Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta

Samoin kuin Björn Wahlroosin ensimmäinen teos Markkinat ja demokratia - loppu enemmistön tyrannialle, myös hänen toinen teos Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta tuntui jotenkin tulleen sisältönsä osalta ohitetuksi varsin vähäisellä julkisella keskustelulla. Wahlroosia kyllä haastateltiin uuden kirjan julkistamisen aikoihin, mutta varsin vähän olivat toimittajat paneutuneet kirjan sisältöön, mistä syystä asiakeskustelu sisällöstä jäi sivuun ja päähuomio meni muuhun, kuten Wahlroosin muuttamiseen Ruotsiin. Ehkä se kertoo osittain Suomessa käytävän julkisen taloustieteellisen keskustelun tasosta. Harmi, koska kirja on erinomainen.

Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta

Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta

Wahlroosin aiempi teos Markkinat ja demokratia oli loistava taloudellinen ja yhteiskunnallinen teos. Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta jatkaa vähintäänkin samalla tasolla. Kirjat täydentävät sopivasti toisiaan, koska niissä otetaan varsin erilainen lähestymistapa samaan ilmiöön eli talouteen ja yhteiskuntaan. Siinä missä Markkinat ja demokratia on yhteiskunnallisempi, analyyttisempi ja pohjaa enemmän historiallisten syiden selittämiseen, Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta ottaa tarkasteltavakseen ennen kaikkea tieteellisestä maailmasta talouteen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun tulleet virheteoriat. Wahlroosin mukaan talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta ovat:
  1. Menokuri tukahduttaa talouskasvun
  2. Kapitalismi johtaa luonnonvarojen riistoon
  3. Alijäämät hoituvat veronkorotuksilla
  4. Tuloerot haittaavat talouskasvua
  5. Inflaatio on kuluttajahintojen nousua
  6. Markkinat eivät toimi tehokkaasti
  7. Korot eivät voi laskea alle nollan
  8. Vapaita markkinoita ei ole
  9. Euforiat, paniikit ja romahdukset ovat helposti estettävissä
  10. Keskuspankkien pitäisi vain torjua inflaatiota
Listauksesta löytyy varmasti monia mielipiteitä, mutta tämän kymmenen kohdan kautta Wahlroos tulee kirjassaan käsitelleeksi kiitettävän laajasti erilaisia taloudellisia ilmiöitä. Selvää on, että Wahlroos puolustaa kapitalismia ja markkinataloutta ja tekee sen hyvin argumentoiden. Käsittelen Wahlroosin omistajuutta koskevat kohdat omana erillisenä blogitekstinä, koska niihin kiinnitin kiinnostuksestani johtuen erityishuomiota. Nämä sisältyivät kappaleeseen "Kapitalismi johtaa luonnonvarojen riistoon". Kymmenestä kohdasta varsin moni kannattaa lukea sekä Kreikan että Suomen tilanne takaraivossa. Tällöin useat julkisuudessa esitetyt poliittiset mielipiteet ja vaatimukset aukeavat uudessa valossa.

Kannattaa myös tutustua kirjan loppuosan viitteisiin ja lähteisiin. Sieltä kun paljastuu, kuinka tarkkaa työtä Wahlroos on kirjoittaessaan tehnyt. Hänen lukeneisuutensa on kiitettävän laajaa, kattaen sekä aiemmat klassikot että tämän päivän keskeisimmät kirjoitukset. Lähdeluettelosta löytyy hyviä vinkkejä, jos haluaa kartuttaa omaa taloustieteen tuntemustaan.

Kansainvälisen tason talousajattelija

Kirja julkaistaan suomen lisäksi englanniksi ja ruotsiksi. Näyttäisi siltä, että kirjan myötä Wahlroosin tavoitteena on kansainvälistyä tunnettuna talousajattelijana eli saavuttaa seurattu asema vähintäänkin Pohjoismaissa, mutta myös Lontoossa. Hyvä niin, koska ajattelijana ja kirjoittajana Wahlroos kyllä pärjää vertailussa myös kansainvälisillä kentillä.

On kunnioitettavaa, että hän jaksaa jakaa ajatuksiaan ja kirjoittaa, yhtä hyvin hän voisi olla tekemättä niin. Jaksan siis ihmetellä hänen ajankäyttöään ja kykyään yhdistää merkittävät liike-elämän positiot, luottamustehtävät ja esiintymiset näinkin tuotteliaaseen kirjalliseen tuotantoon. Harva yritysjohtaja pystyy tuottamaan koskaan elämänsä aikana näin tasokasta kirjallista kontribuutiota ja toisaalta harva kokopäiväinen kirjoittaja on saanut mitään merkittävää aikaiseksi yrityselämässä. Nämä huomioiden Wahlroosin panos molemmilla saroilla on kunnioitettava ja ihailtava.  

Jos molemmat Wahlroosin kirjat ovat vielä lukematta, suosittelisin nyt aloittamaan ensin jälkimmäisestä. Se on helpompi luettava ja ajankohtaisempi. Molemmat kirjat kuuluvat taloutta seuraavien pakollisiksi lukukokemuksiksi, ellei sitten satu olemaan maailmankuvaltaan niin Wahlroosin vastakohta, että ei siitä syystä suostu teoksiin tutustumaan.

Toivottavasti Wahlroos jatkaa kirjoittamistaan myös jatkossa. Erityisen mielenkiintoista olisi lukea hänen muistelmansa ja näkemyksensä yrityselämän eri käänteistä eli katsaus kulissien taakse, sitten kun niistä asioista voi kirjoittaa.

Wahlroosin julkistamistilaisuuden puhe löytyy täältä alta. Haastattelukysymyksissä huomaa valitettavasti epäsuhdan kysyjän ja vastaajan välillä, vastaajan eduksi. Sama pätee muihinkin moniin muihinkin hänestä tehtyihin haastatteluihin; huonoihinkin kysymyksiin irtoaa erinomainen vastaus.

Poiminnot
  • Markkinatalous on onnistunut melkein kaikessa. (49)
  • Kalat ovat aina olleet markkinoille hankala tapaus. (49)
  • Markkinatalouden synnyttämä talouskasvu on kieltämättä rasittanut ympäristöä. (50)
  • Niin vaikeaa kuin onkin se myöntää, on olemassa asioita, joita ei voi rahalla ostaa - tosin ei kovin montaa. (68)
  • Keynesiläisyyden tuloksia on pakko pitää vaikuttavina - ainakin julkisen velan määrällä mitattuna. (73)
  • Vapaa-aika on itse asiassa muutoin kattavan verotuksen taloudessa lähes ainoa hyödyke, jota ei veroteta. (77)
  • Julkiselle taloudelle rikkaiden verottaminen on sivuseikka. Asiasta varmistuaksesi riittää, että katsot, kuinka moni miljonääri maksaa veroja kotikuntaasi. (84)
  • Koska verotuksen tarkoitus ei ole maksimoida valtion verotuloja, vaan kerätä riittävästi rahaa tärkeinä pidettyjen julkisten menojen kattamiseksi, Lafferin käyrien tarkastelu ei tarjoa meille vastausta verotuksen optimaalisen tason määrittelyyn. (94)
  • Pitkällä aikavälillä talouskasvulle tärkeintä ei ole kulutus, vaan investoinnit inhimilliseen pääomaan ja uuteen tekniikkaan. (110)
  • On selvää, että ihmiskunta ei pelaa enää nollasummapeliä. (117)
  • Paras keino auttaa kaikkein köyhimpiä ei siis näytä olevan tulonsiirrot vaan talouskasvun vahvistaminen. (119)
  • Nykyisin suurin osa varallisuudesta on itse asiassa inhimillistä pääomaa, ja suurin osa kiinteästä omaisuudesta on rahoitusvarallisuutta, jota omistavat työeläke- ja sijoitusrahastot sekä pääomasijoittajat osakkeiden tai velkapapereiden muodossa. (121)
  • Osa inhimillisestä pääomasta on kasvanut akateemisen sivistyksen uljaimmissa tyyssijoissa kuten Harvardissa, Stanfordissa ja Oxfordissa vietettyjen vuosien aikana. Mutta kun tarkastelee omalla työllään vaurastuneiden miljonäärien akateemisia saavutuksia, näyttäisi inhimillinen pääoma olevan jotankin muutakin: havainnointi- ja oppimiskykyä, teknisiä ja tieteellisiä taitoja, mielikuvitusta, kunnianhimoa ja henkilökohtaista kurinalaisuutta. Riittää kun vilkaisee Forbes-lehden maailman rikkaimpien ihmisten luetteloa. Luettelon kärjestä puuttuvat silmiinpistävästi varakkaat perilliset. Kieltämättä Kochin veljekset perivät aikoinaan yhtiön, josta he ovat sittemmin huolehtineet erittäin hyvin, ja hieman kärkisijojen alapuolella Waltonin perhe on hyvin edustettuna, mutta yli puolet 50 rikkaimmasta ihmisestä voidaan luokitella yrittäjiksi. Harvat maineikkaiden sukujen perillisistä ovat enää maapallon rikkaimpien joukossa. ... Toinen ilmeinen havainto on se, että muodollisella koulutuksella ei näytä juuri olevan yhteyttä suureen rikastumiseen. Maailman rikkaimmat ihmiset, Carlos Slim, Bill Gates, Amancio Ortega, Warren Buffet ja Larry Ellison, ovat loistavia liikemiehiä ja luovia ajattelijoita, mutta heillä ei ole paljoakaan muodollista akateemista koulutusta. (121)
  • Joseph Stiglitzin väite siitä, että kalliit lukukausimaksut ja yliopistojen rahoittajia suosivat opiskelijavalinnat tekevät pienituloisten vanhempien lapsien pääsyn huipputason yliopistoihin liki mahdottomaksi, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Parhaimmat yliopistot pysyvät akateemisesti vertailulistojen huipulla vain kilpailemalla parhaasta opiskelija-aineksesta. Lahjakkaille mutta vähävaraisille opiskelijoille myönnetty taloudellinen tuki ja vapautukset lukukausimaksuista ovat merkittävä osa tuota kilpailua. (122)
  • Olen itse aikoinaan yhtiöittänyt inhimillisen pääomani pörssilistatun yhtiön muotoon ja myynyt sen sitten pari vuotta myöhemmin ehdolla, että jään johtamaan yhdistymisessä syntynyttä uutta yhtiötä. (127)
  • Markkinatalouden taloudellinen vapaus on palkinnut yrittäjiä ja sijoittajia ruhtinaallisesti. (130)
  • Inflaatio on rahan (suhteellisen) hinnan laskua - tai toisin ilmaistuna rahan ostovoiman heikentymistä. (139)
  • Inflaatio on yksinkertaisesti rahan vaihtoarvon alentumista, jonka aiheuttaa ylitarjonta suhteessa rahan kysyntään. Vastaavasti deflaation aiheuttaa rahan puute eli alitarjonta. (146)
  • Inflaatio ei ole enempää eikä vähempää kuin rahan ylitarjontaa suhteessa tavaroiden ja palveluiden tuotantoon. (147)
  • Inflaatio on aina ja kaikkialla rahataloudellinen ilmiö. (147)
  • Vaikka elvyttävä rahapolitiikka ei pysty poistamaan talouden rakenteellisia heikkouksia, keskuspankkien toiminnalla on suuri merkitys. Siksi niitä ei pidä äärilibertaarien ehdotuksen mukaisesti yksityistää. Keskuspankkien tärkeintä tehtävää ei edes mainita rahan kvanttiteoriassa; niiden tulee turvata raha- ja luottomarkkinoiden toiminta. Se on ratkaisevan tärkeää, koska vakavat rahoitusmarkkinoiden häiriöt ovat yksi keskeisimmistä taantumien aiheuttajista. (158)
  • Euroopan teollisella suurvallalla (Saksa) on yhä maanosan vanhentunein, tehottomin ja taloudellisesti heikoin pankkijärjestelmä. (160)
  • Markkinat eivät tuota uutta ja alkuperäistä tietoa. Niiden kyky ennustaa tulevaisuutta rajoittuu siihen, että ne organisoivat erittäin tehokkaasti markkinaosapuolten näkemyksiä. ... Markkinat eivät innovoi tai visio. (167)
  • Markkinat ovat yksinkertaisesti vain erittäin tehokas koneisto, joka kokoaa ja käsittelee markkinaosapuolten tuottamaa tietoa. Ne tarjoavat käyttäjilleen kannustimet tuoda julki tietoa ja hyödyntää sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Sillä tavoin markkinat varmistavat sen, että niiden käytössä on (kaikki) olennainen tieto. (168)
  • Vaikka täydellisen tehokkaille markkinoille asetetut kolme edellytystä eivät koskaan todellisuudessa toteudu, eivät markkinat ole tehottomat. (170)
  • Markkinoita ei juuri kiinnosta, miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. (171)
  • Tutkiessaan rahoitusmarkkinoita taloustieteilijä pääsee lähimmäksi luonnontieteitä, koska hänen käytössään ovat tietokannat, jotka täyttävät määrällisesti ja laadullisesti tiukat kriteerit. (172)
  • Markkinat ovat iso demokraattinen mekanismi, jonka osina me kaikki muokkaamme talouttamme hyvinvointimme maksimoimiseksi. (187)
  • Ilman tehottomia markkinoita keynesiläiseltä teorialta putoaa pohja. (189)
  • Sata vuotta kestänyt inflatorisen rahapolitiikan aikakausi on selvästi tullut päätökseen. (207)
  • Euroopan mailla ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa lyhentää kasvattamiaan velkavuoria. Nyt ei tarvita lisää velkaelvytystä katastrofia viimeistelemään, vaan rahan tarjontaa lisäävää ja kasvua tukevaa rahapolitiikkaa, joka kasvattaa luottojen tarjontaa ja heikentää euron ulkoista arvoa. (213)
  • Kuten Schumpeter totesi, kapitalismi on mitä suurimmassa määrin luovaa tuhoa; se on henki, joka synnyttää kilpailua ja talouskasvua. (230)
  • Matematiikka on (yksinkertaisesti) oikeassa olemisen tiedettä. (245)
  • Markkinat valitsevat sijoittajista voittajat ja kitkevät pois häviäjät. (255)
  • Harva menestyksekäs pääomasijoittaja kuvittelee onnistuvansa enemmän kuin ehkä 20-prosenttisesti. Kun alkuvaiheen yrityksiin sijoitetaan, jopa neljä viidestä sijoituksesta epäonnistuu. (259)
  • En näe mitään ilmeistä syytä, miksi emme antaisi ihmisten päättää itse sijoituksistaan. (259)
  • Yhteiskunta tarvitsee riskinottoa tekniikan kehityksen tueksi; on siis periaatteessa yhteiskunnan etujen mukaista, että tekniikan kehityksen edistämiseen sijoitetaan runsaskätisesti. (259)
  • Ihmiset ovat aina - ja kaiketi hyvästä syystä - suhtautuneet epäluuloisesti pankkiireihin, ja vaikka useimmat ihmiset todennäköisesti pitävät keskuspankkiireja tavallisia pankkiireja luotettavimpina, ovat he silti pankkiireita. (293)
  • On turha kuvitella, että kulta muodostaisi kiintopisteen muuten alati muuttuvassa rahatalouden universumissa. (295)
  • Minimipalkka, transaktioverot, maataloustuet, yksinkertaistetut rahapoliittiset tavoitteet ja etuusperusteiset eläkkeet. Ne kaikki edustavat aatteellista perintöä, josta meidän pitää ennen pitkää päästä eroon, jos haluamme vauraan yhteiskunnan, jossa vallitsee täystyöllisyys. (320)
  • En ole mitenkään vakuuttunut, että monetkaan esimerkeistä, jotka Michael J. Sandel (2012) mainitsee kirjassaan What Money Can't Buy, ovat todella sellaisia, että niitä ei voisi rahalla ostaa. (328)

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Sananvastuu

Viime päivinä on perustellusti ollut kiitettävän paljon puolustajia sananvapaudella. Hyvä näin. Charlie Hebdon terroritapaus on vastenmielinen ja tuomittava teko piste. Kaiken tämän keskellä olen kuitenkin etsinyt analyyseista yhtä käsitettä. Sananvastuu. Responsibility of Speech. Vapaus ja vastuu kun on perinteisesti liitetty tiiviisti toisiinsa. 

Kunnia sananvapaudelle ja sen puolesta menehtyneille

Heti alkuun on syytä todeta, että olen kaikkien sananvapauden puolustajien kanssa samaa mieltä, eikä tarkoitukseni ole kyseenalaistaa lainkaan tämän perusoikeuden puolustajia. Päinvastoin. Samoin on syytä myös tehdä selväksi, että tuomitsen totaalisesti toteutetun törkeän terroriteon. Kun kuitenkin tapahtunutta halutaan analyyttisesti tarkastella, on kenties tarpeen pysähtyä myös pohtimaan sitä, mitä sananvapaus oikeastaan tarkoittaa ja miten se ilmenee eri tilanteissa käytännössä. Sananvapaus kun on helposti käsite, jota kukaan ei vastusta, mutta sen erilaiset sovellukset käytännössä saavatkin jo aikaan erilaisia arvovalintoja. 

Sananvapaus ja sananvastuu

Jos lähtee liikkeelle klassisen liberalismin vapauden perusajatuksesta niin ihminen on vapaa tekemään mitä tahansa, kunhan ei loukkaa toisia. Tähän on hyvä peilata myös sananvapauden perimmäistä luonnetta. Onko nimittäin niin, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että ihminen on vapaa sanomaan mitä tahansa vai päteekö myös toisten vapauksien kunnioittaminen sananvapauteen eli ihminen on vapaa sanomaan mitä tahansa, kunhan ei loukkaa toisia? Näillä kahdella kun on eroa. 

Sananvapautta on oikeus ilmaista mielipiteensä vapaasti ja vapaus olla tulematta tuomituksi mielipiteensä takia. Kuten hyvin todetaan, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä ja sen ilmaisemiseen, ja vaikka kaikki muut olisivat yhtä vastaan, on muiden tehtävänä kunnioittaa tämän yksilön oikeutta mielipiteeseensä. Tämä on tärkeä perusta ja tästä varmasti vallitsee laaja yhteisymmärrys. 

Jokaisen sanan sanoo aina yksilö

Sananvapauteen kuuluu oikeus sanoa mitä tahansa, missä tahansa ja mistä tahansa. On myös muistettava, että jokaisen sanan sanoo aina yksilö. Sananvapaus on siis ennen kaikkea yksilön oikeus. Mutta onko olemassa vapautta ilman vastuuta? Seuraako vapaudesta vääjäämättä myös vastuu? Siis sananvapaudesta sananvastuu? Onko yksilöllä ainoastaan henkilökohtainen oikeus puhua mitä tahansa vai onko hänellä myös henkilökohtainen vastuu sanoistaan? Olen pohtinut itse asiaa kolmen käytännön ympäristön kannalta: 
  • Nakkikioski: Soitat nakkikioskilla aamuyöllä muille suutasi, haukut ja solvaat heitä, ja lopulta joku ärsyyntyy ja vetää sinua turpaan. Väkivalta on ilman muuta tuomittava teko. Voidaan kuitenkin kysyä, oletko vain käyttänyt sananvapauden oikeutta sanoa mitä sylki suuhun tuo ja tilanteesta provosoitunut on ainoa juridisesti ja moraalisesti syyllinen?
  • Jääkiekkokaukalo: Olet kaukalon ärsyttäjä. Soitat suutasi ja teet koko ajan pikkukoiruuksia ärsyttääksesi vastustajia. Se on sinun roolisi. Lopulta joudut kovan kohtelun kohteeksi, joko taklauksen tai tappelun. Onko vain malttinsa menettänyt tässä tapauksessa se joka toimii väärin? Vai onko niin, että on oma tiedostettu valintasi, että jos pelaat ja käyttäydyt tietyllä tavalla eli muita ärsyttäen, niin vääjäämättä altistat itsesi vastaiskuille, muodossa tai toisessa? Jääkiekon yhteydessähän on käyty keskustelua kostosta ja omasta koodistosta. Onko se oikein?
  • Koulu: Olet koulukiusaaja. Haukut ja solvaat rajattomasti heikompiasi. Teet henkistä väkivaltaa muille. Aiheutat sanoillasi tunnekärsimystä, pahimmillaan traumoja. Käytätkö vain sananvapauttasi vai onko sinulla myös sananvastuu?
Esimerkit eivät ole ehkä parhaita mahdollisia, mutta niiden myötä on mahdollista nostaa esiin keskeinen huomio. Ensinnäkin nakkikioski-esimerkki osoittaa sen, että on tilanteita, joissa vain kannattaa pitää päänsä kiinni eikä sanoa kaikkea mitä ajattelee. Se, että sanomiset johtavat väkivaltaan, tai edes että väkivallan uhka johtaa sanomattomuuteen on moraalisesti väärin. Mutta jokainen kohtaa tilanteita, joissa ei ole fiksua sanoa asioita suoraan. Se on elämää. Sananvapautta ja siihen liittyvää henkilökohtaista vastuuta on siis syytä tarkastella aina myös tilannesidonnaisesti.

Jääkiekko-kaukalo esimerkin tarkoitus on nostaa esille se, että ihminen voi henkilökohtaisesti valita toimintatavan, jonka tietää ärsyttävän muita, ja tiedostaen tätä toimintaa jatkamalla hän tulee ottaneeksi tähän toimintatapaan liittyvän riskin mahdollisista seurauksista. Taas kerran, väkivalta on tuomittavaa, samoin kuin väkivallan uhka. Mutta, jos et kunnioita vastustajaasi ja käyttäydyt huonosti, voitko esittää marttyyria sillä hetkellä kun tiedostamasi riski realisoituu?

Koulu-esimerkin tarkoituksena on nostaa esille sanojan vastuu sanoistaan. Jos sananvapautta tulkitaan vapaudeksi sanoa mitä tahansa kenestä tahansa missä tahansa, niin olemme riisuttuja aseista taistelussa koulukiusaamista vastaan. Sanallinen väkivalta kun voi olla yhtä vakavaa ja loukkaavaa kuin fyysinen väkivalta. Koulu-ympäristössä emme anna tällaisten asioiden tapahtua, vaan solvaamiseen puututaan. Jos siis sanoja ei ymmärrä vastuutaan sanoistaan, joku sen tekee hänelle selväksi ja vetää moraalisen rajan sananvapauden ja kunnianloukkauksen ja kiusaamisen välille.

Oikeus sanoa mitä tahansa on eri asia kuin se mitä kannattaa sanoa

Näissä kaikissa kolmessa esimerkissä mielestäni jokaisen osapuolen on syytä katsoa peiliin ja ottaa opiksi. Oleellinen huomio on se, että on eri asia olla oikeus sanoa mitä tahansa kuin se, mitä kannattaa sanoa. Kun jokaisen sanan sanoo aina ihminen, on ihmisen hyvä ennen äänensä avaamista miettiä ja perustella itselleen, mitä haluaa sanomisellansa saavuttaa. Se kun kenties pistää miettimään myös sitä, mitä tulee sanoneeksi ja miten sanomiset voivat eri henkilöihin vaikuttaa. Siksi sananvapauden yhteydessä on syytä myös tarkastella vapauden perusoikeuden toista osaa, eli "kunhan se ei loukkaa muita". Oikeus satuttaa toista sanallisesti tuskin on sananvapaudenkaan  itseisarvo.

Sensuurin sijasta itsesensuuria

Mitä sitten voi tai kannattaa sanoa ja mitä ei? Sananvapauteen kuuluu vapaus sensuurista. On siis oltava oikeus sanoa mitä tahansa ilman sensuuria. En kannata sensuuria vähimmässäkään määrin. Sen sijaan kysyisin itsesensuurin perään. Siis sen perään, että ihminen itse miettii sanomisiaan. Jos itse kokee että sanottava on tarpeen sanoa ja oikein, sen jälkeen se tulee sanoa. Ja mielellään kantaa sitten vastuu sanoistaan ja sen seuraamuksista. Sanomisillaan ihminen luo vääjäämättä maineensa, sana kiirii ja sanomiset muistetaan, joten fiksu henkilö harkitsee sanojaan.

Avoimuudella on itseisarvoa

Harkinnalla ja itsesensuurilla en tarkoita sitä, että havaittuihin epäkohtiin ei vääryyksiin ei tulisi puuttua. Päinvastoin. Pidän kunniallisena sitä, että yhteiskunnassa on yksilöitä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevia näkemyksiä, asettautua rohkeasti vallitsevaa konsensusta vastaan ja niitä jotka nostavat julkisuuteen väärinkäytöksiä. Avoimuus on valtaa ja sille kannattaa antaa arvoa. Ainakin minä annan sille suunnattomasti arvoa. Mitä arvoimemmin tiedämme asioista, sitä paremmalta pohjalta jokainen yksilö voi tehdä omat johtopäätöksensä asioista. Oikeus avoimuuteen ja avoimeen tiedonsaantiin on siis selkeä ihmisoikeus ja tätä oikeutta journalismi kiiitettävästi palvelee. 

Vapaan sanomisen lieveilmiöitä

Samassa yhteydessä on hyvä tarkastella "sanomisten markkinoita" laajemmin ja analyyttisemmin. Valitettavasti on havaittavissa myös ilmiö, jossa se joka sanoo pahiten saa suurimman huomion. Tämä lienee Huomiotaloutta, josta Jari Sarasvuo kirjoitti kirjan. Jos siis tietyn median olemassaolo, maine ja myynti perustuu huomionsaantiin ja ärsyttämiseen, on toiminta-ajatuksessa tietoinen riskinotto mahdollisista seurauksista. Käydään siis kilpailua siitä, kuka uskaltaa olla rohkein sanomisissaan tai kuvissaan, jotta saadaan huomiota. Joskus se riski voi realisoitua yllättävinä ja valitettavina tapahtumina. Näin kävi nyt.

Toiseksi on tarpeen tarkastella keskustelukulttuuriamme. Erityisesti internetissä sananvapaus on mahdollistanut anonyymin solvaamisen ja monikin asiallinen keskustelunavaus kokee kommenteissa totaalisen tyrmäyksen, valitettavan usein vielä persoonaan menevän hyökkäyksen asioiden argumentoinnin sijasta. Räikeimmistä mollauksista on jo jaettu kunnianloukkaustuomioita. Nettikeskustelukulttuuriinkin soveltuva termi voisi olla sananvastuu. 

Mitä tarkoittaa sananvastuu?

Jokainen määrittelee sananvastuunsa sisällön itse. Minulle sananvastuu merkitsee seuraavaa:
  • Älä koskaan kritisoi kenenkään persoonaa eli älä koskaan kohdista negatiivista näkemystä kehenkään yksittäiseen ihmiseen. Siis tyyliin, "se sanoi näin ja se on tyhmä ja väärässä".
  • Mieti aina mitä haluat sanomisillasi saavuttaa. Jos päämäärä on paha, jätä sanomatta. Jos päämäärä on hyvä, mieti keitä sanomisesi koskee ja miten he voivat siihen reagoida. Älä tahallasi ärsytä ketään yksittäisiä ihmisiä tai ihmisryhmiä. Sen sijaan rakentavaa kritiikkiä saa antaa. Jos joku siitä ärsyyntyy, perustelkoon kantansa.
  • Älä jätä sanomatta, jos moraalisi sanoo, että asia on saatettava yleiseen tietoon. Älä, vaikka siitä saattaisi seurata henkilökohtaisia vaikeuksia. Tämä siksi, että avoimuus on arvostettavaa. 
  • Kanna vastuu sanoistasi. Jos sanasi satuttavat jotain, pyydä anteeksi sitä että loukkasit. Mielipidettä ei tarvitse muuttaa, jos siihen ei ole aihetta, mutta vastuu seurauksista on aina käsiteltävä. Älä syö sanojasi vaan seiso sanojesi takana. 
  • Sano vain sellaisia asioita, jotka voit sanoa ja allekirjoittaa omalla nimelläsi. Nimettömyys on vastuunpakoilua.
  • Älä muuntele totuutta. Älä puhu totena, ellet tiedä. Tutki, mieti, tulkitse ja puhu vasta sitten.
Lopuksi on syytä todeta, että en ole keskustelukulttuurin mallioppilas. Erityisesti en ole sitä ollut, enkä ole vieläkään. Tyyli on töksäyttelevä, suorasanainen, suoraviivainen. On varmasti tullut loukattua ihmisiä, valitettavasti. En kumartele kuvia vaan sanon kuten minusta tuntuu. Faktoista pidän kiinni ja henkilöiden kritisoimisen olen onneksi saanut tietoisella valinnalla itsestäni poisopittua. Toivon, että tässä blogissa pätevät sananvastuun periaatteet. Tämäkin blogiteksti on itsessään riskinotto. Sanomiseni voidaan ymmärtää tai tulkita väärin, tai voi olla, että en ole kirjoittaessani ymmärtänyt jotain näkökulmaa, joka saa aikaan mielipahaa. Silti on uskallettava toimia, koska päämääräni on omasta mielestäni hyvä, sananvapauden ja -vastuun sekä keskustelukulttuurin kehittäminen.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Rothbard: Man, Economy and State with Power and Market

No niin, rasti ruutuun, luettu on, nimittäin Murray N. Rothbardin 1639 tekstisivua sisältävä jättiläinen Man, Economy and State with Power and Market (Wiki). Ja olipa lukukokemus! Mykistävä, tyhjentävä, kattava, perusteellinen, looginen, aatteellinen. Yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista!
 
Rothbard: Man, Economy and State with Power and Market
Kenties paras koskaan lukemani kirja
 
Ensinnäkin kiitos Petrille siitä, että suosittelit minulle tätä kirjaa. Oli suosituksesi arvoinen, ehdottomasti. Tähän asti parhaan lukemani kirjan titteliä on kantanut Ludwig von Misesin Human Action, mutta von Misesin oppilas Murray N. Rothbard kyllä kiilaa tällä teoksellaan varsin varteenotettavaksi oppi-isänsä haastajaksi. Tämä siitä syystä, että Rothbard jatkaa montaa von Misesin aloittamaa ajatusketjua vieläkin pidemmälle ja tuo näkemykset konkreettisemmin käytäntöön. Näissä kahdessa teoksessa on niin paljon samaa, että paremmuuden vertailu on vaikeaa ja turhaakin. Kun Human Actionista totesin, että kirjaa voi pitää kapitalismin raamattuna, ehkä lienee sopivaa nyt asemoida Human Action vanhaksi testamentiksi ja Man, Economy and State uudeksi testamentiksi.
 
Man, Economy and State with Power and Market - Mistä on kyse?
 
Rothbardin kirjan tiivistäminen yhteen blogitekstiin on yksinkertainen mahdottomuus. Pelkästään sivuviitteeni tästä kirjasta olisi itsessään kirja. Mukana oli myös alkuperäisestä versiosta sensuroitu Power and Market, joka teoksena on poliittisempi ja kantaaottavampi, vaikkakin se koko ajan pysyttäytyy prakseologiassa ja välttää tekemästä arvopohjaisia valintoja. On ymmärrettävää, että se osio on ollut vaikea sulatettavaksi 60-luvulla. Osio julkaistiin lopulta 1970.
 
Mistä Man, Economy ja State sitten koostuu? Kaikki lähtee liikkeelle ihmisen toiminnasta. Kirjan alussa luodaan perusta yksinkertaisiin, luonnollisiin ja loogisiin aksioomiin eli perusoletuksiin pohjautuen ja sen päälle kehitetään loogisella päättelyllä ymmärrystä ihmisen, markkinoiden ja valtioiden toiminnasta. Logiikka on perusteluissa kaiken keskiössä. Joka hetki on tunne, että olisi mahdoton lähteä opponoimaan esitettyä totuutta vastaan. Loppuisivat vain ammukset aseesta. Ja se tunne vetää sanattomaksi. Se tunne saa myös onnelliseksi, koska asiat jäsentyvät omassa päässä loogiseksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Muodostuu täyttymys siitä, että "jes, näin tämä todellakin on!" ja toisaalta tyhjyys siitä, että "onko asiat loppujen lopuksi näin yksinkertaisia!".
 
Libertaarinen merkkiteos
 
Man, Economy and State on libertaarinen teos. Jos siis et ole libertaari tai siihen suuntaan omassa maailmankuvassasi kallellaan, niin ei tämän kirjan lukeminen vain onnistu. Veikkaan, että pää hajoaisi tällä sivumäärällä ja tekstityylillä. Tämä kirja on vapaan markkinatalouden ja vapaan yhteiskunnan katekismus. Valtiolle ei jää tässä julistuksessa mitään roolia. Ei ainakaan mitään, mikä loisi arvoa paremmin kuin ihmisten vapaaehtoinen vaihdanta. Rothbardin mukaan siis yksikään vero ei ole perusteltu vaan kaikki on pahasta. Pahasta ovat myös muun muassa patentit, koska ne ovat valtiollinen kilpailurajoite. Vapaa markkinatalous hoitaisi asian tavaramerkeillä ja tekijänoikeuksilla (copyright).
 
Talouden peruskäsitteet kuten arvo, aika, vaihdanta, kilpailu, pääoma, erikoistuminen (division of labor), kysyntä, tarjonta, työ, palkka, raha, hinta, tuotanto, omistajuus, korko, marginaalihyöty, yrittäjyys, investoinnit, teknologia, muutos, riski, vakuuttaminen, monopolit, liitot, verotus, suhdanteet, interventiot, ostovoima, inflaatio, deflaatio, kasvu, luotto, taloudellinen laskenta, päätöksenteko, globalisaatio, työttömyys, markkinat, oikeudenmukaisuus, omistusoikeudet, vapaus ja yksityinen vs julkinen talous tulevat kaikki määritellyiksi ja käsitellyiksi. Ja paljon muuta. Jos nämä ymmärtää ja hallitsee, on melko vahva toimija missä tahansa taloudellisessa tai yhteiskunnallisessa roolissa. Samalla voi myös iskeä ahdistus, koska niin suuri ristiriita on kirjassa esitetyillä ajatuksilla suhteessa Suomen nykytilaan ja täällä käytävään keskusteluun. Voisi puhua puhtaasti päinvastaisesta. Siksi Ayn Randin Atlas Shruggedin ajatus poislähtemisestä nousi taas aika ajoin pintaan.
 
Kirjasuositus vain harvoille ja valituille
 
Taloustieteellisen keskustelun kannalta on sääli, että tällaisia teoksia ei oikeastaan enää tehdä. Nyt akateeminen maailma keskittyy artikkeleiden julkaisemiseen. Kenelläkään ei ole kannustinta, jos lienee kykyäkään, kirjoittaa 7 vuotta kaiken kattavaa ultimatumia. Tervetullutta kuitenkin olisi, että edes akateemisessa maailmassa tällaiset teokset tunnistettaisiin ja niillä olisi rooli teorian kehittämisessä, nyt kun tällaisia klassikoita ja niiden kirjoittajia ei liiemmin edes tunnisteta, saati sitten että oltaisiin näihin perehdytty. Ehkä se kertoo omalla tavallaan "rakkaudesta lajiin" eli intohimosta omaa alaa kohtaan. Toki itävaltalainen koulukunta, jota Rothbard ja von Mises edustavat, on nykyisessä taloustieteessä valtavirran ulkopuolista marginaalikirjallisuutta, joten on ymmärrettävää, että näihin nimiin ei opintojen aikana törmää. Ehkä kuitenkin kannattaisi.
 
Kenen kannattaisi lukea teos? Vain asiaan vihkiytyneiden. Tottakai kenelle tahansa kirja on valtava oppikokemus. Teksti on helposti luettavaa ja ymmärrettävää. Sopii siis kenelle tahansa. Jos olisin kauppatieteitä lukeva kylteri, lukisin tämän kirjan lomalukemisena. Sen jälkeen katselisi taloutta ja maailmaa aika uusin silmin. Realismia on kuitenkin, että ei tällaiseen kirjaan hetken mielijohteesta tartuta. Eikä kannatakaan. Parempi siis ensin tutustua ajattelutapaan internetissä, lukea lyhyempiä teoksia ja vasta sitten siirtyä tällaisiin järkäleisiin. Riskinä nimittäin on, että kirja muuttaa kokonaan omaa ajatteluasi. Näin minulle kävi Human Actionin kanssa ja Man, Economy and State with Power and Market vain vahvisti uskoani ismiin.

torstai 8. tammikuuta 2015

Piketty: Capital in the 21st Century

"Rikkaat ovat rikkaita ja köyhät köyhiä. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan." Näin voisi kiteyttää Thomas Pikettyn paljon huomiota saaneen kirjan Capital in the Twenty-First Century sisällön, jos äärimmilleen analyysin yksinkertaistaa.

Thomas Piketty: Capital in the Twenty-First Century

Kannattaako Pikettyä lukea?
 
Pikettyn teos on saavuttanut sellaisen aseman, että jokaisella taloutta, ja etenkin taloustiedettä, seuraavalla on jokin käsitys tai mielipide kirjasta. Kirja-arvioita ja kritiikkiä on kirjoitettu ehkä enemmän kuin mistään muusta kirjasta viime aikoina. Onpa Pikettyn tutkimuksilla jopa oma tutkimushaaransakin nykyään. Silti vain harva on oikeasti lukenut kirjan. Kuulemma tyypillinen Pikettyn lukija on jaksanut lukea 35 sivua. Se on kirjan johdanto. Kieltämättä 577 tekstisivua on haastava lukukokemus, etenkin kun suurin osa kirjasta on tilastoihin perustuvaa analyysia. Pikettyn teos on yleissivistävää ja mielenkiintoista luettavaa. Se on hyvin kirjoitettua tekstiä, jossa viljellään myös viitteitä klassiseen kaunokirjallisuuteen. Ehkä kuitenkin Pikettyn pääideat saa poimittua julkisesta keskustelusta, vaikka sitten tästä blogitekstistä. Toisaalta esimerkiksi Financial Times valitsi kirjan vuoden 2014 parhaaksi bisneskirjaksi, joten kyllä se lukemisen arvoinen teos on. Ajatuksia Piketty onnistuu herättämään, sekä puolesta että vastaan.

Piketty jakaa mielipiteitä
 
Minulle omistajuuden ja pääomateorian tutkijana Pikettyn teos on ohittamaton. Jos siihen ei viittaisi omassa väitöksessään, sivuuttaisi merkittävän osan ajankohtaista akateemista keskustelua. Kirja-analyyseja on kirjoitettu jo niin paljon, että en tässä lähde niitä toistamaan. Kukin voi niitä itse googlata ja lukea. Tässä on esimerkiksi Bill Gatesin tekemä kirja-arvio. Arvioille tyypillistä on valitettavasti analyyttisuuden korvaaminen ideologisella kannanotolla ja sen myötä joko teilataan tai ylistetään koko teosta. Siksi on syytä todeta, että oli Pikettyn mielipiteistä ja johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, on hän kirjan kirjoittajana ja alan merkittävimpänä tutkijana tehnyt valtavan työn aiheen analysoinnissa ja esille nostamisessa. Siitä hänelle vilpitön kunnioitus. Käy jopa häntä vähän sääliksi, kun tällaisen teoksen saa puserrettua kokoon ja palkkioksi tuntuu tulevan tuutin täydeltä kritiikkiä. Voi sitä varmasti toisinaan pohtia ponnistelun mielekkyyttä. Toisaalta, hän itsekin toteaa, että varallisuus ja sen jakautuminen eivät ole vain taloudellinen kysymys vaan aina myös poliittinen kysymys, joten se synnyttää ideologista vastakkainasettelua.
 
Piketty ja Pääoman määritelmä
 
Pääomaa tutkineena minua kiinnosti erityisesti, miten Piketty määrittelee pääoman. Keskityn siis tässä kirjoituksessa tarkastelemaan teosta tästä näkökulmasta. Jo varsin varhain käy ilmi, että kirjassa tarkastellaan varallisuutta (Wealth), eikä oikeastaan pääomaa (Capital). Nämä kun ovat eri asia. Tosin, Piketty itse toteaa (s.47), että hän "I use words "capital" and "wealth" interchangeably, as if they were perfectly synonymous". Osuvampi nimi kirjalle olisi siis Wealth in the 21st Century. Tosin tällöin jäisi puuttumaan nimiyhteys Marxin klassikkoteokseen ja kapitalismiin, erityisesti sen kritiikkiin. Piketty tarkastelee siis ennen kaikkea sitä, miten varallisuus on maailmassa jakautunut ennen ja nyt, ja pyrkii osoittamaan analyysinsa perusteella yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka aikaansaavat, ylläpitävät ja jopa vahvistavat varallisuuden epätasaista jakautumista.
 
Pääoman osalta Piketty osoittaa sen, kuinka pääoma itsessään on muuttunut merkittävästi vuosisatojen saatossa. Aiemmin pääoma oli lähinnä maata ja kiinteistöjä, nyt se on entistä enemmän teollista- ja rahoitusomaisuutta. Jännite pääoman ja työvoiman (capital vs labor) välillä sen sijaan on jatkunut vuosisatojen yli. Aiemmin oli voimassa periaate, jonka mukaan 2/3 tuloista kuului työvoimalle ja 1/3 pääomalle, on kuitenkin Pikettyn mukaan monimuotoistunut.
 
Piketty määrittelee pääoman (s.45) lähinnä makrotaloudellisena käsitteenä yhtälön National income = capital income + labor income osana. Hän siis tarkastelee, mikä osa kansantulosta on muodostuu pääoman tulona ja mikä työvoiman tulona. Hän poissulkee "human capital" puolen eli ihmisen osaamisen, kyvyt ja muut aineettomat tekijät pois pääoman käsitteestä sillä perusteella, että ihmistä ei voi koskaan kukaan omistaa, kuten muita omaisuuseriä. Täten hänen määritelmänsä pääomalle on seuraavaa:
 
"Capital is defined as the sum total of nonhuman assets that can be owned and exchanged on some market. Capial includes all forms of real property (including residential real estate) as well as financial and professional capital (plants, infrastructure, machinery, patents, and so on) used by firms and government agencies." (46)
 
Hän jatkaa myös: "Nonhuman capital includes all forms of wealth that individuals (or groups of individuals) can own and that can be transferred or traded through the market on a permanent basis. In practice, capital can be owned by private individuals ("private capital") or by the government agencies "public capital"). There are also intermediate forms of collective property owned by "moral persons" pursuing special aims. Piketty toteaa myös, että "Capital is not an immutable concept: it reflects the state of development and prevailing social relations of each society".
 
Lisäksi Piketty määrittelee seuraavasti: "Income is a flow. It corresponds to the quantity of goods produced and distributed in a given period. Capital is a stock. It corresponds to the total wealth owned at given point in time. This stock comes from the wealth appropriated or accumulated in all prior years combined. The most natural and useful way to measure the capital stock in a particular country is to divide that stock by the annual flow of income. This gives us the capital/income ratio. For example, if a country's total capital stock is the equivalent of six years of national income, then ratio is 6, or 600%. In the developed countries the capital/income ratio generally varies between 5 and 6, and the capital stock consists almost entirely of private capital. ...The ratio measures the overall importance of capital in a society." (s.50-51)
 
Kansallisen varallisuuden jakautuminen
 
Käsitteellä National Wealth tai National Capital Piketty tarkoittaa "as the total market value of everything owned by the residents and government of a given country at a given point in time, provided that it can be traded on some market. It consists of the sum total of nonfinancial assets (land, dwellings, patents, and other directly owned professional assets) and financial assets (bank accounts, mutual funds, bonds, stocks, financial investments of all kinds, insurance policies, pension funds, etc.) less the total amount of financial liabilities (debt). Kun siis Pikettyn tarkastelussa on kaikki omaisuuserät ja niistä vähennettynä kaikki velat, voi vain kuvitella, millainen haaste on saada luotettavaa dataa tällaisen tarkastelun tekemiseen.
 
Piketyn yhtälössä National Wealth = private wealth + public wealth. Hän osoittaa, että lähes kaikkialla, kansallinen omaisuus koostuu lähes kokonaan yksityisestä omaisuudesta eli julkisen netto-omaisuuden arvo on lähellä nollaa. Tämä on mielenkiintoinen tieto. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun julkisen omaisuuden arvosta vähennetään velat, on julkinen sektori useimmiten varaton. Varallisuus maailmassa on siis yksilöillä, ihmisillä, ei julkisyhteisöillä. Poliittisena ja ideologisena kannanottona tähän voi todeta, että näin sen kuuluu onneksi ollakin. Suomessakin on kyselty julkisen sektorin taseen perään, joten ehkä Pikettyä lainaten johtopäätös on se, että julkisen sektorin koko on kyllä suuri eli tuloslaskelmamielessä julkinen sektori toimii "lähes kaikkialla", mutta sen tase on tyhjä eli se ei omista velkojen jälkeen oikeastaan mitään. Sinällään kaikki julkinen omaisuus on muodossa tai toisessa veroina kansalaisilta kerättyä ja siten rahoitettua, joten ei olisi toivottavaakaan, että julkisella sektorilla olisi suuri taseomaisuus vaan on parempi, että tämä omaisuus on suoraan ihmisillä.
 
Kapitalismin peruslaki, osa 1: Pääoman osuus tuloista
 
Piketty esittelee kaksi määrittelemäänsä kapitalismin peruslakia. Ensimmäisen mukaan
 
Capital's Share in Income = Rate of return on capital X The Capital/Income Ratio
 
Eli siis pääoman osuus tuloista määräytyy kertomalla yhteen pääoman tuottoprosentti ja pääoma/tulot suhteen. Jos siis pääoman tuottoprosentti on 5% ja pääoma/vuositulot suhde on 600%, on tällöin pääoman osuus kokonaistuloista 30%. Tämän jälkeen Piketty tarkastelee kirjassaan eri maita tällä kaavalla. Kun mietin tätä kapitalismin ensimmäistä peruslakia, on kyse pohjimmiltaan luonnollisesta ilmiöstä. Tottakai pääoma, eli varastossa oleva aiemmin tehty työ, tuottaa tuloja myös tulevaisuudessa. Siis mitä suurempi määrä pääomaa, sitä enemmän se tuottaa. Loogista. Kyseenalaista kaavassa sen sijaan on yleisenä otettu pääoman tuottoprosentti, siinä kun unohdetaan täysin pääoman heterogeenisyys eli se, että pääoma on muodoltaan varsin erilaista ja erilainen pääoma tuottaa hyvin erilaista tuottoa. Tässä siis tulee verratuksi samassa paketissa kaikki omaisuuserät yhden tuottoprosentin mukaan. Aika raju yksinkertaistus. Yhtälön toinen osa ei myöskään ole ihan yksinkertainen. Nimittäin, millaisella arvolla senhetkisen pääomavaraston arvo lasketaan. Vaaditaan melkoisia yksinkertaistuksia, jotta tämä tasearvo saadaan laskettua ja suhteutettua se sitten vuoden tuloihin. Siispä lopputulemana voi hyvinkin kyseenalaistaa kaavan käytettävyyden. Syöttää siihen sitten mitä lukuja tahansa, on virhemarginaali joka tapauksessa niin suuri, että johtopäätösten tekeminen tätä kaavaa käyttämällä on perustellusti kyseenalaistettavissa.
 
Kapitalismin peruslaki, osa 2: Säästämisen suhde kasvuun kerryttää pääomaa
 
Pikettyn mukaan pitkässä juoksussa pääoma/tulot suhde perustuu säästämisasteeseen ja talouden kasvuun seuraavalla tavalla:
 
The Capital/Income Ratio = Savings Rate / Growth Rate
 
"If a country saves 12 percent of its national income every year, and the rate of growth of its national income is 2 percent per year, then in the long run the capital/income ratio will be equal to 600 percent: the country will have accumulated capital worth six years of national income. ...A Country that saves a lot and grows slowly will over the long run accumulate an enormous stock of capital (relative to its income)....Decreased growth - especially demographic growth - is thus responsible for capital's comeback."(166) Piketty näkee etenkin länsimailla olevan edessä alhaisen kasvun vuodet. Tämän myötä hän näkee pääoman roolin korostuvan yhteiskunnassa.
 
Pidän tätä toista Pikettyn esittämään kapitalismin peruslakia varsin kummallisena. Ehkä pitäisi ymmärtää tarkoitetut käsitteet tarkemmin, jotta kaavan logiikka aukeaisi paremmin. On selvää, että säästäminen kerryttää pääomaa. Näin on myös itävaltalaisessa koulukunnassa peruslähtökohta vaurauden kasvattamiselle. Kuitenkin pelkkä säästäminen ei riitä, vaan tarvitaan investointeja, joilla pääoma muodostetaan. Investoinneilla taas on oletettavasti vaikutusta talouskasvuun sekä ex ante että ex post eli harva investoi talouteen joka ei kasva ja toisaalta investoinnit luovat talouskasvua. On hyvin vaikeaa nähdä, että säästöt kertyisivät ilman talouskasvua. Erityisen erikoisena pidän sitä, että Piketty vetää suoraan tästä kaavasta johtopäätöksiä siitä, kuinka tämän myötä omistajien rooli yhteiskunnassa korostuu. Monta mutkaa tuntuu tulleen vedetyiksi suoriksi, jotta tuollainen kaava on voitu esittää, saati sitten sitä käyttää, tai tehdä tulosten perusteella johtopäätöksiä. Piketty korostaa, että kaava pätee vain "in the long run". Ehkä tässä voisi kerrankin siteerata Keynesiä ja todeta, että "in the long run we are all dead".
 
Pikettyn johtopäätökset: Kapitalismin keskeisin ristiriita, r>g
 
Pikettyn kirjan johtavin teesi on havainto siitä, että r>g eli pääoman tuotto on suurempi kuin talouden kasvu. Tämä on Pikettyn mukaan suurin epätasa-arvoa aiheuttava epäkohta. Hänen mukaansa "The inequality r>g implies that wealth accumulated in the past grows more rapidly than output and wages. This inequality expresses a fundamental logical contradiction. The entrepreneur inevitably tends to become a rentier, more and more dominant over those who own nothing but their labor. Once constituted, capital reproduces itself faster than output increases. The past devours the future."
 
Tämä löydös ja kiteytys eli r>g, on ehdottomasti kirjan parasta antia. Kuitenkin, tästä havainnosta voi tehdä juurikin kaksi päinvastaista johtopäätöstä:
  • Tuhotaan r!: Piketty hyökkää johtopäätöksissään ja poliittisissa suosituksissaan pääoman eli r:n kimppuun. Hän esittää ratkaisuna lisää veroa pääomalle. Hänen ajattelussaan tuottoisaa elementtiä pitää rajoittaa ja siltä pitää ottaa pois. Talouskasvu eli g on jo monissa länsimaissa, Suomi kärjessä, taltutettu liiallisella verottamisella, joten voi kysyä, onko tavoitteena se, että 0=0, eli ei talouskasvua eikä pääomalle tuottoa. Tämä on "Fuck capital" vaihtoehto.
  • Kannattaa ryhtyä kapitalistiksi!: Jos r>g, niin oma looginen johtopäätökseni on, että kannattaa ryhtyä kapitalistiksi! Samaan päätelmään päätyi myös Matti Apunen HS:n kolumnissaan. Jos pääoma on ollut, ja tulee olemaan voittava suhteessa muuhun talouskasvuun, on fiksua pyrkiä kaikin keinoin pääsemään r:n kelkkaan. Siis tehdä kaikkensa, että pääsee omistajaksi. Helpommin sanottu kuin tehty, totta, mutta käytännössä tämän voi toteuttaa vaikkapa yrittäjänä, osakkaana tai sijoittajana. Tärkeintä on kerryttää tuottavaa pääomaa. Yhteiskunnallisesti tämä johtopäätös tarkottaisi pääomaystävällisyyttä. Kun vielä voidaan olettaa, että r vetää perässään g:tä eli tuottava pääoma ruokkii talouskasvua, tulisi Pikettyn esittämien lisäverojen sijasta johtopäätös olla täysin päinvastainen eli pääoman verotuksen minimoiminen.

Poimintoja 
  • Inequality of capital ownership is already difficult to accept and peacefully maintain within a single national community. Internationally, it is almost impossible to sustain without a colonial type of political domination. (71)
  • Between 1990 and 2012, per capita output grew at a rate of 1.6 percent in Western Europe, 1.4 percent in North America and 0.7 percent in Japan. It is important to bear this reality in mind, because many people think that growth ought to be at least 3 or 4 percent per year. (94)
  • Capital is never quiet; it is always risk-oriented and entrepreneurial, at least at its conception, yet in always tends to reform into rents as it accumulates in large enough amounts - that is its vocation, its logical destination. (116)
  • Wealth is once againg flourishing. (118)
  • We can see that over the very long run, agricultural land has gradually been replaced by buildings, business capital, and financial capital invested in firms and government organizations. Yet the overall value of capital, measured in years of national income, has not really changed. (118)
  • The advantage of owning things is that one can continue to consume and accumulate without having to work, or at any rate continue to consume and accumulate more than one could produce on one's own. (121)
  • Net public wealth (capital) is close to zero. ...If the governments decided to sell of all their assets in order to immediately pay off their debts, nothing would be left in Britain and very little in France. (124)
  • Regardless of the imperfections of measurement, the crucial fact is that private wealth in 2010 accounts for virtually all of national wealth in both countries: more than 99 percent in Britain and roughly 95 percent in France, according to the latest available estimates. (125)
  • To sum up, the world of 1913 was one in which Europe owned a large part of Africa, Asia, and Latin America, while the United States owned itself. (155)
  • United States is more than 95 percent American owned and less than 5 percent foreign owned. (156)
  • The general evolution is clear: bubbles aside, what we are witnessing is a strong comeback of private capital in the rich countries since 1970, or, to put it another way, the emergence of new patrimonial capitalism. (173) Kommentti: Pikettyn käsitevalinnat sisältävät aina arvolatausta, kuten tässä "patrimonial capitalism".
  • In theory, in the absence of all uncertainty, the market value and book value of a firm should be the same, and the ratio of the two should therefore be equal to 1. (189) Kommentti: Ei pidä paikkaansa!
  • In any case, this virtual stability of the pure return on capital over the very long run (or more likely this slight decrease of about one-quarter to one-fifth, from 4-5 percent in the eighteen and nineteenth century to 3-4 percent today) is a fact of major importance. (206)
  • In any case, the rate of return on capital is determined by the following two forces: first, technology (what is capital used for?), and second, the abundance of the capital stock (too much capital kills the return on capital). Technology naturally plays a key role. If capital is of no use as a factor of production, then by definition its marginal productivity is zero. (212)
  • In all civilizations, capital fulfills two economic functions: first, it provides housing (more precisely, capital produces "housing services", whose value is measured by the equivalent rental value of dwellings, defined as the increment of well-being due to sleeping and living under a roof rather than outside), and second, it serves as a factor of production in producing other goods and services. (213)
  • The marginal productivity of capital is defined by the value of the additional production due to one additional unit of capital. (213)
  • It is clear that systems of financial intermediation have played a central and irreplaceable role in the history of economic development. (214)
  • Too much capital kills the return on capital. (215)
  • Modern technology still uses a great deal of capital, and even more important, because capital has many uses, one can accumulate enourmous amounts of it without reducing its return to zero. Under these conditions, there is no reason why capital's share must decrease over the very long run, even if technology changes in a way that is relatively favorable to labor. (224)
  • Capital has not disappeared for the simple reason that it is still useful - and may well remain so in the future. (224)
  • Inequality with respect to capital is always greater than inequality with respect to labor. The distribution of capital ownership is always more concentrated than the distribution of income from labor. (244)
  • In all Western Societies, half of the population own virtually nothing; the poorest 50 percent invariably own less than 10 percent of national wealth, and generally less than 5 percent. (257)
  • True wealth consists primarily on financial and business assets. (260)
  • Global growth is likely to be around 1.5 percent a year between 2050 and 2100, roughly the same rate as in the nineteenth century. (355) Kommentti: On aika villiä lähteä ennustamaan talouskasvua 2050 eteenpäin... Melkoinen ennustaja saa olla.
  • It is an illusion to think that something about the nature of modern growth or the laws of the market economy ensures that inequality of wealth will decrease and harmonius stability will be achieved. (376)
  • In all societies, there are two main ways of accumulating wealth: through work or inheritance. (379)
  • Inherited wealth will largely predominate over saved wealth. (403)
  • Money tends to reproduce itself. (440)
  • The greater the endowment, the greater the return. (449) Kommentti: Piketty osoittaa, että suuremmalla pääomalla saa suurempaa tuottoa ja perustelee asian esimerkiksi sillä, että varakkaimmilla on varaa käyttää parhaita varainhoitajia ja pääsy sellaisiin sijoituksiin, joita muilla ei ole, kuten "alternative investments" eli esimerkiksi pääomasijoitukset.  
  • Billionaires today own roughly 1.5 percent of the world's total private wealth, and sovereign wealth funds own another 1.5 percent. It is perhaps reassuring to note that this leaves 97 percent of global capital to the rest. (458)
  • Petroleum rents might well enable the oil states to buy the rest of the planet (or much of it) and to live on rents of their accumulated capital. (462) Kommentti: juuri nyt öljyn hinnan ollessa 50USD:ssa, ei näytä todennäköisimmältä skenaariolta, mutta totta, öljyvaltiot ovat isoja omistajia maailmassa.
  • The ideal tool would be a progressive global tax on capital, coupled with a very high level of international financial transparency. Such a tax would provide a way to avoid an endless inegalitarian spiral and to control the worrisome dynamics of global capital concentration. (515) Kommentti: Tästä työkalusta olen kyllä täysin eri mieltä. Selkeä poliittinen kannanotto, joka osoittaa Pikettyn maailmankatsomuksen. Tosin Piketty itsekin toteaa tämän idean utopiaksi.
 

tiistai 30. joulukuuta 2014

The End of Ownership

Andreessen Horowitz on yksi innovatiivisimpia sijoitusyhtiöitä maailmassa. Heidän ajattelunsa tuntuu kulkevan usein vuosikymmenen edellä monia muita. Seuraan heidän ajatusvirtaa säännöllisesti, jotta saan näkemyksiä siitä, mihin maailma on teknologisesti kenties menossa. Fakta on, että lähes kaikki heidän puhumat asiat ja kohteet joihin ovat sijoittaneet, olisivat liian ennenaikaisia Suomeen. Ei vain olisi markkinoita, eikä kykyä ottaa edelläkävijän riskiä.
 
The End of Ownership
 
Viime aikoina a16z, kuten he itse itseään kutsuvat, on nostanut esiin käsitteen The End of Ownership. Minulle omistajuuteen vihkiytyneenä tällainen käsite on tietenkin mitä parasta virikettä aivotoiminnalle, koska käsite ja sen sisältö haastavat kyseenalaistamaan vallitsevia omistuskäsityksiä sekä omistukseen perustuvia liiketoimintamalleja.
 
 
Ohessa on hyvä podcast, jossa keskustellaan aiheesta. Kannattaa kuunnella. Siinä mm. Airbnb:n perustaja jakaa näkemyksiään aiheesta. Airbnb on kenties paras malliesimerkki siitä, mitä The End Of Ownership tarkoittaa uutena liiketoimintamallina eli platformina muiden omistamien omaisuuserien hyödynnettävyyden kasvattamisessa ja siihen perustuvasta ansaintalogiikasta.
 
Poimintoja ja omaa ajattelua
  • Peruskysymys kuuluu: Kumpi on tärkeämpää, asioiden omistaminen (ownership of things) vai pääsy asioihin (access to things). Eli kiteytettynä, kumpi on tärkeämpää, omistaa asunto vai pystyä asumaan asunnossa. Yhä useammin hyötyfunktion rooli tulee tärkeämmäksi kuin omistaminen. Miksi siis omistaa, jos voi nauttia hyödystä ilman omistusta?
  • Musiikkibisneksessä muutos näkyy kaikkein selvimmin ja täällä muutos tapahtui nopeasti. Aiemmin haluttiin omistaa levy fyysisenä tuotteena. Nyt fyysinen tuote on menettänyt merkityksensä eikä musiikin omistaminen ole merkityksellistä, vaan pääsy kuuntelemaan musiikkia. Miksi pitää omaa levyhyllyä, kun kaiken voi kuunnella Spotifysta? Musiikin omistaminen itsessään, ei luo oikeastaan lisäarvoa kuuntelukokemukseen. Jos vaihtoehtona on pääsy laajempaan musiikkitarjontaan omistamisen sijasta, on selvää että käyttäjäkokemus on kuluttajalle omistamista tärkeämpää.
  • IT-puolella omistamattomuus laskee yleisesti alalle tulon kynnystä ja mahdollistaa siten aivan uudenlaiset palvelut ja applikaatiot. Ei ole oleellista, kuka omistaa fyysisen serverin vaan oleellista on se, että on tila käytettävissä, kun sitä tarvitsee ja sellainen määrä kuin sitä kullakin hetkellä tarvitsee. Miksi investoida itse tällaiseen kapasiteettiin, kun joku muu voi sen tehdä ja tämän pääsyn voi ostaa palveluna.
  • Locomotion on esimerkki yrityksestä, joka on havainnut tehottomuutta yritysten ajoneuvojen omistamisessa. Miksi siis yritys omistaisi itse omat autonsa, kun tärkeintä on että autoja on käytössä silloin kuin niitä tarvitaan. Yhtiön tavoitteena on siis tuoda jaettu talous (shared economy) yhtiöiden ajoneuvohallintaan. Esimerkiksi havaittiin, että Ranskan posti käyttää autojaan vain ennen kello 14. Lopun aikaa autot seisovat käyttämättöminä. Ideana on poistaa yhtiöltä kiinteitä kuluja ja muuttaa ne optimoiduiksi muuttuviksi kuluiksi.
  • Share economyn eli jakamistalouden keskeinen idea on tarkastella, mitä asioita voi hyödyntää uudella tavalla jakamalla niiden käyttöä. Perusdilemma omistamisessa on, että on kahtiajako niiden välillä, joilla on (Those who have) ja niiden, joilla on tarve (Those who want). Omistus estää usein tällaisissa tilanteissa asian käyttämisen, koska ei ole toimivaa jakamisen markkinaa. Ja jakaminen ei siis tarkoita, että asia annettaisiin ilmaiseksi toisen käyttöön, ei suinkaan, vaan korvausta vastaan tottakai, jolloin asia muuttuu omistajalleen tuottavammaksi tai vähintäänkin omistaja saa täten jaettua kustannuksiaan.
  • Asuntomarkkinoilla The End of Ownership ilmiö on selkeä. Miksi omistaa asunto, jos sen voi vuokrata. Asunnon omistaminen luo siteitä ja siten rajoittaa vapauksia. Toisaalta omistaminen tuo vakautta. Asunnon omistamiseen liittyy monia tunneperäisiä seikkoja, ja toisaalta sitä tarkastellaan myös sijoituksena, mutta yksi tapa tarkastella asiaa on omistajuuden/omistamattomuuden edut ja haitat.
  • Airbnb on maailman suurin majoitusketju ilman että se omistaa yhtään kohdetta. Kyse on siis alustasta, jossa ihmiset voivat tarjota majoituspalvelua/omistamaansa kohdetta vuokralle ventovieraille ihmisille ja vastaavasti matkustajille aukeaa perinteisen hotellivalikoiman rinnalle aivan uudenlainen majoitusmuoto. Täten tilat joita ei juuri silloin käytettäisi tulevat käyttöön ja tilan omistaja saa omistuksellensa tuottoa, jota hän tuskin muuten saisi. Matkailija taas saa uudenlaisen majoituskokemuksen. Oleellista ei ole, että tilan omistaa Herra Smith, ei lainkaan, vaan kuluttaja puhuu Airbnb kohteesta. Airbnb:lla on ansainta markkinapaikkana eli kysynnän ja tarjonnan saattamisessa yhteen. Tähän ansaintaan perustuen yhtiön markkina-arvo on miljardeja.
  • Airbnb:ssa on tarjolla myös veneitä. Jokainen veneen omistaja tietää, kuinka alhainen on oman veneen käyttöaste. Veneen hinta ja siten kustannukset per käyttötunti ovat useimmille niin korkeat, että asiaa ei kannata edes laskea. Toisaalta tiedetään, että veneen vuokraaminen on kallista. Samoin kuitenkin tiedetään, että veneen vuokraamisbisnes, siis se että yhtiö omistaa veneitä ja vuokraa niitä, ei tosiaankaan ole mikään bisnes, vaan vuokrien pitäisi olla vieläkin korkeammat. Markkina ei siis toimi. Airbnb tarjoaa kanavan oman veneen vuokraamiselle silloin kuin sitä ei itse tarvitse. Täten kenties saa katettua kulujaan ja venettä tarvitseva pääsee toteuttamaan veneilyhalujaan ilman omistamisen tarvetta.
  • Luottamus on jakamistalouden A ja O. Myönnän itsekin, että suurin kynnys omaisuuden jakamisessa, oli kyse sitten vaikka asunnosta, autosta tai mistä muusta tahansa, on luottamuksen puute ventovieraaseen henkilöön. Riittää kun miettii kirjan lainaamista kaverilleen. Liian usein on huonoja kokemuksia palautuksesta. Miten siis saada joku tarjoamaan jollekin jota ei ole koskaan nähnyt jotakin omaansa. Ja toisaalta miten saada joku menemään jonnekin toisen omaan paikkaan missä ei ole koskaan käynyt. Tässä avain lienee nimenomaan luotettavassa välittäjässä. Kun markkinapaikalla on riittävä uskottavuus, ja prosessit kunnossa väärinkäytösten välttämiseksi, syntyy osapuolten välille luottamus ja sen myötä vaihdanta. Brändillä on Airbnb:n mukaan iso merkitys luottamuksen rakentamisessa. Ehkä kyse on myös ihmiskäsityksestä. Jos uskoo että ihmiset ovat perusluonteeltaan hyviä, voi uskaltautua jakamaan omaansa. Jos taas uskoo, että ihmiset lähtökohtaisesti huijaavat ja eivät kunnioita toisen omaisuutta käyttäytymällä sopivasti, kannattaa oma omaisuus kenties pitää omanaan. On huomattava, että saman ilmiön parissa on jokainen jolla on sijoitusasunto vuokralla. Vaikka kuinka tapaisi vuokralaisen ja tarkistaisi tiedot, ei täydellisesti voi mennä takuuseen siitä, että asunto säilyy hyvässä kunnossa. Tällaisen käytöksen mahdollisuuden takia on olemassa suojamekanismeja riskienhallintaan.
  • Yrityksissä aletaan lähestymään käyttäjäperusteista lähestymistapaa (user based approach). Enää ei siis niinkään ajatella, että kaikki pitäisi omistaa itse ja on parempi investoida itse, vaan tarkastellaan ennen kaikkea käytettävyyttä. Tässä on iso kulttuurillinen ero esimerkiksi perheyrityksiin, joissa usein oma ja omistaminen nähdään arvokkaana arvovalintana eli on omat toimitilat, omat tuotantolaitteet jne. Käyttäjäperusteinen yritys voi toteuttaa Israel M. Kirznerin oppien mukaista yrittäjyyttä, jonka mukaan yrittäjän ei tarvitse omistaa mitään. Kaikki on siis ostettavissa markkinoilta palveluna, jolloin yrittäjä voi keskittyä vain liikeideansa toteuttamiseen. Toimitilat voi vuokrata, henkilöstön voi nykyään vuokrata, koneet ja laitteet voi vuokrata, joten mitä yrityksen oikeastaan tarvitsee omistaa? Ei mitään, vain ydinosaamisensa, jos uskotaan kirzneriläiseen teoriaan.
  • Erityisesti infrastruktuurin omistaminen muuttuu. Kaikki mikä on perusinfrastruktuuria joko yritykselle tai yhteiskunnalle siirtyy institutionaalisen pääoman omistukseen, eikä niitä kannata yksittäisten tahojen, kuten yritysten omistaa.
  • Omistamattomuuden idean taustalla on ajatus kasvavasta tehokkuudesta. Kun ei tarvitse omistaa kaikkea, voi keskittyä omaan ydintoimintaansa ja olemaan siinä tehokas. Kun erilaisten asioiden omistajuus keskittyy sen omaisuusluokan hallitseville tahoille, tapahtuu myös tämän omaisuusluokan omistuksen tehostuminen. Näin ainakin teoriassa. Kiinteistösijoittajat hallinnoivat kiinteistöomistuksia paremmin ja tehokkaammin kuin yksittäinen yritys, kun huomioidaan tämän myötä yritykselle vapautuvat resurssit sekä aika. Kyseessä on siis sama ilmiö kuin "division of labor" eli erikoistumisen kautta tapahtuva tuottavuuden kasvu työnteossa, nyt vain kyse on "division of ownership" ilmiöstä, jossa tuottavuus kasvaa omistajuuden erikoistumisen kautta. Tapahtuu omaisuuserien yhteenkoonti ja keskittäminen (pool assets to make centralized model) ja tämän myötä skaalatehokkuus.
  • Mielestäni End of Ownership tarkoittaa yrityksen talouden kielellä sitä, että tuloslaskelma erkaantuu taseesta. Syntyy taseliiketoimintoja ja tuloslaskelmaliiketoimintoja, molemmat erilaisia yrityksiä, joiden sekä johtaminen, liiketoimintamalli, ansaintamalli, riski ja omistuspohjat ovat hyvin erilaiset. Tuloslaskelmaliiketoiminta on palveluliiketoimintaa eli palvelualustan pyörittämistä. Taseliiketoiminta taas on varainhoitoliiketoimintaa ("asset management"), jossa ansainta perustuu hyvän omaisuuseräkannan ansaintaan. Pääoman tuoton ja riskin kannalta nämä kaksi liiketoimintamallia ovat toisistaan täysin poikkeavat.
  • Mietin paljon, mitä End of Ownership ilmiönä tarkoittaa, jos siitä muodostuukin uuden sukupolven kuluttajien uusi normaali. Ei siis enää halutakaan omistaa asioita. Ei haluta omistaa asuntoa, ei autoa, ei venettä, ei kesämökkiä, ei mitään kiinteää ja sitovaa. Ei enää unelmoidakaan punaisesta kodista ja perunamaasta eli omasta omakotitalosta. Jos halutaankin olla riippumattomia omistajuudesta asioihin ja nauttia vain hyödyistä. Kuka sitten asiat omistaa? Käykö niin, että muodostuu entistä enemmän omistusyhtiöitä, jotka omistavat omaisuuserät ja kuluttajat ostavat markkinoilta käytettävyyttä palveluna. Pidän tämän varsin mahdollisena skenaariona. Saattaa tulla, että konkreettisen omistamisen sijasta, End of Ownership filosofiaa toteuttava kuluttaja haluaa varallisuutensa olevan likvidiä, hajautettua ja riippumatonta eli esimerkiksi allokaatioratkaisuja, jolloin hän nauttii vain tuotosta ilman mitään kytköstä tai kiinnitystä varsinaisiin kohteisiin, kuten osakkeisiin tai sijoitusasuntoihin.
  • Entäpä, jos End of Ownership filosofiaa laajennetaan yritysten omistamiseen. Jos siis omistajuus yhtiössä eli osakkuus ei enää tiettyä porukkaa kiinnostaisikaan vaan mieluummin nautittaisiin pääsystä yhtiön tuottoon ilman omistajuuden kytköstä eli "rahat bonuksena heti mulle tilille" tyylillä. Miksi sitoutua ja luoda riippuvuussuhde yhtiön kanssa, jos taloudellisen hedelmän voi nauttia myös ilman omistajuutta. Siinä menee aika moni sitouttamismalli uusiksi, jos näin aletaan ajattelemaan. Ja sekin on varsin mahdollista. En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että oma tai seuraava sukupolvi näkee omistajuudella samanlaista arvoa kuin aiemmat sukupolvet. Ainakin on hyvä tunnistaa tällainen ilmiö tässäkin kontekstissa.
  • Laajempana ilmiönä kannattaa kiinnittää huomiota omistajuuden sosiaalisen merkityksen muuttumiseen sekä Suomessa että laajemmin. Omistajuus saatetaan jatkossa nähdä varsin eri tavalla kuin se on aikaisemmin ajateltu. Omistajuus on nähty rikkautena ja vaurautena, ja sen myötä omistamattomuus köyhyytenä ja varattomuutena. Näin ei kuitenkaan ole. Omistamattomuus voi olla myös vauraan valinta. Omistamattomuus voikin tarkoittaa riippumattomuutta, kenties vapautta. Vauraus pidetään likvidinä sijoituksina ilman että sitä näytetään, eikä omia omistuksia korostetakaan sosiaalisena status symbolina. Toki, aina tulee olemaan ihmisiä, joille omistajuus on sosiaalisesti arvokasta ja sitä halutaan näyttää. Omistajuudella on myös itsetunnollisia elementtejä. Minun oma on minun oma.
Pohdittavaksi
  • Mitä End of Ownership ilmiönä tarkoittaa liiketoimintamahdollisuutena? Mihin syntyy uudenlaisia liiketoimintamahdollisuuksia? Miksi?
  • Miten End of Ownership muuttaa olemassa olevia liiketoimintoja? Mihin yrityksiin/toimialoihin se vaikuttaa ja miten?
  • Miten End of Ownership muuttaa kuluttajien käyttäytymistä? Miten End of Ownership muuttaa yritysten käyttäytymistä?
Jatkan tästä aiheesta vielä myöhemmissä kirjoituksissani, erityisesti liiketoimintamallien muutoksista.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Ayn Rand: Philosophy - Who Needs It?

Ayn Randin tuotanto alkaa tämän kirjoituksen myötä olla luettuna ja yhteenvetoa lukuunottamatta käsiteltynä. Philosophy - Who Needs It on viimeisin kirja, jonka kanssa Rand työskenteli eläissään ja se koostuu useammasta novellista, jotka pääasiassa toimivat vastauksena joko jonkun esittämään kritiikkiin Randia kohtaan tai muuten kannanottoa johonkin yleisesti vallitsevaan näkemykseen. Tyyliltään se siis poikkeaa merkittävästi muista hänen teoksistaan, ennen kaikkea Atlas Shruggedista ja The Fountainheadista.
 
Ayn Rand: Philosophy- Who Needs It
Teoksena Philosophy - Who Needs It on keskinkertaista Randia, jos sitäkään. Siinä Rand asemoi oman objektivistisen filosofiansa suhteessa sekä klassisiin filosofeihin että aikansa yhteiskuntaan. Kollektiivinen ajattelu saa läpi kirjan kyytiä ja kapitalismille pyritään luomaan filosofinen viitekehys. Kirja ei saanut aikanaan kovinkaan hyvää vastaanottoa, eikä se kyllä merkkiteokseksi nousekaan, ainakaan suhteessa Randin tunnetumpiin teoksiin. Ehkä tekstiä hallitsee liikaa tarkoitus vastata muiden ajatuksiin oman ajattelun sijasta. Teoksen taustallahan on hänen USA:n Military Academyssa pitämänsä puhe.
 
Jos siis jossain kohtaa haluaa oikaista, niin tämän Randin voi hyvinkin jättää lukematta. Joitain hyviä sitaatteja, mutta kokonaisuutena jää varsin sekavaksi. Hienoa on huomata, Randin nostavan Ludwig von Misesin esille omana taloustieteen suosikkinaan. Näin tulee luoduksi yhteys itävaltalaisen koulukunnan ja randilaisyyden välillä, vaikka toki perustavaa laatua olevia eroavaisuuksia näiden ajattelusta löytyykin.
 
Poiminnot
  • Tribalism is a product of fear, and fear is the dominant emotion of any person, culture or society that rejects man's power of survival: reason. (58)
  • If you ask me to name the man most responsible for the present state of the world, the man whose influence has almost succeeded in destroying the achievements of the Renaissance - I will name Immanuel Kant. (87)
  • Capitalism did not create poverty - it inherited it. Compared to the centuries of precapitalist starvation, the living conditions of the in the early years of capitalism were thefirst chance the poor had ever had to survive. (91)
  • Capitalism and altruism cannot coexist in the same man or in the same society. Tell it to anyone who attempts to justify capitalism on the ground of the "public good" or the "general welfare" or "service to society" or the benefits it brings to the poor. All these things are true, but they are by-products, the secondary consequences of capitalism - not its goal, purpose or moral justification. The moral justification of capitalism is man's right to exist for his own sake, neiher sacrificing himself to others nor sacrificing others to himself; it is the recognition that man - every man - is an end in himself, not a means to the ends of the others, not a sacrificial animal serving anyone's need. (91)
  • Philosophy is a necessity for a rational being: philosophy is the foundation of science, the organizer of man's mind, the integrator of his knowledge, the programmer of his subconscious, the selector of his values. To set philosophy against reason, i.e., against man's power of cognition, to turn philosophy into an apologist for and a protector of superstition - is such a crime against humanity that no modern atrocities can equal it; it is the cause of modern atrocities. (111)
  • Concepts are the products of a mental process that integrates and organizes the evidence provided by man's senses. Man's senses are his only direct cognitive contact with reality and, therefore, his only source of information. Without sensory evidence, there can be no concepts; without concepts, there can be no language; without language, there can be no knowledge and no science. (121)
  • In reality and in the Objectivist ethics, there is no such a thing as "duty". There is only choice and the full, clear recognition of a principle obscured by the notion of "duty": the Law of Causality. (133)
  • Inflation is a man-made scourge, made possible by the fact that most men do not understand it. It is a crime committed on so large a scale that its size is its protection: the integrating capacity of the victims' minds breaks down before the magnitude - and the seeming complexity - of the crime, which permits it to be committed openly, in public. For centuries, inflation has been wrecking one country after another, yet men learn nothing, offer no resistance, and perish - not like animals driven to slaughter, but worse: like animals stampending in search of a butcher. If I told you that the precondition of inflation is psycho-epistemological - that inflation is hidden under perceptual illusions created by broken conceptual links - you would not understand me. (170)
  • Money is the tool of men who have reached a high level of productivity and a long-range control over their lives. Money is not merely a tool of exchange: much more importantly, it is a tool of saving, which permits delayed consumption and buys time for future production. To fulfill this requirement, money has to be some material commodity which is imperishable, rare, homogenous, easily stored, not subject to wide fluctuations of value, and always in demand among those you trade with. This leads you to the decision to use gold as money. (172)
  • There is only one institution that can arrogate to itself the power legally to trade by means of rubber checks: the government. And it is the only institution that can mortgage your future without your knowledge or consent: government securities (and paper money) are promissory notes on future tax receipts, i.e., on your future production. (174)
  • If student minorities have succeeded in demanding that they be given courses on such subjects as Zen Buddhism, guerilla welfare, Swahili, and astrology, then an intellectual student minority can succeed in demanding courses on, for instance, Aristotle in philosophy, von Mises in economics, Montessori in education, Hugo in literature. At very least, such courses would save the student's mind; potentially, they would save the culture. (271)

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Ayn Rand: The Fountainhead

Suomessa ei tietääkseni ole kovin montaa henkilöä, joka olisi lukenut koko Ayn Randin tuotannon. Alan kohta olemaan lähellä tuota kyseenalaista meriittiä. Hulluutta, ajanhaaskausta vai jotain hyödyllistä? Kaikkea noista. Viime vuonna tuli luettua Atlas Shrugged, The Virtue of Selfishness, Capitalism - The Unknown Ideal ja For The New Intellectual. Nyt luettuna on The Fountainhead ja Philosophy - Who Needs it?. Seuraava Rand (Introduction to Objectivist Epistemology tai Anthem)saa nyt kuitenkin hetken odottaa vuoroaan.
 
Alkuinnostukseni heräsi pari vuotta sitten Randin filosofiaa kohtaan. Kerrankin löytyi kirjailija ja ajattelija, joka puolusti minua kiinnostavia arvoja ja asioita. Randilla on poikkeuksellinen kyky pukea sanoiksi ikuinen yksilön ja vapauden puolustaminen. Filosofisesti Rand on laadukasta luettavaa. Samoin yhteiskunnalliselta ajattelultaan Rand on terävää tekstiä. Tieteellisesti Randin lukeminen oli selkeä harharetki. Lähdin hakemaan Randilta ajatuksia väitöskirjani viitekehykseen, mutta siltä osin en ole saanut mitään. Rand ei ole akateemisesti noteerattava lähde ja teokset eivät ole missään määrin tieteellisiä, joten väitöskirjani kannalta hurahtaminen Randin kirjoihin oli puhtaasti ajanhaaskausta. Viihdearvoltaan Rand on vähintäänkin keskikastia. Kaunokirjallisina tuotoksina pääteokset Atlas Shrugged ja The Fountainhead ovat pääosin viihdyttävää luettavaa, mutta tarinaltaan turhan pitkiä. Sitaattiaineistoa saa paljon, ja sitä löytyykin kiitettävästi internetistä, esim täältä. Siispä kirjojen lukemisen sijasta Randin ajatuksiin kannattaa mielummin tutustua verkossa, ainakin aluksi. Näin säästyy merkittävästi aikaa muulle.
Ayn Rand: The Fountainhead
The Fountainhead

The Fountainhead on Randin toinen kuuluisa teos Atlas Shruggedin ohella. Osa pitää The Fountainheadia jopa ykkösteoksena, mutta minä asemoin sen kaunokirjallisten teosten kakkoseksi. Kyseessä on älyttömän iso kirja, 727 sivua, joten ihan hetken mielijohteesta tätä eeposta ei lueta. Kannattaa ylipäätään miettiä kaksi kertaa, haluaako tätä teosta lähteä lukemaan. Tarina on mielestäni liian pitkä, ja monilta osin jopa pitkästyttävä. Kuten sitaattipoiminnoistanikin huomaa, ensimmäiset 150 sivua on mukaansatempaavaa, mutta sen jälkeen tulee noin 450 sivun synkkä jakso, josta ei löydy juurikaan mielenkiintoisia asioita, ja siten teos meinaa viedä lukijansa epätoivoon. Meinasin itsekin lopettaa monta kertaa kesken. Lopun 150 sivua sitten onkin taas varsin tiukkaa tykitystä.

The Fountainheadin tarina on selostettu varsin hyvin muiden toimesta, joten en lähde sitä tässä enää selittämään. Kannattaa lukea se vaikka täältä. Kirjan sisältö selittyy parhaiten sen henkilöiden kautta. Ne löytyy hyvin kuvattuna myös täältä. Päähenkilö Howard Roark on periaatteen mies, jästipääksikin häntä voisi hyvin kutsua. Elää omien standardiensa mukaan, ei anna tippaakaan periksi, tiedostaa aina olevansa oman maailmakuvansa mukaisesti oikeassa. Kärsii koko elämänsä jääräpäisyytensä myötä menettämistä mahdollisuuksista, mutta ei silti luovu periaatteistaan. Kunnioitettavavaa sinänsä, mutta myös raskasta. Kirjaa lukiessa sitä usein miettii, pitääkö sitä ihmisen olla noin periaatteellinen ja kumpi onkaan tärkeämpää, olla omasta mielestään oikeassa vai olla onnellinen, jos näiden välillä on ristiriitaa. Koko kirjan ajan sitä miettii, miksi asioiden pitää mennä näin. Epäoikeudenmukaisuuden esille tuomalla, Roarkin rooliin samaistuminen on jopa ahdistava lukukokemus.

Kirjan suurin opetus on, että itsekkyys ei ole pahasta vaan nimenomaan päinvastainen eli itsettömyys. Itsetön on ihminen, joka ei ole sinut itsensä kanssa eikä kunnioita itseään vaan elää elämäänsä muille. Tämän epäkohdan The Fountainhead avaa monien arkipäiväisten hahmojen myötä. Liian moni hahmo toi mieleen vastineet oikeasta elämästä. Howard Roarkit sen sijaan ovat harvassa. Kuten myös John Galtit. Vai, kuka on John Galt? Kuten Atlas Shrugged, niin myös The Fountainhead huipentuu oikeussalissa pidettävään puheeseen. Puhe löytyy tämän tekstin lopusta. Lue vaikka se, sen sijaan The Fountainheadin lukemisen sijasta suosittelen muuta parempaa ajankäyttöä.

Poiminnot

"Rules? Here are my rules: what can be done with one substance must never be done with another. No two materials are alike. No two sites on earth are alike. Not two buildings have the same purpose. The purpose, the site, the material determine the shape. Nothing can be reasonable or beautiful unless it's made by one central idea, and the idea sets every detail. A building is alive, like a man. Its integrity is to follow its own truth, its one single theme, and to serve its own single purpose. A man doen't borrow pieces of his body. A building doesn't borrow hunks of its soul. Its maker gives it the soul and every wall, window and stairway to express it." - Howard Roark (12)

"Every form has its own meaning. Every man creates his meaning and form and goal." - Howard Roark (12)

"I set my own standards. I inherit nothing. I stand at the end of no tradition. I may, perhaps, stand at the beginning of one" - Howard Roark (13)

"I take the only desire one can really permit oneself. Freedom, Alvah, freedom."
"You call that freedom?"
"To ask nothing. To expect nothing. To depend on nothing." - Howard Roark (141)

"The ability to say Yes or No is the essence of all ownership. It's your ownership of your own ego. Your soul, if you wish. Your soul has a single basic function - the act of valuing. Yes or No, "I wish" or "I do not wish". You can't say Yes without saying I. There's no affirmation without the onw who affirms. In this sense, everything to which you grant your love is yours." - Howard Roark (564)

"Before you can do things for people, you must be the kind of man who can get things done. But to get things done, you must love the doing, not the secondary consequences. The work, not the people. Your own action, not any possible object of your charity." - Howard Roark (604)

"A private, personal, selfish, egotistical motivation. That's the only way I function. That's all I am." Howard Roark (606)

"I don't make comparisons. I never think of myself in relation to anyone else. I just refuse to measure myself as part of anything. I'm an utter egotist." - Howard Roark (608)

"Egotistical? An egotist would have loved it. You use words in the strangest way". - Wynand
"In the exact way. I don't wish to be the symbol of anything. I'm only myself". - Howard Roark (631)

“Yes! And isn't that the root of every despicable action? Not selfishness, but precisely the absence of a self. Look at them. The man who cheats and lies, but preserves a respectable front. He knows himself to be dishonest, but others think he's honest and he derives his self-respect from that, second-hand. The man who takes credit for an achievement which is not his own. He knows himself to be mediocre, but he's great in the eyes of others. The frustrated wretch who professes love for the inferior and clings to those less endowed, in order to establish his own superiority by comparison. The man whose sole aim is to make money. Now I don't see anything evil in a desire to make money. But money is only a means to some end. If a man wants it for a personal purpose--to invest in his industry, to create, to study, to travel, to enjoy luxury--he's completely moral. But the men who place money first go much beyond that. Personal luxury is a limited endeavor. What they want is ostentation: to show, to stun, to entertain, to impress others. They're second-handers. Look at our so-called cultural endeavors. A lecturer who spouts some borrowed rehash of nothing at all that means nothing at all to him--and the people who listen and don't give a damn, but sit there in order to tell their friends that they have attended a lecture by a famous name. All second-handers.” - Howard Roark (633)

"A truly selfish man cannot be affected by the approval of others. He doesn't need it. ... Your ego is your strictest judge. They run from it. They spend their lives running. It's easier to donate a few thousands to charity and think oneself noble than to base self-respect on personal standards of personal achievement. It's simple to seek substitutes for competence - such easy substitutes: love, charm, kindness, charity. But there is no substitute for competence. That, precisely, is the deadliness of second-handlers. They have no concern for facts, ideas, work. They're concerned only with people. They don't ask: Is this true? They ask: Is this what others think is true? Not to judge, but to repeat. Not to do, but to give the impression of doing. Not creation, but show. Not ability, bud friendship. Not merit, but pull. What would happen to the world without those who do, think, work, produce? Those are all the egotists. You don't think through another's brain and you don't work through another's hands. When you suspend your faculty of independent judgment, you suspend consciousness. To stop consciousness is to stop life." - Howard Roark (634)

"Every form of happiness is private. Our greatest moments are personal, self-motivated, not to be touched. The things which are sacred or precious to us are the things we withdraw from promiscuous sharing." - Howard Roark (635)

"I think the only cardinal evil on earth is that of placing your prime concern within other men. I've always demanded a certain quality in the people I liked. I've always recognized it at once - and it's the only quality I respect in men. I chose my friends by that. Now I know what it is. A self-sufficient ego. Nothing else matters." - Howard Roark (636)

"If one doesn't respect oneself one can have neither love nor respect from others." - Howard Roark (636)

"The worst second-handler of all - the man who goes after power". - Howard Roark (636)

Howard Roarkin puhe oikeudessa

“Thousands of years ago, the first man discovered how to make fire. He was probably burned at the stake he had taught his brothers to light. He was considered an evildoer who had dealt with a demon mankind dreaded. But thereafter men had fire to keep them warm, to cook their food, to light their caves. He had left them a gift they had not conceived and he had lifted dardness off the earth. Centuries later, the first man invented the wheel. He was probably torn on the rack he had taught his brothers to build. He was considered a transgressor who ventured into forbidden terrritory. But thereafter, men could travel past any horizon. He had left them a gift they had not conceived and he had opened the roads of the world.

“That man, the unsubmissive and first, stands in the opening chapter of every legend mankind has recorded about its beginning. Prometheus was chained to a rock and torn by vultures—because he had stolen the fire of the gods. Adam was condemned to suffer—because he had eaten the fruit of the tree of knowledge. Whatever the legend, somewhere in the shadows of its memory mankind knew that its glory began with one and that that one paid for his courage.
“Throughout the centuries there were men who took first steps down new roads armed with nothing but their own vision. Their goals differed, but they all had this in common: that the step was first, the road new, the vision unborrowed, and the response they received—hatred. The great creators—the thinkers, the artists, the scientists, the inventors—stood alone against the men of their time. Every great new thought was opposed. Every great new invention was denounced. The first motor was considered foolish. The airplane was considered impossible. The power loom was considered vicious. Anesthesia was considered sinful. But the men of unborrowed vision went ahead. They fought, they suffered and they paid. But they won.

“No creator was prompted by a desire to serve his brothers, for his brothers rejected the gift he offered and that gift destroyed the slothful routine of their lives. His truth was his only motive. His own truth, and his own work to achieve it in his own way. A symphony, a book, an engine, a philosophy, an airplane or a building—that was his goal and his life. Not those who heard, read, operated, believed, flew or inhabited the thing he had created. The creation, not its users. The creation, not the benefits others derived from it. The creation which gave form to his truth. He held his truth above all things and against all men.
“His vision, his strength, his courage came from his own spirit. A man's spirit, however, is his self. That entity which is his consciousness. To think, to feel, to judge, to act are functions of the ego.

The creators were not selfless. It is the whole secret of their power—that it was self-sufficient, self-motivated, self-generated. A first cause, a fount of energy, a life force, a Prime Mover. The creator served nothing and no one. He lived for himself.
And only by living for himself was he able to achieve the things which are the glory of mankind. Such is the nature of achievement.

“Man cannot survive except through his mind. He comes on earth unarmed. His brain is his only weapon. Animals obtain food by force. Man has no claws, no fangs, no horns, no great strength of muscle. He must plant his food or hunt it. To plant, he needs a process of thought. To hunt, he needs weapons, and to make weapons—a process of thought. From this simplest necessity to the highest religious abstraction, from the wheel to the skyscraper, everything we are and everything we have comes from a single attribute of man—the function of his reasoning mind.
But the mind is an attribute of the individual. There is no such thing as a collective brain. There is no such thing as a collective thought. An agreement reached by a group of men is only a compromise or an average drawn upon many individual thoughts. It is a secondary consequence. The primary act—the process of reason—must be performed by each man alone. We can divide a meal among many men. We cannot digest it in a collective stomach. No man can use his lungs to breathe for another man. No man can use his brain to think for another. All the functions of body and spirit are private. They cannot be shared or transferred.

“We inherit the products of the thought of other men. We inherit the wheel. We make a cart. The cart becomes an automobile. The automobile becomes an airplane. But all through the process what we receive from others is only the end product of their thinking. The moving force is the creative faculty which takes this product as material, uses it and originates the next step. This creative faculty cannot be given or received, shared or borrowed. It belongs to single, individual men. That which it creates is the property of the creator. Men learn from one another. But all learning is only the exchange of material. No man can give another the capacity to think. Yet that capacity is our only means of survival.
"Nothing is given to man on earth. Everything he needs has to be produced. And here man faces his basic alternative: he can survive in only one of two ways—by the independent work of his own mind or as a parasite fed by the minds of others. The creator originates. The parasite borrows. The creator faces nature alone. The parasite faces nature through an intermediary.

The creator’s concern is the conquest of nature. The parasite’s concern is the conquest of men.
"The creator lives for his work. He needs no other men. His primary goal is within himself. The parasite lives second-hand. He needs others. Others become his prime motive.

“The basic need of the creator is independence. The reasoning mind cannot work under any form of compulsion. It cannot be curbed, sacrificed or subordinated to any consideration whatsoever. It demands total independence in function and in motive. To a creator, all relations with men are secondary.
“The basic need of the second-hander is to secure his ties with men in order to be fed. He places relations first. He declares that man exists in order to serve others. He preaches altruism.

“Altruism is the doctrine which demands that man live for others and place others above self.
“No man can live for another. He cannot share his spirit just as he cannot share his body. But the second-hander has used altruism as a weapon of expoloitation and reversed the base of mankind’s moral principles. Men have been taught every precept that destroys the creator. Men have been taught dependence as a virtue.

The man who attemps to live for others is a dependent. He is a parasite in motive and makes parasites of those he serves. The relationship produces nothing but mutual corruption. It is impossible in concept. The nearest approach to it in reality—the man who lives to serve others—is the slave. If physical slavery is repulsive, how much more repulsive is the concept of servility of the spirit? The conquered slave has a vestige of honor. He has the merit of having resisted and of considering his condition evil. But the man who enslaves himself voluntarily in the name of love is the basest of creatures. He degrades the dignity of man and he degrades the conception of love. But this is the essence of altruism.
Men have been taught that the highest virtue is not to achieve, but to give. Yet one cannot give that which has not been created. Creation comes before distribution—or there will be nothing to distribute. The need of the creator comes before the need of any possible beneficiary. Yet we are taught to admire the second-hander who dispenses gifts he has not produced above the man who made the gifts possible. We praise an act of charity. We shrug at an act of achievement.

“Men have been taught that their first concern is to relieve the sufferings of others. But suffering is a disease. Should one come upon it, one tries to give relief and assistance. To make that the highest test of virtue is to make suffering the most important part of life. Then man must wish to see others suffer—in order that he may be virtuous. Such is the nature of altruism. The creator is not concerned with disease, but with life. Yet the work of the creators has eliminated one form of disease after another, in man’s body and spirit, and brought more relief from suffering than any altruist could ever conceive.
Men have been taught that it is a virtue to agree with others. But the creator is the man who disagrees. Men have been taught that it is a virtue to swim with the current. But the creator is the man who goes against the current. Men have been taught that it is a virtue to stand together. But the creator is the man who stands alone.

“Men have been taught that the ego is the synonym of evil, and selflessness the ideal of virtue. But the creator is the egotist in the absolute sense, and the selfless man is the one who does not think, feel, judge or act. These are functions of the self.
“Here the basic reversal is most deadly. The issue has been perverted and man has been left no alternative—and no freedom. As poles of good and evil, he was offered two conceptions: egotism and altruism. Egotism was held to mean the sacrifice of others to self. Altruism—the sacrifice of self to others. This tied man irrevocably to other men and left him nothing but a choice of pain: his own pain borne for the sake of others or pain inflicted upon others for the sake of self. When it was added that man must find joy in self-immolation, the trap was closed. Man was forced to accept masochism as his ideal—under the threat that sadism was his only alternative. This was the greatest fraud ever perpetrated on mankind.

“This was the device by which dependence and suffering were perpetuated as fundamentals of life.
“The choice is not self-sacrifice or domination. The choice is independence or dependence. The code of the creator or the code of the second-hander. This is the basic issue. It rests upon the alternative of life or death. The code of the creator is built on the needs of the reasoning mind which allows man to survive. The code of the second-hander is built on the needs of a mind incapable of survival. All that which proceeds from man’s independent ego is good. All that which proceeds from man’s dependence upon men is evil.

The egotist is the absolute sense is not the man who sacrifices others. He is the man who stands above the need of using others in any manner. He does not function through them. He is not concerned with them in any primary matter. Not in his aim, not in his motive, not in his thinking, not in his desires, not in the source of his energy. He does not exist for any other man—and he asks no other man to exist for him. This is the only form of brotherhood and mutual respect possible between men.
“Degrees of ability vary, but the basic principle remains the same: the degree of a man’s independence, initiative and personal love for his work determines his talent as a worker and his worth as a man. Independence is the only gauge of human virtue and value. What a man is and makes of himself; not what he has or hasn’t done for others. There is no substitute for personal dignity. There is no standard of personal dignity except independence.

In all proper relationships there is no sacrifice of anyone to anyone. An architect needs clients, but he does not subordinate his work to their wishes. They need him, but they do not order a house just to give him a commission. Men exchange their work by free, mutual consent to mutual advantage when their personal interests agree and they both desire the exchange. If they do not desire it, they are not forced to deal with each other. They seek further. This is the only possible form of relationship between equals. Anything else is a relation of slave to master, or victim to executioner.
“No work is ever done collectively, by a majority decision. Every creative job is achieved under the guidance of a single individual thought. An architect requires a great many men to erect his building. But he does not ask them to vote on his design. They work together by free agreement and each is free in his proper function. An architect uses steel, glass, concrete, produced by others. But the materials remain just so much steel, glass and concrete until he touches them. What he does with them is his individual product and his individual property. This is the only pattern for proper co-operation among men.

The first right on earth is the right of the ego. Man’s first duty is to himself. His moral law is never to place his prime goal within the persons of others. His moral obligation is to do what he wishes, provided his wish does not depend primarily upon other men. This includes the whole sphere of his creative faculty, his thinking, his work. But it does not include the sphere of the gangster, the altruist and the dictator.
“A man thinks and works alone. A man cannot rob, exploit or rule—alone. Robbery, exploitation and ruling presuppose victims. They imply dependence. They are the province of the second-hander.

“Rulers of men are not egotists. They create nothing. They exist entirely through the persons of others. Their goal is in their subjects, in the activity of enslaving. They are as dependent as the beggar, the social worker and the bandit. The form of dependence does not matter.
“But men were taught to regard second-handers—tyrants, emperors, dictators—as exponents of egotism. By this fraud they were made to destroy the ego, themselves and others. The purpose of the fraud was to destroy the creators. Or to harness them. Which is a synonym.

“From the beginning of history, the two antagonists have stood face to face: the creator and the second-hander. When the first creator invented the wheel, the first second-hander responded. He invented altruism.
“The creator—denied, opposed, persecuted, exploited—went on, moved forward and carried all humanity along on his energy. The second-hander contributed nothing to the process except the impediments. The contest has another name: the individual against the collective.

“The ‘common good’ of a collective—a race, a class, a state—was the claim and justification of every tyranny ever established over men. Every major horror of history was committed in the name of an altruistic motive. Has any act of selfishness ever equaled the carnage perpetrated by disciples of altruism? Does the fault lie in men’s hypocrisy or in the nature of the principle? The most dreadful butchers were the most sincere. They believed in the perfect society reached through the guillotine and the firing squad. Nobody questioned their right to murder since they were murdering for an altruistic purpose. It was accepted that man must be sacrificed for other men. Actors change, but the course of the tragedy remains the same. A humanitarian who starts with declarations of love for mankind and ends with a sea of blood. It goes on and will go on so long as men believe that an action is good if it is unselfish. That permits the altruist to act and forces his victims to bear it. The leaders of collectivist movements ask nothing for themselves. But observe the results.
The only good which men can do to one another and the only statement of their proper relationship is—Hands off!

“Now observe the results of a society built on the principle of individualism. This, our country. The noblest country in the history of men. The country of greatest achievement, greatest prosperity, greatest freedom. This country was not based on selfless service, sacrifice, renunciation or any precept of altruism. It was based on a man’s right to the pursuit of happiness. His own happiness. Not anyone else’s. A private, personal, selfish motive. Look at the results. Look into your own conscience.
“It is an ancient conflict. Men have come close to the truth, but it was destroyed each time and one civilization fell after another. Civilization is the progress toward a society of privacy. The savage’s whole existence is public, ruled by the laws of his tribe. Civilization is the process of setting man free from men.

“Now, in our age, collectivism, the rule of the second-hander and second-rater, the ancient monster, has broken loose and is running amuck. It has brought men to a level of intellectual indecency never equaled on earth. It has reached a scale of horror without precedent. It has poisoned every mind. It has swallowed most of Europe. It is engulfing our country.
“I am an architect. I know what is to come by the principle on which it is built. We are approaching a world in which I cannot permit myself to live.

“Now you know why I dynamited Cortlandt.
“I designed Cortlandt. I gave it to you. I destroyed it.

“I destroyed it because I did not choose to let it exist. It was a double monster. In form and in implication. I had to blast both. The form was mutilated by two second-handers who assumed the right to improve upon that which they had not made and could not equal. They were permitted to do it by the general implication that the altruistic purpose of the building superseded all rights and that I had no claim to stand against it.
“I agreed to design Cortlandt for the purpose of seeing it erected as I dedigned it and for no other reason. That was the price I set for my work. I was not paid.

“I do not blame Peter Keating. He was helpless. He had a contract with his employers. It was ignored. He had a promise that the structure he offered would be built as designed. The promise was broken. The love of a man for the integrity of his work and his right to preserve it are now considered a vague intangible and an inessential. You have heard the prosecutor say that. Why was the building disfigured? For no reason. Such acts never have any reason, unless it’s the vanity of some second-handers who feel they have a right to anyone’s property, spiritual or material. Who permitted them to do it? No particular man among the dozens in authority. No one cared to permit it or to stop it. No one was responsible. No one can be held to account. Such is the nature of all collective action.
“I did not receive the payment I asked. But the owners of Cortlandt got what they needed from me. They wanted a scheme devised to build a structure as cheaply as possible. They found no one else who could do it to their satisfaction. I could and did. They took the benefit of my work and made me contribute it as a gift. But I am not an altruist. I do not contribute gifts of this nature.

“It is said that I have destroyed the home of the destitute. It is forgotten that but for me the destitute could not have had this particular home. Those who were concerned with the poor had to come to me, who have never been concerned, in order to help the poor. It is believed that the poverty of the future tenants gave them the right to my work. That their need constituted a claim on my life. That it was my duty to contribute anything demanded of me. This is the second-hander’s credo now swallowing the world.
"I came here to say that I do not recognize anyone’s right to one minute of my life. Nor to any part of my energy. Nor to any achievement of mine. No matter who makes the claim, how large their number or how great their need.

“I wished to come here and say that I am a man who does not exist for others.
“It had to be said. The world is perishing from an orgy of self-sacrificing.

“I wished to come here and say that the integrity of a man’s creative work is of greater importance than any charitable endeavor. Those of you who do not understand this are the men who’re destroying the world.
“I wished to come here and state my terms. I do not care to exist on any others.

I recognize no obligations toward men except one: to respect their freedom and to take no part in a slave society. To my country, I wish to give the ten years which I will spend in jail if my country exists no longer. I will spend them in memory and in gratitude for what my country has been. It will be my act of loyalty, my refusal to live or work in what has taken its place.
“My act of loyalty to every creator who ever lived and was made to suffer by the force responsible for the Cortlandt I dynamited. To every tortured hour of loneliness, denial, frustration, abuse he was made to spend—and to the battles he won. To every creator whose name is known—and to every creator who lived, struggled and perished unrecognized before he could achieve. To every creator who was destroyed in body or in spirit. To Henry Cameron. To Steven Mallory. To a man who doesn’t want to be named, but who is sitting in this courtroom and knows that I am speaking of him.”
Related Posts with Thumbnails