Piketty: Capital in the 21st Century

"Rikkaat ovat rikkaita ja köyhät köyhiä. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan." Näin voisi kiteyttää Thomas Pikettyn paljon huomiota saaneen kirjan Capital in the Twenty-First Century sisällön, jos äärimmilleen analyysin yksinkertaistaa.

Thomas Piketty: Capital in the Twenty-First Century



Kannattaako Pikettyä lukea?
 

Pikettyn teos on saavuttanut sellaisen aseman, että jokaisella taloutta, ja etenkin taloustiedettä, seuraavalla on jokin käsitys tai mielipide kirjasta. Kirja-arvioita ja kritiikkiä on kirjoitettu ehkä enemmän kuin mistään muusta kirjasta viime aikoina. Onpa Pikettyn tutkimuksilla jopa oma tutkimushaaransakin nykyään. Silti vain harva on oikeasti lukenut kirjan. Kuulemma tyypillinen Pikettyn lukija on jaksanut lukea 35 sivua. Se on kirjan johdanto. Kieltämättä 577 tekstisivua on haastava lukukokemus, etenkin kun suurin osa kirjasta on tilastoihin perustuvaa analyysia. Pikettyn teos on yleissivistävää ja mielenkiintoista luettavaa. Se on hyvin kirjoitettua tekstiä, jossa viljellään myös viitteitä klassiseen kaunokirjallisuuteen. Ehkä kuitenkin Pikettyn pääideat saa poimittua julkisesta keskustelusta, vaikka sitten tästä blogitekstistä. Toisaalta esimerkiksi Financial Times valitsi kirjan vuoden 2014 parhaaksi bisneskirjaksi, joten kyllä se lukemisen arvoinen teos on. Ajatuksia Piketty onnistuu herättämään, sekä puolesta että vastaan.

Piketty jakaa mielipiteitä
 

Minulle omistajuuden ja pääomateorian tutkijana Pikettyn teos on ohittamaton. Jos siihen ei viittaisi omassa väitöksessään, sivuuttaisi merkittävän osan ajankohtaista akateemista keskustelua. Kirja-analyyseja on kirjoitettu jo niin paljon, että en tässä lähde niitä toistamaan. Kukin voi niitä itse googlata ja lukea. Tässä on esimerkiksi Bill Gatesin tekemä kirja-arvio. Arvioille tyypillistä on valitettavasti analyyttisuuden korvaaminen ideologisella kannanotolla ja sen myötä joko teilataan tai ylistetään koko teosta. Siksi on syytä todeta, että oli Pikettyn mielipiteistä ja johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, on hän kirjan kirjoittajana ja alan merkittävimpänä tutkijana tehnyt valtavan työn aiheen analysoinnissa ja esille nostamisessa. Siitä hänelle vilpitön kunnioitus. Käy jopa häntä vähän sääliksi, kun tällaisen teoksen saa puserrettua kokoon ja palkkioksi tuntuu tulevan tuutin täydeltä kritiikkiä. Voi sitä varmasti toisinaan pohtia ponnistelun mielekkyyttä. Toisaalta, hän itsekin toteaa, että varallisuus ja sen jakautuminen eivät ole vain taloudellinen kysymys vaan aina myös poliittinen kysymys, joten se synnyttää ideologista vastakkainasettelua.

 

Piketty ja Pääoman määritelmä

 

Pääomaa tutkineena minua kiinnosti erityisesti, miten Piketty määrittelee pääoman. Keskityn siis tässä kirjoituksessa tarkastelemaan teosta tästä näkökulmasta. Jo varsin varhain käy ilmi, että kirjassa tarkastellaan varallisuutta (Wealth), eikä oikeastaan pääomaa (Capital). Nämä kun ovat eri asia. Tosin, Piketty itse toteaa (s.47), että hän "I use words "capital" and "wealth" interchangeably, as if they were perfectly synonymous". Osuvampi nimi kirjalle olisi siis Wealth in the 21st Century. Tosin tällöin jäisi puuttumaan nimiyhteys Marxin klassikkoteokseen ja kapitalismiin, erityisesti sen kritiikkiin. Piketty tarkastelee siis ennen kaikkea sitä, miten varallisuus on maailmassa jakautunut ennen ja nyt, ja pyrkii osoittamaan analyysinsa perusteella yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka aikaansaavat, ylläpitävät ja jopa vahvistavat varallisuuden epätasaista jakautumista.

 

Pääoman osalta Piketty osoittaa sen, kuinka pääoma itsessään on muuttunut merkittävästi vuosisatojen saatossa. Aiemmin pääoma oli lähinnä maata ja kiinteistöjä, nyt se on entistä enemmän teollista- ja rahoitusomaisuutta. Jännite pääoman ja työvoiman (capital vs labor) välillä sen sijaan on jatkunut vuosisatojen yli. Aiemmin oli voimassa periaate, jonka mukaan 2/3 tuloista kuului työvoimalle ja 1/3 pääomalle, on kuitenkin Pikettyn mukaan monimuotoistunut.

 

Piketty määrittelee pääoman (s.45) lähinnä makrotaloudellisena käsitteenä yhtälön National income = capital income + labor income osana. Hän siis tarkastelee, mikä osa kansantulosta on muodostuu pääoman tulona ja mikä työvoiman tulona. Hän poissulkee "human capital" puolen eli ihmisen osaamisen, kyvyt ja muut aineettomat tekijät pois pääoman käsitteestä sillä perusteella, että ihmistä ei voi koskaan kukaan omistaa, kuten muita omaisuuseriä. Täten hänen määritelmänsä pääomalle on seuraavaa:

 

"Capital is defined as the sum total of nonhuman assets that can be owned and exchanged on some market. Capial includes all forms of real property (including residential real estate) as well as financial and professional capital (plants, infrastructure, machinery, patents, and so on) used by firms and government agencies." (46)

 

Hän jatkaa myös: "Nonhuman capital includes all forms of wealth that individuals (or groups of individuals) can own and that can be transferred or traded through the market on a permanent basis. In practice, capital can be owned by private individuals ("private capital") or by the government agencies "public capital"). There are also intermediate forms of collective property owned by "moral persons" pursuing special aims. Piketty toteaa myös, että "Capital is not an immutable concept: it reflects the state of development and prevailing social relations of each society".

 

Lisäksi Piketty määrittelee seuraavasti: "Income is a flow. It corresponds to the quantity of goods produced and distributed in a given period. Capital is a stock. It corresponds to the total wealth owned at given point in time. This stock comes from the wealth appropriated or accumulated in all prior years combined. The most natural and useful way to measure the capital stock in a particular country is to divide that stock by the annual flow of income. This gives us the capital/income ratio. For example, if a country's total capital stock is the equivalent of six years of national income, then ratio is 6, or 600%. In the developed countries the capital/income ratio generally varies between 5 and 6, and the capital stock consists almost entirely of private capital. ...The ratio measures the overall importance of capital in a society." (s.50-51)

 

Kansallisen varallisuuden jakautuminen

 

Käsitteellä National Wealth tai National Capital Piketty tarkoittaa "as the total market value of everything owned by the residents and government of a given country at a given point in time, provided that it can be traded on some market. It consists of the sum total of nonfinancial assets (land, dwellings, patents, and other directly owned professional assets) and financial assets (bank accounts, mutual funds, bonds, stocks, financial investments of all kinds, insurance policies, pension funds, etc.) less the total amount of financial liabilities (debt). Kun siis Pikettyn tarkastelussa on kaikki omaisuuserät ja niistä vähennettynä kaikki velat, voi vain kuvitella, millainen haaste on saada luotettavaa dataa tällaisen tarkastelun tekemiseen.

 

Piketyn yhtälössä National Wealth = private wealth + public wealth. Hän osoittaa, että lähes kaikkialla, kansallinen omaisuus koostuu lähes kokonaan yksityisestä omaisuudesta eli julkisen netto-omaisuuden arvo on lähellä nollaa. Tämä on mielenkiintoinen tieto. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun julkisen omaisuuden arvosta vähennetään velat, on julkinen sektori useimmiten varaton. Varallisuus maailmassa on siis yksilöillä, ihmisillä, ei julkisyhteisöillä. Poliittisena ja ideologisena kannanottona tähän voi todeta, että näin sen kuuluu onneksi ollakin. Suomessakin on kyselty julkisen sektorin taseen perään, joten ehkä Pikettyä lainaten johtopäätös on se, että julkisen sektorin koko on kyllä suuri eli tuloslaskelmamielessä julkinen sektori toimii "lähes kaikkialla", mutta sen tase on tyhjä eli se ei omista velkojen jälkeen oikeastaan mitään. Sinällään kaikki julkinen omaisuus on muodossa tai toisessa veroina kansalaisilta kerättyä ja siten rahoitettua, joten ei olisi toivottavaakaan, että julkisella sektorilla olisi suuri taseomaisuus vaan on parempi, että tämä omaisuus on suoraan ihmisillä.

 

Kapitalismin peruslaki, osa 1: Pääoman osuus tuloista

 

Piketty esittelee kaksi määrittelemäänsä kapitalismin peruslakia. Ensimmäisen mukaan

 

Capital's Share in Income = Rate of return on capital X The Capital/Income Ratio

 

Eli siis pääoman osuus tuloista määräytyy kertomalla yhteen pääoman tuottoprosentti ja pääoma/tulot suhteen. Jos siis pääoman tuottoprosentti on 5% ja pääoma/vuositulot suhde on 600%, on tällöin pääoman osuus kokonaistuloista 30%. Tämän jälkeen Piketty tarkastelee kirjassaan eri maita tällä kaavalla. Kun mietin tätä kapitalismin ensimmäistä peruslakia, on kyse pohjimmiltaan luonnollisesta ilmiöstä. Tottakai pääoma, eli varastossa oleva aiemmin tehty työ, tuottaa tuloja myös tulevaisuudessa. Siis mitä suurempi määrä pääomaa, sitä enemmän se tuottaa. Loogista. Kyseenalaista kaavassa sen sijaan on yleisenä otettu pääoman tuottoprosentti, siinä kun unohdetaan täysin pääoman heterogeenisyys eli se, että pääoma on muodoltaan varsin erilaista ja erilainen pääoma tuottaa hyvin erilaista tuottoa. Tässä siis tulee verratuksi samassa paketissa kaikki omaisuuserät yhden tuottoprosentin mukaan. Aika raju yksinkertaistus. Yhtälön toinen osa ei myöskään ole ihan yksinkertainen. Nimittäin, millaisella arvolla senhetkisen pääomavaraston arvo lasketaan. Vaaditaan melkoisia yksinkertaistuksia, jotta tämä tasearvo saadaan laskettua ja suhteutettua se sitten vuoden tuloihin. Siispä lopputulemana voi hyvinkin kyseenalaistaa kaavan käytettävyyden. Syöttää siihen sitten mitä lukuja tahansa, on virhemarginaali joka tapauksessa niin suuri, että johtopäätösten tekeminen tätä kaavaa käyttämällä on perustellusti kyseenalaistettavissa.

 

Kapitalismin peruslaki, osa 2: Säästämisen suhde kasvuun kerryttää pääomaa

 

Pikettyn mukaan pitkässä juoksussa pääoma/tulot suhde perustuu säästämisasteeseen ja talouden kasvuun seuraavalla tavalla:

 

The Capital/Income Ratio = Savings Rate / Growth Rate

 

"If a country saves 12 percent of its national income every year, and the rate of growth of its national income is 2 percent per year, then in the long run the capital/income ratio will be equal to 600 percent: the country will have accumulated capital worth six years of national income. ...A Country that saves a lot and grows slowly will over the long run accumulate an enormous stock of capital (relative to its income)....Decreased growth - especially demographic growth - is thus responsible for capital's comeback."(166) Piketty näkee etenkin länsimailla olevan edessä alhaisen kasvun vuodet. Tämän myötä hän näkee pääoman roolin korostuvan yhteiskunnassa.

 

Pidän tätä toista Pikettyn esittämään kapitalismin peruslakia varsin kummallisena. Ehkä pitäisi ymmärtää tarkoitetut käsitteet tarkemmin, jotta kaavan logiikka aukeaisi paremmin. On selvää, että säästäminen kerryttää pääomaa. Näin on myös itävaltalaisessa koulukunnassa peruslähtökohta vaurauden kasvattamiselle. Kuitenkin pelkkä säästäminen ei riitä, vaan tarvitaan investointeja, joilla pääoma muodostetaan. Investoinneilla taas on oletettavasti vaikutusta talouskasvuun sekä ex ante että ex post eli harva investoi talouteen joka ei kasva ja toisaalta investoinnit luovat talouskasvua. On hyvin vaikeaa nähdä, että säästöt kertyisivät ilman talouskasvua. Erityisen erikoisena pidän sitä, että Piketty vetää suoraan tästä kaavasta johtopäätöksiä siitä, kuinka tämän myötä omistajien rooli yhteiskunnassa korostuu. Monta mutkaa tuntuu tulleen vedetyiksi suoriksi, jotta tuollainen kaava on voitu esittää, saati sitten sitä käyttää, tai tehdä tulosten perusteella johtopäätöksiä. Piketty korostaa, että kaava pätee vain "in the long run". Ehkä tässä voisi kerrankin siteerata Keynesiä ja todeta, että "in the long run we are all dead".

 

Pikettyn johtopäätökset: Kapitalismin keskeisin ristiriita, r>g

 

Pikettyn kirjan johtavin teesi on havainto siitä, että r>g eli pääoman tuotto on suurempi kuin talouden kasvu. Tämä on Pikettyn mukaan suurin epätasa-arvoa aiheuttava epäkohta. Hänen mukaansa "The inequality r>g implies that wealth accumulated in the past grows more rapidly than output and wages. This inequality expresses a fundamental logical contradiction. The entrepreneur inevitably tends to become a rentier, more and more dominant over those who own nothing but their labor. Once constituted, capital reproduces itself faster than output increases. The past devours the future."

 

Tämä löydös ja kiteytys eli r>g, on ehdottomasti kirjan parasta antia. Kuitenkin, tästä havainnosta voi tehdä juurikin kaksi päinvastaista johtopäätöstä:

• Tuhotaan r!: Piketty hyökkää johtopäätöksissään ja poliittisissa suosituksissaan pääoman eli r:n kimppuun. Hän esittää ratkaisuna lisää veroa pääomalle. Hänen ajattelussaan tuottoisaa elementtiä pitää rajoittaa ja siltä pitää ottaa pois. Talouskasvu eli g on jo monissa länsimaissa, Suomi kärjessä, taltutettu liiallisella verottamisella, joten voi kysyä, onko tavoitteena se, että 0=0, eli ei talouskasvua eikä pääomalle tuottoa. Tämä on "Fuck capital" vaihtoehto.
• Kannattaa ryhtyä kapitalistiksi!: Jos r>g, niin oma looginen johtopäätökseni on, että kannattaa ryhtyä kapitalistiksi! Samaan päätelmään päätyi myös Matti Apunen HS:n kolumnissaan. Jos pääoma on ollut, ja tulee olemaan voittava suhteessa muuhun talouskasvuun, on fiksua pyrkiä kaikin keinoin pääsemään r:n kelkkaan. Siis tehdä kaikkensa, että pääsee omistajaksi. Helpommin sanottu kuin tehty, totta, mutta käytännössä tämän voi toteuttaa vaikkapa yrittäjänä, osakkaana tai sijoittajana. Tärkeintä on kerryttää tuottavaa pääomaa. Yhteiskunnallisesti tämä johtopäätös tarkottaisi pääomaystävällisyyttä. Kun vielä voidaan olettaa, että r vetää perässään g:tä eli tuottava pääoma ruokkii talouskasvua, tulisi Pikettyn esittämien lisäverojen sijasta johtopäätös olla täysin päinvastainen eli pääoman verotuksen minimoiminen.

Poimintoja 

• Inequality of capital ownership is already difficult to accept and peacefully maintain within a single national community. Internationally, it is almost impossible to sustain without a colonial type of political domination. (71)
• Between 1990 and 2012, per capita output grew at a rate of 1.6 percent in Western Europe, 1.4 percent in North America and 0.7 percent in Japan. It is important to bear this reality in mind, because many people think that growth ought to be at least 3 or 4 percent per year. (94)
• Capital is never quiet; it is always risk-oriented and entrepreneurial, at least at its conception, yet in always tends to reform into rents as it accumulates in large enough amounts - that is its vocation, its logical destination. (116)
• Wealth is once againg flourishing. (118)
• We can see that over the very long run, agricultural land has gradually been replaced by buildings, business capital, and financial capital invested in firms and government organizations. Yet the overall value of capital, measured in years of national income, has not really changed. (118)
• The advantage of owning things is that one can continue to consume and accumulate without having to work, or at any rate continue to consume and accumulate more than one could produce on one's own. (121)
• Net public wealth (capital) is close to zero. ...If the governments decided to sell of all their assets in order to immediately pay off their debts, nothing would be left in Britain and very little in France. (124)
• Regardless of the imperfections of measurement, the crucial fact is that private wealth in 2010 accounts for virtually all of national wealth in both countries: more than 99 percent in Britain and roughly 95 percent in France, according to the latest available estimates. (125)
• To sum up, the world of 1913 was one in which Europe owned a large part of Africa, Asia, and Latin America, while the United States owned itself. (155)
• United States is more than 95 percent American owned and less than 5 percent foreign owned. (156)
• The general evolution is clear: bubbles aside, what we are witnessing is a strong comeback of private capital in the rich countries since 1970, or, to put it another way, the emergence of new patrimonial capitalism. (173) Kommentti: Pikettyn käsitevalinnat sisältävät aina arvolatausta, kuten tässä "patrimonial capitalism".
• In theory, in the absence of all uncertainty, the market value and book value of a firm should be the same, and the ratio of the two should therefore be equal to 1. (189) Kommentti: Ei pidä paikkaansa!
• In any case, this virtual stability of the pure return on capital over the very long run (or more likely this slight decrease of about one-quarter to one-fifth, from 4-5 percent in the eighteen and nineteenth century to 3-4 percent today) is a fact of major importance. (206)
• In any case, the rate of return on capital is determined by the following two forces: first, technology (what is capital used for?), and second, the abundance of the capital stock (too much capital kills the return on capital). Technology naturally plays a key role. If capital is of no use as a factor of production, then by definition its marginal productivity is zero. (212)
• In all civilizations, capital fulfills two economic functions: first, it provides housing (more precisely, capital produces "housing services", whose value is measured by the equivalent rental value of dwellings, defined as the increment of well-being due to sleeping and living under a roof rather than outside), and second, it serves as a factor of production in producing other goods and services. (213)
• The marginal productivity of capital is defined by the value of the additional production due to one additional unit of capital. (213)
• It is clear that systems of financial intermediation have played a central and irreplaceable role in the history of economic development. (214)
• Too much capital kills the return on capital. (215)
• Modern technology still uses a great deal of capital, and even more important, because capital has many uses, one can accumulate enourmous amounts of it without reducing its return to zero. Under these conditions, there is no reason why capital's share must decrease over the very long run, even if technology changes in a way that is relatively favorable to labor. (224)
• Capital has not disappeared for the simple reason that it is still useful - and may well remain so in the future. (224)
• Inequality with respect to capital is always greater than inequality with respect to labor. The distribution of capital ownership is always more concentrated than the distribution of income from labor. (244)
• In all Western Societies, half of the population own virtually nothing; the poorest 50 percent invariably own less than 10 percent of national wealth, and generally less than 5 percent. (257)
• True wealth consists primarily on financial and business assets. (260)
• Global growth is likely to be around 1.5 percent a year between 2050 and 2100, roughly the same rate as in the nineteenth century. (355) Kommentti: On aika villiä lähteä ennustamaan talouskasvua 2050 eteenpäin... Melkoinen ennustaja saa olla.
• It is an illusion to think that something about the nature of modern growth or the laws of the market economy ensures that inequality of wealth will decrease and harmonius stability will be achieved. (376)
• In all societies, there are two main ways of accumulating wealth: through work or inheritance. (379)
• Inherited wealth will largely predominate over saved wealth. (403)
• Money tends to reproduce itself. (440)
• The greater the endowment, the greater the return. (449) Kommentti: Piketty osoittaa, että suuremmalla pääomalla saa suurempaa tuottoa ja perustelee asian esimerkiksi sillä, että varakkaimmilla on varaa käyttää parhaita varainhoitajia ja pääsy sellaisiin sijoituksiin, joita muilla ei ole, kuten "alternative investments" eli esimerkiksi pääomasijoitukset.  
• Billionaires today own roughly 1.5 percent of the world's total private wealth, and sovereign wealth funds own another 1.5 percent. It is perhaps reassuring to note that this leaves 97 percent of global capital to the rest. (458)
• Petroleum rents might well enable the oil states to buy the rest of the planet (or much of it) and to live on rents of their accumulated capital. (462) Kommentti: juuri nyt öljyn hinnan ollessa 50USD:ssa, ei näytä todennäköisimmältä skenaariolta, mutta totta, öljyvaltiot ovat isoja omistajia maailmassa.
• The ideal tool would be a progressive global tax on capital, coupled with a very high level of international financial transparency. Such a tax would provide a way to avoid an endless inegalitarian spiral and to control the worrisome dynamics of global capital concentration. (515) Kommentti: Tästä työkalusta olen kyllä täysin eri mieltä. Selkeä poliittinen kannanotto, joka osoittaa Pikettyn maailmankatsomuksen. Tosin Piketty itsekin toteaa tämän idean utopiaksi.

 

Talous yhdeltä istumalta

”Loistava suoritus. Se tuo esiin juuri ne asiat, jotka kaipaavat eniten selitystä ja ilmaisee ne harvinaisella rohkeudella ja integriteetillä. Tiedossani ei ole yhtään uutta teosta, josta maallikko voi oppia talouden peruslainalaisuuksia näin paljon näin lyhyessä ajassa.” – F.A.Hayek, Nobel-palkittu taloustieteilijä.

Henry Hazlitt: Talous yhdeltä istumalta

Henry Hazlitt on tutustumisen arvoinen toimittaja, taloustieteilijä ja filosofi. Hänellä on harvinaisen terävä kynä eli kyky kirjoittaa taloudesta loogisesti ja ymmärrettävästi. Hazlittin teos Talousyhdeltä istumalta (Economics in One Lesson) on nimensä mukainen teos eli nopeasti luettavissa oleva talousopas. Se kiteyttää vastauksia talouden peruskysymyksiin tavalla, jolla kuka tahansa voi ne ymmärtää. Onneksi PetriKajander on onnistunut säilyttämään suomennoksessaan tämän selkeyden.

Siispä kyseessä on perusteos, jota voi aidosti suositella kenelle tahansa taloudesta kiinnostuneelle aloittelijalle. Ehkä paras ikä lukea tämä teos on yläasteella tai lukiossa. Taloustiedettä enemmän opiskelleelle, kirja ei tuo paljoakaan uutta tai yllättävää. Joitain yleisinä totuuksina esitettäviä myyttejä se sen sijaan onnistuu perustellusti kyseenalaistamaan. Hazlitt suhtautuu kriittisesti valtion rooliin taloudessa ja iso osa kirjasta keskittyy osoittamaan, kuinka valtion toimenpiteet ”hyvän tahdon nimissä” johtavat kuitenkin todellisuudessa juuri päinvastaisiin lopputuloksiin. Toinen vastaavanlainen lukemisen arvoinen teos on Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen.  Hazlittin teoksista aiemmin käsittelyssäni oli Thinking As a Science, joka on erinomainen johdatus tieteelliseen ajatteluun (Osaatko ajatella?).

Poiminnot

• Huono taloustieteilijä näkee vain sen, mikä pistää välittömästi silmään; hyvä taloustieteilijä näkee myös kauemmas. Huono taloustieteilijä näkee ainoastaan ehdotuksen suorat vaikutukset; hyvä taloustieteilijä huomioi myös kaukaisemmat ja epäsuorat vaikutukset. Huono taloustieteilijä näkee ainoastaan, mitkä ovat olleet tietyn toimintaperiaatteen vaikutukset tai mitkä ne tulevat olemaan yhdelle tietylle ryhmälle; hyvä taloustieteilijä ottaa selville toimintaperiaatteen vaikutukset kaikille ryhmille.
• Taloustieteen harjoittaminen perustuu minkä tahansa yksittäisen teon tai toimintaperiaatteen välittömien seurausten näkemisen lisäksi myös sen pitkän aikavälin seurauksien näkemiseen; se koostuu kyseisen toimintaperiaatteen seurauksien jäljittämisestä yhden ryhmän lisäksi kaikille ryhmille.
• Tarjonta luo kysyntää, koska pohjimmiltaan se on kysyntä.
• Kaikki valtion menot tulee lopulta maksaa verotuksen tuloilla, pahan päivän siirtäminen ainoastaan kasvattaa ongelmaa ja että inflaatio on pelkästään verotuksen muoto – ja vielä erittäin viheliäinen muoto.
• Jokaista siltahankkeen julkisesti luotua työpaikkaa kohden on tuhottu yksityinen työpaikka muualla.
• Valtion tuhlarit nimenomaisesti synnyttävät työttömyyden ongelman, joita he ilmaisevat ratkovansa.
• Yksittäisten lainoittajien ja julkisen vallan toimijan tarjoamien lainojen välillä on merkittävä ero. Jokainen yksityinen lainaaja laittaa omat rahat alttiiksi.
• Valtio ei koskaan lainaa tai anna mitään liike-elämälle, jota se ei ota pois liike-elämältä.
• Sairaalloisen kaipuun vientiin ylittää ainoastaan kaikissa maissa vaikuttava sairaalloinen tuonnin kammoksuminen. Loogisesti mikään ei tietenkään voisi olla epäjohdonmukaisempaa.
• Kaikkein ilmeisin ja silti kaikkein vanhin ja itsepäisin harhakäsitys, johon inflaation houkutus nojaa, on sekoittaa ”raha” varallisuuteen. ”Se, että varallisuus koostuu rahasta tai kullasta ja hopeasta”, kirjoitti Adam Smith lähes kaksi vuosisataa sitten, ”on yleinen käsitys, joka nousee luonnostaan rahan kahdesta tehtävästä kaupan välineenä ja arvon mittana – Rikastua on saada rahaa, ja vaurautta ja rahaa pidetään yksinkertaisesti yleisessä kielenkäytössä joka merkityksessä synonyymeina”. Todellinen vauraus koostuu luonnollisesti siitä, mitä tuotetaan ja kulutetaan: syötävästä ruoasta, käytetyistä vaatteista, asutuista taloista.
• Inflaatio on itsesuggestiota, hypnotismia, nukutusainetta, joka on vaimentanut hänelle operaation kipuja. Inflaatio on oopiumia kansalle.

Kuisma & Keskisarja: Erehtymättömät

Suomen liikepankkien historia käy hyvästä draamakirjallisuudesta. Yllättäviä käänteitä ja erikoisia persoonia mahtuu matkalle. Markku Kuisma ja Teemu Keskisarja ovat koonneet nämä onnistuneesti yksiin kansiin Erehtymättömät teoksessaan. Teos kuuluu jokaisen liikepankkitoimintaa harjoittavan johtohenkilön pakolliseen lukemistoon, jotta tietää miten liiketoiminta ja yritysrakenteet ovat kehittyneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat ja jotta tietää, mitkä leirit ja henkilöt ovat olleet missäkin asemissa kun keskeisiä ratkaisuja on tehty. Pankkialan ulkopuolisille kirja on hyvää yleissivistävää luettavaa Suomen taloudesta ja yhteiskunnasta, koska pankit ovat sekä talouden että yhteiskunnan keskiössä.

 

Markku Kuisma ja Teemu Keskisarja: Erehtymättömät

Kirjan nimi Erehtymättömät pistää miettimään, mitä sillä on haluttu sanoa. Kuka tai ketkä ovat olleet erehtymättömiä? Oikeasti erehtymättömiä vai vaan luulleensa olevansa erehtymättömiä? Täysin erehtymätöntä henkilöä on kirjan perusteella vaikea nostaa esiin, joitain useammin oikeaan osuneita sentään erottuu ainaisista epäonnisista. Yksi nimi nousee kirjan perusteella kenties ylitse muiden, nimittäin Björn Wahlroos. Monessa hän on ollut mukana, moni järjestely on hänen ajattelunsa tuloksia ja kirjan viimeinenkin kappale asian hyvin käsittelee - Wahlroosin nykyinen asema Nordean hallituksen puheenjohtajana on historiaan suhteutettuna merkittävä matka kukkulan kuningaaksi.

 

Kirjan perusteella päällimmäiseksi Suomen liikepankkien historiassa nousee valtataistelu eri leirien kesken ja se kuinka tämä jako vaikutti syvästi ja laajasti elinkeinoelämään. Toinen leimaava piirre on valtataistelu, sekä pankkien sisällä seuraavasta mantelin perijästä että pankkien välillä keskeisistä asiakkuuksista ja asemista. Kolmantena huomionarvoista on suhde valtioon. Vaikka kyseessä ovat olleet itsenäiset ja yksityisesti omistetut liikepankit, on silti yhteys valtiojohtoon ollut aina keskeinen ja molemminpuolin tärkeä. Erityisesti tämä on korostunut huonoina aikoina.

 

Koska kyseessä on liikepankkien historia, tarinan ulkopuolelle rajoittuvat säästöpankit ja osuuspankit. Siispä tarina on lähinnä SYP:n ja KOP:n muodostumista ja täten monilta osin nykyisen Nordean taustatarinaa. Historian lukeneena voi tehdä yhden selvän johtopäätöksen: mullistusten aika Suomen pankkimarkkinoilla ei ole missään nimessä ohitse vaan lisää yllättäviäkin käänteitä on vielä luvassa. Yritysjärjestelykehitys eli keskittyminen jatkuu ja Suomi on tämän järjestelyn sivuhaara siinä kun Pohjoismaiden markkinaosuuksia jaetaan uudelleen. Pelaajat ovat asemissa, joten kunhan finanssimyrsky ja sääntelymuutokset ensin erottavat jyvät akanoista, on mitä todennäköisemmin luvassa vielä pakan uudelleenjärjesteleminen Euroopassa.

Poiminnot

• Pankit ovat ne kanavat ja valtimot, joita myöten veri juoksee ja joita ilman ei elämä ole mahdollinen ja jotka ensiksi on saatava kuntoon, jotta nykyaikainen elämä voisi päästä kulkemaan. J.K. Paasikivi (1923)
• Pankkihistoriaamme lävistää kahden suuren, Suomen Yhdyspankin (perustettu 1862) ja Kansallis-Osake-Pankin (1889) kilpailu. Dramaattisimmillaan se purkautui valtataisteluissa ja jakoi koko liike-elämän finanssileireihin. Satavuotinen pankkisota päättyi vasta 1990-luvun musertavaan kriisiin ja ratkaisuun, jota edeltävät polvet eivät olisi voineet todeksi kuvitella. Meritan synty vuoden 1995 suurfuusiossa ei jäänyt tämän tarinan viimeiseksi yllätykseksi. SYP:n ja KOP:n perillinen loi oma-aloitteisesti ja kiihkeässä tempossa ”Kalmarin unionia”. Kansallisen pankkihistorian päätepisteessä muodostui Pohjoismaiden ja koko Itämeren piirin mahtavin liikepankki Nordea.
• Realiteettien taju, mitä se sitten kulloinkin tarkoittaa, on aina laskettu pankkimiehen tärkeimpiin ominaisuuksiin.
• 1900-luvun alussa ”pääomilla oli kieli ja mieli”.
• Yleisilmeeltään leirit poikkesivat toisistaan merkittävästi. Kansallispankilla oli hyvä kontakti talonpoikaisiin tallettajiin sekä keskiluokan virkamiehiin ja yrittelijöihin. Yhdyspankki ja Pohjoispankki taas keskittyivät teollisuuteen, tukkukauppaan ja merenkulkuun.
• Kansallispankin suuria omistajia olivat 1900-luvun alussa omat entiset ja toimessa olevat johtajat, mutta osakekanta hajautui laajalle. Myöskään tietyille mahtisuvuille se ei keskittynyt. Toisin oli Yhdyspankissa, jossa kassakaapin paikan halutessaan määräsivät helsinkiläisvenäläiset Sinebrychoffit.
• Omistusasunnot olivat oiva, ehkä suorastaan ainoa keino kasvattaa ”itsetietoisia, kehittyneitä työmiehiä, jotka voivat olla yhteiskuntamme tukena ja kaunistuksena” filosofeerasi afäärifennomanian pääideologi K.A. Paloheimo.
• Valtio rahoitti sotaa lainanoton lisäksi kiristyvällä verotuksella. Liikepankit joutuivat auttamaan luotoilla varakkaita henkilö- ja yritysasiakkaitaan pinteessä. Ylimääräiset omaisuuden luovutusverot (1940,1945) mullistivat pankkien ja isojen firmojen omistussuhteita valtiojohtoisiksi. Yhtiöt saivat maksaa veron omilla osakkeillaan. Niitä hallinnoi valtionvarainministeriön alainen Korvausosakkeiden Hallintoyhteisö, joka nousi yksityisten suurpankkien ja muiden suuyhtiöiden isoksi omistajaksi. … Tilanne ei jäänyt pysyväksi, eikä verotuksen kautta syntynyttä valtionomistusta käytetty samanaikaisen sosialisointikampanjan vyörytykseen. Liikepankit, kuten yleensä suuryhtiöt, hyödynsivät lain suomaa mahdollisuutta lunastaa osakkeensa vähitellen pois Hallintoyhteisöltä käypään markkinahintaan. Paluu normaaliin oli suurin piirtein toteutunut 1950-luvun alussa.
• Kommunismin torjunnan hengessä perustettiin 1970-luvulla myös Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA.
• 1960-luvulla kaikki suurinvestoinnit edellyttivät erityislupia ja –järjestelyjä ulkomaisten luottojen maahantuomiseksi. Jos Suomen Pankissa ei nyökätty että kyllä, rakennetaan sinne paperikone tai tuonne sellutehdas, projekti jäi sikseen.
• Metsäteollisuutta perinteettömillä aloilla pidettiin kansainvälistä yrittelyä merkillisenä ja epäuskottavana. Kun hissiyhtiö Koneen nuori omistajajohtaja Pekka Herlin osti ruotsalaisen kilpailijansa ASEA:n tuotantoa, KOP:n Matti Virkkunen virkkoi: ”Kuule poika-Pekka, et sinä tuommoisissa asioissa pärjää, me ei tähän rahaa anneta”. Käänteentekevän kaupan rahoitussolmun avasi Suomen Itsenäisyyden Juhlarahasto Sitra, Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Wariksen lempilapsi, josta toivottiin ajatushautomoa ja riskirahoittajaa teollisuuden monipuolistamisessa.
• Rahan niukkuus ohjasi liikepankkien sisäistä systematiikkaa ja pani toimimaan varovaisesti nekin, jotka eivät perusluonteeltaan varovaisia olleet. Mieskohtainen ja sukujen välinen luottamus merkitsi paljon. Kun johtokunta käsitteli huomattavaa luottoanomusta, rutiiniin kuului anojan nimen jälkeen kysäistä tunnemmeko hänet (Yhdyspankissa yleensä känner vi honom) ja mistä perheestä hän olikaan? Etusijalla olivat useassa polvessa luottokelpoisuutensa todistaneet.
• Paasikivi eritteli päiväkirjassaan 1920-luvulla, että jokseenkin kaikki Suomen talouden edistys johtui siitä, että pankit ovat suuresti tukeneet teollisuutta. Tukemisella hän tarkoitti luototuksen lisäksi omistusta.
• Suomi eteni edistyneempien Pohjoismaiden ja Saksan seurassa: kaikissa liikepankkien ja suurteollisuuden suhteita lujitti ristiinomistus. Yksityiskohdat vaihtelivat, mutta pankkikeskeinen perusta oli sama: muita myöhemmin liikkeelle lähteneet pohjoiset maat pyrkivät 1800-luvun jälkipuolelta lähtien kuroa umpeen Britannian ja muiden industrialismin edelläkävijöiden etumatkaa liikepankkien, teollisuuden ja valtiovallan tiiviillä yhteistyöllä. Rahoituksen ja omistuksen symbiooseista kehkeytyi yhtä hyvin Saksassa, Ruotsissa kuin Suomessakin pankkileirejä, mutta johdattajana ei oikeastaan ollut suunnitelma. Pikemminkin kyse oli ajautumisesta ja yksi kerrallaan otetuista askelista. Leirimuodostaminen ei ollut tavoite, vaan pääomaköyhyyden sanelemien valintojen seuraus. Ruotsissa tunnetuin finanssileiri syntyi Wallenbergien pankin ja omistusyhtiöiden ympärille, Tanskassa Möller-Maerskien teollisuus- ja rahadynastia ytimenään. Myös Suomessa keskiössä olivat rahasukujen omistamat liikepankit.
• Leirien muodostumiseen ei ollut yhtä yleispätevää kaavaa. Omistusyhteys saattoi alkaa henkilötason suhteista. Toisinaan asiakasyritykset kaatuivat rahoittajan syliin, jolloin velkaa oli pakko kuitata osakkein. Joskus päärahoittajan oli tultava mukaan osakeantiin, joka ei uponnut markkinoille. Usein pankin oli väisteltävä luottotappioita suostumalla ongelma-asiakkaan omistajaksi. Askel askeleelta ja ratkaisu ratkaisulta muodostui saksalais-pohjoismainen pankkikeskeinen malli, jota talousteoreetikot ovat kutsuneet yhteistoiminnalliseksi tai organisoiduksi kapitalismiksi. Satunnaisesti syntyneet siteet liikepankkien ja yritysten välillä vakiintuivat ikuisen oloisiksi. Raha-asioita sävyttivät ajan myötä kulttuuriseikat. Tietyt firmat olivat pyhästi syppiläisiä tai koppilaisia toistasataa vuotta. Vastaavasti suuryrityksiä kuului Ruotsissa SEB:n tai Handelsbankenin sfääriin, Saksassa Deutsche Bankin leiriin jne.
• 1950-luvun taitteessa valvontaviranomaiset alkoivat hätistellä liikepankkeja irti väliaikaisiksi tarkoitetuista osakesalkuista. …Käänteestä alkoi pohjoismaisen järjestelmän eriytyminen. Suomessa omistuksia sijoitettiin enemmän kuin Ruotsissa liikepankkien taseisiin ja hiukan vähemmän apu- ja bulvaaniyhtiöihin. Ruotsissa liikepankkien ja mahtavien sukujen muut yritysomistukset kierrätettiin enemmän holding- ja kehitysyhtiöille. Lopputulos oli erilaisista yksityiskohdista huolimatta kaikkialla Pohjois-Euroopassa samantapainen. Suurteollisuutta keskittyi johtavien liikepankkien ympärille finanssiryhmiin.
• Pankin suojissa kasvatetuille yhtiöille ei löytynyt helposti ostajia, jotka olisivat täyttäneet kolme ehtoa: piti olla maksukykyisiä, teollisuuden kehittämiseen sitoutuneita ja kaiken lisäksi pankin vaikutuspiiriin kuuluvia.
• Omistaminen tarkoitti valtaa ja aika ajoin pankkeja syytettiin sen käyttämisestä muuhun kuin yritysten menestymiseen. Vapaamielisesti noudatetun omistusten täyskiellon muuttuminen 1950-luvun alussa viidesosan rajoituksiin ei sinänsä mullistanut tilannetta. Pienempikin osuus omistuspohjaltaan hajanaisissa yrityksissä toi yleensä määräysvallan hallinnossa.
• Kilpailu talletuksista – pankkiteollisuuden raaka-aineesta kasvatti konttoriverkkoa ja kustannuksia.
• Nuori finanssileijona Björn Wahlroos järkytti 1980-luvulla toteamuksellaan, että riviasiakkaat eivät tuo konttoreihin muuta kuin hiekkaa kengissään. Käsitys suuren yleisön palveluiden kannattamattomuudesta piti paikkansa jo aikaisemmin.
• Washingtonin State Departmentissa asti tiedettiin, että nimenomaan Kansallispankki oli Suomen ”kommunisminvastaisen rintaman todellinen tuki ja ankkuri”, Yhdyspankki vain voittoja hakeva liikepankki, jolta oli turha odottaa samanlaista kylmän sodan asetelmiin liittyvää poliittista harkintaa.
• Pääomamarkkinoita ei Suomessa tosiasiallisesti ollut vielä 1980-luvun alussa, pörssin vaihto oli mitätön.
• Kun pörssi oli nuokkunut kohtalaisesta talouskasvusta huolimatta, osakekurssit laahasivat substanssin alapuolella. Teoriassa yhtiön osakekanta irtosi summalla, jonka sai nostaa saman tien firman kassasta tai moninkertaistaa realisoimalla koneet, kiinteistöt ja maaomaisuuden. Esimerkiksi Kajaani Oy:n pörssiarvo oli 1980-luvun puolimaissa 90 miljoonaa markkaa – sillä ei olisi saanut edes yhtä paperikoneen märkäpäätä, joita yhtiö omisti useampia.
• Suomen taloushistoria kunnioitti ruukkipatruunoita, sahureita ja paperi-industrialisteja ja joskus kauppiaitakin, mutta kaanonista puuttuivat tyystin suursijoittajat. Toki osakkeita ostamalla ja myymällä oli tehty rahaa ennenkin, mutta pelurit olivat pysyneet hiljaisina tai leimautuneet roistoiksi. Tehtailijoiden, talonpoikien ja työläisten maassa arvopaperikauppa haiskahti rehellisen työn ja yrittämisen polkemiselta. Vasta 1980-luvun puolimaissa siinä kimalsi kullan lisäksi kunnia ja parisen vuosikymmentä myöhemmin siitä tuli arkisen tavanomainen säästämis- ja ansaintatapa.
• Merkittävän roolinsa löysivät kasinopeleissä kehitysyhtiöt – omistamaan ja sijoittamaan tarkoitetut firmat, joita Suomen taloushistoria ei juuri tuntenut. 1910-luvulla syntyneet ensimmäiset alan yhtiöt olivat kadonneet pitkän kuivan kauden aikana pankkien pöytälaatikoihin. 1980-luvun puolimaissa kehitysyhtiöitä alkoi olla useita: Mancon, Interpolator, Suomen Pankin ja suurpankkien 1960-luvulla yhdessä perustama Sponsor ja Sponsorin perustama Spontel alkoivat elää omaa elämäänsä yritteliään johtonsa ideoilla.
• Perusolemukseltaan konservatiivinen Yhdyspankki sai Nalle Wahlroosista värikkään paketin 1980-lukua. Wahlroos sisäisti amerikkalaistyyppisen investointipankki-kulttuurin.
• Tulevaisuudessa Merchant Bankin kannatti unohtaa yksityisasiakkaiden kassapalveluissa näperteleminen ja keskittyä yritysrahoitukseen ja osakekauppaan, Wahlroos linjasi samaan tyyliin kuin skoppilaiset.
• Wahlroos sai Yhdyspankissa unelma-alun. Kamppailu HOP:sta kävi kuumana ja sen kuluessa kehkeytyi yhteys SKOP:n johtoon. Yhteydelle tuli käyttöä talvella 1987, kun Wahlroos pääsi junailemaan pörssihistorian ylivoimaisesti suurimman kaupan. Ikiaikainen yhdyspankkilainen metsä- ja konepajafirma Tampella myytiin SKOP:lle.
• SYP tarvitsi Wahlroosia. Kollegojen päähän ei pälkähtänytkään yhtä ennakkoluulottomia suunnitelmia, jotka pysyivät piilossa julkisuudelta. Yhdyspankin arvopaperikaupan tulos kohentui paljolti Wahlroosin aivoituksilla ja erehtymättömällä pelisilmällä.
• SKOP:n iskut ja rahastukset uutisoitiin, mutta SYP:n epäystävälliset toimet pysyivät enimmäkseen salassa. Tämä päti esimerkiksi Wahlroosin ideoimaan Keskon valtausyritykseen. Kauppajätistä kaavailtiin pankille kumppania, jonka myymälöissä hoituisivat rahalaitoksen kassapalvelut. Pankit olivat Länsi-Euroopassa vastaavalla keinolla ohentaneet konttoriverkostojaan, mutta Suomen oloissa malli arvelutti. … Wahlroos päätti ottaa haluamansa väkisin. Suoraviivainen nurkanvaltaus ei käynyt päinsä Keskon kahden osakesarjan takia. Äänioikeutetun A-sarjan osakkeita omistivat vain ketjun kauppiaat. Niinpä Wahlroos osti B-osakkeita pankin bulvaanille tarkoituksena hankkia K-kauppa, jolle kierrätettyinä osakkeet saisivat äänivaltaa. Kesko ja KOP reagoivat valtausyritykseen, jonka Ahti Hirvonen tiedon saatuaan pysäytti aivan viime metreillä.
• Pentti Kourin mielestä 1980-luvun tapahtumat tuntuivat niin mielipuolisilta, että niille on turha hakeakaan rationaalista selitystä. ”Humalaisen miehen käytöksen selittää parhaiten lähtemällä siitä, että mies on humalassa”, joten kasinokausikin tuli ymmärtää ”pankkien ja muiden pelureiden humalasta ja Suomen Pankin jakamasta ilmaisesta viinasta”.
• Keskellä hullunmyllyä Pentti Kouri joka tapauksessa huomasi olevansa ”Suomen omistaja”, KOP:n ja SYP:n suurin ja esimerkiksi Nokian merkittävä osakas. Hänen salkuistaan löytyivät suurpankkien avaimet, jotka sopivat myös teollisuuden lukkoihin. Pysyvään Suomen omistamiseen Kourilla ei ollut rahkeita. Asemat oli rakennettu miljardiluotoilla ja KOP:n luottamuksen varassa.
• Suomalainen kasinotalous huipentui maanantaina 13. maaliskuuta 1989, päivää ennen Yhdyspankin yhtiökokousta. KOP ja Kouri Capital nostattivat painetta. Aleksanterinkadulle pysäköi kuorma-auto lastinaan 16,6 miljoonaa SYP:n A-osaketta, joita KOP vaati asiakkaansa puolesta äänestyskelpoisiksi. Lisää tulisi niin paljon kuin kokouksen ”sekoittaminen” vaati.
• Pankkien luotonanto yrityksille ja kotitalouksille oli lähes kolminkertaistunut 1985-1990 noin 400 miljardiin markkaan. Tämä oli jo sellaisenaan välkkyvä varoitussignaali. Asuntojen hintakuplasta puhuttiin, mutta moni tuskin käsitti sitä, ettei se ollut pihisemässä vaan räjähtämässä tyhjäksi.
• Pankkitoiminnan luonteeseen kuuluu riskien laukeaminen vuosien tai jopa kymmenienkin vuosien päästä ratkaisevien päätösten tekemisestä.
• ”Pankkitoiminnassa ei pidä olla nopea, ripeä, dynaaminen, kreatiivinen ja joustava”. – Erkki Karmila, KOP
• Vuonna 1992 kansainvälisten markkinoiden suurimmat lainanottajat olivat Maailmanpankki, Euroopan Investointipankki ja Suomen valtio.
• Lamavuosina tapahtui liki 60 000 yrityskuolemaa.
• Suomen liikepankkien historia oli pitkälti keskittymisen historiaa.
• Sadassa vuodessa vähitellen syntyneet pankkileirit katosivat kartalta muutamassa vuodessa. Samankaltainen murros tapahtui kaikissa Pohjoismaissa. Suomessa se oli rajumpi kuin Skandinaviassa, jossa lähtötilanne ei ollut yhtä pelkistetty.
• Eräät pankkimiehet olivat 1990-luvun alussa suunnilleen yhtä suosittuja kuin pedofiilimurhaaja Jammu Siltavuori. Tämmöiset tunnelmat muistaen, oli oikeastaan ihme, ettei kriisin vuoksi tiettävästi surmattu ainoatakaan pankinjohtajaa.
• Sammon Björn Wahlroos nousi Nordean hallituksen puheenjohtajaksi kevään 2011 yhtiökokouksessa. Wahlroosin näyttävään sisäänmarssiin sisältyi kieltämättä myös historian ilkikurinen takautuma. Nuorta Wahlroosia oli ennustettu Yhdyspankin pääjohtajaksi, mutta 1990-luvun alussa hänet ulkoistettiin omille teilleen yleisön vihaamana kasinopelurina ja pankin vuosisataisen maineen tärvelijänä. Paria vuosikymmentä myöhemmin hän palasi voittajana pohjoismaiseen suurpankkiin, jota Yhdyspankki-vainaa oli ollut keskeisesti synnyttämässä.

Dynastiat

Dynastia on suvun hallussa vähintään kolmen polven ajan pysynyt yritys, jolle on ominaista identiteetin ja omistuksen jatkuvuus. Näiden merkittävimpien dynastioiden historiaa David S Landes tarkastelee teoksessa Dynastiat - Maailman kuuluisimpien sukuyritysten kohtaloita. Teos on erinomainen kuvaus perhekapitalismista eli omistus- ja yritysmuodosta, jossa varallisuus syntyy ensin yritteliään sukupolven toimesta ja sen jälkeen sitä pyritään vaalimaan ja kasvattamaan siten, että se siirtyy aina parempana seuraavalle sukupolvelle. Dynastiat ovat perheyrittäjyyttä parhaimmillaan. Tällaisesta mallista ja asemasta monet perheyritykset uneksivat. 

David Landes: Dynastiat - Maailman kuuluisimpien sukuyritysten kohtaloita

Pankiirit

Landes luokittelee kirjassaan dynastiat kolmeen liiketoiminta-alueeseen, koska merkittävimmät yksityiset vauraudet on luotu näillä sektoreilla.  Ensimmäisenä hän tarkastele pankkitoimintaa esittelemällä Baringien, Rothschildien ja Morganien tarinat. Nämä suvut ovat luoneet vaurautensa lainaamalla rahaa sitä tarvinneille tahoille. Landesin mukaan, jos liiketoiminnassa on jotain sääntöjä, niin ainakin se, että ennemmin tai myöhemmin jokainen tarvitsee rahaa. Ja se merkitsee, että jokainen tarvitsee pankkiiria. Baringit loivat omaisuutensa sodan rahoittamisella. Valtiot olivat parhaita velallisia; ne saattoivat yhtenä päivänä olla vähissä varoissa, mutta ajan mittaan ne pystyivät maksamaan velkansa korkojen kera. Rothschildista taas on käytetty nimitystä "World's banker", niin merkittävä rahan järjestelijä suku on ollut maailman eri valtioille. Morganit sen sijaan ovat ennen kaikkea liikepankkiireita. Heitä voi hyvin kutsua Amerikan teollistumisen rahoittajiksi. Esimerkiksi U.S.Steelin synty oli Morganien järjestelyjä. Morgan ei niinkään järjestellyt luottoja vaan onnistui haalimaan omistukseensa merkittävimpiä yrityksiä, joiden kasvun myötä myös Morganien oma varallisuus kehittyi kohti kaakkoa. 

Automiehet

Toisessa osassa Landes tarkastelee autosukuja. Yhä edelleen merkittävimmät automerkit ovat suurien sukujen omistuksessa ja nimet näkyvät automerkeissä. Jännä huomata, että monessa maassa autoiluun liittyy paljon kansallisuuden tunnetta ja oman merkin kehittymistä imperiumiksi. Fordin tarinan perustaja Henry Fordin osalta on useampi varmasti kuullut tai lukenut. Melkoinen persoona oli kyseessä! Hänellä oli ennen kaikkea vahva visio siitä, että kaikki kulkevat jatkossa pyörien päällä. Tätä visiota hän toteutti tinkimättömästi ja kun autoistuminen otti tuulta purjeisiin, nousi myös Ford alan pioneerina valtakunnan merkkihenkilöihin. Italiassa Agnellien suku Fiat-konsernin taustalla toimivat ennen kaikkea omistajan roolistaan, ja ovat jättäneet konsernin operatiivisen johtamisen ammattijohtajille. Silti viimeinen sana tulee aina heiltä omistajilta. Ranskassa Peogeotin, Renaultin ja Citroënin merkit juontavat juurensa omistajasukujen nimistä. Erityisesti Peogeotin suku on nimellänsä Ranskassa yhä suurimmassa kunnia-arvossa ja osa kansallista ylpeyttä. Japanilaisten autojen esiinmarssi maailman markkinoille kulmioituu ennen kaikkea Toyotaan. Toyotan tarina ei alkanut autoista vaan tekstiilialalta ja muusta teollisuudesta ja vasta autoistumisen osoittauduttua kasvualaksi, aloitti yhtiö autojen teollisen tehotuotannon, joka osoittautui maailmanmenestykseksi. Toyotan tarina on ennen kaikkea esimerkki japanilaisesta sinnikkyydestä johdolla. Matka ei ole ollut helppo, mutta nyt automerkki on todellinen alansa mammutti. 

Maan mineraalit

Kolmas osio käsittelee sukuja, jotka ovat luoneet omaisuutensa maaperän rikkauksilla. Luonnonvarojen - puun, malmien, maaöljyn - hyödyntäminen raaka-aineena on myös ala, jolla sukuyritykset ovat menestyneet. Toisin kuin pankkitoiminnassa, jossa liikesuhteet ja maine ovat tärkeimpiä, tai autoalalla, missä henkilökohtaiset suhteet tuottajien, välikäsien ja kuluttajien välillä ovat ensisijaisia, raaka-aineiden ollessa kyseessä olennaista on sekä onni että kyky havaita tilaisuudet ja tarttua niihin, kun ne ilmaantuvat. Kuka omistaa maan, jossa rikkaudet ovat? Kuka on selvillä, mitä arvokkaita mineraaleja siinä maassa piilee? Kuka voi hankkia oikeudet noihin raaka-aineisiin? Perimmältään raaka-aineiden muodostama varallisuus riippuu maan omistamisesta ja siinä maassa olevien hyödynnettävien rikkauksien löytämisestä. Historian kuluessa ovat erityisesti kahden lajin raaka-aineet kerryttäneet rikkautta suuressa määrin: aseiden ja työkalujen valmistuksessa käytettävät materiaalit eli metalleja sisältävät malmit, joista juontuvat Wendelien ja Guggenheimien omaisuudet ja polttoaineena käytettävät materiaalit kuten hiili ja öljy, joille rakentuvat Rockefellerien ja Schlumbergerien dynastiat. Guggenheimin nimi on Suomessakin ollut viime aikoina esillä taidemuseon yhteydessä. Rockefellerien nimeen voi taas törmätä erityisesi New Yorkissa. 

Mistä kasvaa uusia dynastioita?

Landesin kirja on kiinnostava taustakertomus monen yhä toiminnassa olevan ja tunnetun yrityksen taustahistoriaan. Se tarjoaa myös yhden hyvän näkökulman yritystoiminnan ja omistajuuden kehittymiselle tarkastelemalla perhekapitalismia ja perheyrittäjyyttä. Useissa dynastioissa yksi sukupolvi oli yrittäjiä, toinen liikkeenjohtajia ja kolmas sitten omistajia. Suhde liiketoimintaan on usein etääntynyt ajan myötä ja jakajajoukon laajentuessa. Landes toteaakin dynastioista hyvin, sanoessaan että niissä yrittäjyys on muuttunut omaisuuden perimiseksi. 

Nykyaikana perheyritykset vieroksuvat usein pörssiyrityksiä, kritisoiden erityisesti pörssin "kvartaalikapitalismin mallia", jossa tuloksia vaaditaan vuosineljänneksestä toiseen. Tämä vieroksuminen lienee osittain turhaa, sillä kun tarkastelee tässäkin kirjassa esitettyjä yrityksiä, suuri osa on listattuja yrityksiä. Voisi ennemminkin sanoa, että listautuminen ja pörssipääoma ovat mahdollistaneet näille yrityksille harppauksen perheyrityksestä maailman luokan dynastiaksi kuitenkin siten, että valta, juuret ja sosiaalinen yhteys suvun ja yrityksen välillä ovat säilyneet vahvana. Ehkä siis tämänkin teoksen pohjalta rohkaisisin perheyrityksiä harkitsemaan vieläkin vakavammin kasvua pääomamarkkinoiden kautta. 

Kirjassa esitellyt dynastiat ovat syntyneet 1900-luvun alkupuolella tai jopa sitä aikaisemmin. Voi yleisesti sanoa, että menee vuosisata dynastian rakentamiseen, onhan dynastian määritelmänäkin kolmas sukupolvi. Mitkä sitten olisivat uudempia dynastoita tai yrityksiä, joista voisi tulla dynastioita? Warren Buffetin Berkshire Hathaway on kasvanut puolessa vuosisadassa mammutiksi, mutta Buffetilta jäänee puuttumaan jatkuvuus, koska hän on pääosin lahjoittanut omaisuutensa pois. Samoin Bill Gatesin Microsoftin tapauksessa jäänee seuraavat sukupolvet varakkaiksi toki, mutta eivät perheyrittäjiksi. Donald Trumpin kiinteistöomaisuus siirtynee hyvin seuraavalle sukupolvelle, joten siitä voisi kasvaa dynastia. Ivanka Trump on omaisuudenhoidossa vastuullisempi liikenainen kuin Paris Hilton. Britanniassa Sir Richard Branson on luonut muutamassa vuosikymmenessä oman imperiumin, jolla voisi olla edellytyksiä jatkua. Italiassa Silvio Berlusconista voi olla montaa mieltä, mutta valtavan liikeomaisuusimperiumin hän on onnistunut luomaan. Forbesin mukaan hän oli vuonna 2005 Italian rikkain ja maailman 25. rikkain ihminen. Jatkuessaan jälkipolville dynastian aineksia. Suomessa dynastiakastiin voidaan luokitella lähinnä Herlinit ja Ehnroothit. 

Poiminnot

• Pankkitoiminta on kaupan sivuhaara. Jotkut kauppiaat löytävät tilaisuuksia auttaa toisia lainaamalla heille rahaa korkoa tai muunlaista tuottoa vastaan, ja toiset kauppiaat, joilla on pulaa käteisestä, kuulevat näistä mahdollisuuksista ja hyötyvät niistä. 
• Jatkuvuuden pahimpana uhkana on rikastuminen ja menestys. 
• Pankkiirin ammatti on perinnöllinen; pankin nauttima luottamus siirtyy isältä pojalle; tämä peritty varakkuus tuo mukanaan perityn hienostuksen eli "työnämme on lisääntyä viisaasti".
• Jos pankkiireja ei nähdä ehdolla poliittisissa vaaleissa, se johtuu siitä, että heistä pitävät vain harvat, jos kukaan. 
• Mitä itua on rikkaana olemisessa, ellei voi ostaa mitä haluaa?
• Epäonnistuminen on liiketoiminnan surma, mutta niin on menestyskin, omaisuuden tarjotessa kaikenlaisia houkutuksia ja ajanvietteitä. 
• Ei ole kirjoitettuja sääntöjä siitä, miten tehdään hyvää bisnestä. Vanhoina aikoina, kun asiakas tuli tapaamaan pankkiiriaan, liikepankkiirin taito perustui hyviin tietoihin ja hyvään arvostelukykyyn. Nykypäivänä liikepankkiiri menee useammin tapaamaan asiakasta; ja koska nykyiset kommunikaatiovälineet ovat niin moninaisia ja nopeita, ei yksinomaisia tietolähteitä juuri enää ole. Arvostelukyvystä tulee siksi aina vain tärkeämpää. On oltava ihmistuntuja - jos erehtyy ihmisestä, häviää. Ja jos häviää, voi kärsiä raskaan tappion. 
• Naidessaan suvun sisältä saattoi olla varma, että sai arvoisensa puolison. Rothschildille vain Rothschild oli kyllin hyvä. "Meidän perheessämme olemme aina kasvattaneet lapset pienestä pitäen rajoittamaan rakkautensa suvun jäseniin. Näin heidän kiintymyksensä toisiaan kohtaan estää heitä naimasta suvun ulkopuolelta. Ja näin omaisuus säilyy suvussa. 
• Rothschildin suku on kenties kaikkein merkittävin ja kestävin dynastia nykyaikaisen liiketoiminnan historiassa. 
• Ammattijohtajien ei pidä katsoa, että heillä on valtuudet päättää yksin suurista perustavista ja strategisista kysymyksistä, jotka kuuluvat omistajille. Liikkeenjohdon ja omistamisen välillä pitää olla ero. - Gianni Agnelli
• Öljy on ollut eräiden suunnattomien yksityisomaisuuksien alkulähteenä. Suurimpia voittajia tällä teollisuudenalalla ovat olleet öljynjalostajat, öljylähteiden omistajat sekä porausyhtiöt, siis yksilöt ja firmat, jotka ovat koonneet omaisuutensa yhdistämällä onnen ja liikeälyn ja ylläpitäneet näitä omaisuuksia hankkimalla vaikutusvallallaan etuuksia öljyä janoavilta hallituksilta. 
• Rockefellerien suunnaton omaisuus asetti heille haasteen, sillä se oli liian suuri, jotta sitä olisi tarvinnut kasvattaa lisää, ja liian suuri, jotta sen olisi voinut jättää kesannolle. 
• Herra Rockefellerin tärkein syy pelata golfia on, että hän eläisi kauemmin ja voisi näin ansaita enemmän rahaa. 
• Ranskan yhteiskunta ei vanhastaan ole ollut kovin teollisuusmyönteinen, varsinkaan verrattuna Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Ranskalaisten mielestä on niin paljon muuta kiinnostavampaa ja hohdokkaampaa tekemistä kuin raataa verstaassa tai istua toimistossa ansaitakseen rahaa. Lisäksi Ranska on voittopuolin katolinen maa, ja katolisen kirkon opit eivät yleensä suosi rahan tavoittelua ja materialismia, jotka ovat omiaan kääntämään huomion pois korkeammista, hengellisemmistä asioista. Aatelisto taas usein korosti ylpeää ja mahtavaa historiaansa halveksimalla "nousukkaita" (les nouveaux venus)
• Tavallaan kaikki dynastiat ovat samanlaisia. Ne ovat verisukulaisuuten perustuvia rakenteita, joiden lisätukena ovat usein aviositeet ja adoptiot. Suhdetta sävyttää isällisen ohjauksen luonne; on isä, myöhemmin isoisä, jonka auktoriteetti nojautuu ikään, rakkauteen, vanhastaan tunnustettuun valtaan sekä kokemuksen, laillisen omistuksen ja omaisuuden hallinnon tuomaan johtoasemaan. 
• Erona rikkaan ja ei-rikkaan valtion välillä on se vaurauden määrä, joka on säästetty ja muutettu pääomaksi. 
• Ranskassa kansallisvarallisuuden lisääntymistä haittasi ennen muuta rikastuneen porvariston typerä turhamaisuus, sillä he ostivat ylhäisiä arvoja ja tuhlasivat samalla säästönsä hovin ylettömyyksiin.

Goldman Sachs - The Culture of Success

If I had to name a company I like the most in the world, I'm sure Goldman Sachs would be on my TOP3 list. You just can't talk about investment banking without mentioning Goldman Sachs. It is perhaps the greatest success stories in the field of finance, and especially in investment banking. 

Lisa Endlich: Goldman Sachs - The Culture of Success

What makes Goldman Sachs so special? To give you a short answer: the culture. There is something special in the culture of Goldman Sachs. Luckily, Lisa Endlich opens this mystery in her book Goldman Sachs - The Culture of Success. Endlich explains the history of the firm from the very beginning when the company was founded by two families - Goldmans and Sachs. In the beginning the firm had a family business culture and a pretty conservative approach to finance. They really wanted to build long-term, lasting customer relationships. 

However, fairly early on, the company was not operationally run by the funding families, instead they had professional managers to lead the company. One very interesting fact is that Goldman Sachs has typically had two persons in similar leading positions at the same time. It has most often been a leader pair, not just one leader. For many, especially for leadership consultant, this may sound strange, but in Goldman Sachs' case, it has worked out well. One could say extraordinary well, taking into account that during the World War I, the Goldmans were on the German side and Sachs on the Alliance's side, and almost throughout the history, the one leader has been a Republican and the other a Democrat. 

But still what is so special in Goldman Sachs' culture? Well, according to Endlich it's a culture of hard working. Goldman Sachs hires the very most talented young people from the best universities, but to be brilliant and wise is not enough, the more important is that you fit into the house's culture. There is a great competition to get in, but when you get in, the really competition only starts, if - and as almost everyone is - you are aiming to become a partner someday. It's not just office hours you are entitled to work at Goldman Sachs, it's more like 24/7. You must be able to give away many other thins in your life if you are willing to succeed at GS. It's more like a life style and a whole life career than just a job. 

Although Endlich highlights the importance of culture to Goldman Sachs, one can easily notice that the culture has also changed a lot during the years, while the company itself has changed a lot. Nowadays it's a global market leader in many fields of finance. It takes great risks and it has also suffered from bad reputation in some cases. Before it was a partnership and proud of it, nowadays it is a publicly listed company like the others. Still today, there is some speciality, if your business card is of Goldman Sachs. 

The book is a fascinating story of the company's great history. I would say it is a must read for everyone working in the finance, or especially in investment banking. Goldman Sachs has launched many successful innovations, although they have never been the pioneers of innovation. There is a lot to learn for many about how the investment bank operates, and especially how to lead an investment bank into success. 

Key points:

• Goldman Sachs began the century as a little-known family business with a minor reputation and a huge dream. It ends the century as perhaps the best-known investment bank in the world, one of the greatest financial success stories of the twentieth century.
• The firm's success has rested solidly on three legs: its leadership, its people and its culture. Great companies have great leaders -men and women who stand out in their own age and then go on to secure a place in history. Goldman Sachs has been run by men of extraordinary vision and ability. Each senior partner has stamped his world view on the firm in a way that fit remarkably well with the times. And whether speaking to partners, competitors, former employees, or clients, the conclusion is always the same: Goldman Sachs hires the very best people in the industry, seeking out the brightest and most ambitious recruits who will fit into the confines of its culture. That culture, widely emulated across the industry, has been the blueprint for the firm's success and has remained unique. 
• Goldman Sachs's traditional strengths lay in the field of investment banking, in raising capital for large corporations or arranging mergers and acquisitions.
• A partnership is a much more personal organization structure than a corporation. 
• Everyone here knows we have restraints on capital. Capital should be a restraint. It helps you make selections. You have to make choices. - John Whitehead
• Not everyone can be the first with a new idea, but there is no excuse for not copying a good idea quickly.
• Clients are simply in your custody. Someone before you established the relationship and someone after you will carry it on.
• Greed, the second deadly killer on Wall Street, is best contained by focusing attention on the business five years hence rather than on the size of this year's Christmas bonus. "Greedy, but long-term greedy".
• Steve Friedman has summed up the value of ownership by saying, "No one ever washes a rental car."
• The firm's culture, the sum of its shared beliefs, is legendary on Wall Street. This more than anything else sets Goldman Sachs apart from its competitors. Widely envied and copied, the firm sometimes vilified for being too conformist. Yet there can be little doubt that the firm's culture has worked to remarkable effect. 
• The economic and cultural interest is to cooperate. 
• The interest of the partners, while diverging on some matters, were entirely coincident on the issue of profitability. There was one pot from which all partners drew their income. Partners' compensation was by and large tied to the overall profitability of the firm (individual share holdings were reallocated every two years, but in any given year, the percentages already set, a partner's compensation was a direct function of the whole firm's profitability). 
• Culture is taken very seriously at Goldman Sachs. It begins in the recruitment process, long before a formal offer is extended. Brains are not enough. The first couple of interviews determine whether a candidate meets the firm's intellectual standards; the remainder, where far more candidates stumble, are used to determine "fit". 
• Fitting into the firm's culture is essential at Goldman Sachs, and rugged individualism has no place. 
• At Goldman Sachs we say "we", we never say I. 
• "You cannot be just an employee at Goldman Sachs". The firm demands that you be a contributor. Total commitment to the firm is expected. The firm is special, and you are special or you would not be here. Simply doing the job you were hired to do is not enough.
• Partners own and run the company, so management is up close and personal. They sit on the trading desks, work on the deals, and labor as hard or harder than their staff. Their focus is unmatched, their commitment unfettered. 
• One of the most visible manifestations of the firm's culture is its emphasis on understatement. 
• Money is for bank accounts, not for flashing about. 
• The emphasis at Goldman Sachs is on creating wealth rather than displaying it. There is nothing to betray that this is the center of America's wealthiest companies and the workplace of some of its richest men and women. Discretion is everything. "The men in they gray suits"
• It's a combination of outstanding people and a strong culture. 
• For most of its long and illustrious history Goldman Sachs was run by three families: the intermarried Goldmans and Saches and the upstart Weinbergs. 
• Money is always fashionable. 
• From 1890s until World War I, investment banking as it is now known came into being. The country needed capital, and a new breed of investment banker was there to help to provide. 
• The established banking firms of the day - J.P.Morgan, Kuhn Loeb & Co, and Speyer & Co - were financing the massive expansion of the utilities and the railroads. 
• Henry Goldman argued that the value of retail business should be calculated based on the rate at which it turned over its inventory, or how rapidly it generated cash. This, not the value of its physical assets, would determine its ability to meet debt obligations and secure a profit. From there he went on to develop more fully the notion of valuing a company on the basis of its earning power and hence its price-earnings ratio - this is still the most widely used method for valuing common stocks. 
• Most men can stand adversity; very few can stand success.
• The trick to successful investment banking was to line up a buyer for any issue before you bought it. "Something well bought is half sold." - Gus Levy
• Sidney Weinberg attended an average of two hundred fifty board or corporation committee meeting a year. Fortune magazine dubbed him "the directors' director", but to many he was known as "Mr Wall Street". 
• Weinberg was fanatical about using only the products manufactured by companies he represented. 
• "I'm an investment banker. I don't shoot craps. If I had been a speculator and taken advantage of what I knew I could have five times as much as I have today". But Weinberg's highest priority was establishing a top investment bank with first-rate client list - not making money for himself or Goldman Sachs. 
• Levy, a man without a degree, had his own system for staff recruitment. Early in the morning, before the markets opened, he would invite high schools seniors into office to play bridge or poker with him. He would play whichever game each visitor knew best, watching how his opponent's mind worked. 
• During the first hour in the office Levy wrote his plan for the day on a yellow legal pad and would not rest until every item of the plan was crossed off. 
• Troubles or not, no Goldman Sachs partner should begin his career in debt. 
• Watch of the excesses
• Success comes only to those who could recognize and correctly value risk. 
• Goldman Sachs's success in the 1980s can be attributed not only to what it did but perhaps, more important, to what it did no do. 
• "Arrogance and politics will kill you, someday it will kill you." - Weinberg
• Friedman considered 3 a.m. part of the working day for anyone committed to a career at Goldman Sachs. 
• Prior to the 1970s, a company or its banker might propose a merger with another firm, it might even cajole or attempt to persuade its target, but it would never actively and openly pursue to merger uninvited. But beginning in the early 1970s, the civilized world of investment banking came to an abrupt end as major U.S. companies and their investment bankers cast aside more than a century of tradition that dictated all takeovers must be friendly. "The notion that you would raid a company was so ungentlemanly that in the early stages it was almost considered an immoral act. In the late 1960s and early 1970s it was considered improper by the generalist banker to even suggest to a CEO that he consider selling his business. It was like asking him to sell one of his children. It was worst that you could suggest."
• In 1966 Goldman Sachs M&A revenues were USD 600 000. In 1980, M&A revenues had risen to about USD 90 million. By 1989, M&A was bringing in USD 350 million, and eight years later it would be a billion-dollar business. 
• M&A was hugely profitable on its own, but now it had become a new business development arm of the firm. 
• Our clients' interest always come first. Our experience shows that if we serve our clients well, our own success will follow. 
• Our assets are people, capital and reputation. If any of these are ever lost, the last is the most difficult to remain. 
• We stress teamwork in everything we do. We have no room for those who put their personal interest ahead of the interest of the firm and its clients. 
• Our profits are key to our success. They replenish our capital and attract and keep our best people. 
• It is our practice to share our profits generously with all who helped create them. Profitability is crucial to our future. 
• An unwritten yet closely adhered to fifteenth principle is that of secrecy; it is understood by almost every employee that the firm's business is confidential.
• "Never tell anyone how much money you make, just smile on the way to the bank. "- J. Aron
• Losing money from time to time was to be expected, but losing without knowing why was a very serious concern. 
• Goldman Sachs facilitated the highly complex process of selling government-owned assets to the public in twenty-five different counties including Argentina, Germany, Mexico, Finland, India and Thailand. Only a handful of other investment banks had the international research, trading, and sales expertise to complete these major asset sales. 
• "The minute you exchange the role of agent for one as principal, you change the traditions of your business. If you're looking for deals for yourself, you can't do the best for your client". - John Whitehead
• Goldman Sachs had a number of distinct competitive advantages: close industry relationships, sophisticated financial knowledge and resources, and an unmatched window on the flow of deals. Capitalizing on these advantages, the firm would invest in minority stakes in established operating companies through negotiated transactions that were friendly on both sides. Many viewed Goldman Sachs as an ideal financial partner. 
• Principal investments  helped the firm in its client business. When a client was looking for capital the firm's banker could now offer it an equity underwriting, a bond underwriting, or an investment from one of the firm's own funds. In the fall of 1991 the firm raised an investment fund, called GS Partners I, and this time committed USD 300 million of the USD 1 billion fund. In 1995 the firm raised USD 1,75 billion for GS Partners II, contributing a second USD 300 million. Principal investment revenues rose almost tenfold between 1990 and 1993, while investment banking division as a whole saw its revenues double. 
• The goal of the principal investments are is to seek investment opportunities - generally between USD 25 million and USD 250 million, located anywhere in the world - that will yield an excess return. Desirable investments have a five to seven year time horizon after which the firm, through public offering, sale, or merger, can exit with its cash. These are not venture capital opportunities, but rather partnerships with existing operating companies looking to expand. The area has become central to Goldman Sachs, spinning off new business opportunities to many other departments.
• The firm's investments are eclectic and opportunistic. 
• The returns from the principal investments business would far outstrip what could be achieved simply serving clients. The principal investment area has grown to between USD 4 billion and 4.5 billion in assets, and its annual compounding return exceeds 30 percent. 
• Unlike income generated by client fees, these transactions involve risking the firm's own capital. The importance of the change was lost on no one, and top management readily acknowledged that the firm would not prosper simply by doing agency and advisory business for clients. 
• Losses are part of trading, learn something from them and move on. As long as there are risks there will be losses. If the day ever comes when there are no risks, there will also be no profits. 
• The Goldman Sachs mystique was born secrecy and success. The mystique only grew with financial success. Everyone on Wall Street wanted to be a Goldman Sachs partner. There was no better-paying job in the world than working on Wall Street. And there was no better-paying job on Wall Street than being a partner of Goldman Sachs. 
• The first rule of Wall Street: Know your client. 
• By the early 1990s investment banking was an information processing business, not in the technical sense but in the sense of moving valuable information around the globe to the greatest advantage of the firm and its clients. 
• The work ethic at Goldman Sachs is exceedingly strong. Secretaries answer the phones from 7a.m. on, and meeting often begin earlier or are scheduled for as late as 10 at night. Because of the firm's global coverage, conference calls can occur any time of the day or night. Breakfast, lunch, and sometimes even dinner are eaten at one's desk, unless there is a client involved. Increased seniority only heightens the time demands. 
• The culture of Goldman Sachs - the team ethic and long-term approach to business - had acted as a force for self-restraint, mitigating the need for rigid and formal controls. Long workweeks, business suits, and accountability to management were all part of the package. Loyalty to the firm and its partners meant that almost everyone had traded the firm's capital as if it were their own. 
• What is the difference between Tanzania and Goldman Sachs? One is an African country that makes USD 2.2 billion a year and shares it among 2.5 million people. The other is an investment bank that makes USD 2.6 billion and shares most of it between 161 people. 
• A leader passes on a culture not just by what he says and does, but also by whom he selects for succeeding generation of leadership. 
• "Good firms worry about competition. Great firms worry about their clients". - Paulson

Mistä raha syntyy?

Jo vuonna 1892, Carl Menger, itävaltalaisen taloustieteen perustaja ja rajahyötyteorian kehittäjä, pystyi selittämään loogisesti ja ymmärrettävästi, miten ja miksi raha syntyy teoksessaan The Origins of Money. Raha on ihmisten luoma vaihdon väline. Ihmisten toiminnassa tietty hyödyke tai tietyt hyödykkeet tulevat muita hyödykkeitä helpommin vaihdettaviksi ja tämän kehityksen lopputuloksena syntyy laajasti hyväksytty vaihdon väline eli raha. 

Carl Menger, 1892, The Origins of Money

Käytännössä tämä tarkoittaa yksinkertaistetusti sitä, että jos A tuottaa viljaa, B lihaa ja C on kalastaja, pystytään vaihdantaa toteuttamaan suoran vaihdannan (kalasta lihaan) lisäksi myös siten, että kalastaja C vaihtaa kalat viljaan ja hankkii viljalla lihaa, jos lihan tuottaja B ei halua ottaa kalaa vaihdossa. Tällöin viljasta on muodostunut vaihdon väline, koska se hyväksytään vastikkeena laajasti ja koska sen vaihtaminen on helppoa. Viljaa voidaan myös jakaa pienempiin yksiköihin kuin kalaa tai lihaa. Siispä viljasta muodostuu käytettävän hyödykkeen lisäksi vaihdon väline eli raha. 

Jotta hyödyke voi saavuttaa rahan aseman, on sillä oltava tiettyjä ominaisuuksia, joita tarkastelemalla Menger päätyi selittämään rahan synnyn. Tällaisia ominaisuuksia on kuvattu kappaleessa "Concerning the Causes of the Different Degrees of Saleableness in Commodies", joka on Mengerin teoksen ydinkappale ja löytyy kokonaisuudessaan alta. Menger päätyy johtopäätöksissän siihen, että kulta ja metallit ovat luonnollisia vaihdon välineitä eli rahoja, koska ne täyttävät hyvän vaihdettavuuden kriteerit eli hyvän rahan ominaisuudet. Vastakohta Mengerin "luonnolliselle rahalle" on valtion luomat paperirahat, jotka eivät ole hyödykkeitä itsessään, ja joilla ei siten ole arvoa itsessään. Koska paperirahaa voidaan painaa rajattomasti, niiden arvo ei määräydy markkinoilla ihmisten vaihtaessa hyödykkeitä toisiin vapaaehtoisessa vaihdannassa vaan niiden arvo määräytyy rahan kokonaismäärän kehityksen ja siitä, kuinka uskottavana ja hyväksyttävänä kyseinen paperiraha toimii vaihdon välineenä. 

Mengerin teos on siinä mielessä legendaarinen, että se innoitti Ludwig von Misesin kehittämään oman teoriansa rahasta ja luotosta (Theory of Money and Credit). Mises viittaa useasti Mengeriin oppi-isänään ja Itävaltalaisen koulukunnan perustajana. Mengerin kirja on hyvin lyhyt, 52 sivua, ja sen voi ladata PDF:nä luettavaksi ilmaiseksi täältä. Mengerin lukemisen arvoinen laajempi biografia löytyy täältä. Hyvä analyysi Mengerin rahateorian ja Cartalistin rahateorian väliltä löytyy täältä. 

Concerning the Causes of the Different Degrees of Saleableness in Commodities

The degree to which a commodity is found by experience to command a sale, at a given market, at any time, at prices corresponding to the economic situation (economic prices), depends upon the following circumstances.

1.  Upon the number of persons who are still in want of the commodity in question, and upon the extent and intensity of that want, which is unsupplied, or is constantly recurring.

2.  Upon the purchasing power of those persons.

3.  Upon the available quantity of the commodity in relation to the yet unsupplied (total) want of it.

4.  Upon the divisibility of the commodity, and any other ways in which it may be adjusted to the needs of individual customers.

5.  Upon the development of the market, and of speculation in particular. And finally.

6.  Upon the number and nature of the limitations imposed politically and socially

upon exchange and consumption with respect to the commodity in question.

We may proceed, in the same way in which we considered the degree of the saleableness in commodities at definite markets and definite points of time, to set out the spatial and temporal limits of their saleableness. In these respects also we observe in our markets some commodities, the saleableness of which is almost unlimited by place or time, and others the sale of which is more or less limited.

The spatial limits of the saleableness of commodities are mainly conditioned—

1.  By the degree to which the want of the commodities is disturbed in space.

2.  By the degree to which the goods lend themselves to transport, and the cost of transport incurred in proportion to their value.

3.  By the extent to which the  means of transport and of commerce generally are developed with respect to different classes of commodities.

4.  By the local extension of organised markets and their inter-communication by “arbitrage.”

5.  By the differences in the restrictions imposed upon commercial inter-communication with respect to different goods, to interlocal and, in particular, in international trade.

The time limits to the saleableness of commodities are mainly conditioned—

1.  By permanence in the need of them (their independence of fluctuation in the same).

2.  Their durability, i.e., their suitableness for preservation.

3.  The cost of preserving and storing them.

4.  The rate of interest.

5.  The periodicity of a market for the same.

6.  The development of speculation and in particular of time-bargains in connection with the same.

7.  The restrictions imposed politically and socially on their being transferred from one period of time to another.

All these circumstances, on which depend the different degrees of, and the different local and temporal limits to, the saleableness of commodities, explain why it is that certain commodities can be disposed of with ease and certainty in definite markets, i.e., within local and temporal limits, at any time and in practically any quantities, at prices corresponding to the general economic situation, while the saleableness of other commodities is confined within narrow spatial, and again, temporal, limits: and even within these the disposal of the commodities in question is difficult, and, in so far as the demand cannot be waited for, is not to be brought about without a more or less sensible diminution in price.

Poiminnot

• Individuals decide what the most marketable good is for use as a medium of exchange. 
• The theory of money necessarily presupposes a theory of the saleableness of goods.
• It is an error in economics, as prevalent as it is patent, that all commodities, at a definite point of time and in a given market, may be assumed to stand to each other in a definite relation of exchange, in other words, may be mutually exchanged in definite quantities at will. The truth is, that even in the best organized markets, while we may be able to purchase when and what we like at a definite price, viz.: the purchasing price, we can only dispose of it again when and as we like at a loss, viz.: at the selling price.
• A high rate of saleableness in a commodity consists in the fact that it may at every moment be easily and surely disposed of at a price corresponding to, or at least not discrepant from, the general economic situation—at an economic, or approximately economic, price.
• Men have been led, with increasing knowledge of their individual interests, each by his own economic interests, without convention, without legal compulsion, nay, even without any regard to the common interest, to exchange goods destined for exchange (their “wares”) for other goods equally destined for exchange, but more saleable.
• It lies in the economic interest of each trafficking individual to exchange less saleable for more saleable commodities.
• When the relatively most saleable commodities have become “money,” the great event has in the first place the effect of substantially increasing their originally high saleableness.
• The less saleable are the goods brought by an economic subject to market, the more unfavourably, for his own purposes, will his economic position compare with the position of those who bring money to market.
• The practice of every-day life, as well as jurisprudence, which closely adheres for the most part to the notions prevalent in every-day life, distinguish two categories in the wherewithal of traffic— goods which have become money and goods which have not. And the ground of this distinction, we find, lies essentially in that difference in the saleableness of commodities set forth above.
• Money has not been generated by law. In its origin it is a social, and not a state institution. sanction by the authority of the state is a notion alien to it. On the other hand, however, by state recognition and state regulation, this social institution of money has been perfected and adjusted to the manifold and varying needs of an evolving commerce, just as customary rights have been perfected and adjusted by statute law.