Burrell & Morgan: Radikaali strukturalistinen paradigma

Burrell & Morgan: Radikaali strukturalistinen paradigma (365-377)

Radikaali strukturalistinen pyrkii tarjoamaan kritiikkiä funktionaaliseen lähestymistavan heikkouksiin. Se syyttää funktionaalisia tutkijoita kapitalistisen järjestelmän palvelemisesta, liiallisesta empiirisyydestä, historianäkökulman unohtamisesta, Marxin töissä esiintyneen sosiaalisen ajattelun syrjäyttämisestä, luokkasuhteiden aliarvioimisesta, valtion tärkeän roolin unohtamisesta sekä status quota tukevien mallien käyttämisestä jatkuvan ontologisen sosiaalisen muutoksen sijasta. Radikaalin strukturalistisen paradigman kritiikki perustuu ennen kaikkea funktionaalisessa paradigmassa vain osittain kehittyneeseen tutkimukseen organisaatioista.

Burrel ja Morgan esittelevät kirjassaan 12 kritiikin lähdettä, joiden osalta radikaali strukturalistinen paradigma pyrkii tarjoamaan vaihtoehdon funktionaaliselle paradigmalle.

1. Organisaatioteoria on lukittautunut hyväksymään johdon määrittelemät ongelmat: Organisaatioteoreetikoiden pitäisi kääntää katseensa ja keskittyä tutkimaan sosiaalisen ylivallan rakenteita ja tuoda tätä tietoa ja valtaa niille, jotka ovat ylivallan käytön kohteina ja riistetylle sosiaaliselle enemmistölle.

2. Organisaatioteoreetikot tietoisesti tai tiedostamattaan ovat aktiivisessa ja konkreettisessa roolissa ihmisen alentamisessa työympäristössä: Organisaatioteoreetikoiden tulisi harjoittaa toimintatutkimusta, jolla on päämääränään epäjatkuva vallankumouksellinen muutos. Teorian ja käytännön tulisi olla yhdistettynä älylliseen käyttäytymiseen, josta teoreetikko on hyvin tietoinen.

3. Se jättää huomioimatta Marxin kontribuution: Syvällinen ja laaja Marxin töiden tuntemus on välttämättömyys kaikille radikaaleille organisaatioteorioille.

4. Se unohtaa luokkasuhteiden analysoinnin: Luokan konseptin tulisi luoda perustan kaikille koherenteille radikaaleille organisaatioteorioille.

5. Sen perustana on ohut ja harhaanjohtava tulkinta Weberistä: Weberiä tulisi lukea syvällisemmin ja laajemmalla ymmärryksellä. Useimmat funktionaalisen paradigman organisaatioteoreetikot väärinesittävät täysin Weberin näkemyksen byrokratiasta ja väärinkäyttävät Weberin konseptia ideaalista tyypistä.

6. Se laiminlyö valtion roolin: Organisaatioanalyysi riippuu valtioteoriasta, jota tarvitaan yksityiskohtaiseen argumentointiin.

7. Se on historiatonta: Radikaalilla organisaatioteorialla tulisi olla historiallinen ulottuvuus. Ymmärtääkseen organisaatioita tänään, pitää ymmärtää niiden menneisyyttä, ja on kyettävä ymmärtämään miten ja miksi ne ovat alun alkaen kehittyneet.

8. Se on staattista eli se omaksuu olettamana tasapainon, sosiaalisen konsensuksen ja orgaanisen yhtenäisyyden: Organisaatioteorian tulisi olla dynaamista, sen tulisi tarkastella yhteiskuntaa prosessina, joka kehittyy vuorovaikutuksen ja toisilleen vastakkaisten voimien myötä ja se voi johtaa poikkeuksellisiin ja epäsäännöllisiin muutoksiin.

9. Se on pohjimmiltaan empirististä eli huolissaan ennen kaikkea metodologiasta: Havainnoinnin ja kokemusperäisten tekniikoiden sijasta radikaalin organisaatioteorian pitäisi tavoitella koherentin teoreettisen näkemyksen ensisijaisuutta, joka ei välttämättä ole alisteinen minkään aineiston tyrannialle.

10. Se on epäteoreettista: Konventionaalisissa analyyseissa käytetyn ”teorian” määritelmää tulisi muuttaa siten, että radikaalin organisaatioteorian pitää nauttia laajan skaalan, poliittisesti relevantin teoreettisen näkökulman kehittämisestä.

11. Se on pohjimmiltaan tietämätön elintärkeistä organisaation ulkopuolisista makrososiaalisista tekijöistä: Radikaalin organisaatioteorian pitää lähteä liikkeelle perusolettamuksista, jonka mukaan organisaatioita ei voida ymmärtää ilman a prior analyysia niistä sosiaalisista prosesseista ja rakenteista, joissa organisaatioiden ajatellaan esiintyvän.

12. Sen toistuvat yritykset tarjota yleistä teoriaa ehdottavat mahdollisuutta ja synteesin toivoa, vaikka todellisuudessa nämä ovat saavuttamattomia: Konventionaalinen organisaatioteoria ja sen radikaali vastakohta ovat yhtäaikaisesti toisensa poissulkevia. Mikään synteesi ei ole mahdollista, koska ongelmat eivät ole vertailukelpoisia. Radikaaliin organisaatioteoriaan ei voi, eikä pidä, sisällyttää sen funktionaalista vastustajaa.

Radikaalin strukturalistisen paradigman keskeiset konseptit ovat totaalisuus, rakenne, ristiriita ja kriisi. Totaalisuus tarkoittaa heille sitä, että organisaatiotutkimuksessa on huomioitava sosiaalisen systeemin elementit eli sitoa tarkasteltava ilmiö kontekstiinsa. Rakenne vastaavasti tarkoittaa sitä, että organisaatiot ovat rakenteellisia todellisuuksia ja ne ovat osa sitä, joka muodostaa kokonaisuuden. Osa reflektoi kokonaisuutta. Ristiriita tarkoittaa yhteiskunnassa vallitsevien vastavoimien ja vastinparien ymmärtämistä ja huomioimista. Esimerkiksi jako pääoman ja työvoiman välillä tulisi ottaa huomioon organisaatiotutkimuksessa, samoin jako Weberin ja Marxin välillä. Maailma koostuu ristiriidoista ja näiden ristiriitojen avaaminen kuuluu olennaisena osana organisaatiotutkimukseen. Kriisi tarkoittaa pyrkimystä totaaliseen muutokseen ja maailman parannukseen kriisin kautta. Muutokset organisaatiorakenteissa johtavat näiden tutkijoiden mielestä muutokseen kokonaisuudessa ja täten prosessi muuttaa kaikkea. Pohjalla vallitsevat vallankumoukselliset aatteet nykytilan totaaliseksi muuttamiseksi.

Radikaali weberiläinen lähestyminen radikaaliin organisaatiotutkimukseen

Korporatismin (corporatism) ymmärtämisessä tärkeä havainto on ymmärtää korporaatiot näkymättöminä byrokraattisten instituutioiden verkkona, joka on olemassa modernissa yhteiskunnassa alisteisena valtiolle. Valtio on kaiken toiminnan keskipiste eli eräänlainen mustekalan keskiö, jonka lonkerot ulottuvat kaiken sosiaalisen toiminnan alueille. Weber on kiinnostunut valtion ja byrokratisaation prosessin suhteesta ja erityisesti siitä, miten valtakoneisto hallitsee laajoja sosiaalisia rakenteita. Radikaalit weberiläiset ovat kiinnostuneita ennen kaikkea valtasuhteista, mikä linkittää heidät vahvasti poliittiseen yhteiskuntatieteeseen.

Weberin organisaatioteorian rooli tulee tulkita totalitaarisuuden teorian valossa siten että valtio on kaiken toiminnan keskiössä. Burrel ja Morgan esittelevät joitain tämän suuntauksen keskeisiä kirjoittajia. Milibandin teos ”The State in Capitalist Society” on lähestymistavassaan lähellä Marxia sentralismissaan eli siinä, kuinka valtion tulee olla kaiken toiminnan keskipiste. Vastakohta tälle lähestymistavalle on pluralismi, jossa ei ole yhtä keskipistettä vaan useita pieniä keskuksia hajaantuneessa joukossa. Valtion ongelmana Milibandin teoksessa on se, että kokonaisuus muodostuu byrokraattisista instituutioista, joiden väliset suhteet myös valtiosysteemiin ovat rakenteellisia. Tämä tila tukee hänen mukaansa vallalla olevaa talousmahtia. Hän näkee erityisesti valtarakenteiden legitimaatioprosessin eli toiminnan, jossa esimerkiksi poliittisella propagandalla, massamedian kautta tai yliopistojen myötä tehdään poliittinen sosialisaatio, joka tulee vallassa olevia rakenteita ja vallassa olevia tahoja. Vaihtoehtona Miliband esittelee ”todellisen sosialistisen valtion luomisen”. Hänen mielestään kaikki organisaatiot oli sitten kyse yksityisestä yrityksestä tai poliisilaitoksesta tulisi nähdä osana valtiota ja keskinäisiä suhteita. Hänen mukaansa organisaatioita ei voi tarkastella erillisinä yrityksinä vaan kaiken on oltava osa valtiota.

Toinen teos, jonka Burrel ja Morgan esittelevät on Eldridgen ja Crombien ”A Sociology of Organization”. Kirja koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen käsittelee organisaatioteoriaa, toinen organisaatiota ilmiönä ja kolmas weberismiä. Kolmas esille nostettu teos on Mouzelisin ”Organization and Bureaucracy”. Summa summarum, näille kaikille teoksille, kuten koulukunnalle ylipäätään on yhteistä se, että heidän mielestään organisaatioita tulisi tutkia poliittisesti rakentuvan yhteiskunnan elementteinä. Tämä lähestymistapa edellyttää ensinnäkin valtasuhteiden analyysia etenkin suhteessa valtioon. Organisaatiota ei heidän mielestään voi ajatella irrallisena. Valtateoria (theory of power) muodostaa heille yhden teoriakentän. Vastakohtaisena lähestymistapana toimii pluralismi, jossa valtakeskittymiä ei ole vaan valta on hajaantunutta. Pluralistit näkevät radikaalin weberiläisen lähestymistavan ongelmana ennen kaikkea valtiokeskeisyyden eli valtion puuttumisen kaikkeen. Byrokratisoinnin prosessin myötä valta keskittyy byrokraateille, mikä lopulta johtaa totalitarismiin.

Aiemmat tekstit:

1) Burrell & Morgan: Funktionaalinen paradigma

2) Burrell & Morgan: Tulkitseva paradigma

3) Burrell & Morgan: Radikaali humanistinen paradigma ja antiorganisaatioteoria

Burrell & Morgan: Radikaali humanistinen paradigma ja antiorganisaatioteoria

Burrell & Morgan: Radikaali humanistinen paradigma ja antiorganisaatioteoria (279-282, 290-299, 302-309, 311-325)

Radikaalin humanistisen paradigman juuret juontavat saksalaiseen idealismiin ja kantilaisuuteen, jonka mukaan universaalin pohjimmainen luonne on henkinen eikä materiaalinen. Täten radikaali humanistinen paradigma nojautuu samaan subjektiivisuuden intellektuaaliseen perustaan kuin tulkitseva paradigma, vaikkakin sama lähtökohta on näissä johtanut palvelemaan erilaisia tarkoitusperiä. Molemmissa paradigmoissa lähdetään siitä, että yksilöt itse luovat maailman, jossa he asuvat. Kuitenkin siinä missä tulkitseva paradigma tulkitsee tämän prosessin luonteen ymmärrystä, radikaalit humanistit asettavat subjektin kritiikin kohteeksi. Tämä kritiikki kohdistuu kahteen polkuun. Ensinnäkin tarkastellaan subjektiivisesti ideaalista asemaa, joka juontuu phenomenologisten filosofien ajatuksista. Näiden ajatusten mukaan yksilöllinen tietoisuus on jatkuvasti luova entiteetti, joka synnyttää toistuvasti ideoiden virtoja, konsepteja ja näkökulmia, joiden kautta mielen ulkoinen maailma muodostuu. Esimerkiksi Fichten mukaan kaikki ulkoista maailmaa käsittelevä ymmärrys edellyttää tietoisen mielen luonnon, rakenteen ja toiminnan ymmärtämistä. Kuitenkin filosofit ovat olleet vaikeuksissa selittäessään ulkoisen ja sisäisen maailman yhteyttä ja esiintymistä.

Ontologisesti tämä filosofia lähtee siitä, että maailma on yksittäisten mielten luomus ja mieli/tietoisuus nähdään kääntyvän ulkoiseen maailmaan ihmisten pyrkimyksellisen toiminnan kautta eli täten ihmiset toiminnallaan luovat ulkoisen todellisuuden ja maailman olemassaolon. Ontologisesti ihminen erottaa itsensä omasta todellisesta olemassaolostaan.

Toinen diskurssi radikaalissa humanistisessa paradigmassa perustuu objektiivisen idealismin traditioon, joka on erityisesti esiintynyt Hegelin töissä. Hegel tutki esimerkiksi ihmisten tietämyksen ontologista perustaa. Hänen mukaansa tieto läpäisee usean tietoisuuden muodon ennen kuin absoluuttisen tiedon asema saavutetaan ja tässä prosessissa yksilö on absoluuttisen hengen edustaja, jonka myötä universumi todellistuu. Hegelille perimmäinen todellisuus on hengellistä ja absoluuttinen totuus on riippuvainen tämän hengellisen todellisuuden ilmentymisestä yksilöllisen ihmisen mielen ja ulkoisen maailman välisessä suhteessa. Yksilön tietoisuus ja ulkoinen maailma nähdään tässä kahtena eri puolena samasta todellisuudesta. Nämä kaksi puolta on sidottu toisiinsa dialektiseen suhteeseen, jossa molemmat määrittävät ja vaikuttavat toisiinsa. Hegelille kaikki on itsensä vastakohtaa. Totuus on molemmilla puolilla kaikissa kysymyksissä ja se on antagonisessa suhteessa itseensä. Tämä dialektinen prosessi nähdään universaalina periaatteena, joka tuottaa edistystä kohti absoluuttista tietoisuutta, jossa eroavuus subjektin ja objektin välillä on ylitetty ja ihmisen tietoisuus tulee tietoiseksi asemastaan suhteessa absoluuttiseen henkeen.

Myöhemmin Hegel näki Preussin absoluuttisen hengellisyyden ilmentymänä ja täydellisenä yhteiskuntana. Hegeliä tulkittiin sekä oikeistolaisesti että vasemmistolaisesti. Yksi vasemmistolainen tulkitsija oli Karl Marx, joka käytti Hegelin ajatuksia yhteiskuntakritiikissään. Tällä teollaan Marx loi perustan radikaalin humanistisen paradigman kehittymiselle. Marx erityisesti argumentoi, että ihmisen yläpuolella ei ole absoluuttista tekijää. Tunnetusti hän kritisoi erityisesti sitä, että uskonto ja valtio ovat ihmisten luomuksia eikä ilmentymiä absoluuttisesta hengestä. Uskonto on oopiumia kansalle, on yksi Marxin tunnetuista ilmaisuista, jossa tämä hegeliläinen ajattelutapa kiteytyy. Marxin mukaan koska yksilöt luovat kaiken olemassa olevan ympäristössään, tarkoitti tämä sitä, että yksilöt voivat omalla toiminnallaan muuttaa elinolosuhteitaan vallitsevista tiloista. Marx päätyi kritiikissään siihen, että hänen mukaansa vallinnut kapitalistinen järjestelmä loi rajoittavat voimat yksilölle. Marxin tutkimusajatukset kuitenkin ohjautuivat pois radikaalisesta humanistisesta paradigmasta enemmän kohti radikaalia strukturalismia.

Frankfurtin koulukunta

Franfurtin koulukunnan katsotaan saaneen alkunsa Horkheimerin kuuluisasta esseestä vuonna 1937. Siinä missä Marx hyökkäsi porvarillista yhteiskuntaa kohtaan, Horkheimer erotti perinteisen lähestymistavan yhteiskuntatieteisiin ja kriittisen teorian lähestymistavan. Siinä missä perinteinen tiede pohjautui havainnoitsijan ja subjektin erottelulle ja arvovapauden oletukselle, kriittinen teoria korosti teoreetikon sitoutumista muutokseen tärkeänä tekijänä. Frakfurtin koulukunta on yleisnimi saksalaisille, jotka jakoivat yhteisen akateemisen ja poliittisen intressin useamman vuosikymmenen ajan eri paikoissa.

Tunnettuja nimiä olivat mm. Horkheimer, Adorno, Benjamin, Fromm, Kirscheimer, Lowenthal, Marcuse ja Habermans. Nämä teoreetikot jakavat ennen kaikkea Hegelin ja Marxin varhaisen tuotannon ontologisen ja epistemologisen perustan ja pyrkivät osoittamaan kapitalistisen järjestelmän todellisen luonteen. Heidän pyrkimyksenä on yhteiskunnan muuttaminen tietoisuuden vallankumouksen kautta. He ovat kritisoineet erityisesti yhteiskunnallisia käytäntöjä, positivistista tiedettä, rationaalisuuden esiintymistä, teknologiaa, juridista järjestelmää, perheyksikköä, byrokratian tapoja, kieltä, musiikkia, taidetta, kirjallisuutta, kirjoittajien persoonallisuutta sekä psykoanalyyseja.

Poliittisen toiminnan merkitys on koulukunnassa hyvin keskeistä. Kuitenkin ajan myötä koulukunta on muuttunut entistä enemmän filosofiseksi ja intellektuaaliseksi kuin vallankumoukselliseksi käytännön toiminnaksi. Kuitenkin sillä oli merkitystä Ranskan opiskelijavallankumousten taustalla sekä vastakulttuuriliikkeen syntymisessä USA:ssa.

Johtavat teoreetikot koulukunnassa ovat olleet Herbert Marcuse ja Jurgen Habermans. Marcuse on tunnettu erityisesti hyökkäyksestään yksi-dimensioisen modernin teknologisen yhteiskunnan kritiikistä, joka perustuu erityisesti kapitalismiin. Hänen työnsä pohjautuu alkuperäiseen Hegel-Marxilaiseen kriittiseen teoriaan ja edustaa vastakohtaa sosiologiselle positivismille. Marcusen anti on erityisesti siinä, että hän tuo Freudin ja Weberin ajatuksia Hegelin ja Marxin ajatuksiin luoden täten perustaa radikaalille humanistiselle paradigmalle. Marcusen mukaan nykyinen moderni yhteiskunta on perustaltaan totalitaarinen siten, että tekniset laitteet ja tuotantomenetelmät määrittelevät koko yhteiskunnan. Teknologia nähdään poliittisena voimana, jonka systeemin kautta hallitaan joukkoja. Tästä syntyy yhteiskunnan yksinäkökulmaisuus. Tällä toiminnalla on oma logiikkansa ja sitä ylläpitää ennen kaikkea media, joka luo ja muokkaa omaa todellisuuskäsitystään. Hänen mukaansa tämä järjestelmä pitää yllä ”tyytyväistä” työntekijää pitämällä aidon tietoisuuden varjossa. Tätä aitoa tietoisuutta ja toiminnan juuria Marcuse tutkii ja kyseenalaistaa.

Habermans taas on merkittävä siksi, että hänen työnsä ovat laaja-alaisia ja niissä käytetään monipuolisesti ideoita ja konsepteja muista näkökulmista tukemaan ja palvelemaan radikaalia humanismia. Erityisesti hänen työnsä voidaan nähdä reaktiona tulkitsevan sosiologian ja sosiologisen positivismin puutteisiin. Hänen mukaansa näiden kahden diskurssit ovat vajavaisia reflektoimaan ja palvelemaan niiden käyttöä. Habermansin huomio oli, että niissä puutteellisesti pyritään ymmärtämään ilmiötä ilman vaikutusta kun taas Franfurtin koulukunnassa pyritään sekä ymmärtämään että vaikuttamaan. Kriittinen teoria on Habermansille dialektista eli siinä murretaan perinteinen subjekti versus objekti asetelma, tutkija ja tutkittava sekä fakta ja arvo. Hermeneuttisesti nämä ovat dialektisia eli toisistaan erottamattomia tekijöitä. Habermans kiinnitti erityisesti huomiota kieleen hallitsevana diskurssina ja sosiaalisten todellisuuksien muodostajana. Nykyinen kielitiede viittaa usein Habermansin ongelmaan kielestä, joka on korvannut perinteisen ongelman tietoisuudesta. Hän esimerkiksi kehitti teorian kommunikoivasta kompetenssista ja konseptin ideaalista puhetilanteesta. Erityisesti hän osoitti käsitteiden kautta ongelmallisuudet käsitteissä työ ja kanssakäyminen. Työ määritteli konseptina sosiaalisen toiminnan kapitalistisessa yhteiskunnassa. Toisaalta kanssakäyminen määritteli ihmisen suhteita ja erityisesti työmaailmassa valtasuhteita. Habermansille keskeisin ongelma nyky-yhteiskunnassa on kehittyneen kapitalismin legitimointikriisi. Hänen huomionsa kiinnittyy erityisesti superrakenteiden tarkastelemiseen ja kritisoimiseen. Tämä kapitalistisen järjestelmän superrakenteiden tarkastelu on ylipäätään muodostunut kriittisen teorian keskeiseksi tarkastelun ja kritiikin kohteeksi. Erityisesti tätä tarkastellaan subjektiivisuuden ja objektiivisuuden maailmoissa.

Ranskalainen eksistentialismi

Ranskalainen eksistentialismi esitellään perustuvan erityisesti Kierkegaardin määritelmälle, jonka mukaan olemassaolo tulee ennen olemusta. Tämän ajatuksen mukaan meidän pitää aloittaa subjektiivisuudesta eli yksilöstä, joka on todellisuuden sisässä muodostamassa todellisuutta. Ranskalaisen eksistentialismin kärkinimi on tietysti Sartre. Hänen mukaansa me emme niinkään tulkitse ja tutki maailmaa vaan me olemme osa sitä. Sartrelle eksistentialismi on humanismia, jossa olemattomuus ja vapaus ovat keskeiset näkökulmat subjektiivisen ja objektiivisen maailman välisessä ontologisessa suhteessa sillä yksilöt kokemalla muodostavat todellisuuden.

Ensinnäkin Sartre määritteli olemassaolon muodot, jotka pohjautuivat Hegeliläiselle ajattelulle. Oleminen itsessään on maailma ulkoisena todellisuutena eli osina, joista todellinen maailma on tehty. Oleminen itselleen tarkoittaa tietoisuutta ja ihmisen omaa tietoisuutta itsestään. Lisäksi on olemassaolo muille eli tietoisuus siitä, että ollaan olemassa muiden havainnoimana ja ymmärrettävänä. Hänen mukaansa tietoisuus on aina suhde itsessään olemisen ja itselleen olemisen välillä eli suhde tietäjän ja tiedetyn välillä. Tämä suhde kuitenkin riippuu yksilöiden tietoisuuden kuilusta, jossa olemattomuus voi vallita. Olemattomuus edustaa ennen kaikkea vapautta eli yksilö on esimerkiksi vapaa unelmoimaan ja olemaan tietämätön kaikista mahdollisuuksista. Sartren mukaan ihmiset tulevat usein oman roolinsa vangeiksi eivätkä kykene tähän olemattomuuteen eli vapauteen ajatella roolinsa ulkopuolella.

Paradigman yhtenäisyys

Radikaalin humanistisen paradigman tutkijoita yhdistää erityisesti yhteinen huoli ihmisen mielen vapaudesta – tai siis pikemminkin sen rajoittuneisuudesta. Radikaalit humanistit keskittyvät ihmisen tietoisuuden tarkastelemiseen totalitaarisuuden kontekstissa eli näkevät sosiaalisen maailman muodostuneen rajoitteeksi ihmisen mielen vapaudelle. Heidän ajattelussaan ihminen on vangittu sosiaalisten organisaatioiden toimesta. Pyrkimyksenä on vapauttaa tietoisuus tai ihmisen henki ja täten kasvattaa ihmisen potentiaalia. Teoriat ovat perustaltaan subjektiivisia samalla tavalla kuin tulkitsevassa paradigmassa. Tulkinnan asteet vaihtelevat, mutta yleisesti paradigman edustajat näkevät, että todellisuus on sosiaalisesti luotu ja ylläpidetty subjektiivinen tulkinta. Täten ne ovat perustaltaan vastakohtia radikaalille rakenteelliselle paradigmalle sekä funktionaaliselle paradigmalle, jossa todellisuus nähdään objektiivisesti rakentuneena. Yhteistä radikaalille rakenteelliselle paradigmalle on se, että molemmissa paradigmoissa pyritään radikaaliin muutokseen eli totaaliseen nykytilan purkamiseen vallankumouksellisella toiminnalla. Rakenteellisen paradigman kritiikki kohdistuu ennen kaikkea talouden ja politiikan rakenteisiin, kun taas radikaali humanismi kiinnittää laaja-alaisemmin huomioita ja pohjaa kritiikkinsä erityisesti subjektin toimintaa rajoittaviin tekijöihin kuten kieleen, teknologiaan, tieteeseen, rationaalisuuteen ja muihin vastaaviin.

Antiorganisaatioteoria

Radikaalin humanistisen paradigman piiriin lasketaan myös ajatussuuntaus, joka kulkee nimellä antiorganisaatioteoria. Tämä ajattelusuuntaus on suoraan vastakohta funktionaaliselle paradigmalle ja sen edustamalle organisaatioteorialle ja organisaatiotutkimukselle. Antiorganisaatioteoria lähtee siitä, että organisaatioita ei ole olemassa muuten kuin esiintyminä yksilön tietoisuudessa. Tältä osin se siis pohjaa subjektiiviseen idealismiin. Kritiikki vallitsevia organisaatioteorioita kohtaan on siis totaalista, tietoisuuteen ulottuvaa, alisteista ja syvällistä. Lähtökohtaisesti väittely ei ole kovinkaan hedelmällistä, kun jo alussa toinen näkökulma kiistää koko organisaation olemassaolon. Antiorganisaatioteoriassa halutaan siirtää huomio organisaatioiden tarkastelemisesta mielettöminä tarkasteluyksiköinä subjektiiviseen ja individualistiseen tarkasteluyksikköön eli yksilöön.

Vaihtoehtoisten todellisuuksien rakentajana Dickson rakentaa kritiikkinsä vaihtoehtoisen teknologian perustalle. Hänen mukaansa tulisi keskittyä teknologian, joka ylistäisi työkaluja, koneita ja tekniikoita, joita tarvitaan reflektoimaan ja ylläpitämään ei-hallitsevaa ja ei-manipuloivaa sosiaalisen tuotannon tapaa sekä ei-yliasemaan perustuvaa suhdetta luonnolliseen ympäristöön. Hänen mukaansa tällaiset vaihtoehtoiset teknologiat ovat mahdollisia vain vaihtoehtoisten yhteiskuntien viitekehyksessä. Vaihtoehtoiset teknologiat eivät itsessään luo vaihtoehtoisia yhteiskuntia. Muita vaihtoehtoisen todellisuuden keskeisiä ajattelijoita ovat Burrelin ja Morganin mukaan mm. Illich, Gouldner, Roszak, Reich, Pirsig, Castaneda, Habermans, Anthony ja Meakin.

Antiorganisaatioteorian rakentumista ja määrittelyä kuvaamaan Burrel ja Morgan ovat rakentaneet erinomaisen tiivistelmän sivuille 322-323. Sen mukaan organisaatioteoria rakentuu funktionalistisella paradigmalle ja antiorganisaatio radikaalille humanistiselle paradigmalle. Intellektuaalinen lähde on toisessa tiede, toisessa humaanit eli ihmiset. Konseptuaalinen huomio on OT:ssa organisaatiot ja AO:ssa sosiaalisten organisaatioiden muodot. Yhteiskunta on OT:ssa konseptualisoitu systeemiksi, AO:ssa totaalisuudeksi. Ontologinen fokus OT:ssa on rakenteet, AO:ssa tietoisuus. Hallitseva sosio-ekonominen ongelma OT:ssa on laaja työtyytyväisyyden puute, AO:ssa yleinen vieraantuminen. Yleinen termi vallitsevalle yhteiskunnalle on OT:ssa teollinen yhteiskunta tai jälki-teollinen yhteiskunta, AO:ssa kapitalismi, yksinäkökulmainen yhteiskunta, yritysvaltio, manageriaalinen fasismi jne. Ihmisen suhde luontoon nähdään OT:ssa määräävänä/kilpailevana ja AO:ssa harmonisena. Määräävät tuotantotavat ovat OT:ssa teolliset ja tehdasperusteinen teknologia, AO:ssa vaihtoehtoinen teknologia eli ei kaupungissa tapahtuva, pienen mittakaavan yhteistyöperusteinen. Maksimointitavoitteena OT:ssa on tuottavuus, AO:ssa ihmisen luovuus. Teknologia nähdään OT:ssa positiivisena tai neutraalina voimana ja AO:ssa negatiivisena voimana. Tuotannon nykytila on OT:ssa yleinen niukkuus ja AO:ssa laajalle levinnyt taloudellinen voitto kapitalismin sisällä. Tuottavuustekijä OT:ssa on työ/työvoima, AO:ssa (craft). Hallitseva ihmiskäytös OT:ssa on logiikka, AO:ssa intuitio. Ihmiskäyttäytyminen on OT:ssa tarkoituksenmukainen rationaalisuus, AO:ssa arvorationaalisuus. Poliittinen kanta OT:ssa on mahdollisuus vaikuttaa systeemiin ja AO:ssa luoda uusi totaalisuus. Erityisesti AO:n kritiikki on tutkimuksissa kohdistunut tarkoitukselliseen rationaalisuuteen, sääntöihin ja kontrollisysteemeihin, rooleihin, kieleen, ideologisiin mekanismeihin, teknologian palvontaan ja tiettyjen termien kyseenalaistamiseen kuten työ, vapaa-aika, niukkuus ja tuottavuus.

Newton: Discource and Agency: The example of Personnel Psychology and Assesment Centres

Newtonin tutkimus on esimerkki radikaalista humanistisesta paradigmasta. Se perustaa teoreettisen kritiikkinsä Michael Foucaultin kuuluisille tutkimuksille, joista kaikkein tunnetuin on Panopticon, jossa verrataan vankilan olosuhteita ja vangin asemaa tietyn tyyppisessä rakennelmassa työntekijän asemaan organisaatiossa. Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu kriittisesti sitä kehitystä, kun maailmansotien jälkeen yritysmaailmassa on kehittynyt yhä prosessimaisempi tapa rekrytoida, arvioida ja kehittää sopivaa henkilöstöä. Erityisesti kritiikki kohdistuu uuteen ihmisjohtamisoppiin ja ihmisten arvioimiskeskuksiin, joiden tarkoituksena ja tavoitteena on kyetä valitsemaan parhaat ja soveltuvimmat henkilöt organisaation käyttöön käyttäen tiettyjä prosessuaalisia menetelmiä ja testauksia.

Tämä ihmisten keskitetty arvioimismenetelmä ja pyrkimys löytämään ja valitsemaan parhaat kyseisiin tehtäviin juontaa juurensa yllättävän voimakkaasti sotatieteistä ja ylipäätään maailman sotien jälkeisestä ajasta. Saksa otettiin artikkelissa malliesimerkkinä, koska se oletti kilpailuetunsa pohjautuvan poikkeukselliseen kykyyn seuloa, valita ja kasvattaa oikeat ihmiset oikeisiin tehtäviin eli erityisesti johtotehtäviin.

Erityisesti kritisoitiin taustalla olevaa funktionaalisen paradigman olettamaa, jonka mukaan on luotavissa seulontaprosessi, joka tietyillä kriteereillä pystyy määrittelemään ihmisen soveltuvuuden kyseiseen tehtävään. Radikaali humanistinen paradigma lähtee siitä, että ei ole määriteltävissä tällaisia yleisiä kriteereitä ja että tämä prosessuaalinen lähestymistapa jättää huomioimatta yksilölliset seikat, vaikka se joka tapauksessa tekee ratkaisunsa niihin perustuen. Tätä paradoksia tutkimus yritti selvittää osoittamalla muun muassa sen, että viiksekäs mies tuli valitsijoiden puolesta helpommin valituksi, koska viikset viestivät kuulumista tiettyyn sosiaaliluokkaan.

Newton puhuu tutkimuksessaan erityisesti diskurssin merkityksestä. Tässä hän viittaa esimerkiksi homoseksuaalisuuden diskurssiin ja siihen, miten diskurssin muokkautuminen muutti myös itse homoseksuaalisuuden hyväksyttävyyttä, kun diskurssi alkoi puhua asian puolesta. Tältä osin tutkimus kyseenalaisti Foucaltin ajatukset ja viitekehyksen, koska diskurssia voidaan manipuloida paikallisissa valtasuhteissa. Tutkittaessa siis henkilöstöpsykologiaa ei riitä, että tutkitaan tietyn diskurssin hyväksyntää tai hylkäämistä vaan pitää mennä sen taakse ja tutkia miten ihmiset käyttäytyvät suhteessa tiettyyn diskurssiin. Johtopäätöksenä Newton kyseenalaistaa suhteen monarkisen vallan ja ohjaavan vallan välillä sekä diskurssin ja ideologian välillä.

Alversson: Critical theory and consumer marketing

Alverssonin paperi toteaa heti alkuun rakentuvansa kriittisen teorian perustalle. Peruskritiikki lähtee siitä, että funktionaalisessa paradigmassa yliarvioidaan johdon kyky hallinnoida ja ohjata työntekijöiden, kuluttajien ja kansalaisten käyttäytymistä rationaalisella tavalla. Funktionaalinen paradigma keskittyy myös liikaa johdon perspektiivin tarkastelemiseen. Tätä vastaan on syntynyt kriittisen teorian koulukunta johtamistieteisiin. Alverssonin mukaan erityisesti markkinoinnista puuttuvat kriittiset tutkimukset. Alversson lähtee tutkimuksessaan esittelemään kuluttajamarkkinoinnin kategorisoinnin ja käy läpi lyhyesti kuluttajien näkökulmasta esitetyn kritiikin.

Markkinointi on Alverssonin mukaan kaikkein ristiriitaisin johtamistieteiden aihe, koska siinä pyritään vaikuttamaan asiakkaisiin. Ylipäätään voidaan esittää kysymys, onko markkinointi tiedettä, eikä vastaus siihen ole itsestään selvä. Erityisesti kritiikki on kohdistunut markkinoinnin ja tarpeen täyttämisen väliseen suhteeseen. Toinen kritiikki kohdistuu markkinointitutkimusten tekniseen luonteeseen, joilla on yleisesti alhainen epistemologinen perusta ja niiden vaikutus teorian kehittymiseen on ollut vähäinen. Markkinointi-ihmisten mukaan markkinoinnin ydin ovat prosessit, joilla tähdätään tarpeiden tyydyttämiseen. Esimerkiksi alan guru Kotler on tätä mieltä määritellessään markkinoinnin ihmisen käyttäytymisen ohjaamiseksi tarpeiden ja tahtojen tyydyttämiseen vaihdantaprosessin kautta. Tämän määritelmän mukaan tarpeiden ja tahtojen pitäisi olla tutkimuskiinnostuksen keskeisiä aiheita. Kuitenkin markkinoinnin tutkimus keskittyy enemmän markkinoinnin johtamiseen. Kotler kiteyttää markkinoinnin myös kysynnän johtamiseksi.

Jonssonin mukaan täydellisessä markkinataloudessa kuluttajien omat vapaat toiveet määrittävät, mitä tuotteita tuotetaan ja missä määrin. Lisäksi oletetaan, että kuluttajat tietävät halunsa ja preferenssinsä, vaihtoehdot sekä kykenevät arvioimaan ja tekemään päätöksiä itsenäisesti ja rationaalisella tavalla. Tämä oletus olettaa, että informaatio on objektiivista, totta, relevanttia, ymmärrettävää, riittävää, arvovapaata ja ei sisällä harhaanjohtavia vihjeitä. Jonssonin mukaan kuitenkin suurin osa markkinoinnin metodeista pyrkii nimenomaan hämärtämään näitä oletuksia. Kuluttaja pyritään saamaan käyttäytymään automaattisesti, tavan mukaan, impulsiivisesti, ilman tietoisuutta jne. Kysymys siis herää, että parantaako markkinointi tätä kuluttajan prosessia vai häiritseekö se sitä? Alverssonin mukaan voidaan esittää kolme näkökulmaa: markkinointinäkökulma, kuluttajanäkökulma ja kriittinen näkökulma. Ensimmäinen lähtee siitä, että väärin markkinoivat yritykset kärsivät. Kuluttajanäkökulma lähtee siitä, että kuluttajien oikeuksia on suojeltava ja markkinointia säädeltävä lainsäädännöllä. Kriittisessä näkökulmassa kyseenalaistetaan kuluttamisen merkitys ja asetetaan se historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiin eli linkitetään laajemmin ihmisen intresseihin. Itsenäinen ihminen on lähtökohta, ei itsenäinen kuluttaja. Kriittinen teoria tarkastelee siis laajemmin ihmisen prosessia sosiaalisessa, kulttuurillisessa ja taloudellisessa kontekstissa ja niitä voimia, jotka ajavat ihmisen kuluttajaksi eli pyrkii ymmärtämään tarkemmin ihmisen tarpeita ja tarpeiden tyydytystä vaihdannassa.

Kriittinen teoria perustuu Frankfurtin koulukunnalle, josta kirjassakin mainittiin enemmän, mutta silti Alversson ei luokittele työtään tähän koulukuntaan. Tavoitteena on vapauttaa ihmiset sosiaalisista voimista, jotka hallitsevat itse-ymmärrystä ja suhdetta sosiaaliseen maailmaan. Kriittinen teoria pyrkii tuottamaan tietoa, joka auttaa yksilöä kohti autonomiaa ja luo kriittisen ideoiden ja tietotilojen tulkintaa. Kuluttamisen kritiikissä Alversson nostaa esille tutkimuksia, joiden mukaan ihmisten onnellisuus ei ole vauraissa länsimaissa kasvanut, vaikka talous onkin kasvanut. Täten näiden tutkimusten myötä ollaan kyseenalaistettu kuluttamisen rooli onnellisuuden kasvattajana. Tiettyjen tutkimusten mukaan vauraissa yhteiskunnissa kuluttamisella ei ole enää yhteyttä tarpeeseen. Halu on myös suhteellista eli pyörä on arvokas ympäristössä, jossa muut kävelevät, mutta autoilevassa ryhmässä sen arvo on alhaisempi.

Esitetyn kritiikin mukaan markkinointi on enemmän joukko tekniikoita tai ideologia kuin tiede. Kuitenkin vallitseva markkinointitutkimus ei jätä tilaa kriittiselle tarkastelulle vaan se pohjautuu voimakkaasti funktionaalisen paradigman oletukseen. Burrelin ja Morganin peräänkuuluttama vaihtoehtoisuus puuttuu ja ala on konservatiivista metodologisesti ja tieteellisesti. Alversson näkee, että kriittinen teoria voisi olla väline murtaa teknisiä taustaoletuksia ja toisaalta toimia kriittisenä markkinoinnin konseptointina. Hän esittää kaksi uutta käsitettä eli markkinointi mystifikaationa ja markkinointi kulttuurisena dopingina metaforina kuvaamaan markkinointia. Mystifikaatio tarttuu ”oikeiden” tarpeiden kritisointiin ja näkee, että mainstream sekoittaa tarpeen ymmärryksen luoden sumuverhoa tarpeen ja mielikuvan välillä. Kulttuuridoping taas tarkoittaa sitä, että markkinointi venyttää tarpeita sosiaalisissa rakenteissa edistäen yksilöiden kysyntää. Se luo uskomuksia, arvoja ja identiteettejä, jotka suuntaavat yksilöiden käyttäytymistä johdon tarpeiden mukaiseksi.

Aikaisemmat tekstit

1) Burrell & Morgan: Funktionaalinen paradigma

2) Burrell & Morgan: Tulkitseva paradigma

Ownership, Control and the Firm

One highly important book for my dissertation is Harold Demsetz's (1988) Ownership, Control and the Firm. The Organization of Economic Activity Volume I. Here are the notes I made of this book for my later use. Presented like this, I fully admit that my notes are not much worth for an outsider reader. Anyway, I will summarize and open up some key points in Finnish later on this blog.

First of all, Demsetz creates a framework for the economics of ownership:

A. Ownership as an exogenous phenomenon

1. The identity of owners (or the assignment of rights)

2. The truncation of ownership rights

3. Normative and ethical dimensions of ownership

B. Ownership as an endogenous phenomenon

1. Allocation by individual action

2. Allocation by cooperative action

(a) Management of the business firm (the corporation)

(b) The distribution of wealth and efficient control

Other remarks I wanted to point out:

• A general peculiarity of recent literature is that its focus often is not on ownership itself. For example Coase's paper The Problem of Social Cost (1960) is about externalities, not ownership.
• The essence of effective regulation is to truncate the bundle of rights that defines ownership.
• In the zero-transaction-cost, zero-income-effects model, the same mix of output, a mix that is efficient, results from the negotiated solution no matter who owns the relevant entitlement (p. 14).
• One may conclude from Coase's reasoning that the identity of owners has no impact on resource allocation in a competitive setting in the absence of transaction costs if the affected parties play no significant role in the overall patterns of demand for goods. With positive transaction costs or with affected parties significantly impacting the pattern of demand for goods, the identity of owners affect the mix of output that is efficient, but does not alter the conclusion that each resulting mix of output is efficient when judged by the demands emanating from the wealth distribution associated with a particular specification of ownership. (p. 16)

• The important paper by Averch and Johnson (1962) argues persuasively that owners seek to maximize utility through increased investment in enlarging firm size when regulators bar higher rates of return on capital. (p. 18)
• The general conclusion is that constraining the ability of persons to exercise specific rights of ownership causes them to rely in greater degree of substitute margins of adjustment in their attempt to maximize utility. (p. 18)
• It is impossible to describe the complete set of rights that are potentially ownable, and to discuss these as being owned privately or by the state. (p. 19)
• A positive theory of ownership requires a systematic treatment of these determinants of the structure of ownership rights. In the Coasian world of fully developed rights and zero transaction costs, the identity of owners has no resource allocation consequences; in the world of changing and evolving rights, in which information and transaction costs cannot be zero, the identity of owners, the content of the bundle of ownership rights, and the structure of ownership all have consequences. This is why some bundles of rights are more appropriate to one set of underlying conditions than to another. (p. 20)
• Two different context arise in the literature that treats ownership endogenously. The first bears on what may be called allocation by individual action. It emphasizes a context in which decisions by owners are assumed to be fully carried out, as if no other individuals need cooperate in executing these decisions. Although agency problem cannot be dismissed completely here, no attempt is made to deal with them explicitly in this literature. The owner of a herd of cattle decides on the size of the herd, and, it is assumed, this decision actually brings the desired herd into being. The second context explicitly considers how ownership bears on the probability that a team of individuals actually executes the desired allocation of resources. Cooperative action is required to implement owner decisions, and agency problems occupy center-stage. (p. 20)
• One useful way to consider of two components of the bundle of rights: exclusivity and alienability. Exclusivity refers to the right to determine who may use a scarce resource in a particular way. The notion of exclusivity, of course, derives from the right ti insist that no one other than the "owner" use the resource, but this notion is extended here to include the right of the owner to determine who else may use a resource. Alienability refers to the right to reassign ownership to someone else. It includes the right to offer for sale at any price. (p.21)
• Whereas full communal ownership rewards the ability to occupy or to use a resource before others do, the quasi-communal/private arrangement, exemplified by rent control, rewards desired personal characteristics. In comparison to full and quasi-communal ownership, full private ownership gives greater emphasis to willingness and ability to pay. (p. 22)
• Ownership is more productive in some circumstances than in others. Little benefit is obtained from enforcing private ownership of resources that are not scarce, and there may be a cost for doing so. Such resources need not be husbanded because they are ample enough in supply to satisfy all potentially competing uses. Legal ownership of the right to use sunshine or to use the open seas as a roadway for international commerce serve little allocative function under normal conditions. Private or state ownership could create potential monopoly problems, and attendant policing costs, only if enforcement of entitlements were possible. Communal rights serve the productive function of barring such monopolies, but communal rights become increasingly counterproductive as conditions of "natural" scarcity become more prevalent. (p. 23)
• More relevant to the practical problem of resource allocation, the productivity of full ownership increases as the number of alternative uses to which scarce resources can be put increases. Private ownership of resources held in "liquid" condition is more productive than private ownership of an already-in-place sewer system constructed to carry waste liquid away. Private ownership may improve on the operation and maintenance of such system, but it no longer can improve easily on the uses to which the resources embodied in the sewer system can be put. The longer-run the perspective taken, the more productive is full private ownership, precisely because the long-run view is that in which maximum resource fungibility exists. In addition, the more certain are the values to be obtained from alternative deployment of resources, the less useful are the opinions and risk-taking preferences of private entrepreneurs, and the easier it is to substitute state ownership for private ownership without incurring as great a penalty. (p. 23)
• The full private ownership increases in productivity as does the scarcity value of a resource, the ease with which is use can be monitored, the competitiveness of its production, the variety of the uses to which it can be put, the uncertainty of its values in these uses, and the longer the perspective taken. (p. 24)
• The larger the size of a society, the more likely it is that underlying conditions favor private ownership. (p. 24)
• As societies grow in size, so must their dependency on private ownership. Effective decentralization cannot be achieved without de facto movement toward private ownership because privatization means that controllers of resources (their "owners") bear more of the consequences of their actions than do controllers (the bureaucracy) when "the state" is owner. It is precisely this "bearing of consequences" that is prerequisite to an effective incentive system once bureaucratic costs undermine the effectiveness of non-market incentives. Hence, the larger a society becomes, the more it will institute private ownership arrangements (or the more it will isolate itself from international competition and social interaction). The shift from individual to family, from family to clan, from clan to small nation, and from small nation to large nation requires ever greater reliance on private ownership. (p. 24)
• Only World War II, a period of imposed isolation, and propagandized ideological preference have slowed Russia's movement toward capitalistic institutions, a move that began prior to the Russian revolution and will inevitably continue. Similarly, China cannot long retain the degree of centralized control that has existed since World War II. These may be interpreted as violent reorganizations of ownership rights, constituting huge redistributions in wealth, in which the state takes entitlements away from previous private owners. Once this forced taking of entitlements has been accomplished, once the old distribution of wealth has been altered, it becomes imperative for the state to relinquish control again to private individuals through some more preferred redistribution of wealth. If a large society is to succeed in raising living standards, the state cannot persist in owning the wealth of a nation. Effective, well directed control of resources cannot be obtained through bureaucratic incentives in a large society. Self-interest must be harnessed to the task. The economics of control requires decentralization, and effective decentralization requires considerable privatization if self-interest is to be marshaled in wealth-enhancing ways. (p. 24-25)
• The problem of control persists in capitalistic societies, mainly for three reasons. First, it persists because the desires of owners must be translated into cooperative action by employees (the agency problem). Second, it persists because the optimum-size firm sometimes requires a commitment of equity capital, to establish effective control, that exceeds the capabilities of a single individual private owner (the diffuse ownership problem). Third, it persists because private interests sometimes diverge from social interests (the monopoly and externality problems). (p. 25)
• Standard price theory implicitly assumes that a single person owns and manages the theoretical firm, costlessly combining inputs to maximize profits. The structure of ownership varies, of course, and it is important in understanding the organization of economic activity to understand how and why it varies. The analysis of this problem has generated derivative papers on three topics: insider trading, the distribution of wealth, and the amenity potential of a firm's output.
• Effective control of enterprise and the distribution of wealth are not independent when large size is efficient. If we are to have effective control, we cannot have wealth equality. If we have wealth equality, we cannot have effective control of enterprise. The linkage between wealth distribution and effective control derives from the need to concentrate the ownership of enterprise in the hands of a few owners if control is to be effective. If large-scale enterprise is efficient, an equal distribution of wealth undermines our ability to concentrate ownership in this fashion. The control function of ownership thus provides a logical linkage to macro questions that are usually discussed without reference to the efficiency of enterprise.
• Most of the legal infringements on the operations of free markets can be expected to worsen the well-being of those being discriminated against. (p. 90)
• An owner of property rights possesses the consent of fellow men to allow him to act in particular ways. An owners expects the community to prevent others from interfering with his actions, provided that these actions are not prohibited in the specifications of his rights. Property rights convey the right to benefit of harm oneself or others. (p. 104)
• A primary function of property rights is that of guiding incentives to achieve a greater internationalization of externalities. (p. 105)
• All that is needed for internationalization is ownership which includes the right of sale. It is the prohibition of a property right adjustment, the prohibition of the establishment of an ownership title that can thenceforth be exchanged, that precludes the internationalization of external costs and benefits. (p. 106)
• The output mix that results when the exchange of property rights is allowed is efficient and the mix is independent of who is assigned ownership. (p. 106)
• The emergence of new property rights takes place in response to the desires of the interacting persons for adjustment to new benefit-cost possibilities. (p. 107)
• Leacock clearly established the fact that a close relationship existed, both historically and geographically, between the development of private rights in land and the development of the commercial fur trade. (p. 108)
• Forms of ownership: 1) Communal ownership 2) Private ownership and 3) State ownership. (p. 110)
• Communal ownership means a right which can be exercised by all members of the community. Frequently the rights to till and to hunt the land have been communally owned. Communal ownership means that the community denies to the state or to individual citizens the right to interfere with any person's exercise of communally ownerd rights.
• Private ownership implies that the community recognizes the right of the owner to exclude others from exercising the owner's private rights.
• State ownership implies that the state may exclude anyone from the use of a right as long as the state follows accepted political procedures for determining who may not use state-owned property. (p. 110)
• If a single person owns land, he will attempt to maximize its present value by taking into account alternative future streams of benefits and costs and selecting that one which he believes will maximize the present value of his privately owned land rights. We all know that this means that he will attempt to take into account the supply and demand conditions that he thinks will exist after his death. It is very difficult to see how the existing communal owners can reach an agreement that takes account of these costs. (p.111)
• An owner of a private right to use land acts as a broker whose wealth depends on how well he takes into account the competing claims of the present and the future. (p.111)
• The concentration of benefits and costs on owners create incentives to utilize resources more efficiently. (p. 112)
• The interplay of scale economics, negotiation costs, externalities, and the modification of property rights can be seen in the most notable "exception" to the assertion that ownership tends to be an individual affair: the publicly held corporation. I assume that significant economies of scale in the operation of large corporations is a fact and, also, that large requirements for equity capital can be satisfied more cheaply by acquiring the capital from many purchasers of equity shares. While economies of scale in operating these enterprises exist, economies of scale in provision of capital do not. Hence, it becomes desirable for many "owners" to form a joint-stock company. (p. 113)
• But if all owners participate in each decision that needs to be made by such a company, the scale of economics of operating the company will be overcome quick by high negotiating costs. Hence a delegation of authority for most decisions takes place and, for most of these, a small management group becomes the de facto owners. Effective ownership, that is effective control of property, is thus legally concentrated in management's hands. This is the first legal modification, and it takes place in recognition of the high negotiating costs that would otherwise obtain. (p.114)
• The structure of ownership, however, creates some externality difficulties under the law of partnership. If the corporation should fail, partnership law commits each shareholder to meet the debts of the corporation up to the limits of his financial ability. Thus managerial de facto ownership can have considerable external effects on shareholders. Should property rights remain unmodified, this externality would make it exceedingly difficult for entrepreneurs to acquire equity capital from wealthy individuals. A second legal modification, limited liability, has taken place to reduce the effect of this externality. De facto management ownership and limited liability combine to minimize the overall cost of operating large enterprises. Shareholders are essentially lenders of equity capital and not owners, although they do participate in such infrequent decisions as those involving mergers. What shareholders really owe are their shares and not the corporation. Ownership in the sense of control again becomes a largely individual affair. The shareholders own their shares, and the president of the corporation and possibly a few other top executives control the corporation. (p. 114)
• The mark of a capitalistic society is that resources are owned and allocated by such non-governmental organizations as firms, households, and markets. Resource owners increase productivity through cooperative specialization, and this leads to the demand for economic organizations that facilitate cooperation. (p. 119)
• It is an entire bundle of rights, (1) to be residual claimant; (2) to observe input behavior; (3) to be the central party common to all contracts with inputs; (4) to alter the membership of the team; and (5) to sell these rights, that defines the ownership (or the employer) of the classical (capitalist, free-enterprise) firm. The coalescing of these rights has arisen, because it resolves the shirking-information problem of team production better than does the non-centralized contractual arrangement. The relationship of each team member to the owner of the firm (i.e. the party common to all input contracts and the residual claimant) is simply a "quid pro quo" contract. Each makes a purchase and sale. (p. 125)
• Two necessary conditions exists for the emergence of the firm on the prior assumption that more than pecuniary wealth enters utility functions. (1) It is possible to increase productivity through team-oriented production, a production technique for which it is costly measure the marginal outputs of the cooperating inputs. This makes it more difficult to restrict shirking through simple market exchange between cooperating inputs. (2) It is economical to estimate marginal productivity by observing or specifiying input behavior. The simultaneous occurrence of both these preconditions leads to the contractual organizations of inputs, known as the classical capitalist firms, with (a) joint input production, (b) several input owners, (c) one party who is common to all the contracts of the joint inputs, (d) who has rights to renegotiate any input's contract independently of contracts with other input owners, (e) who holds the residual claim, and (f) who has the right to sell his central contractual residual status. (p. 126)
• An implicit "auxiliary" assumption is that the cost of team production is increased if the residual claim is not held entirely by the central monitor. That is if profit-sharing had to be relied upon for al team members, losses from the resulting increase in central monitor shirking would exceed the output gains from the increased incentives of other team members not to shirk. If the optimal team size is only two owners of inputs, then an equal division of profits and losses between them will leave each with stronger incentives to reduce shirking than if the optimal team size is large, for in the latter case only a smaller percentage of the losses occasioned by the shirker will be borne by him. Incentive to shirk are positively related to the optimal size of the team under an equal profit-sharing scheme. (p. 129)
• If every stockowner participated in each decision in a corporation, not only would large bureaucratic costs be incurred, but many would shirk the task of becoming well informed on the issue to be decided, since the losses associated with unexpectedly bad decisions would be borne in large part by the many other corporate shareholders. More effective control of corporate activity is achieved for most purposes by transferring decision authority to a smaller group, whose main function is to negotiate with and manage the other inputs of the team. The corporate stockholders retain the authority to revise the membership of the management group and the authority over major decisions that affect the structure of the corporation or its dissolution. (p. 131)
• Without capitalization of future benefits, there would be less incentive to incur the costs required to exert informed decisive influence on the corporation's policies and managing personnel. Temporarily, the structure of ownership is reformed, moving away from diffused ownership into decisive power blocs, and this is a transient resurgence of the classical firm with power again concentrated in those who have title to the residual. (p. 132)
• In assessing the significance of stockholders' power, it is not the usual diffusion of voting power that is significant, but instead the frequency with which voting congeals into decisive changes. (p. 132)
• Resources whose user cost is harder to detect when used by someone else tend to be owner-used. Absentee ownership, in the lay language, will be less likely. Assume momentarily that labor service cannot be performed in the absence of its owner. The labor owner can more cheaply monitor any abuse of himself than if somehow labor-services could be provided without the labor owner observing its mode of use or knowing what was happening. Also, his incentive to abuse himself is increased if he does not own himself. (p. 135)
• Instead of thinking of shareholders as joint owners, we can think of them as investors, like bondholders, except that the stockholders are more optimistic than bondholders about the enterprise prospects... In sum, is it the case that the stockholder-investor relationship is one emanating from the division of ownership among several people, or is it that the collection of investment funds from people of varying anticipations is the underlying factor? (p. 139)
• Henry Manne made it clear that is is hard to understand why an investor who wishes to back and "share" in the consequences of some new business should necessarily have to acquire voting power in order to invest in the venture. In fact, we invest in some ventures in the hope that no other stockholders will be so "foolish" as to try to toss out the incumbent management. We want him to have the power to stay in office, and for the prospect of sharing in his fortunes we buy nonvoting common stock. Our willingness to invest is enhanced by the knowledge that we outside investors will be "milked" beyond our initial discounted anticipations. (p. 141)
• If all the contestant teams were owned by one owner , overinvestments in sports would be avoided, much as ownership of common fisheries or underground oil or water reserce would prevent overinvestments. (p. 141)
• Professional athletes having sold their source of service to the team owners then enter into sports activity, are owned by team owners. Here the team owners must monitor the athletes' physical condition and behavior to protect the team owners' wealth. The athlete has less incentive to protect or enhance his athletic prowess since capital value changes have less impact on his own wealth and more on the team owners'. (p. 142)
• From the birth of modern economics in 1776 to 1970, only two works seem to have been written about the theory of the firm that have altered the perspectives of the profession; Knight's Risk, Uncertainty, and Profit (1921) and Coase's The Nature of The Firm" (1937). (p. 144)
• Our understanding of firms can be improved by recognizing that management is a scarce resource employed in a world in which knowledge is incomplete and costly to obtain. (p. 147)
• Owners and management make commitments to each other in order to solicit many years of devoted service; human capital specificity arises as a result of long tenure. Conditions change, requiring these commitments to be broken if the firm is to survive. Unlike the claim made by the literature on opportunism, owners or top management do not rush out to break these commitments. Behavior that is opportunistic toward employees is facilitated through mergers, possibly vertical ones, by bringing in new owners and management who are personally free of these past commitments. (p. 155)
• Vertical separation of ownership becomes more practical the more dedicated in use are the assets used in vertically related activities. (p. 169)
• Vertically integrating assets that already exist and are separately owned allows no escape from the distributional consequences of opportunism because the price at which such assets are merged surely reflects how the owners' assets are locked in. In this case, integration would be motivated more by the desire to avoid risk than by the possibility of avoiding the expected distributional consequences of opportunism. This suggests that a desire to avoid the distributional consequences of opportunism leads to the use of "original" vertical integration - vertical integration set in place by a sole owner of the assets rather than through merger. (p. 170)
• The possibility of relying on outside contractors (vertical separation) to circumvent the ability of unions to tie up assets in the event of labor disputes has not escaped the attention of private and state owners of firms. It even merits its own name - "out-sourcing". (p.171)
• Stigler's theory of vertical integration proposes a negative relationship between vertical integration and the size of a particular market as it grows (or as it exists in different locations). As the market matures, vertical integration is displaced by increasing specialization; if the size of the industry begins to diminish, a reverse process of vertical integration sets in. (p. 177)
• Thorstein Veblen saw the alleged separation of ownership and control as a transfer of control from capitalist to engineers. He believed capitalists were mainly interested in creating scarcity through monopolization, while engineers were mainly interested in technical efficiency and output growth. (p. 188)
• We have two opposing forces at work. The "pure" effect of specialized ownership is to reduce on-the-job consumption below levels that would obtain if owners were also managers. The opposing force is the increase in monitoring cost associated with organization structures most likely to create specialized ownership interests. The shareholder of a large publicly held corporation derives no direct utility from on-the-job consumption of management, so his interests are fixed on the bottom line of the profit and loss statement. The more broadly based is the ownership of the firm, the greater is the cost of monitoring management. (p 193)
• The division of property rights allows persons the option of combining "ownership" and control in any mixture that they wish, given the budget constraints they face. Investment funds and control, therefore, become available at lower costs to society than would be possible were fractional ownership barred. The advent of the modern corporation, organized exchanges, and corporation law have reduced the cost of specializing one's interest as between the different tasks of owning and managing. (p.194)
• The viability of a business organization depends on how well three conditions are satisfied: 1) The tasks of fixed-wage workers must be easy to monitor. 2) The funds that the owner-president is able and willing to commit to the equity of the firm must be sufficient to maintain an effective scale of operations. 3) The owner's taste for managing and his ability to lead the firm must be appropriate to the situation in which the firm finds itself. (p. 196)
• The larger is the competitively viable size, ceteris paribus, the larger is the firm's capital resources and, generally, the greater is the market value of a given fraction of ownership. The higher price of a given fraction of the firm should, in itself, reduce the degree to which ownership is concentrated. (p. 203)
• Larger firms realize a lower overall cost with a more diffuse ownership structure than do small firms. The choice by owners of a diffuse ownership structure, therefore, is consistent with stockholder wealth (or utility-)maximizing behavior. (p.205)
• Control potential is the wealth gain achievable through more effective monitoring of managerial performance by a firm's owners. (p. 205).
• Two industries are likely to call forth tight control in order to indulge personal preferences. These are professional sport clubs and mass media firms. Winning the World Series or believing that one is systematically influencing public opinion plausibly provides utility to some owners even if profit is reduced from levels otherwise achievable. These consumption goals arise from the particular tastes of owners, so their achievement requires owners to be in a position to influence managerial decisions. Hence, ownership should be more concentrated in firms for which this type of amenity potential is greater. (p. 208)
• Overutilization of scarce resources arises because the use of the resource, usually owned by the government, is underpriced. Asking a zero price for the use of our lakes and streams has been a basic source of water pollution. Asking too low a price to remove timber from state forests has resulted in overcutting. The fact that freeways are free during rush hours results in bumper-to-bumper traffic. The failure to charge higher landing fees during the late afternoon hours results in congestion over major airfields. (p. 256)
• For abolitionists, freedom meant the release of slaves from restrictions imposed by owners. Socialists interpret being free as the absence of restrictions stemming from poverty, while Hayek interprets being free as the absence the restrictions stemming from private and public coercion. (p. 281)

Omistaminen ja omistautuminen

Omistautuminen tarkoittaa aktiivista motivaatiota, josta seuraa toiminta ja/tai sitoutuminen. Yleiset esimerkit kuvaavat esimerkiksi urheilijoiden ja taiteilojoiden omistautuvan työlleen. Onko sattumaa, että omistamisella ja omistautumisella on suomen kielessä hyvin läheiset kantasanat? Onko näillä kahdella keskinäistä yhteyttä? Onko omistaja omistautunut? Synnyttääkö omistajuus omistautumisen? Onko omistautuminen psykologista omistajuutta?

Erään esimerkkiyrityksen myötä pääsin pohtimaan kysymystä, onko omistamisella ja omistautumisella yhteyttä työyhteisössä? Yleisesti yrityksissä pyritään sitouttamaan ja kannustamaan johtoa ja avainhenkilöitä osakeomistuksen avulla. Perusoletus taustalla on, että omistaessaan henkilö omistautuu voimakkaammin työllensä, työskentelee entistä ahkerammin ja tämän seurauksena syntyvistä tuloksista pääsevät nauttimaan sekä kyseinen henkilö että yrityksen muut omistajat. Lähtökohtana on win-win-tilanne.

Vaikka omistajuutta tarkastellaan pääasiassa taloudellisena ilmiönä on se sitouttamis- ja kannustinmielessä ennen kaikkea psykologinen ja sosiaalinen ilmiö. Psykologinen omistajuus on ennen kaikkea tunnetta siitä, että omistaa ja hallitsee omaa työtään ja omaa työyhteisöään. Tämä "paikka on minun tai meidän" on voimakas tunneside verrattuna tilanteeseen, jossa "olen vain töissä täällä". Sosiaalinen omistajuus tarkoittaa ensisijaisesti kuulumista ryhmään eli kuulumista omistajien joukkoon: "En ole vain töissä täällä vaan olen yksi omistajista".

Mielenkiinnolla havaitsin, että keskusteluissa esiin nousi kolme ihmistyyppiä.

1. Ensinnäkin on niitä, jotka tekevät töissä aina ja kaikissa olosuhteissa parhaansa.
2. Toiseksi on niitä, jotka antavat arvoa mahdollisuudelle omistaa kokevat sen kannustavana.
3. Kolmanneksi on niitä, jotka suhteuttavat oman osuutensa työkavereihinsa ja epämotivoituvat mikäli kokevat toisen aseman paremmaksi.

Ensimmäisen tyypin ihmiset tekevät asioita sisäisestä motivaatiosta. Työlleen omistautunut henkilö joko kokee työnsä intohimokseen tai muusta syystä psykologisesti omistaa oman tonttinsa eli on oman työnsä herra. Usein tähän liittyy palava halu olla paras omalla alallaan. Toisen tyypin ihmisille omistajuudella on merkitystä omistautumiselle. Heitä voi kannustaa ja sitouttaa omistajuudella omistautumaan. Tällöin keskeiseksi nousee pitkäjänteinen porkkana omistautumisen hedelmien jakamiseksi. Kolmannen tyypin ihmisiä taas ei saa omistautuneksi työlleen edes omistajuudella. He omistauvat oman edun tavoitteluun ja oman minän maksimointiin, jolloin edes omistajuus ei saa heitä omistautumaan, koska omistautuminen tarkoittaa sitoutumista. Heidän sitoutumisensa kestää juuri niin kauan kuin he saavat itse paremman tarjouksen tai omistautuneen työkaverin asema paranee. Kannustin- ja sitouttamisjärjestelmiä suunniteltaessa oleellinen tieto on eri ihmistyyppien suhtautuminen omistajuuteen ja työhönsä omistautumiseen.

Pohdittavaksi

• Kuka on sinun mielestäsi paras esimerkki tekemiseensä omistautuneesta henkilöstä?
• Miten hänen omistautumisensa näkyy hänen toiminnassaan?
• Mitä voimme oppia omistautuneilta henkilöiltä?