Niall Ferguson: The Ascent of Money

To work in a financial sector is not the most popular place to be these days. I guess that politicians and bankers are the most to be blamed about the financial crisis at hand. Well, this is nothing new. Throughout the history, people working in "real economy", doing "real work", have seen finance and financiers somehow less valuable to society. However, it can be said, that the development of finance has been the most important reason for the increase of human wealth and the improvement of living conditions all over the world.

Professor Niall Ferguson

Finance is the most important innovation in mankind's history

In order to understand the role of finance in the development of world's well-being, I highly recommend to read Niall Ferguson's The Ascent of Money - A Financial History of The World. Professor Ferguson gives a historical insight into monetary innovations and explains practically why the role of money is - and has always been - crucial in different societies. Ferguson highlights, for example, the importance of credit and limited liability company stating that these are perhaps the most remarkable innovations in mankind's history. It's easy to agree with him. Without financial structures, many other innovations wouldn't have developed. 

Must read for bankers and politicians

Ferguson's book is a must read for everyone working in the financial sector. More importantly, it should be read by politicians in order to understand that blaming financial sector about the crisis is like shooting your own leg. The financial sector is a solution, not a problem for the political (not financial!) crisis we are living. 

Movie on Youtube

Niall Ferguson The Ascent of Money 4 hours documentary movie

In addition, Ferguson's homepage includes a lot of interesting material for further reading. 

Key points:

• Throughout the history of Western civilization, there has been a recurrent hostility to finance and financiers, rooted in the idea that those who make their living from lending money are somehow parasitical on the "real" economic activities of agriculture and manufacturing. This hostility has three causes. It is partly because debtors have tended to outnumber creditors and the former have seldom felt very well disposed towards the latter. It is partly because financial crises and scandals occur frequently enough to make finance appear to be a cause of poverty rather than prosperity, volatility rather than stability. And it is partly because, for centuries, financial services in countries all over the world were disproportionately provided by the members of ethnic or religious minorities, who had been excluded from land ownership or public office but enjoyed success in finance because of their own tight-knit networks of kinship and trust. 
• The evolution of credit and debt was as important as any technological innovation in the rise of civilization, from ancient Babylon to present-day Hong Kong. 
• Paradoxically, the people who live in the world's safest country are also the world's most insured. 
• If the last four millennia had witnessed the ascent of man the thinker, we now seemed to be living through the ascent of man the banker.
• The financial sector has also become the most powerful magnet in the world for academic talent. 
• A 2008 survey revealed that two thirds of Americans did not understand how compound interest worked. 
• Poverty is not the result of rapacious financiers exploiting the poor. It has much more to do with the lack of financial institutions, with the absence of banks, not their presence. Only when borrowers have access to efficient credit networks can they escape from the clutches of loan sharks, and only when savers can deposit their money in reliable banks can it be channelled from the idle to the industrious of from the rich to the poor. 
• If the financial system has a defect, it is that it reflects and magnifies what we human beings are like. 
• Hunter-gathers do not trade. They raid. Nor do they save, consuming their food as and when they find it. They therefore have no need of money. 
• For Incas, gold was the "sweat of the sun".
• Money, it is conventional to argue, is a medium of exchange, which has the advantage of eliminating inefficiencies of barter; a unit of account, which facilitates valuation and calculation; and a store of value, which allows economic transactions to be conducted over long periods as well as geographical distances. To perform all these functions optimally, money has to be available, affordable, durable, fungible, portable and reliable. Because they fulfil most of these criteria, metals such as gold, silver and bronze were for millennia regarded as the ideal monetary raw material. 
• Value of precious metal is not absolute. Money is worth only what someone else is willing to give you for it. An increase in its supply will not make a society richer, thought it may enrich the government that monopolizes the production of money. Other things being equal, monetary expansion will merely make prices higher. 
• When human beings first began to produce written records of their activities they did so not to write history, poetry or philosophy, but to do business. 
• Banknotes, which originated in seventh-century China, are pieces of paper which have next to no intrinsic worth. They are simply promises to pay. 
• What the conquistadors failed to understand is that money is a matter of belief, even faith: belief in person paying us; belief in the person issuing the money he uses or the institution that honours his cheques or transfers. Money is not metal. It is trust inscribed. And it does not seem to matter much where it is inscribed: on silver, on clay, on paper, on a liquid crystal display. Anything can serve as money, from the cowrie shells of the Maldives to the huge stone discs used on the Pacific islands of Yap. And now, it seems, in this electronic age nothing can serve as money too. 
• The central relationship that money crystallizes is between lender and borrower. 
• Without the foundation of borrowing and lending, the economic history of our world scarcely have got off the ground. And without ever-growing network of relationships between creditors and debtors, today's global economy would grind to halt. Contrary to the famous song in the musical Cabaret, money does not literally make the world go round. But it does make staggering quantities of people, goods and services go around the world. 
• Who were Medici? They were foreign exchange dealers: members of the Arte de Cambio (the Moneychangers' Guild). They came to be known as bankers (banchieri) because, like the Jews in Venice, they did their business literally seated at benches behind tables in the street. ... Prior to the 1930s, it might be legitimately be suggested, the Medici were more gangsters than bankers: a small-time clan, notable more for low violence than for high finance. 
• In finance small is seldom beautiful.
• The ability to finance war through a market for government debts was, like so much else in financial history, an invention of the Italian Renaissance. "The fighting is possible only if you can raise the money to pay for it".
• Inflation is always and everywhere a monetary phenomenon, in the sense that it cannot occur without a more rapid increase in the quantity of money than in output. - Milton Friedman
• There are essentially five steps to high inflation: 1) War led not only to shortages of goods but also to 2) short-term government borrowing from the central bank, 3) which effectively turned debt into cash, thereby expanding the money supply, 4) causing public expectations of inflation to shift and the demand for cash balances to fall 5) and prices of goods to rice. 
• Hyperinflation is always and everywhere a political phenomenon, in the sense that it cannot occur without fundamental malfunction of a country's political economy. 
• Inflation has come down partly because many of the items we buy, from clothes to computers, have got cheaper as a result of technological innovation and the relocation of production to low-wage economies in Asia. 
• In a greying society, there is a huge and growing need for fixed income securities, and for low inflation to ensure that the interest they pay retains its purchasing power.
• It is the company that enables thousands of individuals to pool their resources for risky, long-term projects that require the investment of vast sums of capital before profits can be realized. After the advent of banking and the birth of the bond market, the next step in the history of the ascent of money was therefore the rise of the joint-stock, limited-liability corporation: joint-stock because the company's capital was jointly owned by multiple investors; limited-liability because the separate existence of the company as a legal "person" protected the investors from losing all their wealth if the venture failed. Their liability was limited to the money they had used to buy a stake in the company. Smaller enterprises might operate just as well as partnerships. But those who aspired to span continents needed the company. 
• Stock markets are mirrors of the human psyche. 
• The biggest challenge of VOC, the first company in the world, was the principal-agent problem: the tendency of its men on the spot to trade on their won account, bungle transactions or simply default the company. 
• In perhaps the most important work of American economic history ever published, Milton Friedman and Anna Schwartz argued that it was the Federal Reserve System that bore the primary responsibility for turning the crisis of 1929 into a Great Depression. 
• The history of risk management is one long struggle between our vain desire to be financially secure - as secure as, say a Scottish widow - and the hard reality that there really is no such thing as "the future" singular. There are only multiple, unforeseen futures, which will never lose their capacity to take us by surprise. 
• Most primitive societies at least attempt to hoard food and other provision to tide them over hard times. And our tribal species intuitively grasped from the earliest times that it makes sense to pool resources, since there is genuine safety in numbers. Appropriately, given our ancestors' chronic vulnerability, the earliest forms of insurance were probably burial societies, which set aside resources to guarantee a tribe member a decent interment. 
• Saving in advance of probable future adversity remains the fundamental principle of insurance, whether it is against death, the effects of old age, sickness or accident. The trick is knowing how much to save and what to to with those savings to ensure that there is enough money in the kitty to cover the costs of catastrophe when it strikes. 
• Insurance, in other words, is where the risks and uncertainties of daily life meet the risks and uncertainties of finance. 
• Before the dawn of modern probability theory, insurers were the gamblers: now they are the casino. 
• The origin of hedging, appropriately enough, are agricultural. 
• A pure hedge eliminates price risk entirely. 
• The world is divided in two: those who are (or can be) hedged, and those who are not (or cannot be). You need money to be hedged. 
• When we play Monopoly we can dream of buying whole streets. What the game tells us, in complete contradiction to its original inventor's intention, is that it's smart to own property. The more you own, the more you make. 
• Nothing beats bricks and mortar as an investment. 
• "Safe as houses": the phrase tells you all you need to know about why people all over the world yearn to own their own homes. But that phrase means something more precise in the world of finance. It means that there is nothing safer than lending money to people with property. Why? Because if they default on the loan, you can repossess the house. Even if they run away, the house can't. As the Germans say, land and buildings are immobile property. 
• Home ownership was for most of history, the exclusive privilege of an aristocratic elite. Even the right to vote in elections was originally a function of property ownership. In rural England before 1832, according to statutes passed in the fifteenth century, only men who owned freehold property worth at least forty shillings a year in a particular county were entitled to vote. 
• If the old class system based on elite property ownership was distinctively British, the property-owning democracy was made in America. 
• Those who ran Saving and Loans at Freddie Mac could live by the comfortable 3-6-3 rule: pay 3 per cent on deposits, lend money at 6 per cent and be on the golf course by 3 o'clock every afternoon. 
• The best way to rob a bank is to own one!
• "We want everyone in America to own their home". - George W. Bush in October 2002. 
• "It is in our national interest that more people own their home". - George W. Bush in December 2003
• "People who own property feel a sense of ownership in their future and their society. They study, save, work, strive and vote."
• NINJA loan: No Income No Job or Assets
• Property rights will eventually lead to democracy. - Hernando de Soto
• Today you can tell the owner-occupied houses from the rest by their better fences and painted walls. The houses whose ownership remains contested are, by contrast, seedy shacks. As everyone knows, owners generally take better care of properties than tenants do. 
• There is no doubt that home ownership has changed people's attitudes in Quilmes. Arrording to one recent study, those who have acquired property titles have become significantly more individualist and materialist in their attitudes than those who are still squatting. 
• It is not owning property that gives you security: it just gives your creditors security. Real security comes from having a steady income. For that reason, it may not be necessary for every entrepreneur in the developing world to raise money by mortgaging his or her house. In fact, home ownership may not be the key to wealth generation at all. 
• Roughly two fifths of the world's population is effectively outside the financial system, without access to bank accounts, much less credit. 
• The success of the Quantum Fund was staggering. If someone had invested USD 100 000 with Soros when he established his second fund in 1969 and had reinvested all the dividends, he would have been worth USD 130 million by 1994, an average annual growth rate of 35 per cent. 
• "In a crisis, markets can remain irrational longer than you can remain solvent" - John Maynard Keynes
• If Warren Buffet had charged investors in Berkshire Hathaway a typical 2 and 20 fund fees, he would have kept for himself USD 57 billion of the USD 62 billion his company has made for its shareholders over the past forty-two years. - John Kay
• Republic China has become banker to the United States of America.
• Economies that combined all these institutional innovations - banks, bond markets, stock markets, insurance and property owning democracy - performed better over the long run than those that did not, because financial intermediation generally permits a more efficient allocation or resources than, say, feudalism or central planning. 
• The ascent of money has been one of the driving forces behind human progress: a complex process of innovation, intermediation and integration has been as vital as the advance of science or the spread of law in mankind's escape from the drudgery of subsistence agriculture and the misery of the Malthusian trap. 
• The financial system is the brain of the economy... It acts as a coordinating activity that allocates capital, the lifeblood of economic activity, to its most productive uses by businesses and households. If capital goes to the wrong uses or does not flow at all, the economy will operate inefficiently, and ultimately economic growth will be low. 
• Macroeconomists have successfully predicted nine of the last five recessions. 
• Finance has a Darwinian quality. 
• Of the world's 100 largest companies in 1912, 29 were bankrupt by 1995, 48 had disappeared, and only 19 were still in the top 100. 

Schlichter: Paper Money Collapse

Euro hajoaa, kyse on vain siitä miten ja milloin. Tähän johtopäätökseen tulee väkisinkin, jos on uskominen Detlev S. Schlichterin Paper Money Collapse teosta.  Schlichterin argumentti on vahva, kaikki paperirahat eli rahat vailla luonnollista perustaa ovat yksi toisensa jälkeen hajonneet, ennemmin tai myöhemmin. Schlichterin mukaan markkinat ovat aina voittaneet valtion paperirahan ja vapaiden markkinoiden raha on aina ollut kulta tai hopea.

Detlev S Schlichter

Schlichterin kirjaa ei voi sivuuttaa kevyesti, sillä henkilöllä on sekä vahva finanssialan käytännön kokemus että vedenpitävät teoreettiset perusteet väittämilleen. Schlichterin kirja on tässä hetkessä silmiä avaavaa ja se olisi ehdottomasti oltava pakollista luettavaa finanssikriisin ongelmanaiheuttajille eli poliittisille päätöksentekijöille. Tämän kirjan luettuaan ajattelee väkisinkin käsillä olevasta finanssikriisistä toisin. Schlichter perustaa argumenttinsa Itävaltalaiseen koulukuntaan, ennen kaikkea Ludwig von Misesin teorioihin.

The Paper Money Collapse

Liiallinen velkaraha on finanssikriisin pääsyy

Ensinnäkin Schlichterin kirjaa auttaa ymmärtämään, kuinka finanssikriisin todellinen syy on liian halpa velkaraha eli poliittisilla päätöksillä muokattu liian alhainen korkokanta, joka on ajanut ensin perusteettomaan noususuhdanteeseen, ja nyt sen jälkeiseen lamaan. Luonnollinen korko perustuu ihmisten aikapreserenssiin eli siihen, kuinka paljon enemmän ihmiset arvostavat kuluttamista nyt versus kuluttamista myöhemmin. Tyypillisesti köyhissä talouksissa arvostetaan välitöntä tarpeen tyydytystä ja siten korkotasot ovat korkeita, kun taas vauraimmissa maissa kaikkia asioita ei tarvitse kuluttaa kerralla vaan voidaan odottaa ja siten korkotaso on alhaisempi.

Vain säästäminen lisää vaurautta

Vaurauden kehittymisen määrää ihmisten säästäminen. Vauraus syntyy siitä, kun nämä säästetyt varat investoidaan. Investointien myötä tuottavuus kasvaa ja tulevaisuudessa käytetävissä on enemmän tavaroita ja palveluita kuin nykyhetkenä on tai myöhemmin olisi, jos vain kulutettaisiin yhtä paljon kuin tuotettaisiin. Valitettavasti valtioilla on ollut tapana häiritä tätä vaurastumiskehitystä lykkäämällä markkinoille joko lisää rahaa käyttämällä valuuttamonopoliaan tai tukemalla muulla tavoin velkaantumista. Lopulta nämä toimenpiteet ovat sekoittaneet markkinoiden hintamekanismin ja ovat johtaneet vääriin investointeihin, joista sitten taantumassa maksetaan hintaa.

Finanssikriisiä ei ratkea rahaa painamalla

Toinen Schlichterin kirjan myötä selväksi tuleva fakta on se, että finanssikriisistä ei päästä yli painamalla lisää rahaa, kuten tällä hetkellä vallitseva poliittinen käsitys näyttäisi uskovan. Rahan painaminen ja Keynesiläiset opit vain siirtävät ja pahentavat tilanteen ratkeamista. Asian korjaaminen inflaatiolla ei ole oikea ratkaisu. Inflaation sijasta Schlichter pitää deflaatiota luonnollisempana ilmiönä taloudessa, sillä kehityksen ja vaurastumisen myötä tuotteiden hintojen pitäisi laskea eli kuluttajan ostovoiman kasvaa ennemmin kuin inflaation myötä hintojen kasvaa. Olemme kuitenkin liian tottuneita inflaatioajatteluun ja lopulta valuutan omaisuuserien arvoa tuhoavaan voimaan, että emme edes kykene näkemään deflaatiota varteenotettavana vaihtoehtona.



Rahan määrällä ei ole merkitystä taloudessa

Monelle myös Schlichterin väite, jonka mukaan rahan määrällä ei ole merkitystä taloudessa, on hyvin vaikea käsittää. Näin se vain on. Rahan määrä ei lisää vaurautta eikä paranna talouden toimivuutta. Se vain muuttaa rahan yksikön ostovoimaa. Varsinaiset omaisuuserät (assets) eivät muutu mihinkään maailmassa, vaikka seteleitä painaisi kuinka paljon lisää. Siispä rahan painaminen ja finanssikriirin korjaaminen inflaation kautta ei edes teoriassa voi olla ratkaisu ongelmaan. Ennemminkin sillä haetaan ratkaisua valtion velkaongelmaan eli velkaiset valtiot kuittaavat omat velkansa käyttämällä monopolioikeuttaan painaa rahaa. Jos jokaisella velallisella olisi sama oikeus, olisi velallisena eläminen varsin mukavaa. Valitettavasti tämä operaatio toteutetaan ennen kaikkea säästäjien eli velkojien ja varallisuuden omsitajien kustannuksella.

Ratkaisu eurolle: kiinnittyminen kultakantaan?

Schlichterin ratkaisu finanssikriisiin on selkeä: paluu kultakantaan. Liian moni vain ajattelee kultakannan kuuluvat menneille vuosikymmenille, eikä pysty näkemään silloin tehtyjä virheellisiä poliittisia päätöksiä, joilla kultakannasta luovuttiin. Amerikassa sentään Ron Paul on pitänyt yllä vaihtoehtoa kultakantaan palaamisesta. Euroopassa tätä skenaariota kukaan poliittinen päättäjä ei ole uskantanut sanoa ääneen.

Entä siis jos euro pelastettaisiinkin liittämällä se kultakantaan? Meillä säilyisi yhä euro valuuttana, saisimme sen tuomat edut ja meillä olisi käytössä vakaalla pohjalla oleva valuutta, jota ei pystyisi yksittänen taho poliittisilla päätöksillä manipuloimaan. Veikkaan, että kyseessä olisi ylivoimainen maailmanvaluutta esimerkiksi nykydollariin verrattuna. Siinä olisi kerrassaan eurooppalainen ratkaisu! 

Poimintoja

• In principle, a society can use banknotes, electronic money transfers, and credit cards and still be on a strict commodity system, such as a gold standard. 
• A growing supply of money seems to most people to be the natural corollary of a growing economy. As surprising as it may sound, this is not the case. A growing economy does not need a growing supply of the medium of exchange. It is indeed in the very nature of a medium of exchange that - within reasonable limits - practically any quantity of it is sufficient to accommodate any number of transactions. An economy does not need more money to produce and trade more goods and services, to increase its productivity and to generate more wealth. 
• Money creation in our present financial system is not the natural outcome of the market and the spontaneous interaction of members of the public but a governmental tool for shaping the conditions of the economy. 
• It is simply a historic fact that commodity money has always provided a reasonably stable medium of exchange, while the entire history of state paper money has been an unmitigated disaster when judged on the basis of price level stability. 
• In an economy in which the supply of money is essentially fixed, the production of additional goods and services must lead to lower prices over time. But this type of deflation does not pose an economic problem. Quite the contrary, it has many advantages. 
• The recommendation from the British and Austrian economists was clear: If you want to avoid recessions, you must avoid artificial investment booms generated by cheap credit. Stick to a proper gold standard and restrict the practice of fractional-reserve banking! In other words, make money less elastic. Since the early part of the twentieth century, however, a very different policy has been pursued. 
• Since 1971, the entire world has thus been on paper money standard for the first time in history. Money can be created out of nothing, at no cost and without limit. 
• There is no means of avoiding the final collapse of a boom brought about by credit expansion. The alternative is only whether the crisis should come sooner as the result of a voluntary abandonment of further credit expansion, or later as a final and total catastrophe of the currency system involved. - Ludwig von Mises, 1949
• The history of paper money systems is a legacy of failure. Without exception paper money systems have, after a while, led to economic volatility, financial instability, and rising inflation. If a return to inelastic commodity money was not achieved in time, the currency collapsed, an event that was invariably accompanied by social unrest and economic hardship. 
• Money is the medium of exchange. Money is useful only is there is exchange, and exchange is possible only if property or, more precisely, private property exists. 
• Capitalism can be defined as "a social system based on the explicit recognition of private property and of nonaggressive, contractual exchanges between private property owners." In such a system money will quickly become indispensable. 
• It is in the interest of everybody who wants to participate in the free, voluntary, and mutually beneficial exchange of goods and services to use media of exchange. Indeed, it is in the interest of everybody to ultimately use only one good as medium of exchange, the most fungible good, and that good is called "money". 
• Money is not the creation of state. It is not the result of acts of legislation and its emergence did not require a society-wide agreement of any sort. Money came into existence because the individuals who wanted to trade found a medium of exchange immediately useful. And the more people began to use the same medium of exchange, the more useful it became to them. 
• Money is a social institution that came about spontaneously. Other such institutions are the concepts of private ownership and of clearly delineated property and the rules and standards accounting to which property titles can be transferred. 
• Yet, as the Austrian economist Carl Menger showed more than one hundred years ago, money could have come into existence only as a commodity. For something to be used, for the very first time, as a medium of exchange, a point of reference is needed as to what its value in exchange for other goods and services is at that moment. It must have already acquired some value before it is used as money for the first time. That value can only be its use-value as a commodity, as a useful good in its own right. But once a commodity has become an established medium of exchange, its value no longer be determined by its use-value as a commodity alone but also, and ultimately predominantly, by the demand for its services as money. But only something that has already established a market value as a commodity can make the transition to being a medium of exchange. 
• Money is valued because of what you can buy with it. If an individual has more money, that individual can buy more goods and services from the producers of goods and services. But if society overall has more money, meaning that society has a bigger quantity of the money substance, society is not richer. It has more of the medium with which to exchange things but it has not more things to exchange.
• Any amount of the good money is optimal. Any quantity of the money commodity or money substance will be sufficient to allow the money commodity to fulfill all functions of a medium of exchange. 
• Societies that have more goods and services are richer. Societies that have more "paper money" of book-entry money are not richer. 
• Demand for money is not demand for wealth. In colloquial speech it is often assumed that everybody wants more money, that the demand for money is therefore limitless. But what people mean by this is demand for wealth, for control over goods and services, but not demand for the medium of exchange as such. Money has no direct use-value. Goods and services have use-value. Thus, nobody would want to hold all his wealth all the time in the form of money. 
• People have demand for money because they want to be ready to trade.
• It is the uncertainty and unpredictability of life that causes people to hold monetary assets. People hold some of their wealth in money because they want to have the flexibility to engage in exchange transactions quickly and spontaneously. In a world of no uncertainty, there would be still transactions but no need to hold monetary asset.
• No new money needs to be produced to meet additional demand for money. 
• Once good is established as money, no additional quantities of this good are needed. The performance of an economy is independent of the supply of money. Within reasonable limits, any quantity of money is optimal. Money production is redundant. Supply and demand for money can always be brought in line by changes in money's purchasing power. Society overall and every individual in society can satisfy their demand for the monetary asset without the help of ongoing money production. 
• A medium of exchange logically requires that other use the same form of money, too. Widespread use is the precondition for a good to be money. Universal use would be ideal. Customized money is a logical impossibility. Indeed, the more universally accepted a good is as money the more valuable it will be as a medium of exchange. 
• Friedrich August von Hayek suggested in his book Denationalization of Money (1976) that the state's territorial monopoly of money printing should be revoked and the supply of paper money opened up to the competition of private money producers. 
• Gold was the first, and has so far been the only, practically global medium of exchange. 
• I do not think that many people today realize that the abandonment of the international gold standard and its replacement with multitude of local paper money franchises under state control during the twentieth century constituted economic regression and not progress. 
• The desire by every government to issue its own paper money for its own political reasons is a powerful hindrance to global market integration and effective division of labor and human cooperation across political borders. 
• In short, about 80 percent of what is money according to Federal Reserve definition is a balance sheet item at a bank. 
• Banks are not even in the business of satisfying demand for money. Banks are in the business of taking deposits and making loans. They are operating in the credit market. The demand that is relevant to their business is the demand for loans. 
• The first bankers were goldsmiths. When money was essentially gold or silver, goldsmiths entered the field of financial services quite naturally, first by assessing the metal content of gold or silver coins, for which they were uniquely qualified, and later by also taking gold or silver money on deposits and by lending gold and silver money against interest. 
• Pecunia pecuniam parere non potest, as was already understood in ancient Rome: Money cannot beget money. In order for any income to be generated, the money has to be spent, or be used as a "reserve" for the banker's issuance of fiduciary media as part of his loan business. 
• This in an aspect of banking that is often not fully appreciated even today. Whenever we pay money into a bank we exchange ownership of money for ownership of a claim against the bank. "Money, when paid into bank, ceases altogether to be the money of the principal; it is then the money of the banker, who is bound to an equivalent by paying a similar sum to that deposited with him when he is asked for it... The money placed in the custody of a banker is, to all intents and purposes, the money of the banker, to do with it as he pleases; he is guilty of no breach of trust in employing it; he is not answerable to the principal if he puts it into jeopardy, if he engages in a hazardous speculation; he is not bound to keep it or deal with it as the property of his principal; but he is, of course, answerable for the amount, because he has contracted."
• All types of money can today be created practically without limit. 
• Loan demand is not an independent entity to which the banks only respond passively. All else being equal, lower rates mean higher loan demand. 
• A paper money system and a fractional-reserve banking system are confidence-based. Once the confidence goes, the system collapses. 
• Our society does not live with an ever-expanding supply of money because its individual members need more money or demand more money but because the money producers decide supply it. 
• Saving gets us genuine growth: credit expansion gets us boom and bust. 
• Only voluntary saving from the consumer can redirect resources from consumption to investment in accordance with consumer's preferences. This is why saving is ultimately essential for the expansion and maintenance of the capital stock, which requires, after all, real resources, including labor, to sustain it. 
• Money creation in today's financial architecture is decidedly not a market phenomenon. 
• More money does not mean more economic activity; and more economic activity does not require more money. 
• Only goods and services can fulfill people's desires. Money as such cannot do it. 
• It is the mark of poor societies that they need most or all of their available resources for present consumption, often literally for feeding, clothing, and sheltering the population. Richer societies have resources that are not needed for present consumption, that are saved, invested, and become capital goods. The purpose of capital goods is to produce consumption goods, but the capital goods now allow for production processes that have a higher physical productivity. 
• Just as an economy does not need more money in order to produce more goods and services, an economy does not need more money to have more investment and more saving or more capital. If that were the case, poor countries could become richer by simply printing more money.
• Interest is an integral part of human action. The underlying concept of interest would be detectable even in a human society that did not know money and did not have a market for loans. Because even in such society every person would certainly value the same good or service differently depending on whether it were available today or only at a later point in time. This is called time preference and is an essential component of any act of valuation. "Present goods are valued higher than future goods of the same kind and quantity" said Mises. 
• All other things being equal, to want something is to want it sooner rather than later. If things in some remote future were as valuable to me as anything today, I would never get up and try to obtain anything. Human action necessitates time preference. 
• Interest is, first and foremost, simply the ratio of the value assigned to present goods over future goods. We can think of the interest rate as the discount rate at which the two values would be equal. Interest is therefore a ratio of prices, not a price itself. Interest always involves an act of valuation, which, by definition, is subjective and bound to change over time and from person to person. Therefore, interest reflects the current value assessment of economic agents, specifically, how they value goods and services of the same kind at specific point in time. Interest in then the direct expression of time preference. If time preference is high, meaning the value assigned to the satisfaction of present need is high, interest will be high and future goods will be assigned a more heavily discounted value compared to present goods. If time preference is low, meaning the value assigned to the satisfaction of present needs, interest will be low and future goods will be discounted less heavily. 
• Members of a poor society are likely to have a high time preference. In a poor society interest rates will therefore tend to be high. 
• The level of interest rates does not depend on the amount of money in the economy. An economy that has more money does not have lower interest rates. The level of interest depends on the time preference of the economic agents, their subjective valuation of present goods versus future goods. Equally, the level of interest does not depend on any attributes of the existing capital stock, such as its physical productivity, as was believed by classical economists. The idea that the productivity of the existing capital stock determines the level of real interest rates, that is, market rates adjusted for an inflation risk premium, is still widespread among financial market professionals today. This productivity approach to real interest rates is an entirely erroneous concept. It can be easily refuted. 
• By employing more resources in production processes of higher productivity, more goods and services can be produced: this makes it even easier to fulfill present consumption needs and the wealthier population will now have - all else being equal - an even lower time preference, which leads to a larger share of the now enhanced supply of goods and services being directed toward production. This powerful tendency causes rich countries to get richer. 
• For any society that prefers more goods and services to fewer goods and services, a high saving rate and low interest rates are certainly desirable.
• Low interest rates are of no use but, indeed, harmful if they do not correspond with the population's time preference. 
• Increased investment is not the result of lower interest rates but of increased voluntary saving on the part of consumers. Lower interest rates indicate the increased propensity to save an assure that increased saving leads to increased investment. The driving force behind the increase in investment is a change in valuations by the consumer.
• Money does not change the elementary valuations at the core of the market process, namely the wishes and preferences of the consumer, among them, importantly, time preference. More money is not needed for growing economy, for an expanding productive sector, for saving and investment, and for the creation of wealth. But expanding the supply of money disturbs relative prices, first and foremost interest rates, and disorients market participants. 
• The conclusion for policy makers is clear: Do not try to artificially lower interest rates and create extra growth through cheap credit. After a short-term boom you will face a recession. IF you want to avoid a recession, you have to keep the supply of money inelastic and allow voluntary saving to determine interest and credit on an unhampered market. 
• The roots of the recession lie in the preceding false boom. 
• The essential truth is that an expanding supply of money, all else being equal, will lead to a drop in the purchase power of the monetary unit. 
• There is no escape from the conclusion that a recession will not be avoided but, at best, be postponed by artificially lowering interest rates again and by injecting even more money when the initial boom peters out. The recession if the inevitable and necessary, if painful, process by which prices and productive structures get realigned with consumer preferences. The economy gets cleansed of the misallocation of resources and the misdirection of economic activity that were necessary preconditions of the false boom. 
• In fact, no paper money system in history has survived. Either a voluntary return to commodity money was accomplished before a complete currency meltdown occurred, or the system collapsed in hyperinflation and economic and social chaos. 
• Today's fear of deflation is unfounded. It appears that after almost a hundred of years of global inflation, the possibility of an ongoing rise in the monetary unit's purchasing power has become a strange and discomforting concept to many people, making them susceptible to the scaremongering of parties who have a vested interest in ongoing money expansion and inflation. However, if one think about it dispassionately and rationally, a countinuous decline in nominal prices seems to be a more natural condition for a growing economy in which people get, on trend, wealthier, than the artificial weakening of money's purchasing power trough its constant overissuance by those who control the money supply. 
• For a society to become richer means that thing become more affordable. 
• Money is never neutral, has never been neutral, and can never be made to be neutral. 
• "All else being equal" never works in the real world. 
• As different goods are of different importance to different people, for some people the purchasing power of their money holdings will have risen, and for others it might have declined or stayed roughly unchanged. The idea that there is such a thing as one specific and identifiable purchasing power of money, one universally applicable price level, is a fantasy. 
• In a commodity money system, the monetary asset is likely to provide a small steady return through the on-trend decline in prices, which allows those without investment expertise to save through cash holdings. 
• Paper money systems are creations of the state. ... Historically, the reason why paper money was introduced has been this one: to fund state expenditure to finance war. 
• State intervention always socializes the cost of business failure and thus encourages more reckless risk taking in the future, which will lead to more crises. 
• All underconsumption theories suffer from an irrational fear of savings and a lack of appreciation of the pricing mechanism. Saving, consumption and investing are interconnected and coordinated via market prices, including interest rates. Saving is the basis for prosperity. No society has ever risen, nor could any society conceivably ever rise, out of poverty and into prosperity via consumption. It is saving and production that generate wealth. By shifting resources from meeting present consumption needs and by allocating them to productive uses to meet future consumption needs, that is, by saving and investing, society generates the capital stock that raises the productivity of labor and allow a larger supply of goods and services, and also different and better goods and services. Of course, it exercises "effective demand". To save is to spend; it is simply spending on different things. He who saves does not never want to consume. He wants to consume later. And those who take his savings in the meantime and use it to build productive capital sell their produce practically to the same saver at the point when he finally wants to consume. Saving means postponing consumption, not nonconsumption.
• Once a recession becomes unavoidable, neither more money printing nor Keynesian defcit spending constitutes a solution. 
• Recessions are corrections of previous misallocations of capital. 
• Fiat money systems have historically always led to high inflation, ending usually in total currency collapse. 
• Market forces will win in the end. The only question is if this happens before money is destroyed of after money is destroyed. 
• We should see a persistent trend toward investment in more tangible assets, in assets the supply of which cannot be expanded easily, such as hard and soft commodities, certain forms of real estate, forestry, and arable land. But of particular interest will undoubtedly be the precious metals, gold and silver, which are the most essential self-defence assets in any paper money crisis. ... Government bonds and bank bonds are going to come under pressure. The public will also reduce bank deposits, and try to minimize their holdings of paper money. 
• In all paper money crises, the public returned to the eternal forms of money - to gold and silver, and in particular gold. It will not be any different in this crisis. 
• It is sometimes maintained that holding gold is not a sensible investment strategy because gold does not offer a steady return. It does not pay interest or dividends. Indeed holding gold is "negative carry trade", because the investor in gold has to pay for storage and insurance. But this is entirely beside the point. Gold is not an investment good; it is money. 
• At any moment, all our personal wealth can be divided into three categories: consumption goods, investment goods, and money. 
• Capitalism, properly understood as a system built entirely on private property and voluntary, nonaggressive exchange between independent property owners, requires smooth operation apolitical and hard commodity money. The money of the free market has always been gold or silver. 
• One sometimes hears the view that there is not enough gold around to resurrect the gold standard. This statement has no basis in fact. It has been shown that, within reasonable limits, any amount of gold is sufficient to function as money. No economy operates better or worse because of the available amount of money.

Omistan, olen

Matti Norrin teos Omistan, olen on vaativa filosofinen pohdiskelu omistamisen perimmäisestä luonteesta. Kirja ei ole kevyttä luettavaa, eikä sitä voi ensisijaisesti suositella kuin "friikeille" eli omistajuuden pohdinnoissa itsekin syvälle uponneille henkilöille. Mutta niille Norrin teos antaa oivia ajatuspolkuja. Itse päädyin kirjan pariin professori Risto Harisalon suosituksesta ja sain kirjan myötä monia käyttökelpoisia ajatuksia väitöskirjaani, joten kiitos Ristolle suosituksesta!

Matti Norri: Omistan, olen

Norri päätyy teoksessaan siihen tulokseen, että laissa on vain yksi apriorinen peruskäsite, jolla on posteorisia piirteitä: omistus. Siihen liittyy kaksi posteriorista tointa: vaihtaminen ja lupaus, ja niihin liittyy kaksi apriorista käsitettä: velvoite ja vastuu. Siinä koko yksityislaki. (s.25) Norri tuo ajattelussaan omistuksen elämän ja ihmistoiminnan keskiöön, kuten teoksen nimi asian hyvin kiteyttää. Hän esimerkiksi rinnastaa painovoiman ja omistamisen käsitteet analogisina (s.30).

Ohessa pitkä lista poimintoja kirjasta. Poiminnot ovat sivujärjestyksessä, vaikka tiedän että niiden ryhmittely helpottaisi luettavuutta ja ymmärrettävyyttä. Emeritysprofessori Aulis Aarnio on arvioinut Norrin teossa Tieteessä tapahtuu-lehdessä varsin kriittisesti, mielestäni jopa liiankin kriittisesti todeten ettei työllä ole tieteellistä painoarvoa. Aarnion artikkelin voi lukea täältä.

Poiminnot

• Vaihtaminen johtuu ihmisen yhteistyön ja vastavuoroisen avun tarpeesta. 
• Omistus kuuluu lakiin, siitä kaikki ovat yksimielisiä. David Hume pitää tätä niin itsenstään selvänä teoksen A Treatise of Human Nature osassa II: "Of the origin of justice and property", ettei hän varsinaisesti määrittele tai edes sano asiaa. Hän kirjoittaa: "Sillä kun ihmiset ovat, kun heitä on pienestä pitäen kasvatettu yhteisössä, havainneet siitä seuraavat ehtymättömät edut, ja kun he ovat huomanneet, että yhteisön pääasialliset häiriöt syntyvät niistä hyödykkeistä, joita kutsumme ulkoisiksi, ja niiden irrallisuudesta ja helposta siirtämisesta henkilöltä toiselle, heidän täytyy hakea turvaa asettamalla nuo hyödykkeet mahdollisimman samaan asemaan kuin mielen ja ruumiin kiinteät ja pysyvät edut. Tämä voidaan tehdä vain kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhteisymmärryksellä suoda noiden ulkoisten hyödykkeiden hallinnalle vakaus, ja antaa jokaisen rauhassa nauttia siitä minkä hän onnella ja uutteruudella voi hankkia. ... Kun on päädytty tähän yhteisymmärrykseen olla kajoamatta toisen hallintaan ja jokainen on saavuttanut vakauden hallitsemaansa, heti syntyvät lain ja vääryyden ideat, samoin kuin omaisuuden, vaateen ja velvollisuuden. 
• Hume määrittelee toisessa kohdassa lain: ownership and the exchange of property (omistus ja omaisuuden vaihdanta). Omistus on asiantila ja sen siirtyminen luovuttamalla tai muutoin on teko tai tapahtuma. 
• G.W.F.Hegel määrittelee Philosophie des Rechts 40§:ssä käsitteen oikeus eli laki: (se on) omistus omaisuutena, sen vaihdanta ja (siihen kohdistuva) vääryys ja rikos. Pykälän selitys päättyy: "Kaikki oikeuksien lajit... on aina oikeus esineeseen".
• Lause "omistus kuuluu lakiin" tietenkin ilmaisee vain sen, että omistusta koskevista asioista käytetään nimitystä laki. 
• Omistuksen funktio on ihmisen elämäntarpeiden, pääasiallisesti perustarpeiden asumisen, vaatetuksen ja ruuan tarpeen tyydyttäminen, mutta myös kulttuuri- ja virkistystarpeilla on merkitystä. (s.26)
• Ihminen on itsekäs eli pitää paremman huolen omista asioistaan kuin toisen, ja ihminen on vallanhaluinen eli haluaa vaikuttaa siihen miten muut menettelevät. Näille ominaisuuksille perustuvat kaksi yhteistoiminnan organisoitumisen tapaa: sopimussuhteet ja hierarkia. (s.33)
• Kaikkia ilmiöitä voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta. Ne ovat predikatiivinen eli substanssin ominaisuuksia tarkasteleva; kausatiivinen eli vaikutussuhteita tutkiva; ja komposiittinen eli kokonaisuuksia ja yhteyksiä selittävä. (s.33)
• Omistaminen on hyödyntämistä ja mitä laajemmalle sen voi ulottaa, sitä enemmän siitä hyötyä saa. Oman edun ajamisen pyrkimys ajaa ihmisen laajentamaan hyödyntämistä toisellekin kuuluvaan. Silloin tuo ihmisen luonnon toinen vaikutin, hidastin estää häntä tässä pyrkimyksessä. (s.35)
• Rahan hyväksyminen tavaran tai suorituksen vastikkeeksi, maksuvälineeksi, perustuu luottamukseen. Kyseessä on systeemiluottamus. (s.38)
• Yksittäinen luottamus (vertrauen, trust) kohdistuu yhteen ihmiseen yksittäisessä tapahtumassa, toimessa tai toisiinsa kytkeytyvissä toimissa. Se on juridiikan peruskäsitteen, omituksen, perusta. (s.42)
• Lain peruskäsite on luottamus. Sen suhteen luottamus tarkoittaa omistuksen kunnioittamista, omistajan luottamusta siihen että muut kunnioittavat hänen omistustaan. Kunnioittaminen kohdistuu käsitteeseen, abstraktiin asiaan. Sitä voi olla kunnioittamatta sekä staattisena että dynaamisena ilmiönä eli voi loukata omistusta sinänsä ja omistuksen vaihdantaa. Staattinen omistuksen loukkaus on anastus. (s.47)
• Omistus ei perustu yksittäistapauksen harkintaan. Harkinta rikkoisi omistuksen käsitteeseen perustuvan yhteisöllisen järjestyksen. Anastaja pettää tuon järjestelmän olemassaoloon kohdistuvan luottamuksen. Yksittäinen teko kohdistuu yksilöön, mutta hänen asenteensa yhteisöön. (s.48)
• Omistus on suojattu niissä rajoissa kuin se edistää yksilön menestystä yhteisöllisesti, ei yksilönä. Siksi se väistyy yhteisön edun sitä vaatiessa. Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen valta voi määrätä talon purettavaksi, ottaa yksilön omaisuutta yhteiseen käyttöön yms. (s.48)
• Pantti tarkoittaa, ettei luoteta. Pantti on kustannuksia aiheuttava, taloudellisia voimavaroja hukkaava ja hidas menettelytapa. Kovin kallis se oli ennen hypoteekin ja osakkeen keksimistä. (s.61)
• Lain peruskäsite on omistus, omistaminen. Se on määriteltävä, kerrottava miten omistetaan ja mitä omistetaan. Pelkästään apriorinen asia omistaminen ei ole, kun omistaja on ihminen ja kysymys on hänen suhtautumisestaan, psykologisesta ja sosiologisesta asiasta. Omistus on ihmisen valta esineeseen, posteriorinen asia, ja kun muut kunnioittavat tuota valtaa, muiden suhtautuminen on sekin posteriorinen, eikä sitä voida luonnehtia tai selittää pelkästään käsitteellä Willkür niin kun Kant Rechtslehressä tekee. Omistuksen selittämisessä pelkästään aprioriseksi Kant joutuu vaikeuksiin. (s.66)
• Omistusten vaihdannassa ihmisten toimet ovat taloudellisia ilmiöitä. Lakiin kuuluvat vaihdantaan liittyvät käsitteet. Ne ovat kaikkiin vaihdantatoimiin liittyvät vastuu ja eriaikaisiin lykkääväehtoisiin vaihdantatoimiin liittyvä velvoite. On kuvattava miten vastataan ja miten ollaan velvoitettuja. Siinä on koko laki. (s.67)
• Ilmiötä, joka käsittää omistuksen, sen vaihtamisen ja lupauksen, kutsutaan yksityislaiksi. Mutta omistus, sen vaihdanta ja lupaus ovat myös taloudellisia ilmiöitä. On mahdollista, että laki ja talous tarkoittavat näillä nimityksillä ainakin osittain eri asioita. Joka tapauksessa ne tarkastelevat ilmiötä eri näkökulmista ja kiinnittävät huomiota eri osiin ja eri piirteisiin. Jotkin omistuksen osat ovat taloudellisia, jotkin kuuluvat lakiin. (s.70)
• Norri väittää, että omistus on asiantila ja sen vaihdanta on tapahtuma, eikä kumpaankaan näistä kuulu tai liity sääntöä. (s.70)
• Lainoppi eli juridiikka on pääasiassa instituuttien sääntöken kuvausta. Nämä säännöt, jotka ovat erilaisia eri yhteisöissä, kuuluvat (laajasti ymmärrettynä eli yksityis- ja elinkeino-) talouteen, eivätkä asiaan, kun kuvataan ja määritellään laki. Lainoppi ei tutkikaan sanottavasti lakia, vaan taloutta. (s.71)
• Joka väittää, että lakiin kuuluu sääntö, todistakoon. (s.71)
• Lakiin perustuvan järjestyksen edellytys on vapaus. Se ei ole lain osa tai ominaisuus, vaan sen edellytys, niin kuin vesi on uimisen edellytys. (s.88)
• Omistukseen perustuvan juridisen järjestyksen ala on Venäjällä aina ollut kapea. Tsaari omisti puolet valtakunnan maa-alasta ja muusta omaisuudesta ja puuttui lakiin suosionsa ja vastenmielisyytensä mukaisesti, usein mielivaltaisesti. Neuvostoliitossa omistus rajoitettiin vaatteisiin, kalusteisiin ja muihin henkilökohtaisiin esineisiin. Niidenkään omistus ei ollut vakaa. Kaikki voitiin ottaa pois ilman perustetta. (s.91)
• Saksassa poliittinen valta oli kansallissosialistien käsissä, mutta omistuksen ihmisillä. Taloutta ohjattiin kepein ja porkkanoin, mutta omaisuuden pakko-otoin vain poliittisesti määräytynein ja pieneen väestönosaan kohdistunein perustein. (s.91)
• Ruotsissa poliittinen vapaus oli ensiluokkainen ja omistukset ihmisillä. Sen käyttöön puututtiin yleisin perustein. Kiinteän omaisuuden käytöstä päättäminen siirrettiin ihmisiltä virkamiehille asemakaava- ja muin maan käytön suunnittelusäädöksin. Sama oli aikaisemmin tapahtunut 1800- ja 1900-luvun vaihteen Saksassa, josta malli otettiin. Pakko-ottoja ei ollut. (s.91)
• Vallankäyttäjä voi ottaa omistuksen kokonaan pois itselleen kaikilta tai joiltakin, se voi rajoittaa jokaisen omistajan käyttövaltaa samalla tavalla tai yhden valtaa yhdellä tavalla ja toisen toisella. Ihmisille jäävä valta omaisuuteen on kulloinkin yksityis autonomian ala. (s.91)
• Markkinatalouden menestyminen edellyttää korkeaa moraalia omistuksen kunnioittamisessa ja velvoitteiden täyttämisessä, siis vuorovaikutuksen menettelytapojen noudattamisessa. (s.91)
• Omistus edellyttää itsensä kunnioittamista, edellä kuvattua moraalista asennoitumista. Vasta kun se pitkän, sukupolvien ajan jatkuneen kehityksen myötä muodostuu instituutioksi eli kun sen pysyvyyteen, periytyvyyteen ja siirrettävyyteen luotetaan, se alkaa synnyttää vaurautta. Venäjällä omistuksen merkitystä on tuskin milloinkaan käsitetty tai siitä ainakaan välitetty ja siksi sitä ei ole sanottavasti syntynyt. Se on pikemminkin 500 vuoden kuin 500 päivän ohjelma. (s.94)
• Kultainen sääntö kuuluu kaikkiin kulttuuripiireihin. Sitä on kaksi muotoa, positiivinen ja negatiivinen. Negatiivinen sääntö kieltää tekemästä muille mitä ei haluaisi itselleen tehtävän. Positiivinen kehoittaa tekemään muille sen mitä haluaisi toisten itselleen tekevän. Se on ratkaiseva ero. (s.100)
• Ihminen luonnostaan huolehtii omista asioistaan, mutta ottaa jonkin verran huomioon kanssaihmisten etuja. Hyödykkeistä on niukkuutta; tarpeita on aina enemmän kuin hyödykkeitä. Laki on omansapitävyyden ja niukkuuden säännöstämiseksi. Se on ihmisten intressien toteuttamisväline. Sen peruskäsite on omistus. (s.105)
• On ilmeistä, että moraaliin kuuluu sellaisia asioita, jolla ei ole mitään suhdetta lakiin. Olisi esimerkiksi naurettavaa ryhtyä todistamaan, ettei arvonannolla tai rohkeudella ole yhtymäkohtaa omitukseen. (s.106)
• Laki ei tunnista yksilöä, rehellisen on maksettava velkansa roistolle, köyhän rikkaalle. (s.108)
• Omia asioitaan hoitaessa velvollisuutta yhdenvertaisuuden noudattamiseen ei ole. Voi myydä omistamansa kenelle mielii, halvemmalla, vaikka korkeampi hinta on tarjottu. (s.109)
• On välttämättömyys, että on sääntö omistuksen, velvoitteen ja vastuun siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Tuon säännön nimi on perintölaki. Vaihtoehtoinen ajatus, että omaisuus omistajan kuollessa jäisi vallinnattomaksi ja vastuu ja velvoite raukeaisivat, on mahdollinen vain erakon tai laumaeläimen suhteen, ei ihmisen, joka on yhteisöllinen. (s.130)
• Seuraavan omistajan määrääminen, jos se tahdotaan tehdä, on järkevää vain elävien kesken ja sopimuksella. (s.132)
• Perinnönjakautumissäännöissä on kaksi yhteistä piirrettä: perillisten jakaantuminen paranteeleihin ja perintöosuuksien määräytyminen joko per capita tai per stripes. Omaisuuden jakaantuminen per capita sisältää tasa-arvon ajatuksen. Jokainen perillinen saa saman verran riippumatta hänen sukulaissuhteestaan perinnönjättäjään, onko hän lapsi vai lapsenlapsi, ja kuinka monta kumpiakin sattuu olemaan. Kun omaisuus jakautuu per stripes, kun esimerkiksi perittävän molemmat lapset ovat kuolleet ja toisella on yksi ja toisella kolme lasta ja ainokainen saa puolet perinnöstä ja hänen serkkunsa kukin kuudenneksen, se tarkoittaa omaisuuden jakamista ensin vainajille. (s.133)
• "Piha" on alun perin tarkoittanut omistuksen osoittavaa salkoa tai muuta merkkiä ja näyttää juontuvan gootin "faithu"-sanaan: omaisuus. (s.149) 
• Juridiikan peruskäsite on omistus. Where is no ownership, there is no law ja lauseen voi kääntää: Where is ownership, there is law. Omistus on siis määriteltävä, on sanottava mitä se on. Omistus on Kantin terminologian mukaan ymmärryskäsite, jolla on limitaatio ja negaatio. Ne on siis määriteltävä. On vielä kerrottava, mihin omistus kohdistuu ja mitkä ovat sen ominaisuudet. On kuvattava mitkä yleiset ja erityiset tekijät vaikuttavat sen kohdistumiseen. Juridiikka palvelee sekä yksityistaloutta että elinkeinoja. Se edellyttää vakautta. Omistuksen vakaus jakaantuu sen suojaan toisaalta tarkoitettuja loukkauksia vastaan ja toisaalta luonnontapahtumia vastaan ja tahattomia tekoja kohtaan. Omistettu voidaan siirtää ihmiseltä toiselle toimella. Siinä on toimen todellisuuden varmistaminen keskeinen, että se on vapaa erehdyksestä, pakosta ja petoksesta. Tämä on toinen juridiikan vapauskäsite: yhteisöllinen, jonka vastakohtia siis ovat pakko, petos ja erehdys. (s.150)
• Omistuksen siirtäminen, vaihdanta suoritetaan käyttäen kahta taloudellista tointa, jotka ovat vaihtaminen ja lupaaminen. Kaikkeen vaihdantaan kuuluu vastuu. Vaihdantamenetelmien kehittyessä, eriaikaisen eli lykkääväehtoisen vaihdon synnyttyä sen toteutusvälineeksi syntyi velvoite. Velvoite voi syntyä vaihtamisen tuloksena ja se voidaan ottaa lupauksella. Näiden kahden taloudellisen toimen, vaihtamisen ja lupauksen, ja kahden juridisen käsitteen, vastuun ja velvoitteen, yhdistelmät eli rakenteet, ovat se mitä kutsutaan sopimukseksi. Tämän rakenteen ulkopuolelle jäävät muilla perusteilla syntyvät velvoitteet. Vastikkeeton antaminen, lahja, kuuluu moraaliin. Juristien säännöt ovat vain sen väärinkäyttämisen ehkäisemiseksi. (s.151)
• Omistuksen sanotaan kohdistuvan aineettomaan (propriete litteraire): säveltäjä omistaa sävelkulun. Tekijän monopolilla ja omistuksella ei ole yhtäkään yhtenäistä ominaisuutta. (s.152)
• Käsite omistus selitetään lainopissa: saantoon perustuvaksi vallinnaksi, joka jakautuu käyttöön, valtaan määrätä substanssista ja tuottoon, jonka omistuksen voi antaa toiselle tai hyljätä. Sana ilmaistiin keskiajan kauppakirjoissa lausumalla, että ostaja sai (orjaan) purum et merum dominium, johon kuului valta pitää, hallita, myydä, luovuttaaa, vaihtaa, hyödyntää, vuokrata tai olla vuokraamatta, määrätä tahtonsa mukaisesti, tuomita sielua ja ruumista ja tehdä jatkuvasti tahtonsa mukaisesti, joka valta siirtyi hänen perillisilleenkin, ilman että kukaan häntä voi estää. Vanhan ja keskiajan omistusta koskeva laki on pääasiassa orjan ja toissijaisesti eläimen omistusta koskevaa. (s.165)
• Valtaus on omistajattoman omistukseen saattaminen. (s.166)
• Omistettu voi siirtyä omistajalta toiselle niin, ettei jälkimmäinen saa sitä edelliseltä. (s.167)
• Omistus on peruskäsite. Se on substanssikäsite, jonka kuvaaminen tarkoittaa sen selvittämistä mihin se kohdistuu ja mikä valta omistajalle kuuluu. (s.168)
• Tuotto on itsestään syntyvä kasvu. Sitä syntyy vain niistä elementeistä, joissa on orgaaninen elementti. Maa tuottaa kasveja, eläimet uusia eläimiä. Tuotto on luonnonilmiö. Omistuksen kohteiden luonnontieteellinen luonne määrää, syntyykö tuottoa vai ei. Kysymys on: kenelle tämän luonnonilmiön tuotokset kuuluvat? ... Tuotto kuuluu omistukseen, sen limitaatioon tai negaatioon. (s.170)
• Vanha sana vallinta juontaa juurensa valtaan. Hallinta tulee sanasta haltu, esine on sen hallussa kenen käsissä se on. Vallinta on ihmisen ja esineen välinen suhde ja ihmisten keskinäinen suhtautuminen, omistajan ja omistetun välinen suhde ja muiden suhtautuminen hänen omistukseensa. (s.172)
• Vanhastaan, ainakin Rooman laista asti on yritetty erottaa hallussapito omistajan vallinnasta. Ne kun eivät ulkoisesti eroa. (s.183)
• Suomessa maanomistus rekisteröidään lainhuudoksi kutsutulla menettelyllä. Kirjataan kuka on saannolla tullut maan omistajaksi. Miten lainhuudon hakijan osoitetaan hallitsevän kiinteistöä "omistajana"? Osmo Pirjolan sanoin, asettamalla hakija kiinteistölle ja ottamalla valokuva, joka osoittaa hänen hallitsevan maata omistajan ilmeellä. (s.183)
• On virhe ryhtyä aivoperäisesti konstruoimaan teorioita omistuksen kohdistumisesta esineeseen, yksinomaisena tai muutoin, jollaisista teorioista välttämättä seuraa virheellisiä päätelmiä. On tarkkailtava millaisia järjestelyjä ihmisten yhteisöissä syntyy. (s.185)
• Omistuksen kohteiksi tulevat ne esinelajit, jotka välittömästi tai välillisesti palvelevat ihmisen elämäntarpeita. Ihmisen elämäntarpeita palvelee paljon muutkin kuin esineet, mutta niitä ei omisteta. Prima facie on selvää, että eri esineet palvelevat niitä eri tavoilla. (s.185)
• Kant luokitteli omistuksen ymmärryskäsitteeksi, mistä seuraa että voi vallita asiantila (reaalisuus), toisenlainen asiantila (limitaatio) tai ei lainkaan asiantilaa (negaatio). Omistus on siis kvaliteetti. (s.187)
• Ei voida kuvitella ihmisen niin alkukantaista tilaa, ettei mitään olisi omistettu, että kaikki olisi ollut yhteisvallinnassa. Onhan omistus jollakin eläimilläkin, kuten reviiri, linnun pesä, majavan pato, muurahaisen pesä. (s.191)
• Vallinnattomuuden negaatio: Yhteiskunta nyky-Euroopassa kieltää mm. metsän hyödyntämisen elintilan varaamiseksi eläimille. Suomessa kuuluisia tapauksia ovat metsän hyödyntämiskiellot, kun niissä on valkoselkätikkojen tai liito-oravien asuinpaikka. (s.191)
• Hume oivalsi oikein, että omistuksessa ei ole asteita (property admits not of degrees). Se joko on tai ei. Hän ei analysoinut asiaa pidemmälle, siihen että omistetaan hyödyntämisfunktioita. (s.195)
• Hume ja Smith kuvasivat omistuksen pysyväksi ja välittömäksi vallinnaksi. Kuitenkin näyttää, että omistaminen voi olla aivan tilapäistä ja sitä voidaan käyttää välillisesti. (s.195)
• Jonkin omistaminen voi olla tilapäistä ja omistusta voidaan käyttää välillisesti, jos omistaja niin päättää, mutta itse käsite on laadultaan vakaa ja itsenäinen, ei derivatiivinen. (s.196)
• Omistus joskus, ei toki usein, kohdistuu sellaiseen, joka ei voi tuottaa mitään. Tuotto on talouden, käyttö lain käsite. Lakiin kuuluva omistuskäsite on esineen välitön käyttö ja muu hyödyntäminen, talouteen kuuluva on sen välillinen käyttö, käyttö välineenä jonkin tarpeen tyydyttämiseen: omistuksen välitön osa kuuluu lakiin, sen finaaliosa talouteen. (s.197)
• Omistus syntyy yhteisöllisenä eli ennen yhteiskunnan ja valtion muodostumista. Omistuksen kehitys on sen kehittymistä mihin hyödyntämisfunktioihin omistus kohdistuu. Se ei siis ole lain historiaa, vaan omistuksen kohteiden, eli talouden historiaa. ... Tässä yhteisöllisessä luonnontilassa syntyvät myös omistuksen rajoitukset (negaatiot) turvallisuustarpeen vuoksi, palon leviämisen ehkäisemiseksi ja hygieniatarpeen vuoksi sekä saastutuksen leviämisen ehkäisemiseksi. (s.199)
• Adam Smith kuvasi omistuksen kohteiden kehityksen nelivaiheteorian puitteissa: metsästäjäyhteisö, paimentolaisyhteisö, maanviljelijäyhteisö ja kaupallinen yhteisö. Metsästäjäyhteisössä omistetaan vaatteet ja metsästysvälineet, paimentolaisyhteisössä sen lisäksi asumus tarpeineen, mutta ei maata eli laidunta. Maahan omistus kohdistuu maanviljelijäyhteisössä, aluksi niin että maa omistetaan vain viljelyn ajan, mutta muun ajan se on yhteisökäytössä laitumena. Kaupallisessa yhteisössä omistuksen kohteitten määrä suuresti lisääntyy. Smith kytki omistuksen kohteiden kehityksen elinkeinomuotojen vaikutukseen, pääasiallisesti perustarpeiden, ruoan, vaatetuksen ja asumistarpeiden tyydyttämiseen. ...Smithin esittämiä tietoja on myöhempi tutkimus suuresti lisännyt ja joitakin korjannut. Nelivaiheteoria on täydentynyt keräilijöillä ja kuva on diversifioitunut ja tarkentunut. (s.200)
• Koska nauta on hindukulttuurissa pyhä, siihen ei tule omistusta. (s.201)
• Mihin funktioon omistus kohdistuu, sen kehitystä ohjaavat ihmisen tarpeet ja se, miten eri käyttötavat niitä kulloisenkin elinkeinomuodon vallitessa voivat tyydyttää, kuten metsän käyttö puutavaran ottoon aidaksi, rakennuspuiksi ja polttopuuksi jne. (s.200)
• Aluksi hyödykkeet olivat pääasiassa yhteisvallinnassa, sillä hyödykkeitä oli väestön tarpeisiin nähden paljon; ei ollut niukkuutta. Maakin oli pitkään runsas hyödyke, joka oli vallattavissa. Missä väestö lisääntyi ja missä hyödykkeistä sen johdosta syntyi niukkuutta, erilajisia kohteita siirtyi yleisvallinnasta omistukseen etupäässä elinkeinollisista syistä, kulloisenkin tekniikan mahdolliseksi tekemän toteutettavuuden suhteessa sen kaupalliseen edullisuuteen, pääasiassa olojen parantamispyrkimyksen ohjaamina, mutta myös turhamaisuudella, ylemmyyden osoittamisen tarpeella on ollut merkitystä. (s.201)
• Onko ihmisen eri tarpeitten ja pyyteitten tyydyttämiseen tarvittavista hyödykkeistä niukkuutta, se määrää mihin syntyy omistus; mistä ei ole niukkuutta, siitä ei tule omistuksen kohdetta. Niukkuus määrää myös mikä on omistuksen ulottuvuus, kohteen suhteen, paikallisesti, ajallisesti. Mikä tuo ulottuvuus on, riippuu elinolosuhteista ja yhteisön (elinkeino)toimintojen organisoitumistavasta. Kun ei ole tarvetta, ei synny käsitettä sitä palvelemaan. Omistuksen kohdentumisen siis määrää (tällä tavalla) tarpeiden suhde niukkuuteen. Niukkuus vaikuttaa eri tavalla perustarpeiden sisällä, niiden suhteessa kulttuuritarpeisiin ja kulttuuritarpeiden sisällä. Niukkuus näyttää ainoalta yleiseltä syyltä, joka vaikuttaa omistuksen syntyyn ja sen kehitykseen. Kun luonnontuotetta on tarpeeseen nähden vähän tai jos sen kaupallinen arvo on korkea, eli kun se on niukka, sen hyödyntämisestä muodostuu elinkeino, niin kuin Oulun lohi. Silloin siitä tulee omistus. Arvokalan kalastus omistetaan, mutta särkiä saa onkia jokainen. Niukkuus on eri asia kuin köyhyys. Varhaiset ihmiset olivat tekniikan alkeellisuudessa ja heimoitsekkyydestä johtuen hyödykerunsauden keskellä niin köyhiä, että kadon tullessa vanhuksia hylättiin ravinnotta ja tyttölapsia surmattiin, jotteivat kasvaisi naisiksi synnyttämään uusia ihmisiä köyhyyttä lisäämään. Yhteisvallinta ei ole yleisvallintaa: jakamattoman vesialueen osakkaat saavat kaikki kalastaa vedessä, mutta vain he. Yhteisvallinta tarkoittaa, että esineen hyödyntämisfunktiolla on monta tavalla tai toisella määräytyvää omistajaa. (s.204-205)
• Saalis on sen joka sen saa. Tämän pääasiallinen syy ei ole ihmisen itsekkyys vaan se, että vain harvat kykenevät yhtiökumppanuuteen. Valtaosa voidaan organisoida yhteistoimintaan vain käskyvallan ja sotilasorganisaation puitteissa. (s.206)
• Yhteisomistus on, kun sen puitteissa harjoitetaan elinkeinoa, johtanut kahden rakenteen syntymiseen. Tavallisessa yhteisomistuksessa kukin omistaa kustakin omistuksesta määräosan. Kaikkeen vaaditaan jokaisen omistajan myötävaikutus. Yhtiömiehellä ei myöskään ole määräämisvaltaa mihinkään elinkeinon harjoittamiseen kuuluvaan omistukseen. Toinen yhteisomistuksen määräämistapa perustuu fiktioon. Kun lain subjekti on ihminen, yhtiöön suhtaudutaan ikään kuin se olisi ihminen; se omistaa, on velvoitettu ja vastaa niin kuin ihminen, sitä kutsutaan yhtiöksi, juridiseksi henkilöksi. Tästä jakamattomasta yhteisomistuksesta ei omisteta kutakin omistusta, vaan osuus koko yhtiövarallisuudesta. Joissakin yhtiömuodoissa osakkaat on vapautettu vastaamasta yhtiön velvoitteista ja vastuista ja tavallisesti samalla on pyritty turvaamaan yhtiövarallisuuden pysyminen yhtiössä. Nämä ja muut yhtiössä noudatettavat säännöt ovat tarkoituksenmukaisuusjärjestelyitä. Juridisen henkilön fiktiota käytetään myös tarkoitusvarallisuuden hallinnointiin. Se lienee syntynyt uskonnollisten yhdyskuntien piirissä: omaisuuden omistaa kirkko, seurakunta tai moskeija. Myöhemmin ovat kehittyneet säätiö, yhdistys ja vakf, islamin uskonnollinen rahasto. Vaikka niissä olisi jäseniä, heillä ei ole osaa omistettuun; se on käytettävä määriteltyyn tarkoitukeen. (s.206-207)
• Hyödykkeiden luonnolliset ominaisuudet ja niiden luonnonoloista johtuvat hyödyntämismahdollisuudet vaikuttavat siihen millaiseksi omistus muodostuu. (s.207)
• Ei voi olla mitään luonnollista perustetta kieltää toiselta sitä hyödyntämistä, joka ei vahingoita tai haittaa omaa hyödyntämistä. Sellainen kieltäminen, joka ei estä omista asioista huolen pitämistä ja oman edun ajamista, on itsekkyyttä. (s.208)
• Kotirauha (Im Haus und Hof) on tärkeä omistuksen sisältöä määräävä tekijä ja johtaa kaikkien toisten kaikkien muiden käyttövaltojen pois sulkemiseen, jos omistaja niin määrää. (s.209)
• Kun omistettuja eivät ole esineet vaan hyödyntämismahdollisuudet ja kun siksi tärkein seikka, joka vaikuttaa siihen mistä tulee omistuksen kohteita, on hyödyntämiskyvyn (eli saavutetun tekniikan ja hyödyntämistapojen tason) suhde tarpeisiin, sellaisten eri kulttuurien kohtaaminen, joiden hyödyntämiskyvyt ja tarpeet ovat erilaisia, aiheittaa väärinkäsityksiä. Pohjois-Amerikan intiaanien ja eurooppalaisten kohtaaminen on tästä esimerkki. (s.210)
• Omistus on hyödyntämisvalta. Siihen ei kuulu velvollisuutta korjata luontaista tuottoa, ei velvollisuutta viljellä, metsästää tai kalastaa. Omistus on käsite järjestyksessä, joka on mahdollinen vain vapauden ehdolla ja vapaus on vapaus toimia tai olla toimimatta. Toimiiko vai ei, ja jos toimii, mistä syystä, on talouden käsite. (s.217)
• Vallanhaltijan osuus omistetun tuottoon ei merkitse osaomistajuutta. (s.218)
• Omistukseen voidaan puuttua laadullisesti tai määrällisesti. Puuttuminen on laadullista kun maata sallitaan käyttää vain johonkin tarkoitukseen ja määrällistä kun rajataan enin käyttö. (s.219)
• Merkittävin omistukseen kohdistuva vallankäytön ilmentymä on kaavoitus. (s.221)
• Kunnallissosialismissa omistus ei ole yhteiskunnalla kuten sosialismissa vaan omistus on ihmisellä, mutta yhteiskunta määrää sen käytöstä. (s.225)
• Tietyn näkemyksen mukaan asemakaava on totalitäärinen toimintatapa. Britanniassa ei ole asemakaavaa eikä rakennuslupaa. Useiden nykyajan eurooppalaisten maiden asemakaava tarkoittaa kiinteän omaisuuden käytöstä määräämisen, ei käytön, siirtämistä ihmisiltä itseltään poliitikoille tai virkamiehille. (s.228)
• Vallankäyttäjän puuttuminen omistukseen synnyttää aina korruption. (s.231)
• Melkein jokaisessa suomalaisessa valtakunnallisessa tai alueellisessa rakennusliikkeessä on Helsingin olympialaisten jälkeen ollut henkilö, joka tavalla tai toisella osti haluttuja kaavoja. (s.232)
• Omaisuuden taloudelliset funktiot ovat sen välitön käyttö finaalitarkoituksen toteuttamiseen ja välillinen käyttö pääoman uudistamiseen eli elinkeinoon. Kummassakin suhteessa yksityisvallinta ja yleisvallinta johtavat erilaisiin tuloksiin. (s.237)
• Yksityisomistus on luonnonvarojen ja ihmisen toimeliaisuuden tulosten hallinnan järjestelmä, jossa vapaus on vain luonnollisten limitaatioiden ja negaation rajoittama. Kaikki muut ovat vapauden keinotekoisia rajoituksia, erilaatuisia ja erimääräisiä suosion, sopimuksen, määräyksen tai kastilaitoksen toteutuksen tapoja. Omistajan kannalta on sama kieltääkö korkean talon rakentamisen, metsän käytön tai muun hyödyntämisen kartanonherra, ruhtinas, kunnallishallitus tai valtio. (s.238)
• Ihmisen omin päätöksin rakentamat asunnot, työtilat, kylät ja kaupungit palvelevat paremmin asumis- ja elinkeinotoimintojen suorituspaikkoina ja syntyy viihtyisämpiä ja kauniimpia ympäristöjä kuin vallanhaltijan suunnittelemina. (s.238)
• Yksityisomistuksen käsitettä kuvaava järjestelmä synnyttää kokemukseni mukaan vaurautta. Markkinatalouksien rikastuminen perustuu yksityisomistukselle. Ihmisen itsekkyydestä johtuu, että hän hoitaa paremmin omaa käyttöomaisuuttaan kuin toisen tai yhteistä. ...Taloudenpidon tarkoitus ei ole vain luoda varallisuutta, vaan myös huolehtia siitä. (s.239)
• Jotta omistus loisi varallisuutta, sen on taloudellisena ja sosiaalisena instituutiona oltava pitkäaikaisesti turvattu. Vasta kun yksityinen omistus tunkee läpi yhteiskunnan ja yleisesti hyväksytään, että omistukseen ei saa puuttua, vaan sen tulee siirtyä sukupolvelta toiselle, se synnyttää toimeliaisuutta varallisuuden kartuttamiseksi. Monet tärkeät omistukset vaativat sukupolvien yli ulottuvaa pitkäjänteisyyttä tullakseen hyödyllisesti hoidetuiksi, ja se edellyttää nykyisen sukupolven uhrauksia seuraavan hyväksi. Suomessa metsän kasvun kiertoaika on 3-4 sukupolvea. Yksityisomistuksen pysyvyys siihen motivoi; vallanhaltija tavallisesti ottaa lainaa tulevan varalta. (s.239)
• Luovutusvallan liittyminen omistukseen on hyödyllinen taloudellinen kysymys. Se lisää yksittäisen ihmisen mahdollisuuksia järjestää asiat itselleen sopivimmalla tavalla. Luovutusvaltaa edellyttävä vaihdanta synnyttää erikoistumisen, joka on halvempi taloudellisen toiminnan järjestymisen tapa ja synnyttää parempia tuotteita ja tuotteita, joita muuten ei syntyisi. Ellei laajaa hyväksyvää konsensusta näissä kysymyksissä synny, vallankäyttäjä mielellään ottaa ihmisen omaisuuden, ja niin kauan kuin pelätään niin voivan käydä, ei investoida eikä muutoinkaan harjoiteta taloutta pitkäjänteisesti. (s.240)
• Lapsille syntyvä mielikuva, että esineet kuuluvat jollekin, on voimakas. Lapsi sanoo, että esine on "ikioma". Tämä houkuttelee päätelmään, että omistus on "luonnollinen" eli synnynnäinen käsite. Omistus on ihmisen luontoon kuuluvan perimmäisen ominaisuuden, praktische Vernunft, itsekkyyden ja taipumuksen pitää huoli omista asioistaan, ilmentymä. (s.241)
• Omistukseen perustuva eli juridinen järjestys edellyttää moraalista käyttäytymistä. Siksi se kasvattaa ihmisiä siihen, synnyttää moraalia. Valtaan perustuva järjestys ei edellytä moraalia ja samalla ehkäisee sen syntymistä. Kun moraali on yksi, mielestäni tärkein niistä asioista, jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi, omistus on arvokas asia. (s.241)
• Historia on yrittänyt selvittää, oliko ensin yhteis- eli "sukuomistus" vain yksilön omistus. Kenen oma? on historian, taloustieteen ja etnologian tutkittava asia. Kysymys ei kuulu lain filosofiaan, omistuksen käsitteeseen se ei vaikuta. (s.242)
• Valtaaminen on hyödykkeen siirtyminen vallinnattomuudesta omistukseen. Kaski vallattin pilkoilla merkitsemällä. Mutta mitä ei ole, sitä ei voi vallata. Pelto on työllä raivattava. ... Vallattavaa on vain se, josta ei ole niukkuutta. (s.243)
• Mitään ei voi omistaa, ellei sitä ole. Koska omistetaan hyödyntämismahdollisuuksia, ei voi kysyä: kenen mineraali on? ennen kuin tiedetään, että mineraaleja on jossakin ja että sitä voidaan hyödyntää. Olennaista on: Saako tutkia toisen pinnanomistajan alueella ja jos löytää mineraalin, kuuluuko se löytäjälle vai pinnanomistajalle? Asia on ilmiselvä: Ellei löytäjä saisi hyödyntämisvaltaa, kukaan ei tutkisi. Siitä johtuen pinnan hyödyntämisvallan omistaja ei voi omistaa mineraalien hyödyntämisvaltaa.  (s.245)
• Omistus alkaa valtaamisella; uusia syntyy tuottona. Omistus lakkaa kun se hylätään tai kun sen kohde tuhoutuu eli kun se käy merkityksettömäksi. (s.249)
• Kant kuvasi omistusta Rooman lain termillä meum et teum. Jotta omistus olisi minun tai sinun, sen on oltava vakaa, eli suojattu sekä tahallista ottamista ja vahingoittamista vastaan että tarkoitettujen ja tarkoittamatta tapahtuvien varallisuussiirtojen suhteen. Ellei niin olisi kaikissa näissä suhteissa, ei olisi mielekästä sanoa, että se on oma. Kaikki tämä siis kuuluu omistuksen käsitteeseen määrittelemään sitä välittömästi. (s.251)
• Anastus on hyödykkeen tahallinen ottaminen omistajan tahtomatta. (s251)
• Nemo ex aliena actione rem suam amittat: Älköön kukaan menettäkö omaisuutta toisen toimenpiteistä. (s.259)
• Omistus kohdistuu esineisiin, joilla on se ominaisuus että niistä voi olla niukkuutta, mistä syystä niiden taloudellinen hyödyntäminen joko on hyödyllistä vain jos siihen on toiset pois sulkeva valta tai sillä ehdolla tehokkaampaa kuin ilman sitä. (s.271)
• Ideat ovat vapaita. Tekijänoikeus ja patentti on ajallisesti rajattu monopoli. (s.271)
• Kun omistetaan hyödyntämisfunktioita, mysteeristä eli abstraktista ei ole vaihtaminen vaan omistus itse. (s.296)
• Vaihtaminen on ihmisen yhteisöllisyydestä välttämättömästi johtuva taloudellinen toimi ja siihen välttämättä liittyy käsite vastuu. Lykkääväehtoinen vaihtaminen synnyttää toisen käsitteen, velvoitteen. (s.296)
• Kun omistus on hyödyntämisvalta (eli hallinta) ja sen pois vaihtaminen (eli myyminen) on siitä luopuminen, vuokra ei näytä sopivan siihen. Vuokraaminen on hyödyntämisvallan luovuttaminen määräajaksi. (s.297)
• Taloudellisessa toiminnassa syntyneiden ylijäämien hyödyntämiseksi syntyi velaksianto, rahan antaminen toiselle myöhempää palautusvelvoitetta vastaan, edestakainen valuutansiirto. Velaksiannon kohde on raha, siis laatu. (s.299)
• Antaminen on vastikkeeton luopuminen omistuksesta. (s.300)
• Omistuksen vaihdannassa on kaksi tointa: vaihtaminen ja lupaus. Vaihtaminen liittyy suoranaisesti omistukseen, vaihdetaan omistuksia. Lupaus liittyy vaihtamiseen, kun esimerkiksi luvataan taata kauppahintavelka. Omistukseen lupaus liittyy siis vain välillisesti. (s.339)
• Omistus on asiantila ja ihmisen asenne, jolla kummallakin on staattinen luonne. Omistukseen ei kuulu mitään, missä ihminen olisi aktiivisesti suhteessa toiseen. Maanviljelijä hyödyntää maata "itselleen". Vaihdanta on dynaaminen toimi, se on ihmisten välistä vuorovaikutusta. Ihminen tahtoo jotakin, jota hän ei voi tai halua saada aikaan itsekseen, ja siksi ryhtyy toimiin päästäkseen yhteisymmärrykseen ja toimiakseen yhdessä toisen kanssa. Asenne haluaa turvata, toimi pyrkii. Kysymyksessä ovat eri motiivit. (s.341)
• Vaihdantaa koskeva juridiikka, jota se käsittelee nimityksen kauppalaki alla, on eri tieteenala kuin esineoikeus, johon omistus kuuluu. Yhteistä apriorista piirrettä ei ole ja posterioriassa vaikuttavat eri vietit, halut eli pyrkimykset. Olisi viisasta jos nämä eriytettäisiin eri tieteenaloiksi ja yhdistettäisin sosiaalipsykologiaan ja psykososiologiaan. Omistusta käsittelevässä tieteessä olisi selvitettävä mitkä ihmisen ominaisuudet vaikuttavat omistamiseen ja miten. Vaihdantaa käsittelevässä tieteessä olisi vastaavasti selvitettävä siihen vaikuttavat ihmisen toiset ominaisuudet. (s.341)

Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Historian tunteminen auttaa ymmärtämään nykypäivää. Erityisesti pitkän perspektiivin ottaminen helpottaa erottamaan olennaiset kehitystrendit epäolennaisista. Olen keväästä asti pyrkinyt hahmottamaan itselleni kuvaa suomalaisen omistajuuden historiasta. Tällaista teosta ei valitettavasti ole kirjoitettu, vaikka sille mielestäni olisi tarvetta. Asiaa täytyy siis tarkastella yleisten taloushistoriateosten ja yksittäisten yritysten historiikkien kautta.

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Markku Kuisma ja Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma on taloushistorian ja yrityshistorian tutkijana yksi ensisijaisia lähteitä suomalaisen omistajuuden historiaa tarkasteltaessa. Akateemisten teosten ohella hän on kirjoittanut muutamia kiinnostavia yleiskirjoja, joiden kautta asiaan pääsee käsiksi. Erityisesti hänen teoksensa Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 on kiinnostava luettava, koska siinä otetaan riittävän pitkä perspektiivi ja keskitytään olennaisen kuvaamiseen mielenkiintoisia yksityisseikkoja unohtamatta. Kuisman kirjaa on analysoinut myös Unto Hämäläinen, Jukka Tarkka, Talouselämä ja  Erkki Tuomioja.

Ohessa on tiivistettynä Kuisman kuvaelma Suomen taloushistoriasta "suomalaisen omistajuuden"-silmälasein läpikäytynä. Kuisma jakaa teoksensa neljään aikakauteen, jotka ovat:

1. Erämaa Euroopan reunalla (noin vuodet 1000-1700)
2. Varhaiskapitalismin nousu (1700-luvun alusta 1800-luvun loppuun)
3. Industrialismin läpimurto (1800-luvun lopusta noin 1950-luvulle)
4. Talouden vallankumous (1950-luvulta nykypäivään)

Erämaa Euroopan reunalla

Turun piispa oli Suomen rikkain mies ja kirkko keskiajan lopulla suurin yksittäinen maanomistaja. Piispan kanssa samoilla vallan ja vaurauden areenoilla pystyivät kilpailemaan vain johtavat maalliset ylimykset. Heidänkin asemansa perustui maaomaisuuteen ja ylimyssukujen liittoihin, mutta myös sotaisiin, hallinnollisiin ja liiketoiminnallisiin taitoihin. (s.32)

Linnanherruus soi tilaisuuksia myös liiketoiminnalle, jonka avulla menestyneimmät päälliköt kykenivät kartuttamaan tuntuvasti omaisuuttaan. Linnanpäälliköt ja Turun piispa heidän vertaisenaan olivat kuin keskiaikaisia kaupparuhtinaita, joiden liiketoimien laajuus ja kaupalliset suhdeverkostot merten yli jättivät taakseen heiveröisten suomalaiskaupunkien ulkomaankaupan. (s.33)

Turun piispa oli keskiajalla Suomen rikkain mies

Linnoja, linnaläänejä ja niihin liittyviä veronkatunto ja hallinto-oikeuksia ei ohjattu pelkästään hallitsijan tai vallassa olleen sukuryhmittymän suosikeille, uskollisille kannattajille tai lepytystä vaatineille haastajille. Niitä voitiin myös läänittää, myydä, lahjoittaa, pantata tai käyttää muutoin poliittisen ja taloudellisen kaupanhieronnan välikappaleina. Tällaisten asetelmien vallitessa ei ollut mahdotonta, että suuri osa Suomea saattoi joutua ylimysten ja palkkasoturipäälliköiden yhteen kietoutuneiden liike- ja sotatoimien rahoittajatahoille. Näin tapahtui 1360-luvulla, kun koko Länsi-Suomi oli panttina Rostockissa pitäneellä pankkiirilla. Pankkiirille se oli päätynyt luoton vakuutena Holsteinin kreivin joukoissa palvelleelta saksalaiselta palkkasoturipäälliköltä. (s.35)

1400-luvulla vahvistuva valtiovalta puuttui yhä jyrkemmin ikimuistoisiin nautinta- ja omistussuhteisiin, kun kaikki asumattomat erämaat julistettiin feodaalisia omistuskäsityksiä seuraten kruunun yleismaiksi. Asutusliikkeistä ja maanomistusolojen muutoksista huolimatta keskiajan lopun Suomi oli eteläisempään Eurooppaan verrattuna hyvin harvaan asuttu, köyhä ja talonpoikaisvaltainen. Talonpoikaisvaltaisuutta ilmensivät parhaiten maanomistusolot, jotka taloudellisen merkityksensä vuoksi vaikuttivat rakentavasti sosiaalisiin suhteisiin. Maatiloista kuului 1500-luvun alussa yhä yli yhdeksän kymmenestä talonpoikaiselle kansalle, vaikka kirkko ja uuden herraluokan etevimmät edustajat olivatkin yksittäisinä maanomistajina suurimpia. (s.39)

1500-luvun lopulla kirkon maanomistus, joka käsitti viidenneksen valtakunnan maatiloista, takavarikoitiin valtiolle, ja kirkon keräämät kymmenykset muutettiin kruununveroksi. Kirkko köyhtyi, valtio vaurastui ja valta-asemiaan vahvistaneesta kuninkaasta tuli Ruotsin kansallistetun kirkon päämies Rooman paavin sijasta. (s.49)

Varhaiskapitalismin nousu

Yksipuolisuudessaan Suomen asema kansainvälisessä kaupassa oli 1700-1800-luvulla ytimeltään samantapainen kuin aiemmin. Suolaa sisään, tervaa ja puuta ulos: tähän on pelkistettävissä suomalaisen kauppavaihdon yksinkertainen rakenne. (s.73)

Vapauden ansioista kaupallisessa arvossaan kohonneita metsiä ryhdyttiin oikeastaan vasta nyt ensi kertaa toden teolla hoitamaan. Metsävarojen parempi hoito olikin itse asiassa yksi liberalisoinnin painavimmista perusteista. (s.81)

Terva oli 1700-luvulla Suomen tärkeimpiä vientituotteita

Talonpoikien ote maanomistuksesta alkoi voimistua. Suurta käännettä taloudellisesti tärkeimmän varallisuuden omistussuhteissa seurasi puolestaan sosiaalisten valtasuhteiden asteittainen muutos, joka väistämättä nosti itsenäisen viljelijäluokan poliittista vaikutusvaltaa. "Valtio voittaa eniten, kun talonpoika omistaa maansa. Kokemus osoittaa että ne maat ovat onnellisimmat, joissa talonpojilla on vapaus ja varmuus", ruotsalainen Taloudellinen sanakirja kuvasi 1780-luvulla reformien takana ollutta ajatuskulkua. Samat ajatukset sopivat perusteluiksi myös 1750-luvulla aloitettuun ja seuraavan sadan vuoden aikana toteutettuun isojakoon, suurten tilusten jako- ja maanmittaustoimitukseen. Isojaolla tavoiteltiin maatalouden tehostamista. Tämän arvioitiin tapahtuvan vapauttamalla viljelijät vanhan sarkajaon pakottamista kollektiivisista työmuodoista individualistisempaan yrittämiseen omilla, mahdollisimman yhtenäisillä tiluksillaan. Samalla isojako synnytti tahtomattaan perustan modernille metsien omistusrakenteelle. Metsien isojako teki talonpoikaistosta ja jakoon liitetty liikamaiden erotus valtiosta maan suurimmat metsänomistajablokit. Sellaisina ne vaikuttavat ratkaisevasti Suomen talouteen ja politiikkaan vielä 2000-luvullakin. (s.97-98)

Osana valtio- ja kansakunnanmuodostusta fennomaniasta, kielinationalistisesta liikkeestä, tuli yksi 1800-luvun jälkipuolen suuriruhtinaskunnan johtavista poliittisista voimista, joka muun ohella oli mukana synnyttämässä uusia suuryhtiöitä, -pankkeja ja -teollisuutta modernisoituvaan Suomeen. (s.108)

Industrialismin läpimurto

Industrialismin ja markkinatalouden liitosta syntynyt teollinen kapitalismi muutti koko 1800-luvun maailmaa perustuksiaan myöten. Moderni kapitalismi mursi ja muokkasi yhteiskunnallisia suhteita, ajatus- ja elämäntapoja ja koko aineellista kulttuuria ennenkokemattomalla voimalla. Suomen ensimmäiset suurteollisuuslaitokset, puuvillatehtaat, käynnistyivät jo 1800-luvun alkupuolella: Finlayson Tampereella 1820-luvulla ja turkulainen Barker sekä Forssan tehdas 1840-luvulla. Höyryvoima kytkettiin teollisuuden voimanlähteeksi ensimmäisen kerran 1844. Samana vuonna asennettiin käyttöön maan ensimmäinen, käsityön syrjäyttänyt paperikone Frenckellin tehtaalla Tampereella, Suomen Manchesteriksi ihaillun brittiesikuvan mukaan kutsutussa teollisuuskaupungissa. (s. 115)

Uudistukset raha- ja rahoitusoloissa edistivät ratkaisevasti liike-elämän toimintaedellytyksiä. Suomen oman rahayksikön markan (1860) irrottaminen oikullisesta ruplan kurssista ja sitominen ensin hopeaan 1865 ja sitten kultakantaan 1878 loivat rahaoloihin pitkän vakauden kauden. Teollisuuden, kaupan ja modernisoituvan maatalouden rahoitus ja pääomahuolto ottivat puolestaan pitkän askeleen eteenpäin, kun maan ensimmäinen liikepankki Suomen Yhdyspankki SYP perustettiin 1862. Pitkään maan ainoana rahoituslaitoksena toiminut Suomen Pankki lisäsi myös luotonantoaan yrityksille, mutta Yhdyspankki kohosi silti jo 1870-luvulla keskuspankkia suuremmaksi liike-elämän rahoittajaksi. Alkujaan vähäväkisiä auttamaan tarkoitetut säästöpankit, joita syntyi jo 1820-luvulta lähtien, ja pellervolaisen agraariliikkeen osuuskassat, joita nousi 1900-luvun alusa jokaiseen kirkonkylään, palvelivat liike-elämän sijasta pääasiassa alemman keskiluokan, maanviljelijöiden ja työväestön säästö- ja luottotarpeita. (s.117)

Osakeyhtiö oli modernin teollisuuskapitalismin läpimurrolle lähes yhtä tärkeä kuin pankkilaitos. Yhtiömuotoinen liiketoiminta oli sinänsö vanhaa perua. Laivanvarustajat ja teollisuudenharjoittajat olivat turvautuneet siihen satoja vuosia riskejä jakaessaan. Uutta oli vuoden 1864 osakeyhtiölain myötä tulleet selvät juridiset vahvistetut pelisäännöt. Niiden avulla osakeyhtiö teki suurten alkupääomien keräämisen pieninäkin erinä mahdolliseksi ja rajoitti samalla yksityisen osakkaan vastuuta vararikon sattuessa. Ensimmäisinä ja laajimmin osakeyhtiön mahdollisuuksia käyttivät hyväkseen suuria perustamispääomia tarvinneet teollisuusyritykset, mutta yhtiömuoto levisi nopeasti myös pankki- ja vakuustoimintaan sekä kaupan ja merenkulun piiriin. (s.118)

Tampereelle 1820-luvulla perustettu puuvillatehdas Finlayson on Suomen ensimmäinen suurteollisuuslaitos

Modernin teollisuuden ja liike-elämän perustajat - työn, pääoman, tekniikan ja markkinakysynnän yhdistäneet yrittäjät - olivat paljolti lähtöisin yhteiskunnan vanhoista yläkerroksista. Perinteisen virkamies- ja upseerieliitin rooli liiketoiminnassa oli oikeastaan yllättävän näkyvä, vaikka kaupantekoa pidettiinkin porvarillisena ja sen vuoksi aatelismiehelle hieman sopimattomana. Venäjällä asetehtailijana rikastunut Kaukas-yhtiön perustaja, ylhäinen upseeri Hugo Standertskjöld, Nokia-yhtiön perustanut Fredrik Idestam ja Kymenlaakson paperiteollisuuden pioneeri kreivi Carl Robert Mannerheim ovat hyviä esimerkkejä aatelismiehistä teollisuusyrittäjinä. Nimiluetteloa voi jatkaa vaikkapa Ramsayn, Wreden, Wasastjernan, von Julinin ja Björkenheimin suvuilla, joista tosin osa oli aateloitu nimenomaan varhaisteollisuuden yrittäjäansioidensa perusteella. (s.127)

Kertynyt varallisuus, koulutus, arvostettu asema, kansainväliset yhteydet ja vaikutusvaltaiset poliittiset suhteet olivat suuri etu uusia yrityksiä käynnistettäessä. Näistä eduista nauttivat myös rannikkokaupunkien vanhat porvarilliset kauppahuoneet ja laivanvarustajat, sellaiset kuin Viipurin Hackman ja Wahl, Oulun Bergbom ja Snellman, Kokkolan Donner ja Vaasan Wolff. Niistä osa sijoitti onnistuneesti merenkulusta kertyneitä pääomiaan, liiketoimintakokemustaan ja ulkomaisia yhteyksiään uuteen suurteollisuuteen. (s.127)

Monet uusien teollisuudenalojen pioneerit nousivat täysin oudoilta vaikuttaneista suunnista. Apteekkarit, kuten esimerkiksi Mäntän puunjalostuskeskittymän perustanut G.A.Serlachius tai Vaasan höyrymyllyn ja puuvillatehtaan käynnistänyt A.A.Levon olivat alkuperäisessä ammatissaan saaneet sentään tuntumaa kaupankäynnin lisäksi kemiaan ja muihin modernin teollisuuden perusteina olleisiin luonnontieteisiin. Mutta miten oli koulunrehtori Alfred Kihlmanin laita, kun hänet vedettiin 1866 konkurssikypsän Tampreen Pellava ja Rautateollisuus Oy:n (Tampellan) hallituksen puheenjohtajaksi? Koulutus ja muu tausta eivät näyttäneet viittaavan siihen, että papinpoika ja teologi Kihlmanista olisi tullut maan eturivin industrialisteja ja myöhemmin 1890-luvulla Kansallis-Osake-Pankin johtava hallintomies. Kihlman-ilmiötä selittää modernin teollisuuskapitalismin voima taloudellisen vaurauden ja edistyksen luojana. Tämän tajuaminen veti sivistyneistön eturiviläisiä Snellmannista lähtien pohtimaan industrialismin merkitystä kansakunnan paremman tulevaisuuden luomisessa, ja sai muutamat ryhtymään myös ajatuksista tekoihin. Sääty-yhteiskunnan murtuminen ja henkisen ilmaston muutos vapauttivat myös ihmisiä syntyperänsä ja taustansa rajoituksista. Murrosvaihe avasi mahdollisuuksia rohkeasti uutta etsineille. Ja juuri moderni teollisuus, jossa kaikki oli luotava tyhjästä, tarjosi erilaisia tilaisuuksia, melkein kuin valtaamattomat erämaat raivaajilleen vuosisatoja aiemmin. (s.127)

Kiihkeimmät kansainväliset puutavarasuhdanteet 1870-luvulla houkuttelivat suomalaismetsiin myös ulkomaisia yrittäjiä. Ensimmäisten joukossa tulivat norjalaiset. Heillä oli pitkät perinteet sahatavaranviennistä, mutta järeimmät tukkimetsät Norjassa olivat ehtymässä ja siksi yrittäjät hakivat tulevaisuutta itäisestä Pohjolasta. Yksi norjalaisten idäntien kulkijoista oli Drammenin sahakaupungista lähtenyt Hans Gutzeit, joka oli kohottamassa Kymijoen suistoa ja Kotkaa vilkkaaksi puunjalostuskeskukseksi. Gutzeit jättikin nimensä sananmukaisesti Suomen teollisuushistoriaan suuryhtiöksi nousseen Enso-Gutzeitin (Stora-Enso) muodossa. Ruotsalaisia, muita skandinaaveja, saksalaisia ja venäläisiä liikemiehiä houkuttelivat tänne etupäässä runsaat metsävarat ja Pietarin läheisyys, mutta etenkin puutavaraliikemiehistä harva asettui Suomeen pysyvästi. Muilla aloilla kuin puunjalostuksessa toimi sen sijaan lukuisammin paikkansa vakiinnuttaneita ulkomaisia yrittäjiä. Sellaisia olivat jo 1800-luvun alkupuolella Venäjän armeijan mukana tulleet Sinebrychoffit ja Saksasta vuosisadan puolimaissa tulleet Fazerit ja Pauligit, jotka uursivat uraa uudessa elintarviketeollisuudessa. Ulkomaisten yrittäjien aktiivinen osuus Suomen teollisessa läpimurrossa ei ollut kansainvälisesti katsoen poikkeuksellista. Skandinaaviassa ja muualla Euroopassa kehityskulku oli samantapainen. Erottelu etnisen taustan perusteella on silti monessa suhteessa viivan vetämistä veteen. Saksasta Nuutajärven lasitehtaan palvelukseen tullut ja sittemmin oman kauppaliikkeen perustanut (1862) Georg Stockmann oli epäilemättä ulkomainen yrittäjä, mutta entä Helsingin tunnetuinta tavarataloa johtaneen, suomalaiseen yhteiskuntaan sulautuneet seuraavat sukupolvet? Samaa voi kysyä Viipurin Hackman-perheestä. (s.129)

Ulkomaisten yrittäjien merkitys suomalaisen yritystoiminnan kehityksessä oli tärkeä. Kuvassa Hans Gutzeit.

Todellisia harvinaisuuksia sen sijaan olivat suomenkielisen rahvaan riveistä liike-elittiin kohonneet tulokkaat. Tällainen oli talonpoikana Satakunnassa aloittanut Antti Ahlström, joka 1850-luvulla käynnistyneen liikemiesuransa kuluessa nousi yhdeksi maan rikkaimmista teollisuuspatruunoista. Samaan sarjaan kuuluivat myös Itä-Suomen Antti Mustonen, Simon Parviainen, Juho Lallukka ja muutamat muut. Heidän erikoiset menestystarinansa ilmentävät osuvasti industrialismin avaamaa suurta muutosvirtaa: talonpoikaiston sosiaalista nousua, joka vuosisadan vaihteessa alkoi ravistella myös poliittisia ja ideologisia valtarakenteita. (s.130)

Suomen nopeimmin kasvanut teollisuudenhaara 1800-luvun jälkipuoliskolla oli sahateollisuus. Sillä hankittiin vuosisadan taitteessa miltein puolet maan vientituloista. Koko mestäsektorin osuus Suomen viennistä kasvoi 1860-luvun alun vajaasta 40 prosentista 1910-luvun alun 70-80 prosenttiin. Venäjä, Iso-Britannia ja Saksa hallitsivat koko 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun neljää viidesosaa Suomen kasvaneesta kauppavaihdosta. Maa, jonka osuus oli vain puolisen prosenttia Euroopan väestöstä ja vientikaupasta, hallitsi 1900-luvun alkaessa peräti viidesosaa Euroopan ja kymmenesosaa koko maailman sahatavaraviennistä. (s.135)

Vielä 1860-luvulla Suomi kuului Euroopan köyhimpiin maihin. Kansantuote oli 40% alempana länsieurooppalaista keskitasoa, joka sekin oli alhainen. Ruotsi oli samoilla mittareilla viidesosan ja Britannia ja Yhdysvallat kolme kertaa korkeammalla tulotasolla, (s.135)

Osuuskuntaliike tuli synnyttäneeksi suomalaisittain suuria teollisuus-, kauppa- ja pankkiyhtymiä: maidontuottajien Valion (1905), maataloustarvikeliike Hankkijan (1905), osuuskauppojen SOK:n (1904) ja osuuskassojen OKO:n (1902). Osuustoimintaliike suhtautui kriittisesti kovaan kilpailukapitalismiin, joka Pellervo-Seuran varsinaisen johtohahmon Hanner Gebhardin sanoin synnytti "kovinta itsekkyyttä ja vieraannuttamista". Pellervolainen yritystoiminta ei ollut ainoa ideologisen kansanliikkeen, sosiaalisen kysynnän ja markkinatalouden liitosta syntynyt liike-elämän voimaryhmä, Perinteisiä valtasuhteita ja yritysmaailman rakenteita järisyttivät jo aiemmin Kansallis-Osake-Pankki (KOP, 1889) ja vakuutusosakeyhtiö Pohjola (1890). Niitä olivat aktiivisena etujoukkona perustamassa fennomaanien uuden sukupolven nuoret radikaalit, joille ei riittänyt vain hallintokoneiston ja sivistyselämän suomalaistaminen. Myös yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin keskeisesti vaikuttaneet moderni teollisuus, pankit ja suurpääomat oli vallattava luomalla "ruotsalaisen pääoman" ylivallan murtamiseen pystyviä "suomalaiskansallisia" rahanlinnakkeita ja samanhenkistä yrittäjäluokkaa. Talouselämän ideologinen leirinmuodostus synnytti kolme suurta valtablokkia: fennomaanien KOP-Pohjola-ryhmän, alkuperältään samansukuisen mutta korostetusti agraarisen, osuustoiminnallisen Pellervo-ryhmän ja perinteistä liike-elämää edustavan "ruotsalaisen" Yhdyspankki-ryhmän. (s.144)

1918 luokkasodan piirteet näkyivät sotivien osapuolten sosiaalisessa koostumuksessa ja tavoitteissa. Valtaosin työväestöstä kootut punakaartit - komentajanaan sahatyöläisten liiton puheenjohtaja Eero Haapalainen - tavoittelivat talousjärjestelmältään sosialistista ja ulkopoliittisesti uutta Neuvosto-Venäjää lähentyvää Suomea. Valkoisten kaartien ydin muodostui puolestaan maata omistavista talonpojista, joita johti suuriruhtinaskunnan vauraimpiin teollisuussukuihin perhesiteiltään liittynyt vapaaherra Mannerheim - liikepankkien pankinjohtajista ja indistrialisteista kokoonpantuine esikuntineen ja rahoittajineen. Valkokaartin tavoitteena oli bolsevismin kurimuksesta irtautuva, valtiollisesti itsenäinen ja järjestelmältään markkinatalouteen, yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksityiseen omistusoikeuteen perustuva porvarillinen Suomi. (s.160)

Markkinatalouden poliittisella pakko-ohjauksella oli ratkaiseva merkitys maan talousdynamiikkaan, yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin ja koko modernin Suomen syntyyn. Suuryhtiökapitalismi ja samalla maan ylivoimaisesti tärkein vientiteollisuus jätettiin raaka-ainehuollossaan puolet metsävaroista omistaneen talonpoikaiston ja noin kolmanneksen metsistä omistaneen valtion armoille. Siten viennin välityksellä syntyneet metsätulot saattoivat edelleen pudota "hienona, hedelmöittävänä sateena yli koko yhteiskunnan", kuten Pellervon pääideologi Hannes Gebhard asian ilmaisi. Suurten metsäyhtiöiden edustamien markkinavoimien poliittinen suitsiminen katkaisi kehityksen kohti eteläamerikkalaistyyppistä "banaanivaltiota", latifundiotaloutta, jossa maanomistus, vientikauppa ja poliittinen valta keskittyivät harvoille suuromistajille ja -yhtiöille. Sen sijaan vaurastuva, itsetuntoinen talonpoikaisto vahvistui yhteiskuntaluokkana ja poliittisena voimatekijänä. (s.165)

Valtion painoarvo suhteessa yksityisiin talousmahteihin kasvoi muutenkin kuin puunjalostusfirmojen metsäkauppojen rahoittajana. Ensi askel tässä mielessä merkittävien valtionyhtiöiden synnyssä otettiin, kun Paasikiven pankkiirisenaatti osti norjalaisten omistaman pörssiyhtiön W.Gutzeitin osake-enemmistön 1918 Suomen valtiolle. Kulissien takainen todellinen syy oli keisarillisen Saksan vaatimus torjua brittivaikutusta Suomen metsäteollisuudessa. Ulospäin puhuttiin ylevämmin puolen miljoonan hehtaarin metsäomaisuuden ja suurten vesivoimavarojen pelastamisesta kansalliseen ohjaukseen. Muutamille pankkiireille afääri toi lisäksi lihavia järjestelyvoittoja. (s.167)

Suomen valtion rooli teollisuuden perustajana oli 1900-luvun alussa keskeinen

Valtion välitöntä vaikutusta metsäteollisuudessa vahvistettiin myös perustamalla 1922 Veitsiluodon saha. Sen erityistehtävä oli hyödyntää Pohjois-Suomen metsävaroja, joista valtiolla oli suuri osuus. Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat (myöh. Kemira) perustettiin samaan aikaan edistämään poliittisesti johtavan elinkeinon, maatalouden, modernisointia. Outokummun kuparikaivoksen lunastamista 1920-luvulla kokonaan valtiolle puolsivat strategiset tekijät: Euroopan mittakaavassa arvokasta malmiesiintymää haluttiin hyödyntää kotimaisen metalliteollisuuden kehittämiseksi ja oman puolustustalouden lujittamiseksi. Valtiollisen yrityksen voimin valjastettiin myös Imatran koski. Tavoitteena oli kiihdyttää sähköistystä ja teollista edistystä. Valtion aktiivisuus talouselämässä imi elinvoimansa nationalismin ja pääomaköyhyyden yhdistelmästä. Nuori tasavalta halusi lujittaa taloudellista itsenäisyyttään suojautumalla kansainvälistä superpääomaa vastaan. Samalla valtiovalta halusi jouduttaa vaurautta lupaavaa teollista kehitystä toimialoilla ja alueilla, joilla markkinavoimat eivät tähän pystyneet tai kannattavuussyistä halunneet. Tyhjää tilaa valtiolliselle teollisuudelle jäikin yllin kyllin. Kotimaan yksityiset suurpääomat olivat suhteellisen vaatimattomia ja lisäksi pääosin sitoutuneet johtavan vientiteollisuuden, puunjalostuksen, kehittämiseen. Niillä ei siis ollut varaa, intressiä eikä osaamista hajottaa resurssejaan luomaan uutta perusteollisuutta. Tästä huolimatta yksityisellä liike-elämällä oli useimmiten happavan torjuva asenne suhteessa valtion kasvavaan yritystoimintaan, jossa se näki vapaan markkinakapitalismin vaarallista ohjausta. Yksityisellä talouselämällä ei kuitenkaan ollut kylliksi poliittista voimaa pysäyttää valtiojohtoisen perusteollisuuden nousua, joka nojasi kansallismielisen porvariston, agraarien ja sosiaalidemokraattien tukeen. (s.168)

"Käsitys, että n.s. kansainvälinen pääoma istuu kita avoimena rajan tuolla puolen joka hetki odottaen pääsyä maahan nielaistakseen sen teollisuuden suuhunsa, on kuvana pelottava, mutta siinä ei ole siteeksikään perää. Päinvastoin on, kuten valtion taholla liiankin hyvin tiedetään, tällä kertaa mahdollista saada vierasta pääomaa pitkäaikaisesti sijoittumaan maahanmme ja suotuisinakin aikoina on se ollut sangen vaikeasti tänne houkuteltavissa", totesi puunjalostusfirmojen edunvalvoja Axel Solitander 1932. (s.170)

1930-luvun alun pulavuodet iskivät rajuina koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Vienti ei vetänyt ja investoinnit hyytyivät näkymien synkkyyteen, pankkien rahahanojen tiukentumiseen ja korkojen nousuun. Yrityksiä kaatui ja lainarahalla uudistuksia tehneitä maatiloja sortui, omistajien ohella usein myös luottoja taanneiden sukulaisten ja naapureiden tappioksi. Vararikot ja maatilojen pakkohuutokaupat tulivat katkeran tutuiksi, pankit olivat tukehtua luottotappioihinsa ja palkkoja laskettiin. (s.173)

Syksyn 1944 välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen oli karkoitettava maasta saksalaisjoukot, kotiutettava kenttäarmeijansa ja maksettava sotakorvaukset, jotka kaikkien asiantuntijoiden mielestä ylittivät maan taloudellisen suorituskyvyn. Voittajalle oli lisäksi luovutettava Petsamo nikkelikaivoksineen ja Jäämeren satamineen sekä Karjala, eli yhteensä noin kymmenesosa maan pinta-alasta. Neljännes rakennetusta vesivoimasta, viidennes rautateistä, yli kymmenesosa teollisuuden tuotantokyvystä ja suuret metsävarat jäivät rajan itäpuolelle. (s.185)

Talouden vallankumous

Sotakorvausten suorittaminen oli kallis pääsylippu tulevaisuuteen. Väkilukuun suhteutettuna Neuvostoliiton vaatimat tavaratoimitukset olivat arvoltaan suurempia kuin Saksalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuomitut, ylivoimaiseksi osoittautuneet korvaukset. Raskaimmillaan, 1945-1948, sotakorvauksiin oli käytettävä kuudesosa valtion budjetista ja neljäsosa metalliteollisuuden jalostusarvosta. Koko teollisuuden jalostusarvosta laivojen, vetureiden, koneiden, kaapelin ja metsäteollisuustuotteiden nopeatahtinen toimitusvirta söi kymmeneksen, eikä vastaanottaja maksanut näistä toimituksista ruplaakaan. (s.191)

Sotakorvausten toimituksista oli lisäksi selviydyttävä oloissa, joissa raaka-aineista, koneista, kuljetuskalustosta ja energiasta oli huutava pula koko sodan jäljiltä raunioituneessa Euroopassa.Suurten sotakorvauksien sitomia voimavaroja olisi kipeästi kaivattu kotimaisiin tarpeisiin. Karjalassa ja muilla Neuvostoliiton anastamilla alueilla kotinsa menettäneiden asuttaminen tynkä-Suomeen oli jo yksin suunnaton hanke. Neljällesadalletuhannelle ihmiselle, kymmenesosalle maan koko väestöstä, oli löydettävä pikaisesti uudet tilat, talot ja siedettävä tulevaisuus. (s.191)

Mahdottomasta tehtävästä selviydyttiin Suomen historian radikaaleimmalla maanjakoreformilla. Reformi pirstoi sivutuotteenaan suurtiloja, edisti pienviljelystä ja syväjäädytti maatalousvaltaisen elinkeinorakenteen vuosikymmeniksi eteenpäin. Etenkin metsäteollisuus ja muut suuret maanomistajat kiinnittivät näihin ongelmiin huomiota vastustaessaan maanjakoa, mutta yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi suuromistajatahojen vaimeat protestit sivuutettiin. (s.192)

Sotakorvausten ja jälleenrakennuksen vaatimaa tuotantokykyä oli jännitettävä äärimmilleen supistunein voimavaroin. Maailmansota maksoi 90 000 suomalaisen hengen, ja paristasadastatuhannesta haavoittuneesta neljännes jäi loppuiäkseen invalideiksi. Uuden itärajan taakse jäivät Karjalan suuret metsävarat, rikkaat nikkeliesiintymät pohjoisessa ja maan parhaita peltoja. Lisäksi menetettiin suurten mahdollisuuksien satama Jäämeren rannalla sekä huomattava osa sähköntuotantoa, rautateitä ja tehtaita. (s.192)

Talouden elpymistä vauhditti Pohjois-Suomen koskien valjastaminen sähköntuotantoon korvaamaan sodassa menetettyjä Karjalan voimalaitoksia. Pahin energiakriisi työnnettiin näin syrjään. Sähköpula ehti silti ensin synnyttää kansainvälisesti yhden merkittävimmistä 1900-luvun metallurgisista innovaatioista, Outokummun liekkisulatuksen, josta tuli muutamassa vuosikymmenessä kuparinsulatuksen päämenetelmä koko maailmassa. (s.198)

Sotakorvauksista selvittiin äärimmäisen vaikeina aikoina

Sotakorvauksilla oli kääntöpuolensa, joka näkyi teollisuuden kasvussa. Korvaukset tulivat kalliiksi valtiolle ja veronmaksajille, mutta yrityksille ne tarjosivat pitkiä tilaussarjoja ja tasaisen varmaa tulovirtaa laajentumiselle ja uudistuksille. 1930-luvun tuotantotaso oli saavutettu 1948, uusin ennätyksiin yllettiin 1950-luvulla. Ensimmäinen kunnon huippusuhdanne, joka runsaiden vientivoittojen mahdollistaman vapautuneen tuonnin kautta avasi kulutustavaratarvikkeiden saantia suurellekin yleisölle, koettiin 1953 Korean suurvaltakriisin kiihdyttämänä. Itse asiassa Suomi koki maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä todellisen talousihmeen. Talous kasvoi 1950-1974 nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Kasvu tosin jäi hieman Euroopan keskiarvon alapuolelle, mutta siitä huolimatta Suomi kipusi maanosansa hyvinvointivaltioiden joukkoon. Jopa vanha talousmahti Iso-Britannia ohitettiin 1970-luvulla, kun mittarina käytetään kansantuotteen arvoa henkeä kohti. Länsinaapuri ja mallimaa Ruotsi eteni edelleen vauraammassa ja parempituloisessa ykkösluokassa. (s.199)

Maailmansodan ja jälleenrakennusvuosien kasvattama julkinen valta ei sota- ja kriisikauden mentyä ohi vetäytynytkään enää takaisin kuoreensa. Päinvastoin: julkinen sektori kasvoi muuta taloutta nopeammin, valtion ja kuntien kokonaismenot olivat 1950-1970-luvulla jo kolmanneksen kansantuotteesta ja suunta oli nouseva. Valtio tuli myös entistä näkyvämmin mukaan talouteen suurten teollisuusyritysten omistajana ja perustajana, vaikka talouden dynamiikka ja yhteiskuntajärjestelmä perustuivatkin edelleen yksityiseen yritteliäisyyteen ja omistukseen. (s.201)

Punamultahallitukset ja presidentti Kekkonen olivat löytäneet yhteisen menestyskonseptin jouduttaa Suomen teollistamista valtionyhtiöiden avulla. Niinpä öljynjalostuksen 1950-luvulla käynnistänyt Neste Oy, 1960-luvulla terästeollisuudessa aloittanut Rautaruukki Oy ja valtion asepajoista sodan jälkeen koottu konepajayhtiö Valmet Oy olivat edelleen vasemmistokeskustalaisen teollisuuspolitiikan lempilapsia ja ylpeydenaiheita. Sellaisia olivat myös niiden vanhemmat sisaryhtiöt Outokumpu, Kemira, Veitsiluoto ja Enso-Gutzeit, joilla oli muun ohella roolinsa taloudellisten valtarakenteiden tasapainottajina. Osuustoimintayritysten tavoin ne muodostivat yksityisten finanssileirien ja suuryhtiöiden vastavoiman, jota omistus liitti kansanliikkeisiin. (s.211)

Liberalismi otti maailmalla ja Suomessa monta askelta eteenpäin, kun pitkään jatkunut luottamus valtiollisen ohjauksen siunauksellisuuteen vaihtui 1980-luvulla uskoksi siihen, että vapaat markkinavoimat tuottavat tehokkainta talouskasvua. Talouspoliittiset tarkistukset osuivat ajallisesti yhteen merkittävien poliittisten käännekohtien kanssa. Dramaattisimmin talouden ja politiikan välinen yhteys nousi esiin, kun Berliinin muuri murtui 1989, maailmasodan jäljiltä jaettu Saksa yhdistyi ja heikentynyt Neuvostoliitto valtapiireineen sortui kaksi vuotta myöhemmin. (s.214)

Suuryhtiöiden johtoportaan oli myös tavoiteltava paikkaa presidentin valtaverkostoissa. Lähimmäksi Kekkosta pääsivät muutamat idänkaupassa aktiiviset metalli- ja rakennusteollisuuden vuorineuvokset. Itsestään selvästi presidentin lähelle ryhmittyneeseen suurteollisuusleiriin kuuluivat tärkeimmät valtioenemmistöiset suuryhtiöt - Neste, Enso-Gutzeit, Valmet, Rautaruukki, Outokumpu ja muut - joihin ei valittu pääjohtajia eikä aina johtokunnan rivijäseniäkään tunnustelematta Tamminiemen herran käsityksiä. Kekkosesta kehkeytyikin valtansa päivinä eräänlainen suomalaisista suuryhtiöistä koostuneen jättikonsernin hallituksen puheenjohtaja, jolta muuten arvonsa tuntevat teollisuuspatruunat kävivät hakemassa ohjausta ja apua. (s.219)

Suomen lähentyminen ja liitos Euroopan Unioniin eteni taloudellisesti poikkeuksellisen synkkinä vuosina. Maa oli sukeltanut 1990-luvun alkaessa historiansa pahimpaan lamaan. Tuhansia yrityksiä kaatui, syövän lailla levinnyt jättityöttömyys suisti melkein puolen miljoonan ihmisen ja heidän perheidensä elämän raiteiltaan, ja koko yhteiskuntakoneistoa - kouluja, sairaaloita, virastoja, joukkoliikennettä - pidettiin pystyssä miljardin markan viikkovauhdilla lisääntyvällä ulkomaisella valtionvelalla. (s.227)

Ero edeltävän vuosikymmenen kasvuhuumaan oli huikea. Vielä 1980-luvulla Suomesta oli puhuttu Pohjolan Japanina, joka kehitti talouttaan ja kansalaistensa hyvinvointia modernin vientiteollisuutensa vedolla. Täystyöllisyys oli käytännössä saavutettu, terveydenhoito ja sosiaaliturva olivat tasolla, joka haki maailmalta vertaistaan. Kansainvälistä kehitystä seuraillut rahamarkkinoiden vapauttaminen näytti puolestaan synnyttäneen rahanrunsauden, joka ruokki ehtymättömän tuntuisesti yrittäjiä, renesanssissaan eläviä pörssisijoittajia kuten myös satoja tuhansia tavallisia asunnontarvitsijoita. Pankkien avokätinen luotonanto tuntui vihdoin toteuttavan kaikki unelmat. Vuosikymmeniä jatkuneet säännöstelyn ja pääomaköyhyyden ajat olivat enää pahaa unta. (s.227)

1990-luvulla Suomea koetteli lama ja työttömyys

Suomi kipusi 1990-luvun jälkipuolella syvästä lamasta ja pankkikriisistä ratkaisevasti muuttuneena. Lama jätti perinnökseen yhtäältä muutaman sadan tuhannen pitkäaikaistyöttömän muodostaman syrjäytyvän alaluokan, ahdistusta, velkapiinaa ja traumoja. Toistaalta lamavuosina toteutui samanlaisista yhteyksistä tutun kaavan mukaisesti suuri omaisuuksien uusjako, kun maksu- ja luottokykyisille avautui runsaasti tilaisuuksia edullisiin kauppoihin sortuvilla markkinoilla. Lamasta nousi myös vaikeuksien vahvistamia yrityksiä ja nopeasti vaurastuvaa uutta liike-eliittiä. (s.230)

2000-luvun alkaessa puunjalostuksen vientiosuus oli enää kolmannes; rinnalle olivat kohonneet Nokia-vetoinen elektroniikka ja telekommunikaatio sekä perinteinen metalli- ja konepajateollisuus. Raju rakennemuutos näkyi hyvin myös yritystasolla. Nokian liikevaihto ja tulos olivat 2000-luvun alussa yksin yhtä suuria kuin kolmeen kansainväliseen suuryhtymään - Stora-Enso, UPM-Kymmene ja Metsäliitto-ryhmä - keskittyneen metsäteollisuuden. (s.232)

2000-luvulla suomalaisyritysten omistus kansainvälistyi Nokian vanavedessä

Yritysrakenteiden keskitys oli alkanut 1980-luvulla vastauksena kovenevaan kansainväliseen kilpailuun. Vauhti kiihtyi seuraavalla vuosikymmenellä laman ja globalisaation yhteisvaikutuksesta. Uutena piirteenä tuli tuolloin mukaan myös omistussuhteiden raju muutos, kun nationalistiset omistusrajoitukset purettiin Euroopan Unionin jäsenyyteen valmistauduttaessa. Useimpien suomalaisten suuryritysten omistus alkoi kansainvälistyä. Nokiaa, Nordeaa ja UPM-Kymmeneä ja monia muita pörssiyhtiöitä omistivat amerikkalaiset eläkerahastot ja muut enimmäkseen kasvottomat suursijoittajat. Jonkinlainen poikkeus oli vuoden 1998 suomalais-ruotsalaisessa fuusiossa luotu metsäjätti Stora Enso, jossa Suomen valtion rinnalla pääomistajana oli tunnettu Wallenbergin finanssidynastia Ruotsista. Stora-Enson lisäksi Suomen valtio piti suurta omistusta energiayhtiöissään Fortumissa ja Neste Oilissa. Fortum oli luotu 1990-luvun lopulla Nesteen ja Imatran Voiman fuusiossa, joka purettiin puoli vuosikymmentä myöhemmin. Erona entiseen oli, että yltiöpäisesti kansainvälistyneen Nesteen raskaat ulkomaiset rönsyt oli leikattu ja vanha valtiollinen sähkölaitos IVO oli viety Fortumina pörssiin. (s.232)

Lähde: Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Siltala.