallinen optimismi ja loppukiri

Ihmisillä on tapana ajatella optimistisesti tulevaisuuden suhteen. Niinpä turhan moni rakentaa liian ruusuisen tavoitetilan. Tällaiset tavoiteluvut voivat olla hyvä keino myynnin motivoimisessa, mutta hallitustyöskentelyn osalta ne muodostavat haasteen, etenkin jos tavoitteista jäädään jo ensikuukausina. Ylipäätään on yleistä, että tilikauden loppuun rakennetaan loppukiriä. Hallituksen seurannan ja ohjauksen kannalta tämä on erityisen ongelmallista, koska helposti syntyy tilanne, jossa kevät kuunnellaan johdon vakuuttelua siitä, kuinka ”kyllä tämä tästä lähtee” eikä korjaavia toimenpiteitä tehdä, mutta kesällä huomataankin, että lopun hevosenpotkua ei tulekaan toivottuun tapaan ja tulostavoitteista jäädään reilusti.

Alhaalta ylös vai ylhäältä alas?

Luvuilla on monta käyttötarkoitusta yrityksissä, joten käyttötarkoitus määrittelee pitkälti laadintaprosessin ja lopputuloksen. Luvut voivat syntyä organisaatiossa joko alhaalta ylös tai ylhäältä alas. Syntyvät luvut sitten kumpaa kautta tahansa, tärkeintä on että kukin tulosyksikkö osallistuu lukujen laadintaan, tietää taustaoletukset ja sitoutuu toteutukseen. Yleensä tämä toteutuu helpommin alhaalta ylös menetelmällä, mutta tällöin voi myös ilmetä sekä yksilöiden että yksiköiden välistä pelaamista. Myynti asettaa tavoitteet itselleen sopiviksi saadakseen bonuksensa, yksikkö haluaa varmistaa omat resurssinsa ja yhtiön sisäinen siirtohinnoittelu pyritään neuvottelemaan itselle suotuisaksi. Johdon tehtävänä on siis joka tapauksessa katsoa kokonaisuutta, tuoda realismia ja poistaa päällekkäisyyksiä.

Mikä on tulevaisuuslukujen merkitys?

Isäni ei ole perheyrityksessämme koskaan tehnyt budjettia, eikä tule koskaan tekemäänkään. Ei vaikka pankki on joskus pyytänyt. Ei ole ollut tarvetta. Vastaavalla tavalla toimii moni pk-yritys ja perheyritys. Tulevaisuuslukujen kirjaamisella paperille ei sinänsä ole mitään itseisarvoa. Tarve tulevaisuudesta kertomiselle syntyy vasta silloin, kun yhtiössä on toimiva hallitus tai sillä on velvoitteita ulkopuolisia tahoja, kuten pankkeja, viranomaisia tai pääomamarkkinoita kohtaan.

Pörssiyhtiöt ovat tulevaisuuslukujen toinen äärilaita. Mitä tarkemmat ennusteet johto pystyy antamaan, sitä enemmän sijoittajat ja analyytikot arvostavat. Tarkkuuteen liittyy myös paradoksi. Nimittäin ennustettavuus on markkinoilla kaiken a ja o, joten jos johto joutuukin poikkeamaan ennusteistaan ja antamaan tulosvaroituksen, on markkinoiden reaktio usein negatiivinen. Siispä liian tarkka ohjeistus voi olla hirttosilmukka johdon kaulalla. Epäselvä ohjeistus antaa enemmän liikkumavaraa.

Mitä rahalla saa?

2011-11-21T21:21:00.001+02:00

Ihmiset pystyvät käsittämään eri tavalla eri suuruisia summia. Joillekin satatuhatta on suuri summa, toisille miljoona vaatii jo keskittymistä ja miljardi menee käsittämättömyyksiin. Mises Insituutin blogista löysin kiehtovan kuvan, joka havainnollistaa hyvin, mitä rahalla saa ja asettaa eri asioita oikeaan mittakaavaan. Kuva on kooltaan suuri, joten voit käydä selailemassa sitä täältä.

Minulle kuviossa vaikeinta on ymmärtää rap-artistien 100 - 1 020 miljoonan dollarin tuloja. Se on paljon se! Vertailuna voi todeta, että sillä summalla laukaisee yhden avaruussukkulan. Myös Mona Lisan arvioitu 730 miljoonan dollarin arvo on "aikas kallis hinta" pienestä taulusta. Etenkin kun samalla summalla saisi noin kolme Airbus 380 lentokonetta.

Elämäsi auto

2011-11-12T13:36:00.001+02:00

Kohtaat hyvän haltijattaren. Hän antaa sinulle yhden toiveen: saat valita omaksesi minkä tahansa auton maailmassa. Siis ihan minkä tahansa. Minkä auton valitset...

...jos ehtona on, että sinun on käytettävä samaa autoa koko elämäsi?

Miten valintasi muuttuu, jos et siis saa myydä tai vaihtaa autoasi milloinkaan?

Miten suhtautumisesi kyseistä autoa kohtaan muuttuu, jos tiedät että elät sen kanssa koko elämäsi?

Warren Buffetin elämänohje

Kyseinen esimerkki kuuluu maailman rikkaimpiin henkilöihin kuuluvan sijoittajalegenda Warren Buffetin opetuksiin. Hänen mukaansa valintoja tulisi tarkastella pysyvinä, koska vain siten asioille osaa antaa pitkäaikaista arvoa. Jos tiedät omistavasi auton ikuisesti, todennäköisesti pidät siitä parempaa huolta. Peset sitä, ajat varovaisemmin ja huollat useammin.

Ajatus pysyvästä omistajuudesta on hyvän omaisuudenhoidon perusta. Buffetin mukaan sama pätee kaikkiin valintoihin. Valitset siis vaimoa, osaketta, autoa tai mitä muuta tahansa asiaa, valinnan ei tulisi perustua vain tämänhetken tilanteeseen vaan olisi tarkasteltava kokonaisuutta ja valittava siten, että valinnan kanssa voi elää koko elämänsä.

Esimerkillään Buffet haluaa myös korostaa ihmisen omasta kehosta ja terveydestä huolehtimista. Ruumiimme on meille kerran pysyvästi annettu ja sen kanssa elämme elämämme loppuun asti. Siispä Buffet kehottaa ensisijaisesti huolehtimaan omasta terveydestä, koska samoin kuin auton kanssa, laiminlyöty huolto ei ole myöhemmillä kilometreillä enää paikattavissa.

Niin ja mitä autovalintaan tulee, itse taitaisin käydä täällä.

Ankkuri vai ruori?

2011-11-03T22:11:00.000+02:00

Ankkuriomistaja on yleisesti käytetty termi sellaisesta yrityksen omistajasta, jolla on merkittävä osuus yrityksestä ja joka ei lähtökohtaisesti ole myymässä omistustaan. Esimerkiksi valtio käyttää omistajapolitiikassaan paljon ankkuriomistaja-termiä.

Arvostamani Matti Laineman kanssa käymissä keskusteluissa nousi kuitenkin esille pohdinta siitä, onko ankkuriomistaja hyvä termi kuvaamaan omistusta. Ankkuri määritellään usein rautaiseksi esineeksi, jolla laiva, vene tai pyydys kiinnitetään väliaikaisesti tai pysyvästi paikalleen. Ankkuri on toisin sanoen perässä kulkeva jarru. Ankkuri viittaa siis pysähtyneisyyden tilaan. Kun ankkuri on vedessä, ei laiva liiku. Ankkuri sitoo laivan perustuksiin eli pohjaan. Onko siis ankkuriomistajankin tehtävänä toimia paikallaan pitäjänä ja pohjaan sitojana?

Ankkurissa on kourat, jotka pureutuvat kerroksiin ja pitävät siten aluksen paikallaan. Onko siis ankkuriomistajan koura kiinni menneessä vai uskaltaako hän hellittää ja suunnata tulevaan? Tietääkö ankkuri, miltä keulassa näyttää?

Ankkuri on myös toivon ja uskollisuuden symboli. Tämä positiivinen mielikuva ilmentää ankkuriomistajan toivoa yrityksen menestymiseen sekä uskollisuutta pitkäaikaisena omistajana. Isolta omistajalta edellytetään toivoa ja uskoa.

Ruoriomistaja

Jos haetaan parempaa symbolista termiä ankkuriomistajalle niin hyvä vastine olisi ruoriomistaja. Ruori on laivan tai aluksen ohjaamiseen tarkoitettu ohjauslaite, joka muuttaa potkurin tai peräsimen asentoa.

Ruori on laivan etupäässä, mutta ei kärjessä. Ruorista näkee pitkälle. Ruorista muutetaan laivan suuntaa. Ison omistajan olisi hyvä olla ruorissa. Potkuri tai peräsin eli laivan mylly (yrityksen johto) kyllä jauhaa, mutta jonkun on väännettävä ruorista suunta.

Ruorin kehällä on usein kapuloita. Nämä kapulat eivät kuitenkaan ole rattaissa vaan kehällä helpottamassa laivan ohjaamista. Samoin ruoriomistaja tarvitsee tukevia kapuloita eli ulkopuolisia apuja hallitukseen helpottamaan ruorin suuntaamista.

Kumman aluksessa sinä siis mielummin matkaisit, ruoriomistajan vai ankkuriomistajan? Suomessa on itse asiassa toiminut yritys nimeltä CG Ruori Oy, jonka taustalta on löytynyt Boardmanissa vaikuttaneita aktiivisia omistajia.

Lisääkö rahan määrä onnellisuutta?

2011-10-28T16:22:00.000+03:00

Jos ensi yönä Nukkumatti kävisi jokaisen meistä rahasäilöllä kaksinkertaistamassa rahamme, olisimmeko aamulla tuplasti rikkaampia?

Hetken herätessämme näin uskoisimme. Päivän valjetessa alkaisimme kuitenkin ymmärtämään, että muutkin ovat saaneet. Itse asiassa kaikki ovat saaneet. Samassa suhteessa. Suhteessa muihin, mikään ei olisi muuttunut. Kaikilla olisi tuplasti enemmän kädessä. Olisimmeko onnellisempia?

Menisimme kauppaan. Tavarat olisivat ennallaan. Nyt saisimme vanhalla hinnalla tuplasti enemmän. Mutta halukkaita ostajia olisi myös enemmän. Voisi seurata hullut päivät.

Mitä tekisi kauppias? Kysynnän kasvaessa ehkei hän olisi halukas enää luopumaan tavaroista vanhaan hintaan. Niinpä hän nostaisi hintoja. Jospa vaikka tuplaisi, kun kysyntää näyttäisi olevan.

Uutta tilausta tehdessään kauppias huomaisi tavarantoimittajien myös nostaneen hintojaan. Kenties jopa tuplanneen, kun kysyntää näyttäisi olevan. Taloudessa tuntuisi menevän kovaa.

Hetken päästä huomaisimme, että lähes kaikilla tavaroilla olisi uudet hintalaput. Kaupassa käynti ei olisi enää yhtä kivaa. Emme saisikaan enää enemmällä enempää.

Toisilla ihmisillä on velkaa. Tuplarahalla velan voisi lyhentää. Kun on kaksisataa kädessä, on kivempi maksaa aiempi satasen velka, kun itselle jää velattomana vielä satanen käteen. Velallinen riemuitsee.

Lainanantaja saisi satasensa. Mutta satasella ei saisikaan enää kaupasta samaa kuin ennen. Kenties saisi puolet vähemmän. Vähän niin kuin olisi saanutkin velalliselta vain viisikymppiä. Lainanantaja pettyy.

Päivä kääntyy kohti iltaa. Mitä on oikein tapahtunut? Tilanne alkaa hahmottua.

Yön aikana rahan määrä taloudessa on tuplaantunut.

Tavaroiden määrä ei ole kasvanut.

Hinnat ovat vähitellen muuttuneet vastaamaan uutta tilannetta.

Velalliset ovat puolittaneet velkansa.

Lainanantajat ovat jääneet puolesta paitsi.

Onko hyvinvointi lisääntynyt? Ei ole.

Miksi ei? Raha ei ole hyvinvointia synnyttävä hyödyke. Raha on vain vaihdon väline. Paperirahalla ei ole arvoa sinänsä. Rahan lisääntyminen ei kasvata hyvinvointia kasvattavien hyödykkeiden määrää. Vain hinnat nousevat.

Lopulta suuremmalla summalla rahaa saa saman verran hyödykkeitä kuin aiemmin puolta pienemmällä. Vain numerot ovat kasvaneet. Ostovoima on pysynyt ennallaan.

Miksi sitten painaa lisää rahaa? Kuka siitä hyötyisi? Kuka ylipäätään painaa rahaa? Kuka päättää rahan painamisesta?

Mitäpä jos olisi sellainen tilanne, että suurin velallinen olisi valtio. Ja valtiolla olisi yksinvalta rahan painamiseen. Ja valtio ei jakaisikaan painamaansa uutta rahaa tasaisesti lähtötilanteessa kaikille vaan ottaisi itse ensin päältä. Ja valtiolla olisi keskuspankki, joka päättäisi ohjauskorosta. Siis siitä, kuinka paljon velallinen maksaa velasta kuluja.

Mitä tällaisessa tilanteessa voisi tehdä? Mitä kenties yksityisen ihmisen kannattaisi tehdä?

Velallinen näyttäisi voittavan. Hintojen nousu söisi velat. Tilanne kannustaisi siis velanottoon. Siitähän on kokemusta.

Lainanantaja näyttäisi häviävän. Tilanne kannustaisi siis välttämään lainanantoa. Tai ainakin lainamäärän tulisi muuttua rahamäärän muuttuessa. Tai korkotason tulisi olla muu kuin velallisen ohjaama. Lainaaminen valtiolle ei sittenkään taida olla riskitöntä, kuten on opetettu.

Käteisen haltija näyttäisi pysyvän ennallaan, jos hän saisi lisää käteistä vähintään samassa suhteessa kuin rahan määrä taloudessa lisääntyy. Ellei näin olisi, hän häviäisi suhteellisesti. Hänen rahoillaan saisi jatkossa vähemmän, koska muilla olisi suhteessa enemmän rahaa käytössä ja hinnat olisivat muuttuneet. Käteinen ei siis ole turvasatama.

Miten siis suojautua valtion valuutalta?

Jos rahan painaminen jatkuisi, menettäisikö raha joskus luottamuksensa? Valtion säätelemästä rahasta tulisi arvotonta paperia.

Mitäs sitten tehtäisiin? Siirryttäisiinkö markkinoilla takaisin kultaan? Tai muuhun raaka-aineeseen? Tai ylipäätään omaisuuserään, jolla on aitoa arvoa?

Millä on aitoa arvoa? Ihmisillä? Kyllä, koska aito arvo on sitä mitä ihmiset arvostavat. Ihmiset yksilöinä.

Arvostaminen ja arvo ilmenevät vaihdannassa. Vaihdannassa yksilöt vaihtavat vähemmän arvostamiaan asioita enemmän arvostamiinsa asioihin.

Vain asioilla, joilla on yksilöille hyötyä on arvoa. Ja vain hyödylliset asiat lisäävät hyvinvointia.

PS: Ai et usko vai? Tutustu tähän niin et voi olla ihmettelemättä.

Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

2011-10-27T16:11:00.000+03:00

Historian tunteminen auttaa ymmärtämään nykypäivää. Erityisesti pitkän perspektiivin ottaminen helpottaa erottamaan olennaiset kehitystrendit epäolennaisista. Olen keväästä asti pyrkinyt hahmottamaan itselleni kuvaa suomalaisen omistajuuden historiasta. Tällaista teosta ei valitettavasti ole kirjoitettu, vaikka sille mielestäni olisi tarvetta. Asiaa täytyy siis tarkastella yleisten taloushistoriateosten ja yksittäisten yritysten historiikkien kautta.

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Markku Kuisma ja Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma on taloushistorian ja yrityshistorian tutkijana yksi ensisijaisia lähteitä suomalaisen omistajuuden historiaa tarkasteltaessa. Akateemisten teosten ohella hän on kirjoittanut muutamia kiinnostavia yleiskirjoja, joiden kautta asiaan pääsee käsiksi. Erityisesti hänen teoksensa Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 on kiinnostava luettava, koska siinä otetaan riittävän pitkä perspektiivi ja keskitytään olennaisen kuvaamiseen mielenkiintoisia yksityisseikkoja unohtamatta. Kuisman kirjaa on analysoinut myös Unto Hämäläinen, Jukka Tarkka, Talouselämä ja Erkki Tuomioja.

Ohessa on tiivistettynä Kuisman kuvaelma Suomen taloushistoriasta "suomalaisen omistajuuden"-silmälasein läpikäytynä. Kuisma jakaa teoksensa neljään aikakauteen, jotka ovat:

Erämaa Euroopan reunalla (noin vuodet 1000-1700)
Varhaiskapitalismin nousu (1700-luvun alusta 1800-luvun loppuun)
Industrialismin läpimurto (1800-luvun lopusta noin 1950-luvulle)
Talouden vallankumous (1950-luvulta nykypäivään)

Erämaa Euroopan reunalla

Turun piispa oli Suomen rikkain mies ja kirkko keskiajan lopulla suurin yksittäinen maanomistaja. Piispan kanssa samoilla vallan ja vaurauden areenoilla pystyivät kilpailemaan vain johtavat maalliset ylimykset. Heidänkin asemansa perustui maaomaisuuteen ja ylimyssukujen liittoihin, mutta myös sotaisiin, hallinnollisiin ja liiketoiminnallisiin taitoihin. (s.32)

Linnanherruus soi tilaisuuksia myös liiketoiminnalle, jonka avulla menestyneimmät päälliköt kykenivät kartuttamaan tuntuvasti omaisuuttaan. Linnanpäälliköt ja Turun piispa heidän vertaisenaan olivat kuin keskiaikaisia kaupparuhtinaita, joiden liiketoimien laajuus ja kaupalliset suhdeverkostot merten yli jättivät taakseen heiveröisten suomalaiskaupunkien ulkomaankaupan. (s.33)

Turun piispa oli keskiajalla Suomen rikkain mies

Linnoja, linnaläänejä ja niihin liittyviä veronkatunto ja hallinto-oikeuksia ei ohjattu pelkästään hallitsijan tai vallassa olleen sukuryhmittymän suosikeille, uskollisille kannattajille tai lepytystä vaatineille haastajille. Niitä voitiin myös läänittää, myydä, lahjoittaa, pantata tai käyttää muutoin poliittisen ja taloudellisen kaupanhieronnan välikappaleina. Tällaisten asetelmien vallitessa ei ollut mahdotonta, että suuri osa Suomea saattoi joutua ylimysten ja palkkasoturipäälliköiden yhteen kietoutuneiden liike- ja sotatoimien rahoittajatahoille. Näin tapahtui 1360-luvulla, kun koko Länsi-Suomi oli panttina Rostockissa pitäneellä pankkiirilla. Pankkiirille se oli päätynyt luoton vakuutena Holsteinin kreivin joukoissa palvelleelta saksalaiselta palkkasoturipäälliköltä. (s.35)

1400-luvulla vahvistuva valtiovalta puuttui yhä jyrkemmin ikimuistoisiin nautinta- ja omistussuhteisiin, kun kaikki asumattomat erämaat julistettiin feodaalisia omistuskäsityksiä seuraten kruunun yleismaiksi. Asutusliikkeistä ja maanomistusolojen muutoksista huolimatta keskiajan lopun Suomi oli eteläisempään Eurooppaan verrattuna hyvin harvaan asuttu, köyhä ja talonpoikaisvaltainen. Talonpoikaisvaltaisuutta ilmensivät parhaiten maanomistusolot, jotka taloudellisen merkityksensä vuoksi vaikuttivat rakentavasti sosiaalisiin suhteisiin. Maatiloista kuului 1500-luvun alussa yhä yli yhdeksän kymmenestä talonpoikaiselle kansalle, vaikka kirkko ja uuden herraluokan etevimmät edustajat olivatkin yksittäisinä maanomistajina suurimpia. (s.39)

1500-luvun lopulla kirkon maanomistus, joka käsitti viidenneksen valtakunnan maatiloista, takavarikoitiin valtiolle, ja kirkon keräämät kymmenykset muutettiin kruununveroksi. Kirkko köyhtyi, valtio vaurastui ja valta-asemiaan vahvistaneesta kuninkaasta tuli Ruotsin kansallistetun kirkon päämies Rooman paavin sijasta. (s.49)

Varhaiskapitalismin nousu

Yksipuolisuudessaan Suomen asema kansainvälisessä kaupassa oli 1700-1800-luvulla ytimeltään samantapainen kuin aiemmin. Suolaa sisään, tervaa ja puuta ulos: tähän on pelkistettävissä suomalaisen kauppavaihdon yksinkertainen rakenne. (s.73)

Vapauden ansioista kaupallisessa arvossaan kohonneita metsiä ryhdyttiin oikeastaan vasta nyt ensi kertaa toden teolla hoitamaan. Metsävarojen parempi hoito olikin itse asiassa yksi liberalisoinnin painavimmista perusteista. (s.81)

Terva oli 1700-luvulla Suomen tärkeimpiä vientituotteita

Talonpoikien ote maanomistuksesta alkoi voimistua. Suurta käännettä taloudellisesti tärkeimmän varallisuuden omistussuhteissa seurasi puolestaan sosiaalisten valtasuhteiden asteittainen muutos, joka väistämättä nosti itsenäisen viljelijäluokan poliittista vaikutusvaltaa. "Valtio voittaa eniten, kun talonpoika omistaa maansa. Kokemus osoittaa että ne maat ovat onnellisimmat, joissa talonpojilla on vapaus ja varmuus", ruotsalainen Taloudellinen sanakirja kuvasi 1780-luvulla reformien takana ollutta ajatuskulkua. Samat ajatukset sopivat perusteluiksi myös 1750-luvulla aloitettuun ja seuraavan sadan vuoden aikana toteutettuun isojakoon, suurten tilusten jako- ja maanmittaustoimitukseen. Isojaolla tavoiteltiin maatalouden tehostamista. Tämän arvioitiin tapahtuvan vapauttamalla viljelijät vanhan sarkajaon pakottamista kollektiivisista työmuodoista individualistisempaan yrittämiseen omilla, mahdollisimman yhtenäisillä tiluksillaan. Samalla isojako synnytti tahtomattaan perustan modernille metsien omistusrakenteelle. Metsien isojako teki talonpoikaistosta ja jakoon liitetty liikamaiden erotus valtiosta maan suurimmat metsänomistajablokit. Sellaisina ne vaikuttavat ratkaisevasti Suomen talouteen ja politiikkaan vielä 2000-luvullakin. (s.97-98)

Osana valtio- ja kansakunnanmuodostusta fennomaniasta, kielinationalistisesta liikkeestä, tuli yksi 1800-luvun jälkipuolen suuriruhtinaskunnan johtavista poliittisista voimista, joka muun ohella oli mukana synnyttämässä uusia suuryhtiöitä, -pankkeja ja -teollisuutta modernisoituvaan Suomeen. (s.108)

Industrialismin läpimurto

Industrialismin ja markkinatalouden liitosta syntynyt teollinen kapitalismi muutti koko 1800-luvun maailmaa perustuksiaan myöten. Moderni kapitalismi mursi ja muokkasi yhteiskunnallisia suhteita, ajatus- ja elämäntapoja ja koko aineellista kulttuuria ennenkokemattomalla voimalla. Suomen ensimmäiset suurteollisuuslaitokset, puuvillatehtaat, käynnistyivät jo 1800-luvun alkupuolella: Finlayson Tampereella 1820-luvulla ja turkulainen Barker sekä Forssan tehdas 1840-luvulla. Höyryvoima kytkettiin teollisuuden voimanlähteeksi ensimmäisen kerran 1844. Samana vuonna asennettiin käyttöön maan ensimmäinen, käsityön syrjäyttänyt paperikone Frenckellin tehtaalla Tampereella, Suomen Manchesteriksi ihaillun brittiesikuvan mukaan kutsutussa teollisuuskaupungissa. (s. 115)

Uudistukset raha- ja rahoitusoloissa edistivät ratkaisevasti liike-elämän toimintaedellytyksiä. Suomen oman rahayksikön markan (1860) irrottaminen oikullisesta ruplan kurssista ja sitominen ensin hopeaan 1865 ja sitten kultakantaan 1878 loivat rahaoloihin pitkän vakauden kauden. Teollisuuden, kaupan ja modernisoituvan maatalouden rahoitus ja pääomahuolto ottivat puolestaan pitkän askeleen eteenpäin, kun maan ensimmäinen liikepankki Suomen Yhdyspankki SYP perustettiin 1862. Pitkään maan ainoana rahoituslaitoksena toiminut Suomen Pankki lisäsi myös luotonantoaan yrityksille, mutta Yhdyspankki kohosi silti jo 1870-luvulla keskuspankkia suuremmaksi liike-elämän rahoittajaksi. Alkujaan vähäväkisiä auttamaan tarkoitetut säästöpankit, joita syntyi jo 1820-luvulta lähtien, ja pellervolaisen agraariliikkeen osuuskassat, joita nousi 1900-luvun alusa jokaiseen kirkonkylään, palvelivat liike-elämän sijasta pääasiassa alemman keskiluokan, maanviljelijöiden ja työväestön säästö- ja luottotarpeita. (s.117)

Osakeyhtiö oli modernin teollisuuskapitalismin läpimurrolle lähes yhtä tärkeä kuin pankkilaitos. Yhtiömuotoinen liiketoiminta oli sinänsö vanhaa perua. Laivanvarustajat ja teollisuudenharjoittajat olivat turvautuneet siihen satoja vuosia riskejä jakaessaan. Uutta oli vuoden 1864 osakeyhtiölain myötä tulleet selvät juridiset vahvistetut pelisäännöt. Niiden avulla osakeyhtiö teki suurten alkupääomien keräämisen pieninäkin erinä mahdolliseksi ja rajoitti samalla yksityisen osakkaan vastuuta vararikon sattuessa. Ensimmäisinä ja laajimmin osakeyhtiön mahdollisuuksia käyttivät hyväkseen suuria perustamispääomia tarvinneet teollisuusyritykset, mutta yhtiömuoto levisi nopeasti myös pankki- ja vakuustoimintaan sekä kaupan ja merenkulun piiriin. (s.118)

Tampereelle 1820-luvulla perustettu puuvillatehdas Finlayson on Suomen ensimmäinen suurteollisuuslaitos

Modernin teollisuuden ja liike-elämän perustajat - työn, pääoman, tekniikan ja markkinakysynnän yhdistäneet yrittäjät - olivat paljolti lähtöisin yhteiskunnan vanhoista yläkerroksista. Perinteisen virkamies- ja upseerieliitin rooli liiketoiminnassa oli oikeastaan yllättävän näkyvä, vaikka kaupantekoa pidettiinkin porvarillisena ja sen vuoksi aatelismiehelle hieman sopimattomana. Venäjällä asetehtailijana rikastunut Kaukas-yhtiön perustaja, ylhäinen upseeri Hugo Standertskjöld, Nokia-yhtiön perustanut Fredrik Idestam ja Kymenlaakson paperiteollisuuden pioneeri kreivi Carl Robert Mannerheim ovat hyviä esimerkkejä aatelismiehistä teollisuusyrittäjinä. Nimiluetteloa voi jatkaa vaikkapa Ramsayn, Wreden, Wasastjernan, von Julinin ja Björkenheimin suvuilla, joista tosin osa oli aateloitu nimenomaan varhaisteollisuuden yrittäjäansioidensa perusteella. (s.127)

Kertynyt varallisuus, koulutus, arvostettu asema, kansainväliset yhteydet ja vaikutusvaltaiset poliittiset suhteet olivat suuri etu uusia yrityksiä käynnistettäessä. Näistä eduista nauttivat myös rannikkokaupunkien vanhat porvarilliset kauppahuoneet ja laivanvarustajat, sellaiset kuin Viipurin Hackman ja Wahl, Oulun Bergbom ja Snellman, Kokkolan Donner ja Vaasan Wolff. Niistä osa sijoitti onnistuneesti merenkulusta kertyneitä pääomiaan, liiketoimintakokemustaan ja ulkomaisia yhteyksiään uuteen suurteollisuuteen. (s.127)

Monet uusien teollisuudenalojen pioneerit nousivat täysin oudoilta vaikuttaneista suunnista. Apteekkarit, kuten esimerkiksi Mäntän puunjalostuskeskittymän perustanut G.A.Serlachius tai Vaasan höyrymyllyn ja puuvillatehtaan käynnistänyt A.A.Levon olivat alkuperäisessä ammatissaan saaneet sentään tuntumaa kaupankäynnin lisäksi kemiaan ja muihin modernin teollisuuden perusteina olleisiin luonnontieteisiin. Mutta miten oli koulunrehtori Alfred Kihlmanin laita, kun hänet vedettiin 1866 konkurssikypsän Tampreen Pellava ja Rautateollisuus Oy:n (Tampellan) hallituksen puheenjohtajaksi? Koulutus ja muu tausta eivät näyttäneet viittaavan siihen, että papinpoika ja teologi Kihlmanista olisi tullut maan eturivin industrialisteja ja myöhemmin 1890-luvulla Kansallis-Osake-Pankin johtava hallintomies. Kihlman-ilmiötä selittää modernin teollisuuskapitalismin voima taloudellisen vaurauden ja edistyksen luojana. Tämän tajuaminen veti sivistyneistön eturiviläisiä Snellmannista lähtien pohtimaan industrialismin merkitystä kansakunnan paremman tulevaisuuden luomisessa, ja sai muutamat ryhtymään myös ajatuksista tekoihin. Sääty-yhteiskunnan murtuminen ja henkisen ilmaston muutos vapauttivat myös ihmisiä syntyperänsä ja taustansa rajoituksista. Murrosvaihe avasi mahdollisuuksia rohkeasti uutta etsineille. Ja juuri moderni teollisuus, jossa kaikki oli luotava tyhjästä, tarjosi erilaisia tilaisuuksia, melkein kuin valtaamattomat erämaat raivaajilleen vuosisatoja aiemmin. (s.127)

Kiihkeimmät kansainväliset puutavarasuhdanteet 1870-luvulla houkuttelivat suomalaismetsiin myös ulkomaisia yrittäjiä. Ensimmäisten joukossa tulivat norjalaiset. Heillä oli pitkät perinteet sahatavaranviennistä, mutta järeimmät tukkimetsät Norjassa olivat ehtymässä ja siksi yrittäjät hakivat tulevaisuutta itäisestä Pohjolasta. Yksi norjalaisten idäntien kulkijoista oli Drammenin sahakaupungista lähtenyt Hans Gutzeit, joka oli kohottamassa Kymijoen suistoa ja Kotkaa vilkkaaksi puunjalostuskeskukseksi. Gutzeit jättikin nimensä sananmukaisesti Suomen teollisuushistoriaan suuryhtiöksi nousseen Enso-Gutzeitin (Stora-Enso) muodossa. Ruotsalaisia, muita skandinaaveja, saksalaisia ja venäläisiä liikemiehiä houkuttelivat tänne etupäässä runsaat metsävarat ja Pietarin läheisyys, mutta etenkin puutavaraliikemiehistä harva asettui Suomeen pysyvästi. Muilla aloilla kuin puunjalostuksessa toimi sen sijaan lukuisammin paikkansa vakiinnuttaneita ulkomaisia yrittäjiä. Sellaisia olivat jo 1800-luvun alkupuolella Venäjän armeijan mukana tulleet Sinebrychoffit ja Saksasta vuosisadan puolimaissa tulleet Fazerit ja Pauligit, jotka uursivat uraa uudessa elintarviketeollisuudessa. Ulkomaisten yrittäjien aktiivinen osuus Suomen teollisessa läpimurrossa ei ollut kansainvälisesti katsoen poikkeuksellista. Skandinaaviassa ja muualla Euroopassa kehityskulku oli samantapainen. Erottelu etnisen taustan perusteella on silti monessa suhteessa viivan vetämistä veteen. Saksasta Nuutajärven lasitehtaan palvelukseen tullut ja sittemmin oman kauppaliikkeen perustanut (1862) Georg Stockmann oli epäilemättä ulkomainen yrittäjä, mutta entä Helsingin tunnetuinta tavarataloa johtaneen, suomalaiseen yhteiskuntaan sulautuneet seuraavat sukupolvet? Samaa voi kysyä Viipurin Hackman-perheestä. (s.129)

Ulkomaisten yrittäjien merkitys suomalaisen yritystoiminnan kehityksessä oli tärkeä. Kuvassa Hans Gutzeit.

Todellisia harvinaisuuksia sen sijaan olivat suomenkielisen rahvaan riveistä liike-elittiin kohonneet tulokkaat. Tällainen oli talonpoikana Satakunnassa aloittanut Antti Ahlström, joka 1850-luvulla käynnistyneen liikemiesuransa kuluessa nousi yhdeksi maan rikkaimmista teollisuuspatruunoista. Samaan sarjaan kuuluivat myös Itä-Suomen Antti Mustonen, Simon Parviainen, Juho Lallukka ja muutamat muut. Heidän erikoiset menestystarinansa ilmentävät osuvasti industrialismin avaamaa suurta muutosvirtaa: talonpoikaiston sosiaalista nousua, joka vuosisadan vaihteessa alkoi ravistella myös poliittisia ja ideologisia valtarakenteita. (s.130)

Suomen nopeimmin kasvanut teollisuudenhaara 1800-luvun jälkipuoliskolla oli sahateollisuus. Sillä hankittiin vuosisadan taitteessa miltein puolet maan vientituloista. Koko mestäsektorin osuus Suomen viennistä kasvoi 1860-luvun alun vajaasta 40 prosentista 1910-luvun alun 70-80 prosenttiin. Venäjä, Iso-Britannia ja Saksa hallitsivat koko 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun neljää viidesosaa Suomen kasvaneesta kauppavaihdosta. Maa, jonka osuus oli vain puolisen prosenttia Euroopan väestöstä ja vientikaupasta, hallitsi 1900-luvun alkaessa peräti viidesosaa Euroopan ja kymmenesosaa koko maailman sahatavaraviennistä. (s.135)

Vielä 1860-luvulla Suomi kuului Euroopan köyhimpiin maihin. Kansantuote oli 40% alempana länsieurooppalaista keskitasoa, joka sekin oli alhainen. Ruotsi oli samoilla mittareilla viidesosan ja Britannia ja Yhdysvallat kolme kertaa korkeammalla tulotasolla, (s.135)

Osuuskuntaliike tuli synnyttäneeksi suomalaisittain suuria teollisuus-, kauppa- ja pankkiyhtymiä: maidontuottajien Valion (1905), maataloustarvikeliike Hankkijan (1905), osuuskauppojen SOK:n (1904) ja osuuskassojen OKO:n (1902). Osuustoimintaliike suhtautui kriittisesti kovaan kilpailukapitalismiin, joka Pellervo-Seuran varsinaisen johtohahmon Hanner Gebhardin sanoin synnytti "kovinta itsekkyyttä ja vieraannuttamista". Pellervolainen yritystoiminta ei ollut ainoa ideologisen kansanliikkeen, sosiaalisen kysynnän ja markkinatalouden liitosta syntynyt liike-elämän voimaryhmä, Perinteisiä valtasuhteita ja yritysmaailman rakenteita järisyttivät jo aiemmin Kansallis-Osake-Pankki (KOP, 1889) ja vakuutusosakeyhtiö Pohjola (1890). Niitä olivat aktiivisena etujoukkona perustamassa fennomaanien uuden sukupolven nuoret radikaalit, joille ei riittänyt vain hallintokoneiston ja sivistyselämän suomalaistaminen. Myös yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin keskeisesti vaikuttaneet moderni teollisuus, pankit ja suurpääomat oli vallattava luomalla "ruotsalaisen pääoman" ylivallan murtamiseen pystyviä "suomalaiskansallisia" rahanlinnakkeita ja samanhenkistä yrittäjäluokkaa. Talouselämän ideologinen leirinmuodostus synnytti kolme suurta valtablokkia: fennomaanien KOP-Pohjola-ryhmän, alkuperältään samansukuisen mutta korostetusti agraarisen, osuustoiminnallisen Pellervo-ryhmän ja perinteistä liike-elämää edustavan "ruotsalaisen" Yhdyspankki-ryhmän. (s.144)

1918 luokkasodan piirteet näkyivät sotivien osapuolten sosiaalisessa koostumuksessa ja tavoitteissa. Valtaosin työväestöstä kootut punakaartit - komentajanaan sahatyöläisten liiton puheenjohtaja Eero Haapalainen - tavoittelivat talousjärjestelmältään sosialistista ja ulkopoliittisesti uutta Neuvosto-Venäjää lähentyvää Suomea. Valkoisten kaartien ydin muodostui puolestaan maata omistavista talonpojista, joita johti suuriruhtinaskunnan vauraimpiin teollisuussukuihin perhesiteiltään liittynyt vapaaherra Mannerheim - liikepankkien pankinjohtajista ja indistrialisteista kokoonpantuine esikuntineen ja rahoittajineen. Valkokaartin tavoitteena oli bolsevismin kurimuksesta irtautuva, valtiollisesti itsenäinen ja järjestelmältään markkinatalouteen, yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksityiseen omistusoikeuteen perustuva porvarillinen Suomi. (s.160)

Markkinatalouden poliittisella pakko-ohjauksella oli ratkaiseva merkitys maan talousdynamiikkaan, yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin ja koko modernin Suomen syntyyn. Suuryhtiökapitalismi ja samalla maan ylivoimaisesti tärkein vientiteollisuus jätettiin raaka-ainehuollossaan puolet metsävaroista omistaneen talonpoikaiston ja noin kolmanneksen metsistä omistaneen valtion armoille. Siten viennin välityksellä syntyneet metsätulot saattoivat edelleen pudota "hienona, hedelmöittävänä sateena yli koko yhteiskunnan", kuten Pellervon pääideologi Hannes Gebhard asian ilmaisi. Suurten metsäyhtiöiden edustamien markkinavoimien poliittinen suitsiminen katkaisi kehityksen kohti eteläamerikkalaistyyppistä "banaanivaltiota", latifundiotaloutta, jossa maanomistus, vientikauppa ja poliittinen valta keskittyivät harvoille suuromistajille ja -yhtiöille. Sen sijaan vaurastuva, itsetuntoinen talonpoikaisto vahvistui yhteiskuntaluokkana ja poliittisena voimatekijänä. (s.165)

Valtion painoarvo suhteessa yksityisiin talousmahteihin kasvoi muutenkin kuin puunjalostusfirmojen metsäkauppojen rahoittajana. Ensi askel tässä mielessä merkittävien valtionyhtiöiden synnyssä otettiin, kun Paasikiven pankkiirisenaatti osti norjalaisten omistaman pörssiyhtiön W.Gutzeitin osake-enemmistön 1918 Suomen valtiolle. Kulissien takainen todellinen syy oli keisarillisen Saksan vaatimus torjua brittivaikutusta Suomen metsäteollisuudessa. Ulospäin puhuttiin ylevämmin puolen miljoonan hehtaarin metsäomaisuuden ja suurten vesivoimavarojen pelastamisesta kansalliseen ohjaukseen. Muutamille pankkiireille afääri toi lisäksi lihavia järjestelyvoittoja. (s.167)

Suomen valtion rooli teollisuuden perustajana oli 1900-luvun alussa keskeinen

Valtion välitöntä vaikutusta metsäteollisuudessa vahvistettiin myös perustamalla 1922 Veitsiluodon saha. Sen erityistehtävä oli hyödyntää Pohjois-Suomen metsävaroja, joista valtiolla oli suuri osuus. Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat (myöh. Kemira) perustettiin samaan aikaan edistämään poliittisesti johtavan elinkeinon, maatalouden, modernisointia. Outokummun kuparikaivoksen lunastamista 1920-luvulla kokonaan valtiolle puolsivat strategiset tekijät: Euroopan mittakaavassa arvokasta malmiesiintymää haluttiin hyödyntää kotimaisen metalliteollisuuden kehittämiseksi ja oman puolustustalouden lujittamiseksi. Valtiollisen yrityksen voimin valjastettiin myös Imatran koski. Tavoitteena oli kiihdyttää sähköistystä ja teollista edistystä. Valtion aktiivisuus talouselämässä imi elinvoimansa nationalismin ja pääomaköyhyyden yhdistelmästä. Nuori tasavalta halusi lujittaa taloudellista itsenäisyyttään suojautumalla kansainvälistä superpääomaa vastaan. Samalla valtiovalta halusi jouduttaa vaurautta lupaavaa teollista kehitystä toimialoilla ja alueilla, joilla markkinavoimat eivät tähän pystyneet tai kannattavuussyistä halunneet. Tyhjää tilaa valtiolliselle teollisuudelle jäikin yllin kyllin. Kotimaan yksityiset suurpääomat olivat suhteellisen vaatimattomia ja lisäksi pääosin sitoutuneet johtavan vientiteollisuuden, puunjalostuksen, kehittämiseen. Niillä ei siis ollut varaa, intressiä eikä osaamista hajottaa resurssejaan luomaan uutta perusteollisuutta. Tästä huolimatta yksityisellä liike-elämällä oli useimmiten happavan torjuva asenne suhteessa valtion kasvavaan yritystoimintaan, jossa se näki vapaan markkinakapitalismin vaarallista ohjausta. Yksityisellä talouselämällä ei kuitenkaan ollut kylliksi poliittista voimaa pysäyttää valtiojohtoisen perusteollisuuden nousua, joka nojasi kansallismielisen porvariston, agraarien ja sosiaalidemokraattien tukeen. (s.168)

"Käsitys, että n.s. kansainvälinen pääoma istuu kita avoimena rajan tuolla puolen joka hetki odottaen pääsyä maahan nielaistakseen sen teollisuuden suuhunsa, on kuvana pelottava, mutta siinä ei ole siteeksikään perää. Päinvastoin on, kuten valtion taholla liiankin hyvin tiedetään, tällä kertaa mahdollista saada vierasta pääomaa pitkäaikaisesti sijoittumaan maahanmme ja suotuisinakin aikoina on se ollut sangen vaikeasti tänne houkuteltavissa", totesi puunjalostusfirmojen edunvalvoja Axel Solitander 1932. (s.170)

1930-luvun alun pulavuodet iskivät rajuina koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Vienti ei vetänyt ja investoinnit hyytyivät näkymien synkkyyteen, pankkien rahahanojen tiukentumiseen ja korkojen nousuun. Yrityksiä kaatui ja lainarahalla uudistuksia tehneitä maatiloja sortui, omistajien ohella usein myös luottoja taanneiden sukulaisten ja naapureiden tappioksi. Vararikot ja maatilojen pakkohuutokaupat tulivat katkeran tutuiksi, pankit olivat tukehtua luottotappioihinsa ja palkkoja laskettiin. (s.173)

Syksyn 1944 välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen oli karkoitettava maasta saksalaisjoukot, kotiutettava kenttäarmeijansa ja maksettava sotakorvaukset, jotka kaikkien asiantuntijoiden mielestä ylittivät maan taloudellisen suorituskyvyn. Voittajalle oli lisäksi luovutettava Petsamo nikkelikaivoksineen ja Jäämeren satamineen sekä Karjala, eli yhteensä noin kymmenesosa maan pinta-alasta. Neljännes rakennetusta vesivoimasta, viidennes rautateistä, yli kymmenesosa teollisuuden tuotantokyvystä ja suuret metsävarat jäivät rajan itäpuolelle. (s.185)

Talouden vallankumous

Sotakorvausten suorittaminen oli kallis pääsylippu tulevaisuuteen. Väkilukuun suhteutettuna Neuvostoliiton vaatimat tavaratoimitukset olivat arvoltaan suurempia kuin Saksalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuomitut, ylivoimaiseksi osoittautuneet korvaukset. Raskaimmillaan, 1945-1948, sotakorvauksiin oli käytettävä kuudesosa valtion budjetista ja neljäsosa metalliteollisuuden jalostusarvosta. Koko teollisuuden jalostusarvosta laivojen, vetureiden, koneiden, kaapelin ja metsäteollisuustuotteiden nopeatahtinen toimitusvirta söi kymmeneksen, eikä vastaanottaja maksanut näistä toimituksista ruplaakaan. (s.191)

Sotakorvausten toimituksista oli lisäksi selviydyttävä oloissa, joissa raaka-aineista, koneista, kuljetuskalustosta ja energiasta oli huutava pula koko sodan jäljiltä raunioituneessa Euroopassa.Suurten sotakorvauksien sitomia voimavaroja olisi kipeästi kaivattu kotimaisiin tarpeisiin. Karjalassa ja muilla Neuvostoliiton anastamilla alueilla kotinsa menettäneiden asuttaminen tynkä-Suomeen oli jo yksin suunnaton hanke. Neljällesadalletuhannelle ihmiselle, kymmenesosalle maan koko väestöstä, oli löydettävä pikaisesti uudet tilat, talot ja siedettävä tulevaisuus. (s.191)

Mahdottomasta tehtävästä selviydyttiin Suomen historian radikaaleimmalla maanjakoreformilla. Reformi pirstoi sivutuotteenaan suurtiloja, edisti pienviljelystä ja syväjäädytti maatalousvaltaisen elinkeinorakenteen vuosikymmeniksi eteenpäin. Etenkin metsäteollisuus ja muut suuret maanomistajat kiinnittivät näihin ongelmiin huomiota vastustaessaan maanjakoa, mutta yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi suuromistajatahojen vaimeat protestit sivuutettiin. (s.192)

Sotakorvausten ja jälleenrakennuksen vaatimaa tuotantokykyä oli jännitettävä äärimmilleen supistunein voimavaroin. Maailmansota maksoi 90 000 suomalaisen hengen, ja paristasadastatuhannesta haavoittuneesta neljännes jäi loppuiäkseen invalideiksi. Uuden itärajan taakse jäivät Karjalan suuret metsävarat, rikkaat nikkeliesiintymät pohjoisessa ja maan parhaita peltoja. Lisäksi menetettiin suurten mahdollisuuksien satama Jäämeren rannalla sekä huomattava osa sähköntuotantoa, rautateitä ja tehtaita. (s.192)

Talouden elpymistä vauhditti Pohjois-Suomen koskien valjastaminen sähköntuotantoon korvaamaan sodassa menetettyjä Karjalan voimalaitoksia. Pahin energiakriisi työnnettiin näin syrjään. Sähköpula ehti silti ensin synnyttää kansainvälisesti yhden merkittävimmistä 1900-luvun metallurgisista innovaatioista, Outokummun liekkisulatuksen, josta tuli muutamassa vuosikymmenessä kuparinsulatuksen päämenetelmä koko maailmassa. (s.198)

Sotakorvauksista selvittiin äärimmäisen vaikeina aikoina

Sotakorvauksilla oli kääntöpuolensa, joka näkyi teollisuuden kasvussa. Korvaukset tulivat kalliiksi valtiolle ja veronmaksajille, mutta yrityksille ne tarjosivat pitkiä tilaussarjoja ja tasaisen varmaa tulovirtaa laajentumiselle ja uudistuksille. 1930-luvun tuotantotaso oli saavutettu 1948, uusin ennätyksiin yllettiin 1950-luvulla. Ensimmäinen kunnon huippusuhdanne, joka runsaiden vientivoittojen mahdollistaman vapautuneen tuonnin kautta avasi kulutustavaratarvikkeiden saantia suurellekin yleisölle, koettiin 1953 Korean suurvaltakriisin kiihdyttämänä. Itse asiassa Suomi koki maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä todellisen talousihmeen. Talous kasvoi 1950-1974 nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Kasvu tosin jäi hieman Euroopan keskiarvon alapuolelle, mutta siitä huolimatta Suomi kipusi maanosansa hyvinvointivaltioiden joukkoon. Jopa vanha talousmahti Iso-Britannia ohitettiin 1970-luvulla, kun mittarina käytetään kansantuotteen arvoa henkeä kohti. Länsinaapuri ja mallimaa Ruotsi eteni edelleen vauraammassa ja parempituloisessa ykkösluokassa. (s.199)

Maailmansodan ja jälleenrakennusvuosien kasvattama julkinen valta ei sota- ja kriisikauden mentyä ohi vetäytynytkään enää takaisin kuoreensa. Päinvastoin: julkinen sektori kasvoi muuta taloutta nopeammin, valtion ja kuntien kokonaismenot olivat 1950-1970-luvulla jo kolmanneksen kansantuotteesta ja suunta oli nouseva. Valtio tuli myös entistä näkyvämmin mukaan talouteen suurten teollisuusyritysten omistajana ja perustajana, vaikka talouden dynamiikka ja yhteiskuntajärjestelmä perustuivatkin edelleen yksityiseen yritteliäisyyteen ja omistukseen. (s.201)

Punamultahallitukset ja presidentti Kekkonen olivat löytäneet yhteisen menestyskonseptin jouduttaa Suomen teollistamista valtionyhtiöiden avulla. Niinpä öljynjalostuksen 1950-luvulla käynnistänyt Neste Oy, 1960-luvulla terästeollisuudessa aloittanut Rautaruukki Oy ja valtion asepajoista sodan jälkeen koottu konepajayhtiö Valmet Oy olivat edelleen vasemmistokeskustalaisen teollisuuspolitiikan lempilapsia ja ylpeydenaiheita. Sellaisia olivat myös niiden vanhemmat sisaryhtiöt Outokumpu, Kemira, Veitsiluoto ja Enso-Gutzeit, joilla oli muun ohella roolinsa taloudellisten valtarakenteiden tasapainottajina. Osuustoimintayritysten tavoin ne muodostivat yksityisten finanssileirien ja suuryhtiöiden vastavoiman, jota omistus liitti kansanliikkeisiin. (s.211)

Liberalismi otti maailmalla ja Suomessa monta askelta eteenpäin, kun pitkään jatkunut luottamus valtiollisen ohjauksen siunauksellisuuteen vaihtui 1980-luvulla uskoksi siihen, että vapaat markkinavoimat tuottavat tehokkainta talouskasvua. Talouspoliittiset tarkistukset osuivat ajallisesti yhteen merkittävien poliittisten käännekohtien kanssa. Dramaattisimmin talouden ja politiikan välinen yhteys nousi esiin, kun Berliinin muuri murtui 1989, maailmasodan jäljiltä jaettu Saksa yhdistyi ja heikentynyt Neuvostoliitto valtapiireineen sortui kaksi vuotta myöhemmin. (s.214)

Suuryhtiöiden johtoportaan oli myös tavoiteltava paikkaa presidentin valtaverkostoissa. Lähimmäksi Kekkosta pääsivät muutamat idänkaupassa aktiiviset metalli- ja rakennusteollisuuden vuorineuvokset. Itsestään selvästi presidentin lähelle ryhmittyneeseen suurteollisuusleiriin kuuluivat tärkeimmät valtioenemmistöiset suuryhtiöt - Neste, Enso-Gutzeit, Valmet, Rautaruukki, Outokumpu ja muut - joihin ei valittu pääjohtajia eikä aina johtokunnan rivijäseniäkään tunnustelematta Tamminiemen herran käsityksiä. Kekkosesta kehkeytyikin valtansa päivinä eräänlainen suomalaisista suuryhtiöistä koostuneen jättikonsernin hallituksen puheenjohtaja, jolta muuten arvonsa tuntevat teollisuuspatruunat kävivät hakemassa ohjausta ja apua. (s.219)

Suomen lähentyminen ja liitos Euroopan Unioniin eteni taloudellisesti poikkeuksellisen synkkinä vuosina. Maa oli sukeltanut 1990-luvun alkaessa historiansa pahimpaan lamaan. Tuhansia yrityksiä kaatui, syövän lailla levinnyt jättityöttömyys suisti melkein puolen miljoonan ihmisen ja heidän perheidensä elämän raiteiltaan, ja koko yhteiskuntakoneistoa - kouluja, sairaaloita, virastoja, joukkoliikennettä - pidettiin pystyssä miljardin markan viikkovauhdilla lisääntyvällä ulkomaisella valtionvelalla. (s.227)

Ero edeltävän vuosikymmenen kasvuhuumaan oli huikea. Vielä 1980-luvulla Suomesta oli puhuttu Pohjolan Japanina, joka kehitti talouttaan ja kansalaistensa hyvinvointia modernin vientiteollisuutensa vedolla. Täystyöllisyys oli käytännössä saavutettu, terveydenhoito ja sosiaaliturva olivat tasolla, joka haki maailmalta vertaistaan. Kansainvälistä kehitystä seuraillut rahamarkkinoiden vapauttaminen näytti puolestaan synnyttäneen rahanrunsauden, joka ruokki ehtymättömän tuntuisesti yrittäjiä, renesanssissaan eläviä pörssisijoittajia kuten myös satoja tuhansia tavallisia asunnontarvitsijoita. Pankkien avokätinen luotonanto tuntui vihdoin toteuttavan kaikki unelmat. Vuosikymmeniä jatkuneet säännöstelyn ja pääomaköyhyyden ajat olivat enää pahaa unta. (s.227)

1990-luvulla Suomea koetteli lama ja työttömyys

Suomi kipusi 1990-luvun jälkipuolella syvästä lamasta ja pankkikriisistä ratkaisevasti muuttuneena. Lama jätti perinnökseen yhtäältä muutaman sadan tuhannen pitkäaikaistyöttömän muodostaman syrjäytyvän alaluokan, ahdistusta, velkapiinaa ja traumoja. Toistaalta lamavuosina toteutui samanlaisista yhteyksistä tutun kaavan mukaisesti suuri omaisuuksien uusjako, kun maksu- ja luottokykyisille avautui runsaasti tilaisuuksia edullisiin kauppoihin sortuvilla markkinoilla. Lamasta nousi myös vaikeuksien vahvistamia yrityksiä ja nopeasti vaurastuvaa uutta liike-eliittiä. (s.230)

2000-luvun alkaessa puunjalostuksen vientiosuus oli enää kolmannes; rinnalle olivat kohonneet Nokia-vetoinen elektroniikka ja telekommunikaatio sekä perinteinen metalli- ja konepajateollisuus. Raju rakennemuutos näkyi hyvin myös yritystasolla. Nokian liikevaihto ja tulos olivat 2000-luvun alussa yksin yhtä suuria kuin kolmeen kansainväliseen suuryhtymään - Stora-Enso, UPM-Kymmene ja Metsäliitto-ryhmä - keskittyneen metsäteollisuuden. (s.232)

2000-luvulla suomalaisyritysten omistus kansainvälistyi Nokian vanavedessä

Yritysrakenteiden keskitys oli alkanut 1980-luvulla vastauksena kovenevaan kansainväliseen kilpailuun. Vauhti kiihtyi seuraavalla vuosikymmenellä laman ja globalisaation yhteisvaikutuksesta. Uutena piirteenä tuli tuolloin mukaan myös omistussuhteiden raju muutos, kun nationalistiset omistusrajoitukset purettiin Euroopan Unionin jäsenyyteen valmistauduttaessa. Useimpien suomalaisten suuryritysten omistus alkoi kansainvälistyä. Nokiaa, Nordeaa ja UPM-Kymmeneä ja monia muita pörssiyhtiöitä omistivat amerikkalaiset eläkerahastot ja muut enimmäkseen kasvottomat suursijoittajat. Jonkinlainen poikkeus oli vuoden 1998 suomalais-ruotsalaisessa fuusiossa luotu metsäjätti Stora Enso, jossa Suomen valtion rinnalla pääomistajana oli tunnettu Wallenbergin finanssidynastia Ruotsista. Stora-Enson lisäksi Suomen valtio piti suurta omistusta energiayhtiöissään Fortumissa ja Neste Oilissa. Fortum oli luotu 1990-luvun lopulla Nesteen ja Imatran Voiman fuusiossa, joka purettiin puoli vuosikymmentä myöhemmin. Erona entiseen oli, että yltiöpäisesti kansainvälistyneen Nesteen raskaat ulkomaiset rönsyt oli leikattu ja vanha valtiollinen sähkölaitos IVO oli viety Fortumina pörssiin. (s.232)

Lähde: Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Siltala.

Superomistajat ja maailman yritykset

2011-10-23T16:01:00.000+03:00

Kuka hallitsee maailman yrityksiä?

Zürichiläinen tutkijaryhmä esitti äskettäin verkostoanalyysiin perustuvan vastauksensa tähän kiinnostavaan kysymykseen. Stefania Vitali, James Glattfelder ja Stefano Battiston tutkivat asiaa 43 000 kansainvälisen yrityksen verkostoanalyysilla ja päätyi tutkimuksissaan siihen tulokseen, että suhteellisen pieni, etenkin finanssitaloista koostuva, yritysryhmä hallitsee maailman taloutta. Aiheesta kirjoitti mm. New Scientist-lehti sekä Teemu J. Kammonen Uusi Suomi blogissaan. Itse tutkimuksesta voi lukea täältä ja tutkijoiden aikaisemmista tutkimuksista täältä. Varsinainen tutkimuspaperi löytyy täältä.

Kuva 1318 yrityksen verkostosta, joka kuvastaa maailmantalouden ydintä. Punaisella merkityt ovat superyrityksiä ja keltaisella merkityt hyvin verkostoituneita yrityksiä. (Kuva PLoS One)

Superyritykset ja verkottunut omistus

Tutkijat löysivät 1 318 kansainvälisen yrityksen ryhmittymän, jonka omistuksessa oli verkostojen kautta peräti 60% maailman reaalitalouden liikevaihdosta. Tästä ydinryhmittymästä tutkijat tiivistivät vielä pienemmän joukon, 147:n niin kutsutun superyrityksen ringin. Näillä 147 superyrityksellä oli hallussaan 40% koko kansainvälisen kaupan ja yritysverkoston omistuksesta. Superyritykset muodostivat tutkijoiden verkostoanalyysissa keskenään verkottuneen joukon, joka omisti suurelta osin toisensa.

Tutkijoiden mukaan omistusvallan keskittyminen tai hajaantuminen ei sinällänsä ole hyvä tai paha asia, mutta superomistajien keskinäinen riippuvuus voi vaikuttaa paljonkin asioihin.

Maailman superyritykset

Tutkijat esittävät tutkimuksensa lopussa maailman 50 verkostoituneimman yrityksen listan. Näillä yrityksillä on siis heidän mukaansa suurin kontrolli maailman taloudessa.

1. Barclays plc

2. Capital Group Companies Inc

3. FMR Corporation

4. AXA

5. State Street Corporation

6. JP Morgan Chase & Co

7. Legal & General Group plc

8. Vanguard Group Inc

9. UBS AG

10. Merrill Lynch & Co Inc

11. Wellington Management Co LLP

12. Deutsche Bank AG

13. Franklin Resources Inc

14. Credit Suisse Group

15. Walton Enterprises LLC

16. Bank of New York Mellon Corp

17. Natixis

18. Goldman Sachs Group Inc

19. T Rowe Price Group Inc

20. Legg Mason Inc

21. Morgan Stanley

22. Mitsubishi UFJ Financial Group Inc

23. Northern Trust Corporation

24. Société Générale

25. Bank of America Corporation

26. Lloyds TSB Group plc

27. Invesco plc

28. Allianz SE

29. TIAA

30. Old Mutual Public Limited Company

31. Aviva plc

32. Schroders plc

33. Dodge & Cox

34. Lehman Brothers Holdings Inc*

35. Sun Life Financial Inc

36. Standard Life plc

37. CNCE

38. Nomura Holdings Inc

39. The Depository Trust Company

40. Massachusetts Mutual Life Insurance

41. ING Groep NV

42. Brandes Investment Partners LP

43. Unicredito Italiano SPA

44. Deposit Insurance Corporation of Japan

45. Vereniging Aegon

46. BNP Paribas

47. Affiliated Managers Group Inc

48. Resona Holdings Inc

49. Capital Group International Inc

50. China Petrochemical Group Company

* Lehman still existed in the list since 2007 dataset used

Pohdintaa

Zürichiläisryhmän tutkimustulos on erittäin kiinnostava. Käytetty menetelmä on vaativa ja se perustuu suuren tietomäärän datalouhintaan ja yhteyksien havaitsemiseen eri toimijoiden välillä. Kuulin esityksen tästä menetelmästä EBRF2010-konferenssissa ja olin todellakin suu auki ihmetyksestä. Tämän tutkimusmenetelmän sovellusalueet ovat moninaiset, joten on ilo, että sitä käytetään myös omistajuuden tutkimuskentällä.

Mitä itse tutkimustulokseen tulee niin en ole yllättynyt löydöksestä. Ensinnäkin en ole yllättynyt siitä, että rahasto-omistajuuden ja globaalin hajautuksen aikakaudella rahavirrat kulkevat tiettyjen suurien toimijoiden kautta. En myöskään ole yllättynyt, että kyseessä on finanssitalot, jotka ensisijaisesti hallinnoivat globaaleja rahastoja. Sen sijaan yllätyin siitä, että minulle edes jossain määrin tuttuja yrityksiä listalla oli vain noin 20/50 eli paljon on parannettavaa talouden tuntemuksessa. Yllätys ei ole, että listalla ei ole pohjoismaisia yrityksiä.

Mitä omistajuuteen tulee niin lienee paikallaan kysyä, ovatko nämä tahot omistajia omistajuuden laajassa merkityksessä vai ovatko nämä tahot "vain" globaaleihin yrityksiin sijoitettuna olevan pääoman hallitsijoita? Tarkoitan sitä, että näiden organisaatioiden rahat tulevat pääosin asiakkailta yhtiöiden hallinnoimiin rahastoihin, jotka sitten omistavat yhtiöiden osakkeita. Päätösvalta rahaston sijoituksista on ilman muuta hallinnointiyhtiöllä, mutta kuitenkin lopullinen päätösvalta pääoman suhteen on viime kädessä asiakkailla. Mikäli asiakkaat päättäisivät vetää pääomansa jostain näistä toimijoista pois, murenisi yhtiön asema hyvinkin nopeasti. Tästä hyvä esimerkki on listalla oleva Lehman Brothers.

Pohdinnan paikka on myös näiden yhtiöiden käyttämä omistajavalta. Käyttävätkö ne yhtiöissä omistajavaltaa vai ei, ja jos käyttävät niin miten? Tyypillisesti finanssitalojen rahastot käyttävät valtaansa markkinoilla ostamalla, pitämällä ja myymällä, mutta eivät puutu yrityksen varsinaiseen hallintoon. Täten siis voisi sanoa, että näiden superyritysten käyttämä valta on välillistä sijoittajavaltaa, eikä niinkään suoraa omistajavaltaa.

Maailman talouden keskittyneisyydestä on pyritty rakentamaan myös salaliittoteorioita kapean ryhmän maailmanvallasta. Tutkimustulos saattaa äkkiseltään antaa aihetta tällaisten ajatusten vahvistamiseksi, mutta kun asiaa purkaa pintaa syvemmälle ymmärtää, ettei tällaisella joukolla voi olla yhtenäistä agendaa. Ensinnäkin jo tämä joukko on sekä kansallisuuksiltaan että arvoiltaan hyvin moninainen. Sveitsiläisen, USA:laisen, kiinalaisen ja japanilaisen lähtökohdat ovat erilaiset. Toistaalta näiden yritysten todellinen vaikuttajajoukko on näiden yritysten asiakkaat, joka joukkona laajentaa intressipiirin jo vähintäänkin niin laajaksi ja globaaliksi, että salaliittoteorioilta menee pohja. Barclayn pääjohtajalla on varmasti valtaa sekä suoraan että välillisesti maailman yritystaloudessa, mutta ei hänkään ole riippumaton maailmantalouden lainalaisuuksista. Selkein johtopäätös materiaalista on, että hajautuneet markkinat toimivat suorien sijoitusten sijasta finanssitalojen hallinnoimien rahastojen kautta ja finanssitalot kilpailevat yksittäisten sijoittajien pääomavirroista.

Mitä pääomasijoittaja tekee työkseen?

2011-10-09T12:10:00.000+03:00

Mitä pääomasijoittaja tekee työkseen? Pyörittää Exceliä, jos asian oikein kiteyttää. Excel on ylivoimaisesti pääomasijoittajan tärkein työkalu. Sen ammattimainen hallinta on keskeisin alalla vaadittava kompetenssi. Valitettavasti vain monessa kauppakorkeakoulussa ei opeteta Excelin käyttöä. Oppi on siis hankittava itse. Ohessa on Private Equity Bloggerin Youtubeen jakamat hyvin perusteelliset opetusvideot yritysostojen arvonmäärityksestä ns. LBO-mallilla eli velkavivutetulla tuottolaskelmalla. Nämä videot katsomalla ymmärtää, mistä alalla on käytännössä kyse. Excelin käytöstä on itse asiassa tullut alalla jopa taidetta. Parhaimmillaan monisivuinen ja monimutkainen Excel-kyhäelmä on taideteosta vastaava monumentti, josta mallintaja voi aidosti olla ylpeä.

Liiketoiminta lukujen takana

Jottei pääomasijoittamisesta muodostuisi kuvaa vain lukujen pyörittelystä, on todettava, että lukujen laskeminen itsessään on helppoa. Vaikeaa sen sijaan on kyetä arvioimaan ja analysoimaan liiketoimintaa lukujen takana. Excelin laskelman saa aina näyttämään kauniilta ja kannattavalta, jos niin haluaa. Aina voi muuttaa jotain muuttujaa niin, että saa haluamansa lopputuloksen. Tällaisilla laskelmilla ei vain ole mitään tekemistä todellisuuden ja käytännön liiketoiminnan kanssa. Todellista osaamista edellyttääkin ymmärtää arvion kohteena olevaa liiketoimintaa, sen strategiaa ja strategisten oletusten perustalle rakentuvaa skenaariota liiketoiminnan tulevasta kehityksestä. Alasta kiinnostuneille suosittelen siis opiskeltavaksi rahoitusta, laskentatoimea, strategiaa ja jonkin verran verotusta ja juridiikkaa. Lisäksi poikkitieteellisinä opintoina lukisin psykologiaa, koska loppujen lopuksi monet asiat ovat kiinni ihmisistä ja heidän käyttäytymisestään erilaisissa tilanteissa.

Esimerkit LBO-mallista Excelissä

Suomen hienoimmat yritykset

2011-10-07T17:01:00.001+03:00

Mikä on mielestäsi Suomen hienoin yritys? Ei siis välttämättä paras, mutta jollain tavalla "coolein, siistein, hienoin, sympaattisin". Mikä yritys saa sinut syttymään?

Kavereiden kanssa tulee usein keskusteltua siitä, mistä yrityksistä kukin pitää. Kriteerinä ei useinkaan ole talousluvut tai muut menestystä kuvaavat mittarit, vaan enemmänkin henkilökohtainen, tunneperäinen positiivisuus yritystä kohtaan. Oheinen listaus on henkilökohtainen kärkeni. Listalle ei ole otettu hygieniasyistä niitä yrityksiä, joissa olen työskennellyt tai joihin minulla on muuten läheinen side. Myös rahoitusalan/pääomamarkkinan yritykset olen sulkenut pois. Lisäksi olen pyrkinyt välttämään tähdenlentoja eli luonteeni arvostaa enemmän pitkäjänteisyyttä kuin nopeaa kasvukiitoa. Kaikkien osalta en edes osaa selittää, miksi kyseinen yritys on listalla. Se vain on. Järjestys ei myöskään ole ratkaiseva.

Suomen hienoimmat yritykset

KONE: Suomen ykkösyritys tällä hetkellä. Hyvä omistus ja johto. Jännä perheyritystarina taustalla. Pystynyt kansainvälistymään ja ottamaan alan edelläkävijän roolia globaalisti. Kunnioitan KONE:tta.
Kiilto: Pirkanmaan paras yritys. Yhtiö, jossa on arvot kohdallaan ja hieno omistamisen kulttuuri. Yli 90-vuotias perheyritys, joka on omalla alallaan kärkikastia. Minulla on pelkästään positiivista sanottavaa yhtiöstä.
Fazer: Fazer on vahvasti osa suomalaisuutta. Sininen on vahva brändi ja yhtiö erittäin laadukas kaikessa tekemisessään. Mittarissa 120 vuotta historiaa perheyrityksenä.
Nokia: Olisi epäreilua jättää Suomen yritysmaailman suurin menestystarina mainitsematta. Nokia on saavutuksissaan omaa luokkaansa maailman mittakaavassa. Varsinaista tunnesidettä minulla ei ole yhtiöön syntynyt, mutta silti seuraan sitä suurella mielenkiinnolla ja olen tuotteiden uskollinen käyttäjä. Toivon todellakin, että yhtiö menestyy myös jatkossa.
Insta Group: Suurelle yleisölle tuntematon perheyritys Pirkanmaalta. Kuuluu päässäni samaan kategoriaan kuin Kiilto. "Meihin on lupa luottaa - on ollut jo vuodesta 1960" kuvaa hyvin yhtiön arvopohjaa. Pelkästään positiivista sanottavaa yhtiöstä.
Stockmann: Jo 1862 perustettu pörssilistattu tavaratalokonserni. Hyvä brändi, erinomainen palvelu ja laatu tuotteet. Arvostan etenkin asiakkaana. Konsepti pärjää mielestäni hyvin vertailussa myös alan kansainvälisiin toimijoihin, vaikka yhtiö ei olekaan Venäjää ja Viroa lukuunottamatta tavaratalona laajentunutkaan. Akateemisessa kirjakaupassa kuluisi minulta loputtomasti aikaa.
Ensto: Edesmennyt Ensio Miettinen oli hieno mies. Olen häntä ja hänen kirjojaan tässä blogissa aiemmin käsitellyt ja kunnioitan hänen elämäntyötään. Niinpä Ensto kuuluu myös yhtiönä suosikkeihini.
Metso: Lista olisi vajavainen myös ilman yhtäkään suomalaista konepajaa. Tai siis teknologiateollisuusyritystä, kuten hienommin kutsutaan. Toki KONE:kin sellaiseksi luetaan, mutta sen lisäksi nousee esille Metso ja Wärtsilä. Nämä kaksi ovat minulle liki yhtä mieluisia, mutta jos valita pitää niin kallistun Metsoon. Globaalisti menestyviä yrityksiä, joilla vahvat suomalaiset juuret.
Nokian Renkaat: Kim Granin johtama yritys, joka on menestynyt kiitettävästi suurien globaalien toimijoiden kuten Goodyear ja Bridgestone puristuksessa. Hakkapeliitta-henkeä ja tekemisen meininkiä. Tässäkin vaikuttaa ehkä hieman kotiseuturakkaus, mutta enemmän pörssimenestys.
UPM: Suomalaisen metsäteollisuuden sivuuttaminen olisi myös iso lovi listaan. Metsäyhtiöistä jostain syystä päällimmäisenä päässäni on UPM. Lisämausteen tuo Björn Wahlroos hallituksen puheenjohtajana.

Pohdittavaksi

Unohtuiko mielestäsi joku?
Millainen olisi sinun listasi?

Omistajuuden strateginen luonne

2011-10-03T16:20:00.000+03:00

Esittelin jo aikaisemmin tässä blogissa Mikko Haapasen, Matti Laineman, Lasse Lehtisen ja Tuomo Lahdesmäen teosta Hallitus - Omistajan asialla, johdon tukena. Kirjasta löytyy erinomainen kuvaus omistajuuden strategisesta luonteesta, joka on paikallaan jaettavaksi sellaisenaan. Mielestäni tämä kannattaa lukea ajatuksella. Tätä vasten on myös helpompi ymmärtää konkreettisesti, mitä eroa on omistajalla ja sijoittajalla. Ajatus, jonka mukaan kaikki osakkeenomistajat vaatisivat päätavoitteenaan aina maksimituoton omistuksellensa ja yritysten tehtävänä olisi tuottaa osakkeenomistajilleen tämä maksimituotto ei pidä käytännössä paikkaansa, eikä siten voi olla tieteellisen teorian perusta. Sen sijaan voidaan todeta, että osakkeenomistajien tavoitteet ovat moninaiset ja täten myös yritysten tavoitteet vaihtelevat. Tuomas Enbuske kuvasi yritysten yksilöllisiä tavoitteita erinomaisesti blogissaan. Yrityksen omistajien on tärkeää viestiä tahtotilansa omistuksensa suhteen sekä hallitukselle että johdolle, jotta yritystä ohjataan omistajien tavoitteiden mukaisesti. Erinomainen väline tämän tahtotilan selvittämiseen, kuvaamiseen ja viestimiseen on omistajastrategia. Siinä kiteytetään vastaus kysymykseen, "miksi minä omistan".

Hallitus - Omistajan asialla, johdon tukena

Omistajuuden strateginen luonne

Vuosikymmenten ajan omistajuus on ollut Suomessa luonteeltaan strategista. Yritystoiminnassa ei ole painotettu yritykseen sijoitettujen varojen tuottoa eikä omistajien vaurastumisen merkitystä. Monissa eri yritystyypeissä yrityksen tuottotavoitteet ovat jääneet muiden tavoitteiden ohella sivummalle. Yritys on pitkälti nähty yksikkönä, jonka tärkeimpänä tavoitteena on kasvu. Toisaalta omistajat eivät ole itsekään vaatineet pääomalleen tuottoa, vaan tärkeämpää on ollut yrityksen hallussapito. Perheyrityksen omistuksessa ei ole pyritty vain taloudelliseen hyötyyn, vaan velvollisuutena on ollut perityn omaisuusmassan säilyttäminen suvun hallussa ja sen siirtäminen sukupolvelta toiselle. Valtionyhtiöiden perimmäisenä tehtävänä on ollut Suomen teollistaminen ja työllisyyden turvaaminen. Tuottajaosuuskuntien päätehtävänä on ollut toimia jäsentensä tuottamien raaka-aineiden jalostajana ja markkinoijana. Pankkien ja vakuutuslaitosten omistuksilla taas on eräissä tapauksissa pyritty lähinnä varmistamaan asiakassuhteen jatkuminen ja luottoriskien välttäminen.

Markkina-arvoon pohjautuvan omistaja-arvo-ajattelun nopeaa leviämistä suomalaiseen yrityskulttuuriin voidaan pitkälti selittää ulkomaalaisomistuksen kasvulla. Vähitellen suomalaissijoittajiinkin on tarttunut omistajalähtöisyyden avainsanat: omistus on investointi ja yritys on sijoituskohde. Ulkomaalaisten sijoittajien sijoitukset suomalaisyrityksiin eivät ole yleensä olleet strategisia. He ovat sijoittaneet - ja tulevat jatkossakin sijoittamaan - yrityksiimme ainoastaan saadakseen sijoituksilleen tuottoa osakkeiden arvonnousun ja aktiivisen osingonjakopolitiikan muodossa.

Samalla kun omistajuuden merkitys korostuu, omistajat asettavat yritysjohdolle yhä tiukempia vaatimuksia. Aikakaudella, jolloin strateginen omistajuus ei painottanut omistajien vaurastumisen merkitystä, toimivalle johdolle jäi varsin vapaat kädet päättää yritysten taloudellisten varojen käytöstä. Johto saattoi esimerkiksi investoida liikaa tai painottaa liian paljon yrityksen kasvua tai markkinaosuutta kasvattaakseen omaa arvostustaan sekä palkkioitaan. Nyt omistajat vaativat, että yritysjohto käyttää omistajien pääomaa tuottavasti. Investointien tuoton pitää ylittää pääoman kustannus, joka määräytyy yrityksen liiketoiminnasta sijoittajalle siirtyvän sijoitusriskin sekä yleisen korkotason kautta. Omistajalähtöisessä johtamisessa omaa pääomaa pidetään siis kalliina, koska omistajat vaativat riskipreemion. Samalla yritykset ovat tajunneet, että liian suuri pääomamassa on ongelma, koska sille on vaikea saada tuottoa.

Samalla kun johtokeskeisestä arvomaailmasta on siirrytty omistajalähtöiseen johtamiskulttuuriin, on omistaja-arvon lisäämisestä tullut yritysten keskeisin tavoite Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Johtokeskeinen arvomaailma suomalaisessa yrityskulttuurissa on väistymässä ja tilalle on tullut yhä suuremmassa määrin omistajalähtöinen yrityskulttuuri. Käytännössä omistajalähtöisyyden kytkeminen johtamiseen tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että yrityksen toiminta tähtää viime kädessä omistajan varallisuuden maksimointiin. Omistajat ovat elintärkeitä rahoittajia ja siksi yritystä on myös johdettava heidän intressiensä mukaisesti. Ennen kuin yrityksestä voidaan kuitenkaan tehdä omistajalähtöistä, on omistajien tehtävä itselleen selväksi, "miksi minä omistan". Jokaisen sijoittajan on siis pohdittava, onko hän tuottoa hakeva omistaja, joka yrityksen ajautuessa vaikeuksiin äänestää jaloillaan, vai onko hän vastuuta kantava omistaja, joka on valmis kestämään myös yrityksen huonoja aikoja sekä tukemaan yritystä tarvittaessa myös taloudellisesti.

Oman tahtotilan selvittäminen on vielä helppoa, mutta vaikeampaa on sen ilmaiseminen yritykselle. Yrityksen omistajalähtöinen johtaminen ei ole kuitenkaan mahdollista, ellei yritys tiedä, mitä osakkeenomistajat yritykseltä haluavat, eli millaista kasvua ja millaista tuottoa yritykseltä odotetaan. Yrityksen - ja erityisesti sen hallituksen - on tarvittaessa autettava omistajina tahtotilan viestinnässä. Varsinkin jos yrityksellä on muutama dominoiva omistaja, on suuromistajien intressit tunnettava läpikotaisin. Omistajien intressejä kuunneltaessa on syytä kuitenkin muistaa, että demokratian on toteuduttava tälläkin saralla, eli omistajien ääntenenemmistö ratkaisee sen, mihin suuntaan yritystä johdetaan. Tällöinkin on, erityisesti pörssiyhtiön ollessa kyseessä, huomioitava tarkkaan osakeyhtiölainkin edellyttämä kaikkien osakkeenomistajien, myös pienosakkaiden, yhdenmukainen kohtelu ja yrityksen aitojen intressien (kuten toiminnan jatkuvuuden ja kannattavuuden) huomioon ottaminen.

Omistajien tavoitteiden kytkeminen yrityksen johtamiseen on mielekästä ainostaan silloin, kun omistajien odotukset liittyvät yrityksen pitkän aikavälin tuottoon.

Lähde: Mikko Haapanen, Matti Lainema, Lasse Lehtinen ja Tuomo Lahdesmäki: Hallitus - Omistajan asialla, johdon tukena.

Harrastelija, yrittäjä, palkkatyöläinen, omistaja vai sijoittaja?

2011-09-30T15:47:00.000+03:00

Jatkona aikaisempaan erotteluun omistajan ja sijoittajan välillä, jatkan yhä käsitteiden määrittelyn problematiikkaa.

Milloin ruoanlaittaminen on harrastustoimintaa, yrittäjyyttä, palkkatyötä, omistajuutta tai sijoittamista?

Esimerkkinä ruoanlaitto

Minä laitan ruokaa. Syön. Nautin omasta aikaansaannoksestani.

Minä laitan ruokaa. Sinä syöt. Sinä nautit minun aikaansaannoksestani.

Me laitamme ruokaa. Me syömme. Me nautimme aikaansaannoksestamme.

Minä laitan ruokaa. Sinä syöt. Sinä nautit aikaansaannoksestani. Sinä maksat. Minä tienaan.

Minä laitan ruokaa. He syövät. He nauttivat aikaansaannoksestani. He maksavat. Minä tienaan.

Me laitamme ruokaa. He syövät. He nauttivat aikaansaannoksestamme. He maksavat. Me tienaamme.

Minulla on ravintolayritys. Kokki laittaa ruokaa. Asiakkaat nauttivat yrityksen aikaansaannoksesta. He maksavat. Yritys tienaa. Kokki saa palkan. Minä tienaan.

Meillä on ravintolayritys. Kokki laittaa ruokaa. Asiakkaat nauttivat yrityksen aikaansaannoksesta. He maksavat. Yritys tienaa. Kokki saa palkan. Me tienaamme.

Minulla on ravintolayrityksiä. Kokit laittavat ruokaa. Asiakkaat nauttivat yritysten aikaansaannoksista. He maksavat. Yritykset tienaavat. Kokit saavat palkan. Minä tienaan.

Meillä on ravintolayrityksiä. Kokit laittavat ruokaa. Asiakkaat nauttivat yritysten aikaansaannoksista. He maksavat. Yritykset tienaavat. Kokit saavat palkan. Me tienaamme.

Minulla on pörssilistatun ravintolayrityksen osakkeita. Kokit laittavat ruokaa. Asiakkaat nauttivat yrityksen aikaansaannoksista. He maksavat. Yritys tienaa. Saan osinkoa. Minä tienaan.

Meillä on pörssilistatun ravintolayritysten osakkeita. Kokit laittavat ruokaa. Asiakkaat nauttivat yrityksen aikaansaannoksista. He maksavat. Yritys tienaa. Kokit saavat palkan. Saamme osinkoa. Me tienaamme.

Pohdittavaksi

Esimerkin tarkoituksena on havainnollistaa harrastustoiminnan, yrittäjyyden, palkkatyöläisyyden, yrityksen omistamisen ja sijoittamisen eroavuuksia ja yhtäläisyyksiä. Itse toiminta eli ruoan laittaminen pysyy koko ajan samana. Vain tekijät, toiminnan organisointi ja hyödynsaajat muuttuvat.

Onko niin, että yritystoiminta alkaa silloin, kun hyödykkeestä maksetaan vastikkeena rahaa? Sitä ennen tapahtuva toiminta on vain harrastelijoiden puuhastelua? Vai onko niin, että yritystoiminta alkaa vasta silloin, kun toiminta on organisoitua ja virallista?

Entä milloin yrittäjyys muuttuu omistajuudeksi? Onko se silloin kun henkilö ei enää osallistu operatiiviseen toimintaan? Vai onko se silloin, kun henkilöllä on useampi kuin yksi liikepaikka?

Onko palkkatyö sitä, että toimitaan kiinteää korvausta vastaan? Mitä jos kokki onkin osakas. Tekeekö se hänestä yrittäjän? Tai jopa omistajan?

Mikä sitten erottaa omistajan sijoittajasta? Onko osakeomistuksen aikajänne erottava tekijä? Onko omistus epälikvidiä ja sijoitus likvidiä? Onko osuuden koolla merkitystä?

Esimerkissä toimitaan sekä yksin että yhdessä. Miten tulisi siis suhtautua kumppaneihin? Mitä lisäarvoa tuo kanssayrittäjä, kanssaomistaja tai kanssasijoittaja? Miten kumppanuus muuttaa toimintaa yksin toimimiseen verrattuna?

Helposti huomaa olevansa vanhojen käsitteiden vanki. Käsitteen muodostamaa mielikuvaa on vaikea muuttaa. Ehkä juuri siksi käsitteiden määritteleminen on usein tutkimuksen vaikein vaihe. Niin myös minulla.

Oletko omistaja vai sijoittaja?

2011-09-27T17:14:00.000+03:00

Yksi väitöskirjani perusväittämistä tulee olemaan erottelu omistajan ja sijoittajan välillä. Omistajan logiikka on erilainen kuin sijoittajan logiikka. Erottelu ei kuitenkaan tarkoita vastakkainasettelua. Päinvastoin, pääomamarkkinat ja yritykset tarvitsevat sekä aktiivisia omistajia että passiivisia sijoittajia. Parhaimmillaan omistajat ja sijoittajat elävät toisiaan hyödyttävässä symbioosissa.

Mitä eroa sitten on omistajalla ja sijoittajalla? Juridisesti ja taloudellisesti tarkasteltuna molemmat voidaan määrittää osakkeenomistajiksi. Tämä yleinen shareholder-lähestymistapa onkin vallitseva tarkastelutapa sekä tieteessä että rahoitusmarkkinoilla. Ohessa on kuitenkin lyhyt, kärjistykseen perustuva tarkastelu näiden kahden tyypin eroavuuksista. Tarkoituksena on kärjistyksen kautta havainnollistaa ääripäiden ajattelueroa.

On myös tärkeää ymmärtää, että sama henkilö voi toimia eri yrityksissä samanaikaisesti sekä omistajana että sijoittajana. Esimerkiksi perheyrityksen omistajalla voi olla sijoitussalkku, jolloin hän toimii omassa yrityksessään aktiivisena omistajana, mutta pörssimarkkinoilla passiivisena sijoittajana. Rooli ei aina myöskään määräydy suuren osuuden perusteella. Isonkin osuuden haltija voi toimia sijoittajan logiikalla. Tästä esimerkkinä ovat institutionaaliset sijoittajat.

Mitä eroa on omistajalla ja sijoittajalla?

Suhde yrityksen arvonluontiin

Omistaminen on strategista, aktiivista ja lisäarvoa tuottavaa.
Sijoittaminen on tuottolähtöistä, passiivista eikä sijoittajalla ole roolia yrityksen arvonluonnissa.

Toiminnan tavoite

Omistajan tavoitteena on menestyä yrityksen mukana.
Sijoittajan tavoitteena on menestyä suhteessa vertailuindeksiin.

Suhde riskiin: hallinta vai hajautus

Omistaja on mukana isolla osuudella, ottaa vastuuta yhtiön hallinnosta ja kehittämisestä sekä antaa kasvot yhtiölle. Omistajalla on maineensa pelissä.
Sijoittaja ostaa, pitää ja myy, eikä hänellä ole sidettä yhtiöön. Hajautetussa salkussa yhtiön osakkeet ovat rivi muiden joukossa.

Irtautuminen

Omistus on epälikvidi, sen myyminen ei onnistu hetkessä ja myynnillä on vaikutusta yhtiöön.
Sijoitus on likvidi, sen voi myydä milloin tahansa ilman vaikutusta yhtiöön.

Aikahorisontti

Omistajan kvartaali on 25 vuotta.
Sijoittajan kvartaali on 3 kuukautta.

Vastuu vaikeissa tilanteissa

Vaikeuksien hetkellä omistaja on ja pysyy, hänen aktiivisuutensa kasvaa ja hän kantaa vastuun yhtiön pelastamisesta. Viimekädessä omistaja on vastuussa sidosryhmille.
Vaikeuksien ilmaantuessa sijoittajat usein kaikkoavat. Sijoittajan intressissä on pelastaa oma nahkansa eli saada omansa pois. Sijoittaja ei ole vastuussa sidosryhmille.

Yksinkertainen on kaunista - ja kannattavaa

2011-09-23T16:23:00.000+03:00

Mitä yhteistä on

naisten alusvaatteilla
jätteiden keräyksellä
lemmikkityynyillä
"Elämä on hyvää" T-paidoilla
oluen valmistamisella
burrito ravintolaketjulla
ympäristöystävällisillä siivousvälineillä
luonnonmukaisilla saippuoilla
kukkien puhelinmyynnillä
naisten kuntosaliketjulla?

Kaikillä näillä yksinkertaisilla liikeideoilla joku on tehnyt satoja miljoonia dollareita rahaa. Listaus löytyy CNBC:n kokoelmasta 10 Ideas That Made $100 Million - CNBC. CNBC:llä on myös sarja nimeltä How I Made My Millions, jossa esitellään onnistuneita liikeideoita yrittäjien kertomana. Kiinnostava konsepti.

Yksinkertaista ja arkista massoille

Menestysideoita tarkastellessa nousee mielestäni esille kolme keskeistä seikkaa:

Yksinkertaisuus: toimivat ideat ovat loppujen lopuksi yksinkertaisia. Niiden synnyttämiseen ei tarvita akateemista pätevyyttä vaan kuka tahansa voisi ne keksiä. Ehkä moni yrittää liian vaikeaa tai ajattelee liian monimutkaisesti. Yksinkertainen näyttäisi olevan toimivaa ja tuottavaa.
Arkisuus: parhaat ideat näyttävät kumpuavan ihmisten arjesta. Ne helpottavat jokapäiväistä elämää ja ovat osa jatkuvia rutiineita. Menestyvät innovaatiot eivät synny kammioissa vaan pienistä arkipäiväisistä havainnoista. High techin toimialojen sijasta menestysideat edustavat low techia eli hyvin perinteisiä ja tylsinä pidettyjä aloja.
Massa: parhaat ideat kohdistuvat massoille. Täten tuotteelle tai palvelulle saadaan suuri volyymi. Kapitalismi on massataloutta, joten menestyäkseen tuotteen tai palvelun pitää kiinnostaa suurta kohderyhmää. Kehitä, konseptoi, kasvata, kansainvälisty ja kukoista-ketju näyttäisi toimivan.

Arvopaperi: Elämää pörssin ulkopuolella

2011-09-23T15:55:00.000+03:00

Vierailin tällä viikolla työni puolesta kirjoittajana Arvopaperin kumppaniblogissa. Ohessa teksti. Alkuperäinen teksti löytyy täältä.

Elämää pörssin ulkopuolella

Pörssi on sijoittajien huomion keskipiste. Erityisesti sen päälistan suuret yhtiöt keräävät mielenkiinnon. Kuitenkin pörssin ulkopuolellakin on elämää. Kaikki Suomen parhaista yrityksistä eivät ole pörssissä, ja toisaalta pörssissä on yrityksiä, joiden ei siellä kuuluisi olla. Perheyritykset eivät pörssiin halua ja kasvuyritykset kokevat pörssin kaukaiseksi.

Helsingin pörssin pyöröovi on viimeisen vuosikymmenen aikana vienyt yhtiöitä enemmän ulos kuin tuonut sisään. Sijoittajan vaihtoehdot ovat vähentyneet. Se että tänään myy Keskoa ja ostaa YIT:tä, ja huomenna päinvastoin, käy pidemmän päälle tylsäksi. Pörssilista tarvitsee piristystä uusien yhtiöiden muodossa tai sitten Suomeen sijoittavan on lähdettävä hakemaan vaihtoehtoja pörssin ulkopuolelta.

Pääomasijoittaminen on perinteisesti ollut institutionaalisten sijoittajien yksinoikeus. Pääomasijoitusyhtiöt ovat keränneet instituutioilta varat hallinnoimaansa rahastoon ja sijoittaneet nämä pääomat määräajaksi joukkoon listaamattomia yhtiöitä. Rahaston oman pääoman tuottotavoite on maksimoitu ottamalla kohdeyrityksiin velkaa niin paljon kuin pankkien myyntimiesten valtuudet ovat kestäneet. Kun rahaston määräaika on lähestynyt loppuaan, on sijoituksista irtaannuttu ja tuotot jaettu sijoittajille. Salkun hyvien yritysten on toivottu kompensoivan epäonnistumiset, jotta rahaston keskimääräinen tuotto saataisiin kohtuulliseksi. Valitettavasti viime vuosina pääomasijoitusten tuotot eivät ole olleet tyydyttäviä suhteutettuna niiden korkeaan riskiin.

Pääomasijoittajien maine yrittäjäomistajien keskuudessa on valitettavan heikko. Kuitenkin kasvumahdollisuuksia yrityksistä löytyisi ja pääomaa tarvittaisiin. Kokoluokan kasvaessa olisi kiva jakaa riskiä kanssaomistajien kanssa. Kanssaomistajiksi ei kuitenkaan kelpuuteta ketä tahansa. Tarvitaan vähintäänkin yhteinen näkemys liiketoiminnan kehittämisestä ja suhteesta riskiin. Myös yhteinen arvopohja auttaa asiaa. Maksimaaliseen velkavipuun perustuva lyhytjänteinen liiketoimintamalli ei useimpia yrittäjäomistajia houkuttele.

Koko ongelman ydin on siinä, että yksityinen pääoma ja yksityiset yritykset eivät kohtaa. Ei ole olemassa toimivaa tietokanavaa tai markkinapaikkaa listaamattomien yhtiöiden osakkeille. Bisnesenkeleillä on omat start-up-verkostonsa, mutta vakiintunut liiketoiminta ei helposti löydä uutta pääomaa omistusjärjestelyyn tai kasvuinvestointeihin. Kärsivällinen kotimainen pääoma ei kanavoidu suomalaiseen yritystoimintaan. Pääomaa kyllä löytyy suomalaisten pankkitileiltä ja moni yrittämällä vaurastunut henkilö olisi halukas sijoittamaan konkreettisiin kohteisiin kotimaassa, kunhan se vain olisi mahdollista.

Markkinoilla on tapana korjata puutteensa. Tyhjiö täyttyy, jos siitä on liiketoiminnaksi. Suomalaisen yksityisen pääoman (private equity) markkinoille tarvitaan uusi innovatiivinen liiketoimintamalli, joka mahdollistaa yksityiset pääomasijoitukset myös yksityisille sijoittajille. Liiketoimintamallin menestyskriteerit ovat asiakaslähtöisyys, ainutlaatuisuus ja avoimuus.

Asiakaslähtöisyys tarkoittaa sitä, että sijoituspäällikön sijasta asiakas itse päättää, mihin kohteisiin hän haluaa sijoittaa. Rahasto ei ole musta laatikko vaan selkeä, konkreettinen kohde. Asiakas tietää sijoitushetkellä, mihin rahansa laittaa.

Ainutlaatuisuus kiteytyy ansaintamahdollisuuteen, jota muilla ei ole käytettävissä. Yksittäiselle sijoittajalle kohteet ovat usein liian suuria, mutta suuremmalla joukolla pääomat riittävät ja riski hajautuu. Tältä osin omaisuudenhoitoyhtiöllä on keskeinen rooli yksityisen pääoman ja parhaiden pääomaa tarvitsevien yritysten yhdistäjänä.

Avoimuus kulminoituu täydelliseen läpinäkyvyyteen. Avoimessa mallissa toisen yhtiön tappioita ei kuitata toisen yhtiön menestyksellä. Riski on tällöin suurempi, mutta myös selkeämpi. Rahaston sijasta asiakas itse hoitaa hajauttamisen

Tero Luoma, sijoituspäällikkö, Taaleritehtaan Pääomarahastot Oy

John C. Maxwell - Johtajuus

2011-09-18T21:52:00.000+03:00

Olen aikaisemminkin käsitelly John C. Maxwellin teoksia. Mielestäni ne ovat ytimekkäitä opuksia liike-elämästä ja ennen kaikkea ihmisistä eri näkökulmista. Aiemmista teoksista erityisen suositeltava on Asenne. Tällä kertaa pikalukuun tarttui teos Johtajuus - Mitä jokaisen johtajan tulee tietää? Teosta lukiessa vahvistui oma onnellisuuteni siitä, että olen saanut tähänastisen työurani nauttia erinomaisista esimiehistä. Jokainen on ollut hyvin erilainen muihin verrattuna ja jokainen on esimerkillään opettanut minulle jonkin asian esimieheydestä, jonka toivon pysyvän itsessäni myös jatkossa. Hyvän esimiehen rooli korostuu mielestäni etenkin uran alkuvaiheessa. Itse arvostan suunnattomasti esimiehen antamaa tilaa ja vastuuta, itsenäistä roolia, selkeää ohjeistusta toiminnan tavoitteista, päätöksentekokykyä, kannustavaa kasvupolkua sekä tukea niillä hetkillä kun sitä tarvitsee. Ohessa Maxwellin päähuomiot johtajuudesta.

John C. Maxwell - Johtajuus

Viisi myyttiä johtajuudesta

Maxwellin mielestä ihmisten mielissä elää monia harhakäsityksiä ja myyttiä johtajista ja johtajuudesta. Tässä on hänen mukaansa niistä viisi tavallisinta:

Hallinnointimyytti: Laajalle levinnyt harhakäsitys on, että johtaminen ja hallinnointi ovat sama asia. Aina viime vuosiin saakka kirjat, joiden sanottiin käsittelevän johtajuutta, usein liittyivätkin hallinnointiin. Pääasiallinen eroavuus näiden kahden välillä on, että johtamisessa on kysymys vaikuttamisesta ihmisiin niin, että he seuraavat, kun taas hallinnointi keskittyy järjestelmien ja prosessien ylläpitämiseen. Paras keino sen testaamiseen, voiko ihminen johtaa, sen sijaan että hän vain hallinnoi, on pyytää häntä luomaan myönteistä muutosta. Hallinnoijat voivat ylläpitää annettua suuntaa, mutta he eivät kykene muuttamaan sitä. Voidaksesi ohjata ihmisiä uuteen suuntaan tarvitset vaikutusvaltaa.
Yrittäjämyytti: Ihmiset otaksuvat usein, että myyntityötä tekevät ovat yrittäjiä ja johtajia. Niin ei kuitenkaan aina ole.
Tietomyytti: Sir Francis Bacon lausui: "Tieto on valtaa". Useimmat ihmiset uskovat vallan kuuluvan johtajuuteen olennaisena tekijänä, joten he omaksuvat luonnostaan, että ihmiset, joilla on tietoa ja älyä, ovat johtajia. Näin ei kuitenaan ilman muuta ole. Älykkyysosamäärä ei vastaa johtamistaitoa.
Pioneerimyytti: Harhakäsityksen mukaan, jos joku kulkee joukon kärjessä, hän on aina johtaja. Ensimmäisenä kulkeminen ei kuitenkaan aina ole johtamista. Johtamiseen ei riitä, että ihminen kulkee edellä - hänen jäljessään on oltava ihmisiä, jotka kulkevat tieten tahtoen hänen perässään, seuraavat häntä johtajana ja toimivat hänen näkynsä pohjalta.
Asemamyytti: Suurin väärinkäsitys johtajuudesta on, että sen uskotaan perustuvan asemaan. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa. "Ei virka miestä tee, vaan mies viran".

Johtajuuden tasot

Toiseksi Maxwell esittelee mielenkiintoisen mallin viisiportaisesta johtajuudesta ja siitä, miten ihminen voi kehittää omaa johtajuuttaan.

Asema: Ihmiset seuraavat, koska heidän täytyy. Henkilö saattaa "hallita tilannetta", koska hänet on nimitetty tiettyyn asemaan. Asematasolla varmuus perustuu arvonimeen, ei lahjoihin. Tälle tasolle tullaan usein nimityksen kautta. Tyypillistä on, että ihmiset eivät seuraa asemajohtajaa hänen tehtäväänsä perustuvaa valtaa edemmäs.
Suostumus: Ihmiset seuraavat, koska he haluavat. Johtajuus on sitä, että saat ihmiset tekemään sinulle töitä, vaikka heillä ei ole mitään velvollisuutta. Suostumustasolla ihmiset eivät välitä siitä, kuinka paljon tiedät, ennen kuin he tietävät, kuinka paljon välität. Johtajuus alkaa sydämestä, ei päästä. Se kukoistaa mielekkäissä ihmissuhteissa, ei vain uusissa määräyksissä.
Tuottavuus: Ihmiset seuraavat sen perusteella, mitä olet tehnyt organisaation hyväksi. Tällä tasolla vaihtuvuus organisaatiossa on pieni ja päämäärät toteutuvat. Tapahtuu pitkäkestoista kasvua. Sitoutuminen kehittyviin johtajiin varmistaa yksilöiden ja organisaation pysyvän kasvun.
Toisten kehittäminen: Ihmiset seuraavat sen perusteella, mitä olet tehnyt heidän hyväkseen. Johtaja ei ole suuri valtansa ansiosta, vaan siksi, että pystyy valtuuttamaan muita. Menestys ilman seuraajaa on epäonnistumista. Työläisen päävastuu on tehdä työnsä itse. Johtajan vastuulla on kehittää muita tekemään työ. Todellisen johtajan tunnistaa siitä, että jollakin tavalla hänen väkensä johdonmukaisesti yltää ylivertaisiin suorituksiin. Uskollisuus johtajalle saavuttaa lakipisteensä, kun seuraaja on henkilökohtaisesti kulkenut johtajan ohjausprosessin läpi.
Yksilöllisyys: Ihmiset seuraavat sen perusteella, kuka olet ja mitä edustat. Tämä tason saavuttaneita on hyvin vähän. Heitä kunnioitetaan. He ovat elämää suurempia hahmoja. Tunnusomaista yksilölliselle johtajalle on, että seuraajasi ovat uskollisia ja uhrautuvaisia, olet vuosia ohjannut ja muovannut johtajia, olet valtiomiehen/konsultin asemassa ja muut pyytävät neuvojasi, suurin ilosi on nähdä muiden kasvavan ja kehittyvän ja vaikutuksesi ulottuu oman organisaatiosi ulkopuolelle.

Pareton periaate: 20/80-periaate

Maxwell esittelee myös Pareton periaatteen, joka hänen mielestään pätee myös johtajuuteen. Sen mukaan kaksikymmentä prosenttia tärkeysjärjestyksestäsi antaa sinulle 80 prosenttia tuotannostasi, mikäli käytät aikasi, energiasi, varasi ja henkilöstösi tähän 20 prosenttiin tärkeysjärjestyksesi keskeisimmistä asioista. Käytännössä Pareton periaate tarkoittaa hänen mukaansa mm. seuraavaa:

Aika: 20 prosenttia ajastamme tuottaa 80 tuloksista
Sielunhoito: 20 prosenttia ihmisistä vie 80 prosenttia ajastamme
Tuotanto: 20 prosenttia tuotannosta antaa 80 prosenttia voitosta
Lukeminen: 20 prosenttia kirjasta sisältää 80 prosenttia sisällöstä
Työ: 20 prosenttia työstä tuottaa 80 prosenttia työn tyydytyksestä
Puhe: 20 prosenttia puheesta tuottaa 80 prosenttia vaikutuksesta
Lahjoitukset: 20 prosenttia ihmisistä antaa 80 prosenttia varoista
Johtaminen: 20 prosenttia ihmisistä tekee 80 prosenttia päätöksistä

Poiminnot

Ohessa muita parhaita poimintoja teoksesta:

"Syy siihen, että niin monet suuret päämäärät jäävät saavuttamatta on, että tuhlaamme aikaa tekemällä toiseksi tärkeämpiä asioita ensimmäisinä" - Robert J. McKain
Henkiinjäämisemme ehto on toimeliaisuus, menestyksemme ehto on tehokkuus.
Kirkon kaltaisissa vapaaehtoisissa organisaatioissa ainoa toimiva keino on johtajuus puhtaimmassa muodossa. Johtajilla on ainoastaan vaikutusvalta apunaan. Jotta johtajan valta missään muodossa voisi muuttua todelliseksi vaikutusvallaksi, on aivan olennaista saada muut osallistumaan. Vapaaehtoisissa organisaatioissa seuraajia ei voi pakottaa mukaan. Jos johtajalla ei ole heihin vaikutusvaltaa, he eivät seuraa.
Jos sinulla ei ole vaikutusvaltaa muihin, he eivät seuraa sinua. Jos taas he eivät seuraa sinua, sinä et ole johtaja. Kertoipa kuka tahansa muu sinulle mitä hyvänsä, muista, että johtajuus on vaikutusvaltaa - ei enempää eikä vähempää.
Todellinen johtajuus on sitä, että johtaja on persoona, jota muut seuraavat ilomielin ja luottavaisesti. Todellinen johtaja tietää, mikä ero on esimiehenä olemisella ja johtajuudella. Esimies ajaa alaisiaan suorituksiin; johtaja valmentaa heitä. Esimies on arvoasemastaan riippuvainen; johtaja suosiosta. Esimies herättää pelkoa; johtaja herättää innostusta. Esimies sanoo "minä"; johtaja sanoo "me". Esimies paikkaa epäonnistumisen osoittamalla syyllisen; johtaja paikkaa epäonnistumisen itse.
Muiden valtuuttamisella jakamalla heille omaa arvovaltaa on sama vaikutus kuin tiedon jakamisella: Et ole menettänyt mitään. Olet kasvattanut muiden mahdollisuuksia vähentämällä mitään itseltäsi.
Kuka voi antaa toiselle ihmiselle luvan menestyä? Henkilö, jolla on tarvittava arvovalta. Toiset voivat rohkaista, mutta luvan voi antaa vain henkilö, jolla on arvovaltaa: vanhempi, esimies tai pastori. - Fred Smith.
Jokainen haluaa tuntea, että hän on jotakin ja että hän on tärkeä jollekulle. Ihmiset osoittavat poikkeuksetta rakkauttaan, kunnioitustaan ja huomiotaan henkilölle, joka täyttää tuon tarpeen. - psykiatri Ari Kiev.
Sinun on uskottava muihin tarpeeksi antaaksesi heille kaikkesi ja itseesi tarpeeksi tietääksesi, ettei se vahingoita sinua. Muista, että niin kauan kuin jatkat kasvamista ja itsesi kehittämistä, sinulla on aina jotankin annettavaa eikä sinun tarvitse kantaa huolta siitä, että toiset syrjäyttäisivät sinut.

Minä tarjoan, sinä maksat

2011-09-16T15:58:00.000+03:00

Talousnobelisti Milton Friedmanin mukaan on neljä tapaa käyttää rahaa. Ensinnäkin, minä voin käyttää omia rahoja itseeni. Toiseksi minä voin käyttää omia rahojani muiden hyväksi. Kolmanneksi minä voin käyttää muiden rahoja omaksi hyväkseni ja neljänneksi voin käyttää muiden rahoja muiden hyväksi. Avataanpa asiaa baariesimerkillä.

Baariesimerkki

Sinä menet baariin ja ostat itsellesi oluen. Sinä käytät omia rahojasi omaksi nautinnoksesi.

Tapaat ystäväsi ja tarjoat hänelle oluen. Sinä käytät omia rahojasi muiden nautinnoksi.

Ystäväsi on reilu ja tarjoaa seuraavan kierroksen. Hän käyttää rahojaan sinun nautinnoksi.

Päätätte ottaa vielä yhdet. Kuittaat kierroksen firman luottokortilla. Käytätte muiden rahoja omaksi nautinnoksenne.

Baariin tulee poliitikkokaverisi. Kansanmiehenä hän päättää tarjota kierroksen koko baarille. Omaa rahaa hänellä ei ole. Joudut maksamaan kierroksen. Poliitikko käyttää sinun rahojasi muiden nautinnoksi. Hän tarjoaa, sinä maksat.

Kansa vaatii lisää ja poliitikko tarjoaa. Käteisesi on loppu, mutta firman luottokortti on piikissä. Joudut maksamaan sillä. Velalla mennään. Poliitikko käyttää muiden luottoa muiden nautinnoksi.

Saat tarpeeksesi. Vedät kortin kanista ja poistut baarista. Janoinen kansa vaatii kuitenkin lisää. Mutta kuka nyt maksaa?

Tarinan opetus

Nyt vaihdapa tarinan henkilöitä. Sinä olet yksityisen sektorin yritys. Ystäväsi on myös yksityisen sektorin yritys. Firma on yrityksesi omistajat. Poliitikko on julkinen sektori. Kansa on oma itsensä. Laajenna esimerkkiä baarista talouteen. Mikä on tarinan opetus?

Tarinalla on kolme opetusta:

Ensinnäkin yksityinen sektori ja yksityiset ihmiset maksavat viime kädessä aina. Joko suoraan tai välillisesti.

Toiseksi mitä kauempana nautinnon saaja on rahan lähteestä, sen leväperäisempää on rahan käyttö.

Kolmanneksi julkinen sektori on pahimmillaan kuin poliitikko baaritiskillä tarjoamassa juomia sinun piikkiisi. Petri Nygårdin sanoin, "mä tarjoon, sä maksat".

Rudy Giuliani - Leadership

2011-09-11T20:36:00.002+03:00

On September 11 2001, the world watched as Rudolph (Rudy) W. Giuliani led New York City and the American nation through the tragic aftermath of the World Trade Center attacks. With a steady hand, the man who had already established himself through two incredibly successful terms as mayor of New York City proved his reputation for exceptional leadership.

Rudy Giuliani - Leadership

Today, after ten years of WTC attacks, it's time to highlight Rudy Giuliani and his leadership abilities. Already before 9/11 Rudy Giuliani was my favorite politician in the U.S. I highly respected his achievements as a mayor of New York City. He had a great impact on lowering City's crime rates, improved public safety, more than balanced the City's economy and made several social innovations. After 9/11 I think he became a legend.

Giuliani's Leadership Principles

Rudy Giuliani was a man of a principle. His book called Leadership is one of my favorites leadership books and I highly recommend it to everyone. The book begins and ends with Giuliani's diary on 9/11. No words can describe the situation he faced as a mayor of the City. Someone had to take the lead. And it was Rudy Giuliani with George W. Bush who took it. In this book Giuliani opens up some of his key leadership principles. I think there is a lot to learn for all of us. Here is a brief summary of Giuliani's principles:

First Things First: Giuliani started every day at 8 o'clock a morning meeting with his top staff. According to him morning meetings are the cornerstone of leadership. The main purpose of the morning meeting was to get control of the day and prevent that from happening. The meetings were short, less than one hour. The morning meeting was the core of his approach to managing. It served numerous purposes - decision-making, communicating, even socializing - but most of all it kept Giuliani accountable. In addition, top staff new that they could tell whoever was waiting for that yes or no that they would definately see me by the next day. One of the best lessons a leader can communicate to his or her staff is that encountering problems is to be expected. But failing to mention problems - or, worse, covering them up - should not be tolerated.

Sweat the small stuff is the essence of the Broken Window theory that I embraced to fight crime. The theory holds that a seemingly minor matter like broken window in abandoned buildings leads directly to a more serious deterioration of neighborhoods. Someone who wouldn't normally throw a rock at an intact building is less reluctant to break a second window in a building that already has one broken. And someone emboldened by all the second broken window may do even worse damage if he senses that no one is around to prevent lawlessness.

Prepare relentlessly: Leaders may possess brilliance, extraordinary vision, fate, even luck. Those help; but no one, no matter how gifted, can perform without careful preparation, thoughtful experiment and determined follow-through.

Everyone's Accountable, All of the Time: A lot of leaders have catchy slogans on their desk; many believe in them. The two-word sign on my desk genuinely summarizes my whole philosophy: I'M RESPONSIBLE. Throughout my career, I've maintained that accountability - the idea that the people who work for me are answerable to those we work for - is the cornerstone. And this principle starts with me.

Surround Yourself with Great People: I always tried to set a simple standard that I expected everyone I hired to follow when doing their own hiring: find the person best suitable for the job. Period. I can barely describe what it meant to me to know that I could turn something over to someone and know that it would get done, without having to hector or micromanage. The first part of choosing great people is to analyze your own strengths and weaknesses. That gives you an idea of where your needs are the greatest. The goal is to balance your weaknesses with the strengths of others, then to evaluate the team overall.

Reflect, Then Decide: Making the right choices is the most important part of leadership. One of the trickiest elements of decision-making is working out not what, but when. Regardless of how much time exists before a decision must be made, I never make up my mind until I have to. Faced with any important decision, I always envision how each alternative will play out before I make it. During the process, I'm not afraid to change my mind a few times. Many are tempted to decide an issue simply to end the discomfort of indecision. However, the longer you have to make a decision, the more mature and well-reasoned that decision should be.

Underpromise and Overdeliver: A leader must manage not only results but expectations. Leaders ought to be as accurate as they can be about projections and, if they're going to err, make it on the side of underpromising. In the long run, grand rhetorical promises undermine a leader's authority.

Develop and Communicate Strong Beliefs: Great leaders lead by ideas. Ideology is enormously important when running any large organization. The people who work for you, those who look to you for answers, the media, even your rivals have a right to know how you see the world. There are three critical steps here. First, you must develop beliefs. Next, you have to communicate them. Finally, you must take action. Expressing ideology is one of a leader's most powerful tools.

Be Your Own Man: Elective politics is a popularity contest. That doesn't mean a leader - of a company, a government, or any organization - should lead with his fingers in the wind. In fact, the opposite is true. A leader is chosen because whoever put him there trusts his judgement, character, and intelligence - not his poll-taking skills. It is a leader's duty to act on those attributes. Be your own man or woman means that you should never feel that you have to sacrifice your principles. In addition, you must set an example. You cannot ask those who work for you to do something you're unwilling to do yourself. It is up to you to set a standard of behavior.

Loyalty: The Vital Virtue: When someone around me is unfairly attacked, I go out of my way to make that person more important. I spend more time with them, and if they are a member of my staff, I see if there's a way I can promote them or give a speech to show that person how cherished they are. Embracing those who are attacked serves two functions: First, it reassures those who work for you and those you want to recruit to work for you. You won't abandon them. You won't betray them at the first sign of trouble. Second, by showing the world that you'll hug a vilified employee that much closer, you remove the incentive to attack. However, standing by someone who's under fire is one thing. Going to bat for someone who's done real wrong is something else. Unfortunately, the line between the two is not always clear. My policy is that the people who work for me deserve the benefit of the doubt. If it turns out they're guilty, there will be time to hold them accountable. But if you abandon them at the first accusation and they're later exonerated you'll never wash away the smell of betrayal. You'll have lost the trust of that employee, and of those who have never been accused. It's not enough for a leader to give and receive loyalty. For loyalty to mean something it has to be established as a culture throughout the organization.

Study. Read. Learn Independently: Teach yourself first and don't leave it to the experts. Any good leader must develop a substantive base. No matter how talented your advisors and deputies, you have to attack challenges with as much of your own knowledge as possible. A leader should have independently acquired understanding of the areas he oversees. Anybody who's going to take on a large organization must put time aside for deep study. Developing your own own expertise is not simply something you ought to do because it's your duty, or even because it's fun to know how things work. It's also the best way to weed out the biases and pretensions among those who want to influence you. Having your own knowledge gives you a frame of reference, helping you decide whether or not to trust the advice someone is giving you. Knowing the fundamentals helps you from being connected. You can't fake expertise. In addition, you'll notice your staff showing up at meeting better prepared, putting more care into their presentations.

Organize Around a Purpose: The first question is always: "What is the mission?". Ask yourself what you'd like to achieve - not day-to-day, but your overarching goal. Then assess and analyze your resources. Finding the right organization structure starts with a mission. Then you have to identify your aims, and what you should do to achieve them; find the right people for the job; and constantly follow up to make sure everyone is sticking to the original purpose, that no one's taken over your team and sidetracked them.

Bride Only Those Who Will Stay Brided: There are plenty of times when a leader is forced to deal with those he is not sure about, or perhaps whose company he doesn't even enjoy. You owe it to those who rely on you to deal with whoever is best able to serve their interests, but you have to set at least minimum standards. As Reagan put it, trust but verify. Sometime a leader has no alternative but to deal with someone untrustworthy. In business, in politics, in any organization, you must apply to institutional decisions the wisdom acquired from individual relationships, because institutions are largely just reflections of individual behavior. Any leader is only as good as his word.

Rudy Giuliani was named for a person of the year in 2001 by TIME

Other points by Giuliani

The importance of developing strong beliefs is one of the reasons I favor politicians who have accomplished something substantial outside the political realm. Those who have spent their entire life in politics often become spin artists rather than thinkers. They lose attention span. Young people who go directly into elective politics often lose the ability to think critically.
Too often in government, all an employee has to do is show up and go through the motions. If employees have been given any objective targets at all, they often have little to do with actual goals. I wanted to change that mindset, and decided to start with the highest-profile agency, one whose performance could be measured not just in the saving of dollars, but in saving of lives.
The overall leader must identify and install the right managers. Those who need their hands held and want every move to originate at headquarters will never succeed. The leader's job is to set the tone and agenda, including specific targets for managers in the field, and to supply whatever advice, encouragement, and resources are needed to meet those targets.
To be happy and fulfilled, I had to serve a greater cause - helping others.
A society that believes in the rights and value of the individual human being allow citizens to elect their leaders, to decide what to believe, to stake claims to better lives.
Assigning too many people to a task significantly reduces the quality of performance. It's tempting to think, "There's no harm in having more than we need" - but staff hanging around uselessly encourages others to do likewise. Any system functions best when the right number of staff is used, and any excess money can be employed to rebuild the business and reward high performers.
The notion that changing your mind about an issue shows weakness is ridiculous.
A real leader, one who leads from a true heart and honest mind, won't deny an emerging belief simply because it makes him uncomfortable.
You are either with civilization or with terrorists.
What the terrorists were striking at were not just American buildings and American lives, but mostly American ideas. They were intimidated not only by our success but only our openness and freedom. The people who attacked us were threatened by three main aspects about our society. One was the democratic electoral process by which we chose our leaders. The second was religious freedom, which included the freedom not to be religious. Third was capitalism, and our success as a wealthy country, which included our success in leading people out of poverty.
There is a difference between the guy at ease with questions and the guy who's nervous, and it usually has nothing to do with how much one knows. It's about self-confidence.
I became a much better political speaker when I went back to what I used to do in court: master the material, organize it, then throw the text away and just talk. It annoys me when people read their speeches.
The details and the substance are vital: they have to be there or you'll be exposed. But there's a time to win hearts and minds and there are times for details, and you have to pick your spots.
In eight years, I missed only one day of work through sickness - when I had surgery for treatment of my cancer. I took no weeks off, and my longest "vacation" was a single four-day trip after the 1997 election.
The most important element of setting an example isn't attitude or diligence, but performing some of the tasks that you ask others to execute. If you can do what the people working for you do as well as the best of them, your ability to lead is enhanced tremendously. That doesn't mean you have to be the best at everything. In a complicated system, that's not only impossible, it's undesirable - a leader needs the expertise of specialists and shouldn't undermine them or interfere. Leading any enterprise means that management duties will take up the lion's share of your time. Nevertheless, leaders shouldn't abandon the trenches to pay attention only to the "big picture".
As a Republican mayor in a city dominated by Democrats, I was accustomed to disagreements. Many of my philosophical underpinnings were not typical of New York City voters, and certainly at odds with the views of most of the city's elected officials and media. I stuck to my guns on every one - low taxes, small government, strong law enforcement, shrinking welfare rolls, privatizing services, results-based teacher evaluations, favoring competition, and believing in capitalism as a force for good.
A leader must not let critics set the agenda.
While trying to retain humility, you must accept that the reason you're making decisions and other people are not is because, for now, you're in charge and they aren't.
Once you make decision, then your job is to present the facts in the light most likely to persuade. The idea is to take something complicated and explain it so that people could understand it.
Those first five minutes, when the jury looks at you and wants to hear what's coming out of your mouth - that's the optimal opportunity to get them moving in the right direction. You've got to seize it. Don't save your best argument for last, when maybe only a third of them are listening.
Any large group is bound to have intramural rivalries, and if people are talented and driven, a number of them will think they're the smartest in the room. To a degree, that's a good thing. Competition often brings out the best. When competitive rivalries turn to sniping, however, a leader has to remind everyone that they are all working toward the same ultimate goals. It tests the loyalty of people to the organization.
From the beginning I established a rule: you can ask any question you want. I will let you complete your question. I will not interrupt you, no matter how angry and upset I get. In exchange, you have to listen to my answer respectfully, without interrupting. And if you don't, you are first warned, then thrown out, because I won't let you disrupt the 400 other people there.
One of the best lessons a leader can communicate to his or her staff is that encountering problems is to be expected. But failing to mention problems - or, worse, covering them up - should not be tolerated.

Velaton valtio

2011-09-04T19:26:00.002+03:00

Harjoitetaanpa hieman utopiaa. Kuvitellaan tilanne, jossa valtion perustuslakiin lisättäisiin pykälä, joka kieltää valtiolta velanoton kokonaan. Mitä tämä tarkoittaisi? Miten toimisi velaton valtio? Tarkastellaanpa asiaa kolmen tilanteen kautta.

Suomen valtion velan kasvua voi seurata esim. täältä

1. Sota

Valtio joutuu ulkopuolisen uhkan kohteeksi. Sen omat resurssit sodankäyntiin ja puolustautumiseen ovat rajalliset. Ilman resurssilisää se todennäköisesti joutuisi taipumaan vihollisen voiman alla. Kansakunnan kohtalo olisi vaakalaudalla. Sodan voittaja todennäköisesti alistaisi valtion oman tahtonsa alle ja maksattaisi kulut sillä ankarimman mukaan.

Lainaamalla resursseja vierailta valtioilta se pystyisi vahvistamaan puolustuskykyään ja kenties pärjäämään taistelussa säilyttäen itsenäisyytensä. Olisiko turvautuminen lainaan tässä tilanteessa siis tarpeellinen ja oikeutettu? Onko oikeutettua, että tulevat sukupolvet maksavat osuutensa kansakunnan itsenäisyydestä lainan lyhennyksen muodossa, jolloin kulu puolustustaistelusta jakaantuu useammalle sukupolvelle?

2. Silta

Valtio suunnittelee pitkäaikaista infrainvestointia, tässä tapauksessa siltaa joka yhdistäisi kaksi kaupunkia toisiinsa. Silta kerran rakennettuna toisi selviä hyötyjä kansalaisten liikkumiseen. Sillan investointikustannus on kokoluokaltaan kohtuullisen suuri valtion vuosittaiseen budjettiin nähden. Miten siltainvestointi tulisi siis rahoittaa?

Jos oletetaan, että valtio ei voisi ottaa velkaa missään muodossa, jäisi jäljelle kaksi päävaihtoehtoa. Ensinnäkin valtion ei tarvitse toteuttaa siltaa itse vaan sen voi toteuttaa yksityinen taho, joka katsoessaan sillan hyödylliseksi ja kannattavaksi investoinniksi kokoaisi pääomat toteutukseen ja keräisi investoimansa rahat takaisin esimerkiksi käyttömaksujen tai ylläpitopalkkioiden muodossa. Toinen vaihtoehto olisi se, että valtio päättäisi poliittisella päätöksellä toteuttaa investoinnin verovaroin kohottamalla kansalaisilta perittäviä veroja vaadittavan siltainvestoinnin verran. Tällöin siltainvestointi kävisi läpi poliittisen päätöksentekoprosessin, jossa kansalaiset hyväksyisivät sillan kustannusten mukaiset veronkorotukset kyseiselle ajanjaksolle. Voidaan kysyä, onko kansakunnalla juuri sillä hetkellä mahdollisuuksia nostaa veroja niin paljon, että siltainvestointi saadaan tehtyä ja toisaalta, onko oikeutettua, että yksi ikäluokka maksaa siltainvestoinnin, josta myös myöhemmät sukupolvet hyötyvät?

3. Budjettialijäämän paikkaaminen

Valtion budjetin kulut ovat suuremmat kuin tulot. Esimerkiksi opettajien ja muun julkisen sektorin palkkakustannukset ylittävät veroilla vuosittain kerättävät tulot. Miten tämä budjettialijäämä tulisi paikata?

Velaton valtio ei voi syödä enemmän kuin tienata. Tällöin sillä olisi kaksi vaihtoehtoa. Joko sen pitäisi nostaa kansalaisilta kerättäviä veroja tai karsia julkisen sektorin kustannuksiaan, jotta tasapaino saavutettaisiin. Kulujen karsinta ei välttämättä tarkoita sitä, että toiminnot jäisi tekemättä. Päinvastoin, tällöin yksityinen sektori voisi omalla toiminnallaan paikata julkista sektoria. Mikäli valtio turvautuisi budjettialijäämän paikkaamisessa velkaan, voidaan kysyä onko oikeutettua, että myöhemmät sukupolvet joutuvat maksamaan aikaisempien sukupolvien kulutuksen?

Valtioiden velka suhteessa BKT:hen - antaako tämä oikean kuvan?

BKT vai kansojen varallisuus?

Valtioiden velkakeskustelussa minua on häirinnyt suunnattomasti yksi pieni asia. En nimittäin ymmärrä, miksi valtioiden velka suhteutetaan aina bruttokansantuotteeseen. Bruttokansantuote on määritelmän mukaan kotimaisen tuotannon mitta kansantaloudessa. BKT voidaan laskea kolmella eri tapaa, mutta määriteltiin se millä tavalla tahansa, BKT ei mittaa kansojen varallisuutta.

Talouden perusta on mielestäni suhde varat-velat. Jos varat ovat suuremmat kuin velat, kyse on varallisuudesta. Jos taas velat ovat suuremmat kuin varat, on kyse vararikosta. Sekä yritysten että kotitalouksien osalta näin toimitaan. Velat suhteutetaan varallisuuteen. Miksi ihmeessä valtioiden osalta asia ei ole näin? Tottakai yrityselämässäkin huomioidaan yrityksen tuloksentekokyky (esim. kassavirta tai käyttökate) ja kotitalouksien osalta palkka- ja muut vuosittaiset tulot.), mutta silti velan on oltava suhteessa varallisuuteen.

Bruttokansanomaisuus

Mikä on sitten valtion omaisuus? Mistä muodostuu kansojen varallisuus ja mikä on sen suhde kansan velkataakkaan? Kun olen esittänyt tämän kysymyksen, moni ihmisistä on vastannut, että "eihän valtion varallisuutta voi mitata, ei sen arvoa voi arvioida". Jaksan yhä olla eri mieltä. Varallisuus on aina mitattavissa ja varallisuudelle on aina löydettävissä jokin arvo. Tiedän, että ei ole yksinkertaista määrittää hintalappua esimerkiksi Suomen valtion maantieverkostolle tai muille "ei liikkuville ja ainutlaatuisille omaisuuserille", mutta viimekädessä niilläkin on jokin arvo. Ainakaan arvonmäärityksen haasteellisuus ei saisi heti alkuunsa tappaa yritystä määrittää kansakunnan varallisuutta.

Olen päätynyt ehdottamaan bruttokansanomaisuuden laskemista. Bruttokansanomaisuus olisi yhtä kuin kansan varallisuus eli kyseisen valtion taseen omaisuuserät. Se koostuisi useista eristä, kuten maa-alueista, kiinteistöistä, infrastruktuurista, valtionyhtiöiden arvosta ja erinäisistä muista varallisuuseristä. Tätä käypää arvoa vastaan suhteutettaisiin sitten valtion velat. Miksi näin? No ensinnäkin siksi, jotta edes tiedettäisiin, mitä kukin kansa omistaa ja mikä on tämän omaisuuden arvo. Nyt kun tällaista tietoa ei ole käytettävissä. Toiseksi laskelma osoittaisi varsin nopeasti sen, onko valtion velkarahat käytetty tuottavasti vai onko ne tuhlattu kulutukseen. Jos velalla ei ole saatu luotua vähintään vastaavanarvoisia omaisuuseriä, on johtopäätös selvä: kansakunta on elänyt yli varojensa. Esimerkiksi Kreikan vakuuskeskustelussa, joka sinällään on Suomessa saanut naurettavat mittasuhteet kokonaisuuteen nähden, mielenkiintoisin kommentti vakuuksia vastaan oli Kreikan toteamus, jonka mukaan vakuuksia voidaan antaa yksittäisille valtioille, mutta ei kaikille, koska vakuudet eivät riittäisi. Se kertonee jotain kyseisen valtion varallisuudesta.

Onko valtion velkapaperi riskitön?

"Valtion velkapaperi on käytännössä riskitön, koska valtiolla on viimekädessä verotusoikeus".

Näin opetettiin rahoituksen perusteissa yliopistossa. Yhä moni talouden perusolettama lähtee siitä, että valtion velkapaperi on riskitön ja sitä käytetään laskelmien perustana. Mitenköhän mahtaa olla tilanne Kreikassa ja muissa kriisimaissa? Maallikolle on myös hieman vaikea selittää sitä, miksi minä saan pankista halvemmalla lainaa riskipitoisiin investointeihini kuin esimerkiksi Italian tai Espanjan valtiot. Se siitä valtion lainojen riskittömyydestä. Ehkä oppikirjojakin olisi aika päivittää tältä osin ja todeta, että valtion velkapapereissa on olemassa riski. Valtion velan kasvaessa velkapaperin riski kasvaa ja tämä riski hinnoitellaan kyseiseen velkapaperiin. Valtioiden riskiä arvioivat luottoluokittajat.

Onko valtioilla varallisuutta vastineena veloilleen?

Talouskasvu hoitaa?

Toinen "yleisenä totuutena" esitetty näkemys valtioiden velankäytön puolesta on argumentti, jonka mukaan velkaraha on valtiolle halpaa rahaa ja talouskasvu hoitaa velkaongelman. Ehkä näin, mutta tällöin edellytetään kahden kriteerin täyttymistä. Ensinnäkin velkarahat olisi käytettävä tuottavasti, jotta investointi poikisi enemmän kuin sen kustannus. Toiseksi talouden tulisi kasvaa - ikuisesti. Kuten tiedetään, valtion kyky investoida tuottavasti ei ole parasta mahdollista luokkaa. Useimmiten velkaraha menee kulutukseen eikä tuottaviin investointeihin. Näin on etenkin ongelmatalouksissa. Toiseksi talouskasvu on viime kädessä kiinni yksityisestä sektorista, ei julkisesta sektorista. Jos kyseisessä maassa on suuri julkinen velkataakka painolastina, on selvää että se rajoittaa yksityisen sektorin talouskasvua. Valitettavasti "talouskasvu hoitaa"-argumentti tarkoittaakin oikeammin että tulevat sukupolvet maksavat, jos pystyvät.

Chicagolainen vs Itävaltalainen koulukunta

2011-08-28T18:24:00.009+03:00

Mises.orgin artikkeleista löytyi kiinnostava vertailu chicagolaisen ja itävaltalaisen koulukunnan eroavuuksista ja yhtäläisyyksistä. Teksti on kiinnostava väitöskirjani kannalta, joten se on hyvä ottaa talteen.

Friedman-Hayek-Mises-Rothbard

Oma koulukuntamatkani on kulkenut siten, että kauppakorkeakoulussa sain kipinän tutustua monetarismiin ja Milton Friedmanin ajatuksiin, koska en tuntenut "yleisenä totuutena" tuputettua keynesiläisyyttä oikeaksi. Mitä enemmän Friedmanin ajatuksiin tutustuin, sitä vakuuttunemmaksi tulin, että Keynes oli väärässä. Julkisen sektorin sekaantuminen markkinatalouteen ei ole hyvästä. Kauppakorkeakoulussa ei kertaakaan mainittu Ludwig von Misesiä. Ei kertaakaan. Kertonee kenties enemmän kauppakorkeakoulusta kuin von Misesin painoarvosta taloustieteelle. Vasta kauppakorkean jälkeen löysin liberalismin myötä ensin Friedrich Hayekin ja myöhemmin Ludwig von Misesin ja hänen oppilaansa Murrau Rothbardin ajatukset. Ne veivätkin sitten mukanaan.

Tällä hetkellä katson olevani sekä chicagolainen että itävaltalainen, mutta entistä enemmän itävaltalainen. Valitettava fakta on, että liian moni taloudellinen päättäjä - on sitten kyse poliitikoista tai taloustieteilijöistä - ei ole tohtinut kyseenalaistaa "ainoana totuutena" opetettua keynesiläisyyttä. Sen seurauksista kärsimme nyt, kun valtioiden velkaantuminen on pursunut yli äyräidensä. Keynesiläinen krapula on kova.

Mitä eroa on chicagolaisilla ja itävaltalaisilla?

Kiteytettynä, molempia koulukuntia pidetään pro-kapitalistisina, ainakin suhteessa valtion suurta roolia kannattaviin keynesiläisiin nähden. Monissa asioissa chicagolaiset ja itävaltalaiset ovat samoilla linjoilla, kuten minimipalkan, tariffien ja julkisen kulutuksen vastustamisessa. Suurin eroavuus juontaa Robert R. Murphyn mukaan metodologisesta erosta. Tässä artikkelissa tarkastellaan etenkin Ludwig von Misesin ja Milton Friedmanin metodologisia tekstejä siitä, mitä on taloudellinen teoria. Toinen eroavuus koulukuntien välillä on se, miten ne selittävät taloudelliset suhdannevaihtelut. Kolmas eroavuus on löydettävissä siitä, miten ne suhtautuvat rahaan. Kirjoittajan suositus on, että tunnetumman Friedmanin ajatusten omaksuneiden henkilöiden kannattaa laajentaa omaa lukemistaan myös Ludwig von Misesin ja Murrau Rothbardin teksteihin.

Linkki tekstiin:

The Chicago School versus the Austrian School - Robert P. Murphy - Mises Daily

Enbuske: Mikä onkaan yrityksen tehtävä?

2011-08-28T17:56:00.006+03:00

Tuomas Enbuske kirjoittaa usein osuvasti. Tällä kertaa hänen kirjoituksensa hipoo täydellisyyttä. Tähän Uuden Suomen blogitekstiin ei ole mitään lisättävää. Kerrassaan terävä-älyinen tykitys, jonka pääpointti on, että yksilöt eli yrityksen omistajat päättävät yrityksen tehtävän. Suosittelen lukemaan alkuperäisen tekstin täältä. Poimin jatkossa parhaita muiden kirjoittajien blogitekstejä arkistoon Linkit-välilehdelle. Tämä kuuluu ehdottomasti siihen kokoelmaan.

Mikä onkaan yrityksen tehtävä?

Keskuskauppakamari aloitti kesällä kampanjan, jossa halutaan luoda 150 000 työpaikkaa yksityiselle sektorille.

Koko homma osoittaa miten väärin päin Suomessa katsotaan koko yrittäjyyttä. Aivan kuin yritys tarvitsisi olemassaolonsa oikeutukseksi kaikkia hyödyttävän syyn.

Taloustieteen nobelisti Milton Friedman sanoi aikanaan kuuluisat sanansa, että yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Joka kerta kun Nalle Wahlroos on tokaissut Suomessa saman, kauhistelijat ovat osoittaneet moraalista ylemmyyttään antamalla yrityksille kaikenlaisia mielivaltaisia tehtäviä; työllistämistä, luonnon pelastamista ja jopa uusien asioiden keksimistä ilmaiseksi kaikkien käyttöön.

Molemmat väittelyn osapuolet ovat tietysti väärässä. Eikö kenellekään ole todellakaan tullut mieleen itsestäänselvin vastaus? Entä jos jokainen yrittäjä saisi ihan itse määrittää, miksi hänen yrityksensä on olemassa? Jollakin se voi olla pystyssä rikastumisen takia, toinen taas haluaa tarjota asiakkailleen Suomen parhaita pyllysuristimia ja kolmas pitää hauskaa. Niin kauan kuin yrittäjä ei toteuta mielihalujaan muiden kustannuksella tai riistä ketään laittomasti, koko yrittämisen syyn ei pitäisi kuulua kenellekään muulle.

Olen usein istunut kahvilassa kavereideni kanssa ja jossain vaiheessa joku alkaa aina valittaa kuinka kallista kahvi on tai kuinka paikasta ei löydy sitä taikka tätä. Ikään kuin kahvilanpitäjän velvollisuutena olisi tarjota meille kiva kokoontumispaikka, jossa olisi juuri sitä mitä haluamme, sopivaan hintaan. Taloudellisen riskin kantaisi tietysti yrittäjä. Ei yrittäjän velvollisuus ole tarjota meille yhtään mitään. Meillä on täysi oikeus olla käyttämättä epätäydellisen yrityksen palveluita.

Pori-jatsien yhteydessä kuultiin taas vuotuinen valitusvirsi. Aina kun tapahtumassa esiintyy joku valtavirran artisti, jatsidiggarit kitisevät. “Mitä ihmeen tekemistä Elton Johnilla on jatsin kanssa?” Ei mitään. Mutta Elton Johnin lipputuloilla saatiin maksettua tapahtuman kulut. Jos Pori-jatseilla olisi esitetty vain “oikeaa” jatsia, lipputulot olisi pitänyt kerätä jotenkin muuten. Ne olisi maksanut joko tapahtumanjärjestäjä, eli yrittäjä ja loppujen lopuksi varmaan veronmaksajat.

Kun helsinkiläinen elokuvateatteri Bristol vuodenvaihteessa lakkautettiin, Hesarin jutussa katkerat kaupunkilaiset muistelivat kuinka olivat käyneet kovasti teatterissa 60-luvulla. Ja siksi teatteritoiminnan lopettaminen on väärin. Näiden valittajien mielestä siis tappiota tuottavan elokuvateatterin pitäisi seisoa tyhjillään Helsingin parhaalla paikalla, vain heidän omien muistojensa takia. Ja joku muu maksaisi viulut.

Ainoastaan mielikuvitusmaailmassa asioilla ei ole hintalappua.

Kun asetamme yrityksille vaatimuksia, asetamme niitä samalla myös yritysten takana oleville yksilöille. Ihmisten määrääminen hyväntekemiseen toimii yhtä hyvin kuin jos sinut pakotettaisiin rakastamaan naapurin setää väkisin. Rakkaus ja hyvänteko ovat ihmiselle luontevia asiota mutta vain silloin kun ne ovat vapaaehtoisia.

Totta kai on mahtavaa, jos yritys haluaa tehdä jotain hyvää tai työllistää. Ja niin monet yritykset tekevätkin. Joka ainoa yritys, joka irtisanoo paljon ihmisiä, on myös jossain vaiheessa ottanut heidät duuniin. Ja silloin kun yritys tekee selkeästi pahaa, sitä pitää rangaista. Pahantekemistä on esimerkiksi luonnon saastuttaminen. Mutta pahantekemistä ei ole se, että yritys ei satu tekemään juuri sitä mitä joku milloinkin sattuu siltä mielivaltaisesti haluamaan.

Julkisessa keskustelussa yritykset tekevät yleensä vain pahaa. Brian C. Andersson on laskenut kirjassaan “South Park Conservatists”, että tv-sarjojen yrittäjät ovat lähes aina pahoja. Yrittäjät tekivät 40 prosenttia murhista ja 44 prosenttia mm. huorissakäynneistä ja huumerikoksista. Yrittäjät olivat tv-sarjoissa hyviksiä vain, jos he eivät olleet valkoisia miehiä.

Valtion kollektiivisella suunnittelulla ei olisi saatu aikaan mitään niitä hienoja keksintöjä, joita yritykset ovat meille tuottaneet. Jopa entinen europarlamentaarikko Esko Seppänen tunnusti koko asian ällistyttävän rehellisesti kesällä haastattelussaan Hesarissa. Hän myönsi pitkin hampain, että markkinatalous on saanut enemmän iloa aikaan kuin sosialismi, mutta että “nämä ilot on nyt sosialisoitava myös vasemmiston käyttöön”. Mahtava idea! Vähän sama kuin laittaisit yksin ruokaa, joku istuisi vieressä katselemassa ja huutelemassa solvauksia, mutta ruuan valmistuttua istuisi tyytyväisenä ruokapöytään.

Kaikenlaiset valtiolliset projektit, jossa tarkoituksena on ollut työllistää, ovat yleensä olleet tuhoon tuomittuja. Esimerkiksi SAAB on tuottanut voittoa tasan yhtenä vuonna historiassaan, 80-luvun alussa ja sekin johtui kruunun devalvaatiosta. Ruotsin valtion olisi kannattanut käyttää SAAB:iin tuhlatut rahat mieluummin vaikka vasteettomaan kansalaispalkkaan kuin tehdä autoja, joita kukaan ei halua ostaa. Jos työ itsessään todella toisi hyvinvointia, niin ne maat, joissa on vähiten teknologiaa olisivat vauraita.

En tiedä yhtään menestynyttä yritystä, joka olisi lähtenyt töikseen luomaan työpaikkoja. Paradoksaalista on, että mitä vähemmän työpaikkojen “luomiseen” on keskitytty, sitä enemmän yritys on yleensä tuottanut oikeita työpaikkoja.

Corporate Governance in Japan

2011-08-26T10:30:00.006+03:00

Why did 94 per cent of all publicly traded Japanese companies (1766 out of a total of 1884) hold AGMs on exactly the same day in June 1996? Furthermore, the average length of these AGMs was 26 minutes.

The fear of sokaiya

A reasonable explanation to this awkward expression of efficiency may have been that in 86 per cent of all AGMs not a single question was asked by participating shareholders and their representatives. Holding AGMs on the same day is simply a defence against the so-called sokaiya. Many large Japanese companies are the targets of real blackmail and sheer extortion by sokaiya. Unless the targeted company pays a fair amount of money the sokaiya threaten to not only distribute the AGMs but also to disclose corporate misdeeds. However, this phenomenon not only relates to the sokaiya, who are usually affiliated to gangster syndicates, exploiting isolated misdeeds by management of some companies. This appalling traffic is systemic and thereby a symptom of severe shortcomings and dysfunctions of the Japanese corporate governance system and corporate management structures.

From zaibatsus to institutional ownership

Japanese corporate governance system seems to be extremely averse to change, it shuns alternative solutions aimed at the root causes of what is seen at the surface. After World War II, SCAP – the Supreme Command of the Allied Powers – set out to establish a constitutional democracy and imposed institutions aiming at an open society and free markets and competition. Applying the American trust-busting experience, one important focus of SCAP reforms was the large and family controlled conglomerates – called zaibatsus – were broken up.

The family controlled holding companies at the top of each zaibatsu were dissolved and ownership of the individual companies was distributed among the general public. As a consequence private ownership of the large corporations was well spread and accounted for some 70 per cent of the listed companies at the end of the 1940s. However, a decline of this share soon started; by 1970 it was down to some 30 per cent and today it is already below 20 per cent. Private ownership has been replaced by institutional owners; banks and other financial institutions as well as business corporations. Foreign ownership is still quite limited accounting for some 13 percent (1997).

Keiretsus and City banks

After SCAP (1952) the zaibatsus were reborn, now renamed gurupu (group) or more common keiretsu in most cases recognized by their old zaibatsu names: Mitsubishi, Mitsui, Sumitomo etc. The old holding companies were wound up but the reborn versions were organized around a trading company, several manufacturing companies and – most important – a bank. These banks, the so-called City banks or main banks came to play a crucial role in the economic policy of Japan.

The financing of the expansion of the ownership of the operating companies and keiretsus was done through the City banks. Starting in the early 1950s, the restructuring of ownership of the operating companies was financed by these banks – directly or indirectly. The general public had rather limited financial capacity to take part in new issues of shares. And even if they had the financial means, in many cases, they were not invited to take part. Instead, the banks became direct owners but also financed cross-ownership between operating companies. Furthermore, equity financing – once a stable, mutual ownership had been established – became less and less important. By the end of the 1980s, before the financial bubble burst, bank financing accounted for some 80 per cent of most companies.

The role of government

To make this financing model viable, the government came to play an all important role – directly as well as indirectly. The City banks could refinance themselves – at very low interest rates. This eventually led the Bank of Japan attaining a unique global position by being the only net lender of all central banks in the developed world. Indirectly, the government has been equally important for this financial model by providing full deposit guarantees to all banks. This system of government guarantees is referred as the convoy system. All are protected, no single bank will be left to go under because of poor judgement of risk or mismanagement. Since the Japanese in general are big savers and their favourite assets are bank deposits, these guarantees have been further fuelling the credit expansion of the banks.

The current industrial structure of Japan is, to a large extent, a result of the economic policy where controlled competition has been a key element. By allocating specialization focus for the various manufacturing companies and by providing cheap financing, the export companies could develop their export market competitiveness through economies of scale and competitive pricing. The domestic market has effectively been protected from external competition. The leading operating countries of the keiretsus constitute a prioritized echelon of resources in the dual structure of the Japanese economy. Business cycle variations and other economic disturbances are absorbed by several layers of suppliers and medium sized, family owned companies providing flexibility to the overall quite rigid structure.

Another typical feature of this keiretsu centered manufacturing focus is that the distribution – wholesaling as well as retailing – is organized in vertical structures tied to each keiretsu. This has been a very effective means in controlling foreign as well as domestic competition. The Japanese financial sector is also very much the design of state bureaucrats. A key feature has been compartmentalization where a few licensed actors have been allowed in each field – banks for traditional banking, security houses to deal in securities etc.

Life-time full employment as a main goal

The Japanese culture is collectivist rather than individualistic. Full employment seems to be the primary overriding goal for economic policy. Furthermore, appearance is often more important than actual content. Finally, risk aversion is generally strong making Japanese less entrepreneurial than desired when renewal is required. Thus, overall social change is hard to achieve.

Although the Japanese Company Act states that companies are controlled by their owners, the fact of matter is that the Japanese corporate governance system is very different to the Anglo-American concept. Institutional owners, who are mutually dependent through cross-holdings and inter-business transactions, dominate. Bottom-line orientation is weak. It is rather a matter of absolute size and market share as first hand goals. Employees constitute an important stakeholder body, which is evident through the lifetime employment institution. Thus, absolute growth to support lifetime employment has been prioritized before profitability. Bank financing has been a major source of funds. Since interest rates have been kept low, this has further weakened the profitability motive. The main bank exercised some kind of corporate governance in relation to its keiretsu companies. Links between the main bank and the company have also been strengthened an arrangement whereby following retirement, senior bank officials made a second career with the company.

Homogenous boards with respect of seniority

Japan applies the unitary board concept – but in its own way. The traditional board of large companies as can be characterized as homogenous: all men, all over 50 yeas of age, and all internally recruited. In addition, a common feature is that the board is big, often consisting of some 50 directors. The board is recruited among loyal and senior officers of the company and is regarded as a reward for services rendered. The strongman of the board is the president of the company who is also the main decision-maker when it comes to board recruitment. Even the chairman is perceived as being below the president. The recruitment of a new chairman is often a matter of the president, because of age, finding it appropriate to step down in his active presidential role to continue in the more laid-back role as chairman. It is obvious that a board of that size and composition can neither function as a decision-making body, nor as a strong corporate governance agent vis-à-vis executive management. Thus, the function of the board, as well as that of the AGM, tends to be merely ceremonial.

Source: Rolf H. Carlsson: Ownership and Value Creation - Strategic Corporate Governance in the New Economy

Further reading:

Academic Articles by Google Scholar

The Corporate Governance Model of Japan

Corporate Governance Principles - A Japanese view

The Financial System and Corporate Governance in Japan

Japan Corporate Governance Research Institute

The Economist: Corporate Governance in Japan - Bring it on!

Reuters: Corporate Governance holds Japan back

Miten harjoitella bisnestä?

2011-08-21T15:06:00.014+03:00

John C Maxwell määrittelee menestyksen ennalta asetetun päämäärän asteittaiseksi toteuttamiseksi. Huippu-urheilussa yleinen menestyskaava on itsekuri, tinkimätön harjoittelu, oikea valmennus ja ylivoimainen valmistautuminen. Kun tarkastellaan lajinsa kiistattomia mestareita kautta aikojen, nousee esiin yksi yhteinen piirre ylitse muiden: mestarit ovat yksinkertaisesti harjoitelleet muita enemmän. "Lahjattomat harjoittelee"-ilmaus ei pidä paikkansa, ennemminkin "lahjakkuus on harjoittelua".

Mikael Granlund - Pihapeleistä Tähtiin, osa 1

Mitä voimme oppia urheilusta bisnekseen?

Urheilussa harjoitteleminen on tie menestykseen. Mutta miten on liike-elämässä? Mitä jos bisnes olisi Olympialaji ja tavoitteena olisi olla maailman paras bisnesmies/-nainen, miten tähän päämäärään pääsemistä voisi harjoitella? Miten liike-elämää voi harjoitella? Miten siinä voi kehittyä? Miten siinä kehittymistä voi mitata? Päädyin seuraavaan kuuteen kohtaan, jotka olisi mielestäni tuotavissa urheilumaailmasta liike-elämään.

1. Oma innostus: Urheilussa ensiaskel on oma innostus valittua lajia kohtaan. Vanhempien valinta tai muu ulkoinen syy harvoin johtaa hyvään lopputulokseen. Tämä pitänee paikkansa myös bisneksessä. On oltava intohimoa liike-elämää kohtaan. Jos tuntee kutsumuksensa papiksi, opettajaksi tai virkamieheksi tai kokee maailmankatsomuksensa kommunistiseksi, lienee lähtökohdat menestyksekkääseen bisnesuraan varsin ristiriitaiset. Mahdotonta se ei ole, mutta sisäisen palon sijasta vallitsee tällöin jatkuva arvoristiriita.

2. Hyvä harjoitusohjelma: Harjoitus tekee mestarin ja osaamattomuus on vain toistojen puutetta. Hyvä harjoitusohjelma on urheilussa kehittymisen yksi kulmakivistä. On tehtävä toistuvasti oikeita asioita, jotta tapahtuu oppimista ja kehittymistä. Liike-elämässä sen sijaan ei ole harjoituksia. Ei ole selkeää harjoitusohjelmaa, jota toistamalla tapahtuisi kehitystä. Iso kysymys kuuluukin, mistä koostuisi liike-elämän harjoitusohjelma? Mitä asioita tinkimättömästä päivästä toiseen toistamalla kehittyisi paremmaksi liikemieheksi/-naiseksi? Millainen on bisneksen aamulenkki? Entä päivän punttitreeni? Mitä osa-alueita pitää harjoittaa, jotta kehittyy kokonaisvaltaisesti? Ohessa on esimerkki NHL-pelaajaksi pyrkivien harjoitusohjelmasta. Aika päämäärätietoista treenaamista. Esimerkiksi Pavel Bure harjoitteli luistelutekniikkaansa laskuvarjot ja painoliivit selässään. Siksi hän oli maailman nopein.

3. Osaavat valmentajat: Kolmas keskeinen tekijä urheilussa on osaavat valmentajat. Omilla opeilla pääsee tiettyyn pisteeseen asti, mutta sen jälkeen tarvitaan valmentajaa viemään kehityksessä seuraavalle asteelle. Hyvä valmentaja osaa kyseenalaistaa aiemmat rutiinit, tuoda uusia näkökulmia ja menetelmiä harjoitteluun ja pystyy analysoimaan urheilijan vahvuuksia ja heikkouksia. Missä ovat bisneksen valmentajat? Valmennusyrityksiä ja valmentajia kyllä löytyy, mutta lähestymistapa on erilainen. Millainen olisi hyvä henkilökohtainen bisnesvalmentaja? Mikä olisi hänen rooli kehityksessä? Mitä hänellä tulisi olla annettavanaan?

4. Periksiantamattomuus: Alun innostus, hyvä harjoitusohjelma ja osaavat valmentajat eivät riitä ellei henkilöllä itsellään ole heikkoina hetkinä periksiantamattomuutta painaa loppuun asti niitä viimeisiä rutistuksia, joilla erottaudutaan massasta. Kaikkien motivaatiota koetellaan jossain kohtaa ja menestymisen ratkaisee lopulta se, kenen kantti kestää ottaa itsestään kaikki irti. Vaikka urheilussa tämä tarkoittaa usein fyysistä venymistä, tapahtuu todellinen venyminen kuitenkin aina korvien välissä. Sama laki toiminee myös bisneksessä. Vaikeuksien hetkellä periksiantamattomuus punnitaan ja näistä vahvistuneet ponnahtavat kohti päämääräänsä.

5. Kovat pelit: Yksitään harjoittelu ei riitä, on myös mitattava oppimistaan ja punnita painoarvoaan peleissä. Kuten sanotaan, kovat pelit kasvattavat. Kovissa peleissä paineen alla isossa roolissa pelaavat urheilijat ovat usein parhaimmillaan. Silloin otetaan itsestä irti se viimeisinkin pisara. Mitä kovemmassa sarjassa pelaa, sen enemmän myös oppii. On päästävä SM-liigasta NHL:ään. Riihimäen paras nyrkkeilijä jää maakuntasarjalaiseksi ellei uskalla astua suurempaan kehään. On kunnioitettava vastustajia, koska vastustajat pistävät kehittymään. Bisneksessä pelit tapahtuvat organisaatioissa eli yrityksissä. Mitä menestyvämmässä yrityksessä on vaativissa tehtävissä, sitä enemmän myös oletettavasti itse oppii. Kehittyäkseen on siis jatkuvasti pyrittävä pääsemään parempiin organisaatioihin ja parempiin pesteihin ottamaan roolia ja vastuuta. Maakuntasarjasta on kasvettava kohti kansainvälisiä kenttiä.

6. Onnistumiset ja menestys: Onnistumiset luovat itseluottamusta ja menestys ruokkii menestystä. Syntyy menestymisen kulttuuri, jossa uskalletaan yrittää sopivasti yli omien kykyjen. Moninkertaisen mestarin käsi ei tärise finaalin ratkaisuhetkillä vaan rutiinit tuovat varmuutta ja siten myös menestystä. Sama pätee bisneksessä. Onnistumiset luovat itseluottamusta ja avaavat uusia mahdollisuuksia. Kuitenkin aikaisempi onnistuminen ei ole tae tulevasta menestyksestä. Tilanteet muuttuvat, eikä yhtä kaavaa noudattamalla voi olla varmuutta lopputuloksesta. Kuitenkin tietoisuus aiemmista onnistumisista eri tilanteissa tuo varmuutta ja kykyä tarkastella kylmäpäisesti uusia haasteita.

Mikael Granlund - Pihapeleistä Tähtiin, osa 2

Maailman paras liikemies/-nainen

Jos pitäisi palkita maailman paras liikemies/-nainen niin kuka hän olisi? Mitä taitoja tai osaamista hänellä olisi? Miten häntä voisi arvioida? Olisiko hän yksilöurheilija vai joukkuepelaaja?

Millainen olisi bisneksen ilmaveivi? Kenties se on kykyä lukea pelikenttää, avoimuutta ratkaisuvaihtoehdoille ja rohkeutta toteuttaa ne menestyksellä.

Tuskin on koskaan nimettävissä maailman parasta liikemiestä/-naista. Tilanteet ja persoonat ovat niin erilaisia, että vertailu ei ole mielekästä. Jos kuitenkin lainaisi urheilun kriteereitä, olisi hänellä ensinnäkin oltava valtava innostus ja intohimo liiketoimintaa kohtaan. Toiseksi hän olisi jatkuvalla harjoittelulla kehittänyt itsensä päämäärätietoisesti oman alansa parhaaksi. Käytännössä tämä kenties tarkoittaisi jatkuvaa asioiden opiskelua ja uuden oppimista. Kolmanneksi hänellä olisi ollut hyvät esimiehet valmentajinaan eli hän olisi päässyt oppimaan aiemmilta mestareilta. Hän omaisi hiljaista tietoa, jota ei kirjoista lukemalla voisi oppia. Neljänneksi hän olisi osoittanut periksiantamattomuuttaan eli tullut vastoinkäymisten kautta voittoon. Kunnon turn around case toteutettuna olisi kova meriitti. Viidentenä pitäisi tietenkin olla kokemusta kovista peleistä eli vastuullisista tehtävistä menestyvässä kansainvälisen tason organsaatiosta. Lopuksi henkilö kantaisi vielä menestyksen auraa eli omaisi tietyn midaksen kosketuksen, jolla hän pystyisi saamaan organisaationsa ja ihmiset ympärillään menestymään.

Omistajat, puhukaa!

2011-08-06T12:05:00.006+03:00

Muistatko Kumikorjaamo & Korjaamo Veljekset Kinnula Ky:n Kummelista? Kyseessä on paroniapätkä kahdesta veljeksestä, joilla on yhdessä korjaamoyritys, mutta veljekset eivät ole puheväleissä keskenään. Asiat tehdään toiselle piruuttaan hankalaksi ja "Ei tartte auttaa"-asenne jyllää.

Kumikorjaamo & Korjaamo Veljekset Kinnula Ky

Pidin tätä sketsipätkää hauskana niin kauan kunnes havahduin siihen, kuinka yleinen tällainen tilanne on suomalaisissa yrityksissä! Olen törmännyt aivan liian moneen suomalaiseen pk-yritykseen, jossa omistajat eivät ole puheväleissä keskenään. Hyvänen aika, ei voi olla totta, että kohtuullisen isojakin liiketoimintoja pyöritetään siten, että omistajat eivät keskustele keskenään. Riitaisia omistajajoukko ei vain voi olla hyväksi yritykselle.

Perintö sekoittaa pakkaa

Usein tällainen tilanne on syntynyt perinnön myötä. Liiketoiminnan perustaja on poistunut areenalta miettimättä etukäteen, miten liiketoiminnan tulisi jatkua hänen jälkeensä. Ilman testamenttia yritys on jaettu perinnönjaossa joko perimysjärjestyksen mukaan tasan esimerkiksi jälkeläisten kesken tai osittaen siten, että joku on ottanut isomman osan yrityksestä ja muut ovat saaneet muuta omaisuutta ja pienemmät siivut firmasta. Lopputulemana on kuitenkin syntynyt tilanteita, joissa esimerkiksi 30-50% yrityksen osakkeista kuuluu liiketoimintaan kuulumattomille sisaruksille tai muille sukulaisille. Kun tähän lisätään avioerojen myötä tapahtuvat uusjaot, voi tilanne mennä vielä mutkikkaammaksi.

Hyvä tullessa, huono lähtiessä - case ex-toimitusjohtaja

Toinen tyypillinen tilanne on tapaus, jossa toimitusjohtajalle on taloon tullessa tai ajan myötä annettu tai hän on hankkinut merkittävän vähemmistöosuuden yhtiöstä. Alkutilanteessa on ilman muuta ajateltu, että toimitusjohtaja omistaessaan esimerkiksi 20% yrityksestä on motivoituneempi ja sitoutuneempi työskentelemään yrityksen omistajien intressien mukaisesti. Ihannetapauksessa varmasti toki näin, mutta entäpä jos toimitusjohtaja osoittautuukin parin vuoden päästä epäpäteväksi ja hänet pitää potkia pois tai tulee muu intressiristiriita? Yhtäkkiä ollaankin tilanteessa, jossa firman omistuksesta 20% voi kuulua ex-toimitusjohtajalle, jonka kanssa ei enää olla puheväleissä.

Omistaminen on sosiaalista toimintaa

Näiden tapausten keskeisin opetus minulle on ollut, että omistajuus on sosiaalinen ilmiö ja omistaminen on sosiaalista toimintaa. Ainakin sen pitäisi olla. Omistajuus ei tarkoita vain taloudellista ja juridista osuutta yhtiöstä. Omistajuuteen liittyy myös tunnetta, jotka voivat olla hyvin voimakkaita, positiivisia tai negatiivisia. Osa omistajista saattaa inhota yritystä, eikä halua olla sen kanssa missään tekemisissä. Periaatteesta, kostosta tai muusta syystä he eivät kuitenkaan ole halukkaita luopumaan osuudestaan. "Sille henkilölle en ainakaan myy, vaikka mitä maksettaisiin!".

Omistajalla on vastuu vastata

Omistajuuteen kuuluu vastuu. Kenties hyvä minimivaatimus omistajan vastuulle olisi vastuu vastata kysyttäessä. Tällä tarkoitan sitä, että jos esimerkiksi enemmistöomistaja kysyy vähemmistöomistajan mielipidettä yhtiö omistuksen suhteen, eli esimerkiksi olisiko kyseinen henkilö halukas myymään jollain aikavälillä ja mihin hintaan, jos vaikka ulkopuolinen taho yrityksen haluaisi ostaa, olisi kai korrektia vastata edes kyllä tai ei. Näin ei ole kaikissa tuntemissani tapauksissa ollut. Ihmisellä on toki aina oikeus vaieta mutta korrektina käytöksenä sitä ei voi aina pitää.

Omistajan on osattava sanoa tahtonsa

Omistajuuteen liittyy myös osaaminen. Kenties hyvä minimivaatimus omistajan osaamiselle olisi kyky kommunikoida tahtotilansa omistuksensa suhteen. Sivistyneemmässä muodossa omistajuus on sosiaalista toimintaa, jossa omistajat keskenään keskustelemalla synnyttävät yhteisen tahtotilan. Parhaimmillaan yhtiöllä on omistajien määrittämä omistajastrategia. Mitään niin hienoa ei useinkaan tarvita, riittää kun omistajat kirjaisivat yhdelle A4-paperille sen, mitä he tahtovat omistukseltaan nyt ja lähiaikoina. Tätä tahtoa olisi sitten hallituksen ja johdon helpompi toteuttaa.

Omistajuus vankilana

En ole aikaisemmin tullut miettineeksi, mutta esimerkkien kautta olen havahtunut siihen, että omistajuus voi olla myös vankila. Mietitäänpä asiaa Kinnulan veljesten kautta. Mitä jos toinen heistä yhtäkkiä toteisikin, että nyt saa riittää, minä siirryn toisiin hommiin firman ulkopuolelle tai kokonaan oloneuvokseksi? Olisko se mahdollista? Mitä toiselle jäisi? Miten hän reagoisi? Mitä firmalle tehtäisiin?

Liian moni yritys on riippuvainen yksittäisestä omistajastaan. Kyseinen henkilö voi olla omistajana pieni ja määräysvallaton, mutta tosiasiassa yritykselle elintärkeä. Mitä jos tällainen henkilö lähtee? Ylipäätään on kysyttävä, sitouttaako omistus, jos henkilö on oikeasti lähtöaikeissa? Kokemukseni perusteella osa kokee omistajina velvollisuuden jäädä firmaan, vaikka työntekijänä parempaa kysyntää olisikin muualla. Omistus voi olla täten lieka, joka sitoo yritykseen tai pahimmillaan osakassopimuksen myötä kuin vankila, josta ei pääse pois. Tällaista se on esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilön omistusosuus on taloudellisesti merkittävä ja voitaisiin olettaa, että yrityksen arvo laskisi henkilön lähtiessä eikä henkilö saisi osakkeitaan myytyä kenellekään. Tällöin hänen osakkeensa jäisi ikään kuin pantiksi yhtiöön vaille hänen omaa vaikutusvaltaansa. Kuten tiedetään, pk-yritysten vähemmistöosuuksille ei ole helppoa löytää ostajaa - ainakaan käypään hintaan.

Johtopäätökset

Omistajuus mielletään yleensä kivaksi asiaksi, johon liittyy positiivisia piirteitä. On kiva omistaa. Omistajalla nähdään olevan valtaa. Omistus poikii taloudellista hyvinvointia. Näin ei kuitenkaan aina ole. Realismia on, että omistajuus on myös riitoja, katkeruutta, mielivaltaa ja pahimmillaan henkilölle eräänlainen vankila. Jotta asioiden ei tarvitsisi kehkeytyä näin pitkälle, esitän syvän pyynnön kaikille omistajille: Puhukaa, puhukaa, puhukaa! Mielummin ennemmin kuin myöhemmin. Mielummin silloin kun edellinen sukupolvi on vielä elossa. Mielummin sovitaan asiat hyvän sään aikana eikä myrskyn silmässä. Juristikaverini ohjein: laiha sopu on aina edullisempi kuin katkera riita.

Suomen parhaat talousblogit

2011-08-01T20:47:00.004+03:00

Mediaseurantayhtiö Cision julkaisi äskettäin listan Suomen TOP 10 talousblogeista. Yllätyksekseni huomasin olevani tällä Breathe Business-blogillani sijalla 9. Kiitos siitä kuuluu lukijoille, kommentoijille ja muille kannustajille.

Miksi kirjoitan blogia?

Ajatus lähteä kirjoittamaan blogia syntyi kaksi vuotta sitten tarpeesta kirjata ylös ajatuksiani ja muistiinpanojani osana väitöskirjaprosessia. En halunnut tehdä väitöskirjaprosessia perinteiseen tapaan eli lukea viittä vuotta ja kirjoittaa sen jälkeen yhtä tekstiä, joka väitöksen jälkeen päätyy yliopiston kirjastoon pölyttymään. Sen sijaan halusin jakaa matkan varrella kaikkea mielenkiintoista avoimesti kaikkien kiinnostuneiden käytettäväksi käytännössä. Takana on nyt reilu kaksi vuotta kirjoittamista ja yli 200 blogitekstiä. Yhä edelleen kirjoitan blogia omista lähtökohdistani. Yllätyksekseni olen kuitenkin huomannut, että blogia luetaan kiitettävästi ja Google-aikakaudella se toimii hyvänä tietopankkina taloudesta kiinnostuneille henkilöille. Ehkä tällä on ollut vaikutusta jonkun lukijan elämään tai tietotarpeisiin. Ainakin kirjoittaminen on ollut kivaa ja omaa ajattelua jäsentävää.

Talousblogit Suomessa

Cisionin listaa katsoessani muutama huomio nousee mieleen.

Ensinnäkin suomalaisten talousblogien taso ei ole kansainvälisesti verrattuna kovinkaan korkea. Meillä ei mielestäni ole vahvaa blogikulttuuria talouselämässä. Politiikassa blogit ovat arkipäivää, mutta taloudessa ei ainakaan vielä. Blogeja on kyllä määrällisesti riittävästi, mutta kiinnostavia persoonia ja hyviä kirjoittajia on vähän. Talouslehtien sivuilla julkaistavia tekstejä kutsutaan nykyään blogeiksi, aiemmin ne olisivat olleet kolumneja. Kirjoittajina ovat joko toimittajat tai vierailevat yrityshenkilöt. Kommentointikulttuuri ja vuorovaikutus ovat vähäistä. Ihan oma lukunsa on pakolla perustetut yritysblogit, jotka joku on "meidän on pakko olla sosiaalisessa mediassa"-huumassa pystyttänyt, mutta jotka on taas kuukausiksi jäänyt päivittämättä. Jos ei ole hyvä, olisi parempi olla poissa.

Toiseksi talousblogi on vaikea segmentti. Jos katsotaan suosituimpia blogeja, pesee muoti- ja design talouden mennen tullen. Tähän lienee luonnollinen selitys: netissä eniten surffailevat teinit seuraavat enemmän muotia kuin taloutta. Ylipäätään blogeista näytetään hakevan enemmän huvia kuin hyötyä, koska selailu tapahtuu pääosin vapaa-ajalla. Tuntemani talousihmiset lukevat hyvin vähän blogeja. Nelikymppisistä ylöspäin olevat eivät juuri lainkaan ja nuoremmistakin vain osa. Eläkeläiset sen sijaan yllättävät aktiivisuudellaan. Talousblogien kohderyhmä on siis hyvin kapea, käynnit satunnaisia ja jäsenyyden tai julkisen kommentoinnin kynnys on korkea. Google-aikakaudella talousblogi on kuitenkin hyvä tietopankki käytännön kysymykseen tietoa hakeville.

Kolmanneksi talousaiheista sijoittaminen kerää laajimman kiinnostuksen. Tämäkin on luonnollista, sillä piensijoittajien joukko on Suomessakin kohtuullisen laaja ja tietoa on totuttu hakemaan verkosta. Ei siis ole yllätys, että TOP 10-talousblogeista reilu puolet käsittelee osakesijoittamista. Ehkä osatekijä on myös uteliaisuus: on kiehtovaa seurata bloggarin salkun kehitystä ja kuittailla puskista, jos kaverilla sattuu menemään pieleen.

Seuraamani suomalaiset talousblogit

Minulle blogit ovat kategorisesti vaihtoehto kirjoille ja talouslehdille. Erityisesti maailman menoa seuraan kansainvälisten blogien kautta. Suomalaisista talousblogeista seuraavat kuuluvat suosikkeihini:

Henri Elo - Kauppalehti, 80+ päivässä osakesijoittajaksi: Henri Elo analysoi suomalaista osakemarkkinaa perusteellisesti ja omien kokemustensa kautta. Hän uskaltaa ottaa näkemystä ja on pitkään ollut suomalaisen talousblogimaailman kärkinimiä. Henrin kirja on myös lukemisen arvoinen. Olen oppinut Henriltä paljon.

Olli Turunen - Arvopaperi: Samoin kuin Henri Elo, Olli Turunen osaa kirjoittaa analyyttisesti ja perusteellisesti osakemarkkinasta. Ollin erityisvahvuus on näkemykset kansainvälisistä yhtiöistä. Arvostan Ollin asiantuntemusta ja henkilökohtaista kirjoitusotetta.

Arvopaperin kumppaniblogit: Useita kirjoittajia kirjoittamassa omasta asiantuntija-asemastaan talouden eri aiheista. Mielestäni toimiva konsepti ja hyvin usein kiinnostavaa luettavaa. Erityisesti työkavereiden kirjoitukset tulee luettua joka kerta.

Talouselämän yrityskauppablogi: Yrityskaupat ovat sekä työni että kiinnostuksen kohteeni, joten seuraan siihen liittyvää uutisointia ja kirjoittelua aktiivisesti. Vierailevana kirjoittajana OP:n Mikko Leskelä kirjoittaa usein osuvasti ja kiinnostavasti tuoden aiheeseen uusia näkökulmia. Hyvä blogi yrityskaupoista kiinnostuneille eli täyttää tarkoituksensa.

Petri Kajanderin blogi: Arvostan Petrin ajattelijana ja kirjoittajana hyvin korkealle. Kiinnostuksen kohteemme menevät hyvin yksiin, joten seuraan Petrin blogista tuoreimpia ajatuksia ja näkemyksiä.

Thomas Taussi - Oikeaa tietä: Thomas on myös Ludwig von Misesin ja Itävaltalaisen koulukunnan miehiä, joten mielenkiinnolla seuraan hänen yhteiskunnallisia kirjoituksiaan. Toisinaan ihmettelen, kuinka 19-vuotias kaveri kykenee kirjoittamaan niinkin syvällisiä tekstejä. Ei olisi onnistunut minulta.

Mises Instituutti: Ryhmä Ludwig von Misesin ajatuksista kiinnostuneita henkilöitä kirjoittaa talous- ja yhteiskuntapolitiikasta. Osa teksteistä todella laadukkaita.

Olli Herrala - Metrossanukkuja: Olli Herrala lienee Suomen eniten kommentoitu blogisti, eikä syyttä. Hän osaa kirjoittaa räväkästi, eikä säästele mielipidettään. Tykkään hänen tyylistään provosoida keskustelua. Usein hänen pointtinsa myös osuvat maaliin. Tervetullutta amerikkalaista näkemystä suomalaiseen yhteiskuntaan. I like it!

Tero Isokauppila - NetiNeti: Tämä menee ehkä lievästi talouden ulkopuolelle, mutta Tero Isokauppilan blogi itsensä johtamisesta on sen verran laadukas, että sopii luettavaksi myös talousihmisille. Usein ajatuksia herättävä ja viihdyttävä.

Unohtuiko joku? Jos tiedät hyvän talousblogin, niin kerro ihmeessä kommenttina.

Mises ja itsensä johtaminen

2011-07-30T14:56:00.005+03:00

Ystäväni Tero Isokauppila kiteytti kiitettävästi käymämme keskustelun Ludwig von Misesistä ja ihmisen toiminnasta tavoitteellisena toimijana kiitettävästi omassa itsensä johtamista käsittelevässä Neti Neti-blogissaan. Kannattaa käydä lukemassa!

Käymämme Misesiin pohjautuva prakseoginen päättelyketju kulkee suunnilleen näin:

Ihminen tavoitteellisena toimijana

Ihmisen toiminta on aina tavoitteellista.

Ihmisen tavoitteet voivat olla joko tiedostettuja tai tiedostamattomia.

Ihmisen tavoitteen määräytyvät ihmisen arvoista.

Ihminen antaa arvostamilleen asioille arvoa.

Motivaatio tavoitella ihmisen arvostamia asioita on psykologiaa.

Ihmisen arvot näkyvät hänen toiminnassaan valintoina.

Ihminen pyrkii kohti päämääriään valitsemalla asioista, joiden uskoo vievän kohti tavoitteitaan.

Ihminen tavoittelee myös mahdottomia. Sitä käsittelee utopia.

Arvot ohjaavat elämää

Ihmisen parempi tietoisuus arvoistaan parantaa hänen kykyään asettaa tavoitteitaan.

Ihmisen parempi tietoisuus tavoitteistaan parantaa hänen toiminnassaan tekemiä valintojaan.

Ihmisen paremmat valinnat johtavat hänen itsensä tavoittelemaan parempaan elämään.

Tavoitteiden kirkastaminen on kasvun edellytys

On parempi olla tiedostettuja tavoitteita kuin tiedostamattomia tavoitteita.

Molempia on aina, mutta parempi tietoisuus omista tavoitteistaan ja tavoitteiden prosessointi kirkastavat valintoja.

Siksi itsensä johtaminen ja tavoiteprosessi ovat sekä toimivia tavoitteiden täyttymisen kannalta että hyväksi ihmisen omalle kasvulle.

Ihminen on pystynyt parantamaan elinolosuhteitaan kykenemällä "jalostamaan" tavoitteitaan primitiivisistä haluista korkeampiin päämääriin.

Usein tämä kyky on yhä kehityksen edellytys.

Onko tavoite yhtä kuin suunnitelma?

On ja ei.

Ihmisen tavoite toteutuu aina käytännön valinnoissa.

Kaikkia käytännön eteen tulevia valintoja ei voi tietää etukäteen.

Tulevaisuus on aina ja kaikille epäselvä.

Siispä ei ole olemassa täydellistä suunnitelmaa.

Tavoite on enemmän päämäärä ja periaate kuin suunnitelma.

Se ohjaa käytöstä valintatilanteissa.

Tavoitteet muuttuvat ihmisen arvojen muuttumisen myötä.

Suunnitelma voi vanheta välittömästi.

Siispä, on parempi kuvata maali kuin polku.

Dambisa Moyo Dead Aid

2011-07-28T11:13:00.005+03:00

"Has more than US 1 trillion in development assistance over the last several decades made African people better off? No. In fact, across the globe the recipients of this aid are worse off: much worse off. Aid has helped make the poor poorer, and growth slower. Yet aid remains a centerpiece of today’s development policy and one of the biggest ideas of our time… Aid has been, and continues to be, an unmitigated political, economic, and humanitarian disaster for most parts of the developing world."

Dambisa Moyo, Dead Aid

This is the main critics that Dambisa Moyo presents in her famous book Dead Aid – Why aid is not working and how there is another way for Africa. Personally, I was pleased to read a well structured and analyzed critics of the present aid system. For example in Finland, aid seems to be a tabu and we are lacking a critical analysis of the benefits of aid system. Funny thing is that both Erkki Tuomioja and Björn Wahlroos have recommended this book.

Moyo makes several interesting points by stating that actually aid is a problem, not a solution for the poverty. As Moyo highlights, over the past thirty years, the most aid-dependent countries have exhibited growth rates averaging minus 0.2 per cent per annum. For most countries a direct consequence of the aid-driven interventions has been a dramatic descent into poverty.

With respect to aid, poor economies face four main economic challenges: reduction of domestic savings and investment in favour of greater consumption; inflation; diminishing exports; and difficulty in absorbing such large cash influxes. Foreign aid does not strengthen the social capital – it weakens it. By thwarting accountability mechanisms, encouraging rent-seeking behavior, siphoning off scale talent from the employment pool, and removing pressures to reform inefficient policies and institutions, aid guarantees that in the most aid-dependent regimes social capital remains weak and the countries themselves poor. Aid inflows have adverse effects on overall competitiveness, wages, export sector employment and ultimately growth. Finally, economic researchers have found that countries with low financial development do not have the absorptive capacity for foreign aid.

Analyzing Africa

Here Dambisa Moyo gives a great analysis on the World Economy in 2010

Born in Africa, Moyo focuses on analyzing Africa as an example. She says that Africa’s broad economic experience shows that the abundance of land and natural resources does not guarantee economic success, however. In the second half of the twentieth century, natural-resource dependence has proved to be a developmental curse, rather than blessing. According to Moyo, Africa’s failure to generate any meaningful or sustainable long-run growth must, ostensibly, be a confluence of factors: geographical, historical, cultural, tribal and institutional. However, it is also fair to say that no factor should condemn Africa to a permanent failure to grow.

Africa is not an absence of cash, but rather that its financial markets are acutely inefficient – borrowers cannot borrow, and lenders do not lend, despite the billions washing about. No country has economically succeeded without finding a way to funnel the risk capital to finance its small and medium-sized enterprises. For Africa, this is an imperative that must be heeded.

Moyo says that doing business in Africa is a nightmare. There are hurdles for investors to overcome. For the most part infrastructure is scant, and of poor quality, making the costs of overall production of goods and services steep – which explains why it is cheaper to make almost anything in Asia and ship It to Europe, than produce it in Africa, although the continent is much closer. However, physical constraints are nothing compared with man-made disincentives: widespread corruption, a maze of bureaucracy, a highly circumscribed regulatory and legal environment, and ensuing needless streams of red-tape.

African countries impose an average tariff of 34 per cent on agricultural products from other African nations, and 21 per cent on their own products. As a result, trade between African countries accounts for only 10 per cent of their total exports. By contrast, 40 per cent of North American trade is with other North American countries and 63 per cent of trade by countries in Western Europe is with other Western European countries.

The privatization of African state-owned enterprises across all sectors meant that the government stake of corporate equity fell from almost 90 per cent to just 10 per cent ownership in six years. The free markets gave African economies the freedom to succeed, but also the freedom to fail.

As well Moyo points out that there is, of course, the largely unspoken and insidious view that the problem with Africa is Africans – that culturally, mentally and physically Africans are innately different. That, somehow, deeply embedded in their psyche is an inability to embrace development and improve their own lot in life without foreign guidance and help.

Aid is the problem, not the solution

"What if, one by one, African countries each received a phone call telling them that in exactly five years the aid taps would be shut off – permanently?"

According to Moyo without the inbuilt threat that aid might be cut, and without the sense that one day it could be over, African governments view aid as a permanent, reliable, consistent source of income and have no reason to believe that the flows won’t continue into the indefinite future. There is no incentive for long-term financial planning, no reason to seek alternatives to fund development, when all you have to do is to sit back and bank the cheques.

Here Moyo summarized Dead Aid and the role of China

Aid has been the key tool in the contest to turn the world capitalist or communist. Lately, with Bono and other populist, the pop culture of aid has bolstered misconceptions. Aid has become part of the entertainment industry. As well as popular, aid has become a big business. The World Bank employs 10 000 people, the IMF over 2500, add another 5000 for UN agencies; add to that the employees of at least 25 000 registered to NGOs, private charities and the army of government aid agencies; taken together around 500 000 people, the population of Swaziland. Sometimes they make loans, sometimes they give grants, but they are all in the business of aid. Donors have the added fear that were they not to pump money in, poor countries would not be able to pay back what they already owe, and this would affect the donors’ financing themselves. This circular logic is exactly what keeps the aid merry-go-round humming.

Democracy or Capitalism?

There are three fundamental truths about conflicts today; they are mostly born out of competition for control of resources; they are predominately a feature of poorer economies; and they are increasingly internal conflicts.

According to Moyo, what is clear is that democracy is not the prerequisite for economic growth that aid proponents maintain. On the contrary, it is economic growth that is a prerequisite for democracy; and the one thing economic growth does not need is aid.

She continues by saying that in early stages of development it matters little to a starving African family whether they can vote or not. Later they may care, but first of all they need food for today, and the tomorrows to come, and that requires an economy that is growing. Trade creates employment, improves trade balances, lowers the price of consumer goods through greater imports and generates income for the country’s exporters, but, perhaps most importantly, trade produces income that accrues to governments through tariffs and income taxes. Countries that have developed – in Europe, America, Japan, Asian countries like Taiwan, Korea and Singapore – have all believed in free markets.

Moyo asks, is it possible for a government to raise money in a free-market way and spend it on a socialist agenda? Her answer is yes: Sweden, Denmark and Norway are just three examples. Whatever the social, political and economic ideology a country chooses, there is a menu of financial alternatives, all better than aid, that can finance its agenda.

Corruption

A World Bank study found that as much as 85 per cent of aid flows were used for purposes other than that for which they were initially intended, very often diverted to unproductive, if not grotesque ventures. When it comes to remittances, for every USD 100 sent to Africa, only USD 80 gets there – the middleman takes the rest – while from the US to Mexico USD 85 gets home and from the UK to India as much as USD 96 reaches its destination.

Do corrupt governments receive less foreign aid? Alesina and Weder conclude that aid tends to increase corruption. Svensson show how aid fosters corruption by reducing public spending; that by increasing government revenues, aid lowers the provision of public goods (things that everyone benefits from, but no one wants to pay for).

Corrupt governments interfere with the rule of law, the establishment of transparent civil institutions and the protection of civil liberties, making both domestic and foreign investment in poor countries unattractive. Greater opacity and fewer investments reduce economic growth, which leads to fewer job opportunities and increasing poverty levels.

China in Africa

Chinese are coming. And it is in Africa that their campaign for global dominance will be solidified. Economics come first, and when they own the banks, the land and the resources across Africa, their crusade will be over. They will have won. The mistake the West made was giving something for nothing. The secret of China’s success is that its foray into Africa is all business. China, on the other hand, send cash to Africa and demands returns. With returns Africans get good jobs, get roads, get food, making more Africans better off, and the promise of some semblance of political stability. It is the economy that matters.

In the last sixty years, no country has made as big an impact on the political, economic and social fabric of Africa as China has since the turn of the millennium. China’s economy has grown as much as 10 per cent a year over the past ten years, and it desperately needs the resources that Africa can provide. But rather than conquer Africa through the barrel of a gun, it is using the muscle of money. China has invested billions in copper and cobalt, in the Democratic Republic of Congo and Zambia, in iron ore and platinum in South Africa; in timber in Gabon, Cameroon and Congo-Brazzaville. It has also acquired mines in Zambia, textile factories in Lesotho, railways in Uganda, timber in the Central African Republic and retail developments across nearly every capital city. However, oil is the gusher. In total African countries provided roughly 30 per cent of China’s crude oil imports, Angola being the biggest supplier.

No one can deny that China is at least in Africa for the oil, the gold the copper and whatever else lies in the ground. But to say that the average African is not benefiting at all is a falsehood, and the critics know it. More people view China’s influence positively than make the same assessment of US influence.

Conclusions

Moyo presents her solution for Africa's problems. According to her:
First, African governments should follow Asian emerging markets in accessing the international bond markets and taking advantage of the falling yields paid by sovereign borrowers over the past decade.
Second, they should encourage the Chinese policy of large-scale direct investment in infrastructure.
Third, they should continue to press for genuine free market in agricultural products, which means that the U.S., the EU and Japan must scrap the various subsidies they pay to their farmers, enabling African countries to increase their earnings from primary product exports.
Fourth, they should encourage financial intermediation. Specially, they need to foster the spread of microfinance institutions of the sort that have flourished in Asia and Latin America. They should follow the Peruvian economist Hernando de Soto’s advice and grant the inhabitants of shanty towns secure legal title to their homes, so that these can be used as collateral. And they should make it cheaper for emigrants to send remittances back home.

Ideally African countries should aim for just 5 per cent of their total development financing coming from aid, 30 per cent from trade, 30 per cent from foreign direct investments, 10 per cent from capital markets and 25 per cent that is left should emanate from remittances and harnessed domestic savings.

Further Reading

CNN on Africa

Telegraph, Dambisa Moyo

Ludwig von Mises on Public Debts

2011-07-20T22:15:00.005+03:00

In the middle of a financial crisis caused by public debts, I was shocked to read Ludwig von Mises' Human Action and what von Mises says about public debts. Here is one chapter, which couldn't fit better in this situation. The best thing is that this text was published in 1949.

The Root of the Stabilization Idea

Economic calculation does not require monetary stability in the sense in which this term is used by the champions of the stabilization movement. The fact that rigidity in the monetary unit's purchasing power is unthinkable and unrealizable does not impair the methods of economic calculations. What economic calculation requires is a monetary system whose functioning is not sabotaged by government interference. The endeavors to expand the quantity of money in circulation either in order to increase the government's capacity to spend or in order to bring about a temporary lowering of the rate of interest disintegrate all currency matters and derange economic calculation. The first aim of monetary policy must be to prevent governments from embarking upon inflation and from creating conditions which encourage credit expansion on the part of banks. But this program is very different from the confused and self-contradictory program of stabilizing purchasing power.

Ludwig Von Mises, Human Action (1949)

For the sake of economic calculation all that is needed is to avoid great and abrupt fluctuations in the supply of money. Gold and, up to the middle of the nineteenth century, silver served very well all the purposes of economic calculation. Changes in the relation between the supply of and the demand for the precious metals and the resulting alterations in purchasing power went on so slowly that the entrepreneur's economic calculation could disregard them without going too far afield. Precision is unattainable in economic calculation quite apart from the shortcomings emanating from not paying due consideration to monetary changes. The planning businessman cannot help employing data concerning the unknown future; he deals with future prices and future costs of production. Accounting and bookkeeping in their endeavors to establish the result of past action are in the same position as far as they rely upon the estimation of fixed equipment, inventories, and receivables. In spite of all these uncertainties economic calculation can achieve its tasks. For these uncertainties do not stem from deficiencies of the system of calculation. They are inherent in the essence of acting that always deals with uncertain future.

The idea of rendering purchasing power stable did not originate from endeavors to make economic calculation more correct. Its source is the wish to create a sphere withdrawn from the ceaseless flux of human affairs, a realm which the historical process does not affect. Endowments which were designed to provide in perpetuity for an ecclesiastic body, for a charitable institution, or for a family were long established in land or in disbursement of agricultural products of kind. Later annuities to be settled in money were added. Endowers and beneficiaries expected that an annuity determined in terms of a definite amount of precious metals would not be affected by changes in economic conditions. But these hopes were illusionary. Later generations learned that the plans of their ancestors were not realized. Stimulated by this experience they began to investigate how the aims sought could be attained. Thus they embarked upon attempts to measure changes in purchasing power and to eliminate such changes.

The problem assumed much greater importance when governments initiated their policies of long-term irredeemable and perpetual loans. The state, this new deity of the dawning age of statolatry, this eternal and superhuman institution beyond the reach of earthly frailties, offered to the citizen an opportunity to put his wealth in safety and to enjoy stable income secure against vicissitudes. It opened a way to free the individual from the necessity of risking and acquiring his wealth and his income anew each day in the capitalist market. He who invested his funds in bonds issued by the government and its subdivisions was no longer subject to the inescapable laws of the market and to the sovereignty of the consumers. He was no longer under the necessity of investing his funds in such a way that they would best serve the wants and needs of the consumers. He was secure, he was safeguarded against the dangers of the competitive market in which losses are the penalty of inefficiency; the eternal state had taken him under its wing and guaranteed him the undistributed enjoyment of his funds. Henceforth his income no longer stemmed from the process of supplying the wants of the consumers in the best possible way, but from the taxes levied by the state's apparatus of compulsion and coercion. He was no longer a servant of his fellow citizens, subject to their sovereignty; he was a partner of the government which ruled the people and exacted tribute from them. What the government was far outweighed by the unquestionable solvency of the debtor, the state whose revenue did not depend on satisfying the public, but insisting on the payment of taxes.

In spite of the unpleasant experiences with public debts in earlier days, people were ready to trust freely the modernized state of nineteenth century. It was generally assumed that this new state would scrupulously meet its voluntary contracted obligations. Capitalists and entrepreneurs were fully aware of the fact that in the market society there is no means of preserving acquired wealth other than by acquiring it anew each day in tough competition with everybody, with already existing firms as well as with newcomers "operating on a shoe string". The entrepreneur, grown old and weary and no longer prepared to risk his hard-earned wealth by new attempts to meet the wants of consumers, and the heir of other people's profits, lazy and fully conscious of his own inefficiency, preferred investment in bonds of the public debt because they wanted to be free from the law of the market.

Now, the irredeemable perpetual public debt presupposes the stability of purchasing power. Although the state and its compulsion may be eternal, the interest paid on the public debt could be eternal only if based on a standard of unchanging value. In this form the investor who for security's sake shuns the market, entrepreneurship, and investment in free enterprise and prefers government bonds is faced again with the problem of the changeability of all human affairs. He discovers that in the frame of a market society there is no room left for wealth not dependent upon the market. His endeavors to find an inexhaustible source of income fail.

There are in this world no such things as stability and security and no human endeavors are powerful enough to bring them about. There is in the social system of the market society no other means of acquiring wealth and of preserving it than successful service to the consumers. The state is, of course, in a position to exact payments from its subjects and to borrow funds. However, even the most ruthless government in the long run is not able to defy the laws determining human life and action. If the government uses the sums borrowed for investment in those lines in which they best serve the wants of consumers, and if it succeeds in these entrepreneurial activities in free and equal competition with all private entrepreneurs, it is in the same position as any other businessman; it can pay interest because it has surpluses. But if the government invests funds unsuccessfully and no surplus results, or if it spends the money for current expenditure, the capital borrowed shrinks or disappears entirely, and no source is opened from which interest and principal could be paid. Then taxing the people is the only method available for complying with the articles of the credit contract. In asking taxes for such payments the government makes the citizens answerable for money squandered in the past. The taxes paid are not compensated by any present service rendered by the government's apparatus. The government pays interest on capital which has been consumed and no longer exists. The treasury is burdened with unfortunate results of past policies.

A good case can be made out of short-term government debts under special condition. Of course, the popular justification of war loans is nonsensical. All the materials needed for the conduct of a war must be provided by restriction of civilian consumption, by using up a part of the capital available and by working harder. The whole burden of warring falls upon the living generation. The coming generations are only affected to the extent to which, on account of the war expenditure, they will inherit less from those now living than they would have if no war had been fought. Financing a war through loans does not shift the burden among the citizens. If the whole expenditure had to be provided by taxes, only those who have liquid funds could be approached. Short-term loans can be instrumental in removing such inequalities as they allow for a fair assessment on the owners of fixed capital.

The long-term public and semipublic credit is a foreign and distributing element in the structure of a market society. Its establishment was a futile attempt to go beyond the limits of human action and to create an orbit of security and eternity removed from the transitoriness and instability of earthly affairs. What an arrogant presumption to borrow and to lend money for ever and ever, to make contracts for eternity, to stipulate for all times to come! In this respect it mattered little whether the loans were in a formal manner made irredeemable or not; intentionally and practically they were as a rule considered and dealt with such. In the heyday of liberalism some Western nations really retired parts of their long-term debt by honest reimbursement. But for the most part new debts were only heaped upon old ones. The financial history of the last century shows a steady increase in the amount of public indebtedness. Nobody believes that the states will eternally drag the burden of these interest payments. It is obvious that sooner or later all these debts will be liquidated in some way or other, but certainly not by payment of interest and principal according to the contract. A host of sophisticated writers are already busy elaborating the moral palliation for the day of final settlement.

The fact that economic calculation in terms of money is unequal to the tasks which are assigned to it in these illusory schemes for establishment of an unrealizable realm of calm removed from the inescapable limitations of human action and providing eternal security cannot be called a deficiency. There is no such things as eternal, absolute, and unchanging values. The search for such a values is vain. Economic calculation is not imperfect because it does not correspond to the confused ideas of people yearning for a stable income not dependent on the productive processes of men.

Source: Ludwig von Mises. Human Action. The Root of the Stabilization Idea. 225-229.

Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä

2011-07-18T21:59:00.004+03:00

Sain jokin aika sitten vihdoin luetuksi Koneen Ruhtinas - Pekka Herlinin elämä teoksen. Kirjan voi luokitella suomalaisessa talouselämässä pakolliseksi luettavaksi niin merkittävästä henkilöstä Suomen taloushistoriassa on kyse. Pekka Herlin oli Suomen talouden kiistaton suurmies ja KONEen tarina kansainvälisenä menestystarinana hakee vertaistaan.

Koneen Ruhtinas - Pekka Herlinin Elämä

John Simonin kirjoittamaa elämänkertaa on kehuttu runsaasti. Näihin etukäteiskehuihin nähden kirja oli itselleni lievä pettymys. Ensinnäkin on tärkeä ymmärtää, että kyseessä on nimenomaan henkilöhistoria ja persoonakuva, ei niinkään tarina yrityksestä. KONEesta kiinnostuneille kirja tarjotaa toki paljon kiinnostavaa taustatietoa, olihan yhtiö aikanaan yhtä kuin Herlinit.

Henkilötarinana Pekka Herlinin elämä ei jätä taatusti ketään kylmäksi. Pekka Herlin oli kirjan mukaan persoona isolla P:llä. Kirjaa lukiessani ainakin itse mietin jatkuvasti, miten Pekka Herlinin käytös vaikutti hänen läheisiinsä. Alkoholismi, jääräpäisyys ja äkkipikaisuus eivät tehneet hänestä helppoa ihmistä. Ulkoista menestystä tuli suurista vaikeuksista huolimatta, mutta samalla toimintatapa aiheutti myös pysyviä sisäisiä ristiriitoja.

Noin 400-sivuinen kirja antaa odotuttaa itseään aina loppusuoralle saakka ennen kuin päästään kunnolla asiaan. Silloin nimittäin käydään läpi KONEen sukupolvenvaihdos, jossa valta siirtyi Pekalta Antti Herlinille. Sukupolvenvaihdos ei todellakaan ollut minkään oppikirjan mukainen. Pikemminkin päinvastoin. Kuitenkin se osoittautui toimivaksi - toki riippuen siitä, kenen silmin asiaa katsoo.

Johtopäätökset

Mitä Pekka Herlinin elämäkerrasta voi oppia?

Ensimmäinen opetus on yhtäläisyys maanviljelyn ja yritystoiminnan välillä. Omistajuus ja maanviljely ovat molemmat kylvämistä, kasvattamista ja pitkäjänteistä sadonkorjuuta. Hyvä maanviljelijä on usein myös hyvä omistaja.

Toinen tärkeä opetus on huomata, että suunnitelmallisuus ei ole ainoa tie menestykseen vaan on kyettävä elämään hetkessä. KONEen historia on ollut useaan otteeseen hiuskarvan varassa ja asiat olisivat voineet päätyä totaalisesti toisin. Usein näissä tilanteissa on toimittu enemmän tunteen kuin tarkan suunnitelman mukaan. Kun ei ole tuntunut oikealta, ei ole toimittu.

Kolmas opetus on opetus siitä, että ei kannata luopua liian aikaisin. Herlineille KONEen omistajina tarjoitui useaan otteeseen mahdollisuus myydä osuutensa ja tehdä yhtiöstä huima tili. KONEtta ei kuitenkaan myyty. Ei haluttu luopua. Vaikka omistajuus tuo mukanaan vastuuta ja vaikeita tilanteita ja myyminen poistaisi omistajuuden stressiä, ei omistajuudesta haluttu luopua. Yritys oli rahaa arvokkaampi. Haluttiin olla omistajia, ei vain pääoman sijoittajia. Sitoutuminen yhtiöön ja sen pitkäjänteiseen kehittämiseen on kantanut hedelmää menestyksenä, joka muuten olisi todennäköisesti jäänyt saavuttamatta.

Neljäs opetus on henkilökohtainen. Suuren yrityksen johtajana ja omistajana Pekka Herlin vaikutti varsin yksinäiseltä. Kavereita ympärillä kyllä riitti, mutta vastuunjakajia oli lopulta vähän. Mies oli aika yksin vastuunsa kanssa. Oliko tämä syy vai seuraus hänen käytökseensä?Entä antoiko asema oikeutuksen tällaiselle käytökselle? Olisiko asiat ollut hoidettavissa toisin? Paljosta saa KONE, Suomi ja useat ihmiset Pekka Herliniä kiittää. Osalla on kuitenkin perusteltu oikeus myös toisenlaiseen mielipiteeseen.