Lupaukseni suomalaiselle omistajuudelle

Elinkeinoelämän keskusliitto herätti viime viikolla keskustelua omistajuudesta. Yhteiskunnan keskeisten instituutioiden aktivoituminen asiassa on tervetullutta, koska omistajuudella on todistetusti keskeinen merkitys yksilöiden ja yhteiskunnan hyvinvoinnin ytimessä.

Ikävä olla realisti, mutta historiassa yhteiskunnalliset avaukset suomalaisen omistamisen edistämisessä eivät valitettavasti ole olleet erityisen onnistuneita. Harva muistaa esimerkiksi Suomalaisen Omistajuuden Neuvottelukuntaa, joka järjestöjen järjestönä kuoli heti alkuunsa vuonna 2006 omaan rakenteelliseen mahdottomuuteensa. SONK:n hautapaikka löytyy tietääkseni Etlasta ja siihen tuskin kannattaa enää palata. Samoin kävi Kari Stadighin 2012 vetämälle laadukkaalle Pääomamarkkinat ja kasvu-työryhmän julkaisulle, jonka politiikka polki unholaan heti julkistuksen jälkeen.

EK:n toimenpide-ehdotus omistajuuden kannustamiseksi on kaikin tavoin kannatettava kokonaisuus omistamisen toimintaympäristön parantamiseksi. Toimenpideohjelma on tosin muodoltaan hieman hassu, koska se esittää muille tehtäviä ottamatta itse vastuuta yhdestäkään ehdotuksesta. Se ei ole rakentavin lähtökohta vuoropuhelulle ja muutokselle. Erityisesti se asettaa vastuuta valtiolle ja ministeriöille. Mitä jos asetelma käännettäisiinkin päinvastoin? John F. Kennedyn sanoin, “Ask not what your country can do for you, ask what you can do for your country”. Mitä siis minä voin tehdä edistääkseni omistajuutta Suomessa? Toiveiden sijasta tarvitaan tekoja.

Minulle omistajuus on intohimo ja iso osa elämääni. Pyrin olemaan päivä päivältä parempi omistaja. Edistääkseni omistajuutta Suomessa, minä lupaan:

1. Hankkia kotimaista ja kansainvälistä pääomaa kasvuyrityksille ja toteuttaa pk-yritysten omistusjärjestelyitä.
2. Listata yhtiöitä First Northiin ja Helsingin pörssiin.
3. Sijoittaa omaa rahaa sekä listaamattomiin että listattuihin yrityksiin.
4. Parantaa pääomamarkkinoita tuomalla tarjolle uusia innovatiivisia omistajuuden tuotteita ja palveluita, kuten pääomarahastoja ja kanssasijoituskohteita, jotka mahdollistavat sijoittajille mahdollisuuden sijoittaa kohteisiin, joihin he muuten eivät pääsisi mukaan.
5. Pääomasijoittajana ja omistamisen ammattilaisena toimia hyvänä omistajana kohdeyhtiöissä ja auttaa yhtiöiden johtoa rakentamaan menestyviä yrityksiä, jotka luovat asiakasarvoa asiakkaille, omistaja-arvoa omistajille ja lisäarvoa sidosryhmille.
6. Luoda mahdollisuuksia ja malleja henkilöstölle omistaa yhtiötä jossa työskentelevät.
7. Auttaa ystäviäni yrittäjinä ja yritysten omistajana neuvoillani aina jos minusta on apua.
8. Ylläpitää omaa jatkuvaa oppimista omistajuudesta opiskelemalla, keskustelemalla ja käytännössä kokeilemalla sekä jakaa osaamista, kokemusta ja parhaita käytäntöjä kirjoittamalla, esiintymällä ja aktiivisella osallistumisella omistajuuden yhteiskunnalliseen keskusteluun.
9. Kasvattaa omistajuuden osaamispääomaa ja kehittää omistajuuden kulttuuria kirjoittamalla omistajuudesta kirjan sekä väitöskirjan ja ylläpitää omistajuuden blogia avoimena tietolähteenä.
10. Rakentaa kotimaista ja kansainvälistä omistajuusverkostoa sekä linkittää yhteen toisiaan tarvitsevia tahoja.

Lopuksi esitän yhden toiveen. Ehdotan, että Helsinki Graduate School of Economics taloustieteen huippuyksikön 15 uudesta professuurista vähintään yksi nimitetään omistajuuden professuuriksi. Tämä olisi investointi suomalaisen omistajaosaamisen ja –kulttuurin pitkäjänteiseen kehittämiseen. Professuurin tavoitteena olisi kansainvälisen tason omistajuuden ymmärryksen lisääminen kehittämällä omistajuuden teoriaa, tekemällä tasokasta omistajuuden tutkimusta sekä kouluttamalla omistajuutta omana oppiaineenaan yliopistossa. Kannan korteni kekoon ja lupaan lahjoittaa ensimmäiset eurot. Samalla kutsun omistajuuden edistämisestä kiinnostuneet yksityiset rahoittajat mukaan talkoisiin, jotta tavoite toteutuisi. Lähdetkö mukaan?

Tero Luoma, Sijoitusjohtaja, Taaleri Pääomarahastot Oy

Teksti on julkaistu Taalerin blogissa sekä Kauppalehden blogissa.

Carlsson: Ownership and Value Creation

Omistajalla on merkitystä. Näin uskoin, kun tein gradua vuonna 2009. En kuitenkaan löytänyt uskomukselleni näyttöjä tai tieteellistä pohjaa. Siinä tilanteessa Rolf H. Carlssonin teos Ownership and Value Creation - Strategic Corporate Governance in the New Economy oli bensaa liekkeihin. Tämä kirja kolahti kovaa ja on merkittävä syy sille, että lähdin tutkimaan "arvoa luovaa omistajuutta" tarkemmin.

Rolf H Carlsson: Ownership and Value Creation

En ole saanut tästä kirjasta blogitekstiä aikaiseksi aikaisemmin, koska kirja on lähes kokonaan täynnä alleviivauksia ja muistiinpanoja. Sain tästä kiitettävästi sopivia sitaatteja. Tämän kirjan myötä aloin myös syventyä Wallenbergeihin.

 

Kirjoittaja Rolf H Carlsson on ruotsalainen eläkkeellä oleva konsultti, joka on kirjoittanut muutaman kirjan omistajuudesta ruotsiksi. Akateemisessa piirissä hän ei ole ajatuksiaan testannut. Tavoitteenani on tavata hänen kanssaan jossain vaiheessa ja vaihtaa ajatuksia.

 

Omistajuuden monet muodot maailmalla

 

Kirjan ensimmäisessä osiossa Carlsson kuvaa, kuinka omistamisen viitekehys on varsin erilainen eri maissa. Esimerkkinä ovat USA, UK, Ranska, Saksa, Japani ja Ruotsi. Corporate governance, omistusrakenteet, omistajien oikeudet ja ylipäätään suhtautuminen omistajuuteen vaihtelee merkittävästi maakohtaisesti.

 

On keskeistä ymmärtää, että maailmalla ei ole olemassa yhtä omistamisen mallia eikä sellaista liene koskaan tulossakaan, niin kaukana ovat eri mallit ja omistajarakenteet sekä ideologialtaan että perususkomuksiltaan. USA:ssa uskotaan pääomamarkkinoihin ja hajautuneeseen omistukseen, Japanissa kaikki on keskittynyttä, Ranskassa valtion rooli on vahva ja Saksassa työntekijät huomioidaan yhtiön hallinnossa. Suomi seuraa pitkälti corporate governancessa Ruotsia, mutta erojakin maiden väliltä löytyy. Kun siis mietitään kansainvälisiä omistusjärjestelyitä tai yritysostoa ulkomailta, on tarpeen tunnistaa kyseisen maan corporate governance.

Omistajuudella on merkitystä - case Wallenbergit

Toisessa osiossa Carlsson keskittyy kirjoittamaan Wallenbergeistä. Kirjoitustyyli on kunnioittava, ihaileva ja lähes kritiikitön. Carlsson on käsittääkseni varsin lähellä Wallenbergeja, joten on siksi saanut suvun tietoja kattavasti ja monipuolisesti. Tekstin perusteella Wallenbergille tyypillisiä omistajapiirteitä ovat olleet:

• Hyvän toimitusjohtajan löytäminen ja pitäminen yhtiössä oli kaiken A ja O. Ensin kapteeni, sitten laiva.
• Kova tulospaine.
• Jatkuva seuranta ja dialogi. Jatkuvasti puhelimessa.
• Tiesi tarkkaan yksityiskohdat.
• Halusi pitää itsensä informoituna. Rajaton informaationkeruu ulkopuolisista lähteistä sekä myös yrityksen sisältä ohi toimitusjohtajan. Kuitenkin pidättäytyi aina muodollisissa rakenteissa asioiden hoitamisissa ja vastuissa.
• Vaikeina aikoina erittäin antelias tukemaan johtoa, kunhan johto ei salannut mitään ja uskalsi kysyä apua.
• "The buck stops here" tarkoitti rajanvetoa vallankäytössä.
• Marcus Wallenberg oli yli 30 yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Oli asioita, jotka hän halusi päättää itse ja piti ne selvästi päätösvallassaan.
• Patrioottisuus Ruotsin etujen puolustamisessa. Hänelle ruotsalainen omistajuus ja sen kehittyminen oli sydänasia.
• Yrittäjyys perusarvona.
• Vahva usko konsolidaatioon.
• Financial prudence eli turhien taloudellisten riskien karttaminen ja tarkka taloudenhoito.

Omistajuuden konseptualisointi ja ammattimaistaminen

Kolmannessa osiossa Carlsson pyrkii luomaan omistajuuden konseptia eli yleistämään asioita kokonaisuudeksi. Käytännön näkökulmasta kirjassa esitetyt kuvat ja kaaviot ovat hyviä kiteytyksiä, mutta teoreettisesti ne jäävät pintapuoleisiksi. Konsulttina näillä kalvoilla pärjäisi varsin mainiosti, mutta akateemisessa maailmassa vaadittaisiin perusteluita. Carlsson uskoo omistajuuden ammattimaistumiseen ja nostaa esille, kuinka jo nyt markkinoilla on erilaisia ammattilaisomistajia, kuten pääomasijoittajat ja aktiiviset instituutiot.

 

Sivulta 156 löytyy kirjan paras kuvio, joka yhdistää omistamisen idean ja arvot, yritysriskikompetenssin, metajohtotaidot sekä institutionalisoimistaidot yhdeksi viitekehykseksi. Carlssonin ajattelussa omistajan lisäarvo muodostuu ensisijaisesti kyvystä poistaa kohdekohtaista riskiä joko vähentämällä, eliminoimalla tai hajauttamalla. Toisena tärkeänä tekijänä hän nostaa esille omistajan roolin hyvän hallinnon organisoijana eli metajohtamisella, jolla huolehditaan, että yhtiössä on hyvä hallitus ja johto.

 

Uskon Carlssonin tavoin omistajuuden ammattimaistumiseen. Tätä kehitystä tukee pääoman institutionalisoituminen. Yhä suurempi osa yritysomaisuudesta tulee jatkossa päätymään institutionaaliseen omistukseen, jota hoitaa ammattikseen omistajan roolia hoitava henkilö. Tämän myötä omistajaosaaminen ja sen osa-alueet tulevat kehittymään. Samoin erikoistuminen tietyn tyylin, toimialan, kokoluokan tai muun vastaavan kriteerin omistajaosaajaksi tulee yleistymään. Tämä nähdään jo nyt pääomasijoitusalalla, jossa pääomasijoitustiimit keskittyvät yhä kapeampaan sektoriinsa, kuten esimerkiksi life science startup-sijoituksiin USA:ssa.

Oppikirja omistajille

Omistajuudesta on ylipäätään kirjoitettu niin vähän, että tämä kirja kuuluu ehdottomasti jokaisen omistajan ja ammattiomistajan lukulistalle. Erityisesti Wallenbergien esimerkit ovat tutustumisen arvoisia ja niistä saa hyviä ajatuksia omiin omistuksiin. Tosin voi olla, että lukija joka ei ole omistajuuteen aiheena yhtä syvästi vihkiytynyt kuin minä, ei kirjasta erityisemmin lukukokemuksena innostu. Kirja on nimittäin melko tekninen ja asiapitoinen.

 

Oma unelmani on jonain päivänä kirjoittaa tällainen kirja, tosin vielä laajempi, syvällisempi ja monipuolisempi versio tästä samasta aiheesta. Ehkä joskus.

Poiminnot

• We need passion for ownership since true ownership itself has a strong element of passion.
• Ownership makes difference. Ownership has an indispendable role to play in creating sustainable value in companies, for overall prosperity.
• Ownership function fulfills an indispensable role in the market economy. Its quality makes all the difference for sustainable value-creation.
• Ownership will be a key aspect in this new millennium.
• Competence, adequate owner competence will be required to perform a value-creating ownership role.
• The role of ownership function is to link the sources of risk capital in stock markets to the fundamental processes in corporations and individual businesses so as to achieve sustainable value-creation.
• Owners - provided they are active, competent, and well positioned - have a crucial role to play in the processes of creating value, for business prosperity. (3)
• Wallenberg sphere is kept together not by a mostly formal owner majority but a variety of means - pyramid constructions, differentiated voting rights as well as by tradition and competence. (128).
• Percy Barnevik kirjoitti muistion "Owner role under change - Development of active ownership; 19980115", joka loi Investorin suuntaviivat aktiiviselle omistajuudelle (164-168).
• The prerequisites about a well-functioning competition also include the market for ownership. Owners act on a market where they compete by allocating their funds differently, by means of different ways to organise ideas and resources, and by how they excercise ownership. (177)
• There is probably general agreement on one fundamental aspect of ownership. It has to do with supply of risk capital. Owners provide risk capital, equity, to make the start and expansion of a company possible. The special quality of equity is not only its function of financing or being part of the financing of a business operation - however necessary and important. The particular quality of equity capital is its function of absorbing uncertainty. (178)
• Ownership is more than risking one's own capital. (178)
• Ownership requires competence. Certainly, it takes competence and careful analysis to select an investment opportunity. However, the real competence test is the capability to reduce and eliminate fundamental risks. Thus, it should be wise to consider the following imperative: Invest in businesses where you have the competence to take responsibility for the reduction/elimination of fundamental risks, or to be aware that you need to acquire that competence. (179)
• The value creation rationale of the owner level is to reduce and eliminate risks. (188)
• As concerns coping with fundamental risks, there are basically two strategic options to choose: spreading the risks or reduction/elimination of such risks. (189)
• Ownership makes a difference! (200)
• Meta-management becomes an important part of the role of ownership and of ownership competence. (202)
• Ownership cannot function in the long run without personal involvement. There will always be a role for personal ownership. (205)
• In Marx's view an owner does not do any work, does not contribute in any way to the creation of the added value. Capital income is unearned income, even for an active owner. (211)
• The uniquely successful ownership is based on total integration of mastery in direct value creation and the capability for institutional positioning! (214)
• Ownership - the individual owner, be it a physical person or a legal entity of some kind as well as the ownership function as a whole - has a key role to play in the process of sustainable value creation. Playing such a critical role requires adequate competence. (216)
• The new economy will also generate huge opportunities as well as pressure for restructuring of companies of the old economy. This massive renewal wave will Place the ownership function and competence at centre stage as well. Maybe this part of the economy is underestimated as regards its potential for new growth as well as its needs for competent ownership since, so far, all the light has been on the new companies. (219)
• How to professionalise ownership and improve the ownership function, we will apply four different perspectives: 1) Value creation perspective, 2) Industry development perspective, 3) Organisational perspective and 4) Governance perspective. (219)
• Nothing can replace private ownership, and involvement at the personal level - with risk capital, of course -but, even more important, with ideas, visions, strong values, and commitment to succeed in building a business. (230)

Osaava omistaja - Case Turun telakka

"Owners - provided they are active, competent, and well-positioned - have a crucial role to play in the process of creating value for business property". - Rolf H. Carlsson (2001)

 

Yllä oleva lause on syy sille, miksi teen väitöskirjaa ja tutkin omistajuutta. Tuo lause kirjassa Ownership and Value Creation - Strategic Corporate Governance in the New Economy kolahti kovaa. Se väittää, että omistajilla on keskeinen rooli yritystoiminnan arvonluonnissa. Ja näin on. Miksi näin on ja mistä omistajien arvonluonti syntyy, sitä olen tutkinut vuodesta 2010 lähtien.

 

Turun telakka. Kuva Meyer Turku.

Case Turun telakka

 

Kun haetaan arkielämän tapauksia, joissa omistajilla on ollut selvä vaikutus yritysomaisuuden arvonluomiseen, lienee Turun telakan tapaus yksi parhaista. Lehdistökatsauksen (Esim HS:n sivut) perusteella tämänhetken näkemykset ovat hyvin yhteneväiset positiivisuudessaan: Meyer on Turun telakalle hyvä omistaja. Ankkuriomistajan sijasta telakalla on nyt ruoriomistaja!

 

Tapauksessa voisi ottaa tarkasteluun pitkän historian ja laajemman perspektiivin, niin monia käänteitä telakka-alalla ja Turun telakalla on vuosisatojen vaiheissa ollut. Ajattelin tässä kuitenkin keskittyä vain viimeaikaisimpaan käänteeseen eli tarkastelemaan sitä, miksi Meyer on Turun telakalle hyvä omistaja ja miksi STX ei sitä ollut.

 

Kuka on paras omistaja?

 

Olen aikaisemmassa blogitekstissä pohtinut yleisesti sitä, kuka on paras omistaja. Lähestymiskulmia oli kaksi: se joka pystyy maksamaan kohteesta eniten alhaisimman tuottotavoitteensa vuoksi tai se joka pystyy kehittämään arvoa eniten kohdekohtaisen omistajaosaamisensa myötä.

 

Tässä Turun telakan tapauksessa teoreettisesti tarkasteltuna paras omistaja kohteelle on näkemykseni mukaan se, joka pystyy kehittämään arvoa eniten omalla erityisosaamisellaan. Tässä tapauksessa STX taisi olla se, joka aikanaan maksoi eniten vuonna 2007 ja nyt Meyer on taho, joka ei maksa eniten, mutta pystyy kehittämään arvoa eniten.

 

Telakkateollisuuden rakenne ja yhteiskunnallinen merkitys

 

Yksinkertaistaen, Turun telakka on tuotantolaitos (asset). Kyse on omaisuuserästä, jolla voi valmistaa laivoja. Tuotantolaitoksena Turun telakan arvo muodostuu sen kyvystä tuottaa laivoja. Mitä enemmän se tuottaa laivoja, sitä enemmän sillä on arvoa. Jos laivoja ei tuoteta ja tilauskirja on tyhjä, on myös tuotantolaitos lähes arvoton.

 

En tunne telakka-alaa tarkemmin, mutta sen mitä olen seurannut, niin alan kilpailutilanne on varsin monivivahteinen. Telakat tuotantolaitoksina itsessään eivät omista asiakkuuksia vaan asiakkuudet on suurilla telakkayhtiöillä, joilla on useampia tuotantolaitoksia useammassa maassa. Telakkayhtiöt kilpailevat asiakkuuksista ja asiakkaat tilaavat siltä telakkayhtiöltä, jolta saavat kussakin laivatilauksessa parhaan tarjouksen. Koska tilaukset ovat mittakaavaltaan ja absoluuttiselta rahamäärältään isoja, ei kyse ole vain hinnasta, vaan kokonaispaketista, jossa on monta muuttujaa. Hinta, aikataulu, laatu, rahoituspaketti jne ovat kaikki osatekijöitä tilauspaketissa.

 

Koska telakkayhtiöt omistavat useampia tuotantolaitoksia useissa maissa, käydään tilauksen toteutuksesta eli varsinaisesta tekemisestä peli eri tuotantolaitosten välillä. Joillakin tuotantolaitoksilla on parempi kyky ja kapasiteetti tehdä tilaus kuin toisilla. Tätä peliä käydään siis myös telakkayhtiön sisällä. Telakkayhtiön johdon ja omistajien näkökulmasta ensisijaista on turvata, että asiakkaan tilaus tulee itselle eli telakkayhtiölle. Tässä kilpailussa omien telakoiden kilpailukyky suhteessa kilpailevan telakkayhtiön telakoihin on keskeinen tekijä. Toissijaisena tarkasteluna telakkayhtiöllä on huolehtia siitä, että omat tuotantolaitokset eli telakat ovat tehokkaassa käytössä, koska tällöin omaisuuserät (assetit) luovat omistaja-arvoa.

 

Koska laivatilaukset ovat isoja tilauksia ja telakkatoimiala työllistää merkittävän määrän ihmisiä, on peli tilauksista vääjäämättä muuttunut myös poliittiseksi. Lähes jokaisessa telakkateollisuutta harjoittavassa maassa valtiolla on jokin rooli toimialalla. Valtion keskeisin intressi on saada työtä maassaan sijaitseville telakoille (tuotantolaitokset). Tämän tavoitteen edistämiseen käytetään usein sekä tukia, takauksia että muita keinoja.

 

Mistä Meyerin omistajaosaaminen muodostuu?

 

Miksi Meyer sitten näyttäisi olevan Turun telakalle hyvä omistaja ja miksi STX ei sitä ollut? Pohjimmiltaan asia on varsin yksinkertainen: Meyerillä on ollut kyky tuoda telakalle tilauksia, mitä STX ei kyennyt tekemään. Koska tuotantolaitoksen arvo omistajalle muodostuu sen kyvystä tuottaa laivoja, on Turun tuotantolaitos arvokkaampi Meyerin omistuksessa kuin mitä se oli STX:llä.

 

Sama kohde, sama tuotantolaitos eli sinällään omaisuuserässä (asset) ei ole juurikaan mikään muuttunut, mutta eri omistajan käsissä kohde on tuottavampi ja siten arvokkaampi. Ja avainsana tässä kaikessa on asiakkuudet ja sen myötä tilaukset, työ ja tuottavuus. Ilman asiakkuuksia, tilauksia ja työtä, telakka tuotantolaitoksena olisi myös Meyerille lähes arvoton taakka. Nyt se näyttäisi olevan arvoa tuottava resurssi. Turun telakan tilauskirja on täynnä vuoteen 2020 asti. Telakan omistajan, Jan Meyerin mukaan, negatiivinen kierre on kääntynyt positiiviseksi kierteeksi (HS 2.7.2015).

 

Mikä ero on Meyrillä ja STX:llä omistajina?

 

En tunne yhtiöitä tarkemmin, joten vertailu on pintapuolista ja perustuu ennen kaikkea mediassa esillä olleisiin tietoihin. Pitäisi haastatella asian tuntevia, jotta saisi asiasta paremman ja syvällisemmän käsityksen. Kuitenkin seuraavat tekijät näyttäisi erottavan näitä kahta.

• Uskottavuus: Meyer lienee asiakkaiden eli laivan ostajien näkökulmasta uskottavampi telakkayhtiö kokonaisuudessaan kuin STX, koska tilaajat ovat valmiita tilaamaan siltä laivoja.
• Parempi asiakassuhde: Meyerillä lienee parempi suhde asiakkaisiin ja potentiaalisiin laivantilaajiin, koska se on kyennyt solmimaan kauppoja. Viimeisimmät kaupat se solmi saksalaisen TUI Cruisesin kanssa.
• Vakavaraisuus: Mediassa on korostettu sitä, kuinka Meyer on vakavarainen saksalainen perheyritys ja siten paremmassa asemassa kuin velkainen STX. On selvää, että asiakkaan näkökulmasta telakkayhtiön vakavaraisuudella on merkitystä tilausta tehdessä, koska toimitusaika on pitkä ja rahoituspaketti merkittävä. STX:n konkurssiriski ei ole voinut olla vaikuttamatta tilauspäätöksiin.
• Kilpailukykyisempi tarjous? Mahdoton ulkopuolisena tietää, mutta oletettavasti Meyer pystyy tarjoamaan asiakkailleen kilpailukykyisemmän kokonaistarjouksen kun huomioidaan hinta, laatu, toimitusaika, toimitusvarmuus, takuut, rahoitus ja muut tekijät.
• Läheisyys? Voi arvioida, onko sillä merkitystä, että Meyer on saksalainen yhtiö, joten sen on helpompi omistaa ja hallinnoida suomalaista telakkaa kuin korealaisen toimijan.
• Päätöksenteko? Meyer on perheomisteinen konserni, jossa omistaja on kasvollisesti läsnä ja päätöksentekoketju kenties lyhyempi kuin STX:ssä.
• Asema konsernissa? Voi arvioida, onko sillä merkitystä, että Meyer on yhtiönä tiiviimpi kokonaisuus ja siten Turun telakka istuu siihen paremmin kuin hajanaisempaan korealaiskonserniin.
• Konsernin välinen kilpailu? Kuten yllä todettua, telakat kilpailevat osittain myös telakkayhtiön sisällä tilauksista. Kenties Meyerin sisällä kilpailutilanne on Turun telakalle otollisempi, ainakin nyt, kuin se oli STX:n sisällä.
• Fokus asiakkaissa, ei valtiossa? En tiedä tätäkään kuviota tarkemmin, mutta median perusteella STX yritti pistää paineen valtiolle ja vaati sen vahvaa mukaantuloa pelastustalkoisiin. Meyer sen sijaan näyttää keskittyvän enemmän hakemaan ratkaisua asiakkuuksista. Asiakkailta tuleva raha on loppujen lopuksi ainoa kestävän liiketoiminnan rahoitusmuoto. Ehkä STX siis pelasi korttinsa väärin ja joutui poistumaan pelistä.

Kuinka voi tietää, kuka on paras omistaja?

Turun telakan tarinankaari valtion syliin kaatuvasta kriisipesäkkeestä täyden tilauskirjan tuotantolaitokseksi on hyvin mielenkiintoinen. Tämänhetken tietojen valossa voi todeta, että omistusjärjestely, joka toteutettiin ministeri Jan Vapaavuoren johdolla, on osoittautunut onnistuneeksi. Jopa kiitettävän onnistuneeksi. Kyseessä lienee yksi Suomen historian parhaista valtiovetoisista omistusjärjestelyistä. Heti ei tule mieleen parempaa järjestelyä. Ansaitut onnittelut ja kunnianosoitus siis Jan Vapaavuorelle sekä muille kaupan junailijoille!

 

Voi vain kuvitella, kuinka monimutkainen tilanne on ratkaisua haettaessa ollut. Sillä hetkellä kun ei taatusti ollut tiedossa, että Meyerin myötä varmuudella tulisi näin hyvin uusia tilauksia. Oli vain luottamus siihen, että Meyer on Turun telakalle paras mahdollinen omistaja ja ainakin merkittävästi parempi kuin STX. Takeita tästä ei ollut. Ja paine nopean ratkaisun tekemiseen oli kova.

 

"Omistajilla, - jos he ovat aktiivisia, osaavia ja hyvin asemoituneita - on keskeinen rooli yritysomaisuuden arvonluontiprosessissa." Meyer on ollut aktiivinen, se on ollut osaava ja se on ollut hyvin asemoituna suhteessa asiakkuuksiin saadakseen tilauksia. Täten sillä on ollut keskeinen rooli yritysomaisuuden eli Turun telakan arvonluontiprosessissa. Tapaus vahvistakoon teoriaa!

Kuka on paras omistaja?

Kuka on paras omistaja? Onko olemassa teoreettista vastausta tähän kysymykseen? Entä onko luonnollinen ilmiö, että omistus ohjautuu parhaisiin käsiin eli tahoille joiden omistuksessa kohde on arvokkain? Kumpi ratkaisee, kyky maksaa eniten vai kyky kasvattaa kohteen arvoa eniten? Pystyykö paras kehittäjä olemaan aina se, joka myös pystyy maksamaan hankintahetkellä parhaimman hinnan?

Tuottavuuden kasvattaminen vai alhaisin tuottotavoite?

Haetaanpa vastauksia näihin kysymyksiin esimerkin kautta. Otetaan esimerkkikohteeksi viljelymaa, koska siinä kehitystyö on konkreettisesti ymmärrettävissä. Onko paras omistaja se kuka viljelee maata parhaiten vai se kuka pystyy maksamaan siitä eniten?

Pelto tuottaa 4 porkkanaa. Instituutio on valmis maksamaan kohteesta eli peltomaasta nykyiselle omistajalle 100 euroa. Jos oletetaan, että Instituution omistuksessa pelto tuottaa samat 4 porkkanaa vuosittain tästä ikuisuuteen, ja että porkkanan hinta on 1€ kappale nyt ja aina, on kyseessä 4% tuoton sijoitus eli kohde tuottaa sijoitetulle pääomalle 4% tuoton vuosittain. Nyt ei siis huomioida lainkaan esimerkiksi velkavivun myötä tulevaa mahdollisuutta kasvattaa oman pääoman tuottoa.

Kehittäjä saisi kasvatettua tuoton 4 porkkanasta 6 porkkanaan per vuosi, esimerkiksi toisesta vuodesta lähtien. Kuitenkin hän pystyy maksamaan peltoalasta nykyiselle omistajalle vain 95 euroa. Joko hänellä ei ole enempää pääomaa käytettävissä tällä hetkellä, jotta voisi maksaa korkeamman hankintahinnan tai hänellä on erilainen tuottotavoite eli hän ei olisi valmis ostamaan 4/100=4% perustuotolla kohdetta vaan edellyttää hankintahetken 4/95=4,2% tuottotavoitetta perustuottona. Lisäksi hänellä on suunnitelma, jonka myötä hänen tuottonsa kasvaa tasolle 6/95=6,3%.

Oletetaan, että Kehittäjä ostaa pellon ja saa sen tuottavuuden nostettua tasolle 6 porkkanaa vuodessa. Oletetaan myös, että Instituution tuottotavoite on 4% kuten aiemminkin. Tällöin, arvonnousun jälkeen Instituutio olisi valmis maksamaan 6 porkkanaa vuodessa tuottavasta pellosta 150 euroa. Tällöin Instituution tuottotavoite 6/150=4% olisi yhä voimassa, jos oletetaan, että pellon tulostason jatkuvuus tulevaisuudessa tasolla 6 on sama kuin se oli tasolla 4. Pelto on siis vain tehtyjen kehitystoimenpiteiden myötä tuottavampi eli parempi. Kehittäjä sen sijaan hyötyisi luomastaan arvonnoususta 55 euroa myyntivoittona hankintahinnan ja myyntihinnan erotuksena. Jos oletetaan, että Kehittäjä onnistui kasvattamaan sadon toisena vuonna, ja hän myy kohteen viidennen vuoden lopussa Instituutiolle saaden viideltä vuodelta tuoton, on kehittäjän tulot 4+6+6+6+6+150=178. Hän siis saa noin 1,9-kertaisena (178/95) rahansa takaisin viidessä vuodessa. Kehittäjä saa palkkansa kehitystyöstään ja Instituutio saa lopulta kohteen omistuksesensa, tosin 5 vuotta myöhemmin kuin alunperin ja korkeampaan hintaan. Silti kaikki ovat tyytyväisiä.

Voidaan osoittaa, että hankintahintaan eli kykyyn maksaa jostain kohteesta vaikuttaa kolme yksilöllistä tekijää.

• Ostajan tuottotavoite: eli millaista tuottoa ostaja kohteelta tavoittelee tuleville vuosille. Kyse on siitä, millainen tuotto on Ostajalle riittävä. Mitä alhaisempi tuottotavoite, sitä korkeamman hinnan voi kohteesta maksaa, jos olettaa tuoton pysyvän muuttumattomana. Jos Ostaja tiedostaa, että hän ei pysty tuomaan lisäarvoa kohteeseen vaan todennäköinen suoritus tästä eteenpäin on kohteen nykytuotto, määräytyy hinta Ostajan kohdekohtaisen tuottotavoitteen mukaan. Jos kaikki Ostajaehdokkaat laskevat vain nykytuoton varaan, on voittaja se, jonka kohdekohtainen tuottotavoite on alhaisin ja siten hankintahinta korkein. Tuottotavoitteen osalta Ostajien sisäiset kulut oletetaan vähennetyiksi ennen tuottotavoitetta eli vertaillaan nettotuottoa kulujen jälkeen.
• Ostajan arvio omasta kyvystään kasvattaa kohteen tuottavuutta ja siten arvoa: Jos taas Ostaja arvioi kykenevänsä kasvattamaan kohteen tuottoa, voi hän maksaa kohteesta enemmän. Vastaavalla tavalla Ostaja arvioi mahdollisuuden siihen, että kohteen tuotto laskee, syystä tai toisesta. On huomioitavaa, että kyseessä on puhtaasti subjektiivinen arvio omista kyvyistä, ei mikään varmuuteen perustuva tieto saati sitten tae onnistuneesta toteutuksesta. Kuten Kehittäjä esimerkissä, jos hän arvioi ostohetkellä kykenevänsä nostamaan maan tuottavuuden 6 porkkanaan ja kasvattamaan siten kohteen arvoa +50%, voi hän laskea tämän tuottavuuden nousun ja kohteen arvonnousun varaan omaa ostotarjoustaan arvioidessaan. Tämä kehittämiskyky on Ostajan ominaisuus suhteessa kohteeseen ja se on aina kohdekohtainen.
• Ostajan subjektiiviset arvot: Arvon käsite on tässä tarkastelussa rajattu numeeriseen rahamääräiseen mittariin, jotta arvot ovat vertailukelpoisia. Esimerkissä on lähdetty siitä, että ostajakandidaattien subjektiiviset ei-rahamääräiset arvostukset kohdetta kohtaan, kuten esimerkiksi perintöarvo eli pelto olisikin Kehittäjän sukuhistoriaa ja siten perheelle tunteellisesti arvokkaampi kuin mikä muu tahansa pelto, on eliminoitu olettamalla, että kaikki ei-rahamääräiset arvostukset sisältyvät subjektiiviseen rahamääräiseen arvoon.  

Kuka on paras omistaja - Sidosryhmätarkastelu

Palataan siis kysymykseen siitä, kuka on paras omistaja? Tarkastellaan asiaa eri sidosryhmien kannalta.

• Alkuperäiselle pellon omistajalle merkitsee hänen saamansa hinta kohteesta, joka on siis Ostajan ostohinta. Alkuperäiselle pellon omistajalle paras uusi omistaja on se, joka maksaa siitä parhaan hinnan. Tässä tapauksessa se olisi Instituutio, joka maksaa kohteesta 100 euroa. Hän voi käyttää tämän rahan jatkossa haluamallaan tavalla.
• Yhteiskunnan kannalta oleellisinta on se, mitä pelto tuottaa. Yhteiskunta eli kaikki maailman ihmiset hyötyvät siitä, että samasta pellosta saadaan enemmän satoa, joten omistaja joka kasvattaa maan tuottavuutta parhaalle mahdolliselle tasolle on paras omistaja. Tässä tapauksessa se on Kehittäjä, jonka myötä pelto tuottaa 6 porkkanaa vuosittain.
• Kehittäjän näkökulma on selvä, hän on omasta mielestään paras omistaja. Hänen kehityskykynsä on kohderiippuvainen ja jos hän ei kyseistä kohdetta omistukseensa saa, jää hän 95 euroa kädessä etsimään markkinoilta vaihtoehtoisia sijoituskohteita, joissa hän ei kuitenkaan pystyisi tekemään vastaavaa arvonluontia kuin tässä kyseisessä kohteessa. Hän joutuisi siis tyytymään markkinoilla tarjolla olevaan tuottoon ilman omaa mahdollisuutta arvonluontiin.
• Instituutio edustaa tässä esimerkissä pääomamarkkinoita laajemmin eli sillä kuvataan hajaantunutta joukkoa sijoittajia, joilla ei ole roolia kohteen arvonluonnissa vaan kontribuutio rajoittuu pääomapanokseen ja sille tavoiteltavaan tuottoon. Instituutio ei ole lainkaan kohderiippuvainen vaan se hakee markkinoilta tarjolla olevia kohteita oman tuottotavoitteensa perusteella ja jos tämä kohde ei sen omistukseen päädy, valitsee se seuraavaksi parhaaksi katsomansa kohteen markkinoilta. Instituutio eli tässä tapauksessa markkinat ovat aina valmiita ostamaan, kunhan tuottotavoite suhteessa riskiin täsmää. Täten Instituutio jää alkutilanteessa etsimään 100 eurolleen uutta sijoituskohdetta, jos alkuperäinen pellon omistaja myisikin kohteen kehittäjälle. Sen tappioksi voi laskea kohteen tuoton ja toiseksi parhaan kohteen tuoton erotuksen, joka oletettavasti jää pieneksi. Kuitenkin Instituutio ei häviä lainkaan siitä, että Kehittäjä kehittää kohdetta ja sen tuottavuus sekä arvo kasvavat. Tämä kehitys ei ole lainkaan pois Instituutiolta, koska itse se ei olisi pystynyt vastaavaa tekemään. Päinvastoin, Instituutiolla on aina mahdollisuus ostaa kohde Kehittäjältä hintaan, joka asettuu 96-150 euron välille. Tällöin Instituutio hyötyy Kehittäjän kehitystyöstä. Voidaan kysyä, eikö Instituutio häviä, koska se joutuu maksamaan kohteesta korkeamman hinnan eli erotus 150-100 euron välillä? Yksittäistapauksessa näin olisi, mikäli Instituution sijoitettava pääoma olisi rajallinen. Jos Instituution sijoitettava varallisuus olisi vain 100 euroa, karkaisi kohde sen ulottumattomiin kohteen arvon ylittäessä 100 euroa. Koska Instituutio edustaa tässä esimerkissä pääomamarkkinoita laajemmin, oletamme pääomamarkkinoiden kokonaispääomamäärän yksittäisen kohteen kannalta rajattomaksi. Oletuksemme mukaan pääomamarkkinoilta löytyy siis aina taho, joka kykenee ja haluaa ostaa kohteen kasvaneella hinnalla.
• Verottajaa/valtiota emme tässä tarkastelussa huomio, koska sillä ei ole osuutta markkinoilla tapahtuvassa arvonluonnissa. Se vain ottaa osuuksiansa. Kuitenkin voidaan havaita, että yleinen verotusmalli, jossa verotuksen perusteena on sekä kohteen vuosittaiset tuotot että kohteen realisoituva arvonnousu, hyöytyy enemmän Kehittäjän aikaansaamasta kehityspanoksesta. Veromallin mukaisesti verottaja verottaa osansa tuotetuista kahdesta lisäporkkanasta sekä saa osuutensa Kehittäjän aikanaan realisoimasta myyntivoitosta.

Onko luotavissa parhaan omistajan teoria?

Tarkastellaanpa ilmiötä kuvaajalla. Tilanteessa on kaksi akselia, vaaka-akselilla muuttujana on aika ja pystyakselilla kohteen arvo. Prakseologisen aikakäsityksen mukaisesti meillä on kolme aikadimensiota; historia, nykyhetki ja tulevaisuus. Historia on mennyttä, eikä sillä ole kuin välillistä arvoa nykyhetkeen. Arvonmäärityksessä voimme siis keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Kuvassa X on halukas maksamaan kohteesta nykyhetkessä enemmän kuin Y. X:n omistuksessa kohde kehittyisi maltillisesti, kun taas Y:n omistuksessa kohteen arvonkehitys olisi voimakkaampaa niin, että kohde olisi Y:n myötä tulevaisuudessa arvokkaampi kuin X:n ollessa omistaja.  

Tulevaisuutta emme voi nykyhetkessä tietää. Emme tiedä varmuudella, toteutuuko arvonnousu Y:n omistuksessa odotetulla tavalla vai ei. Voi olla, että Y:n omistuksessa kohteen arvo laskee, jopa X:n oletettua tulevaisuusarvoa alemmaksi ja mahdollisesti nykyhetken arvoja alemmaksi. Toisaalta emme myöskään tiedä varmuudella X:n arvonkehityksen tulevaa toteumaa. Tulevaisuuden ennusteet jäävät joka tapauksessa epävarmoiksi. Tätä on riski.

Sekä X että Y asettavat hintansa (kohdearvonsa) nykyhetkessä sen perusteella, miten he uskovat kohteen arvon kehittyvän omassa omistuksessaan tulevaisuudessa. He siis spekuloivat omalla tulevaisuudellaan ottaen riskiä omasta toiminnastaan. Tämä spekulaatio osoittautuu ajan myötä oikeaksi tai vääräksi.

Teoreettista tarkastelua

Tarkastelussa kohtaavat kaksi taloustieteellistä lähetymistapaa. Rahoitusteorian näkökulmasta pääomamarkkinat ovat tehokkaat ja pääoma ohjautuu markkinoilla tehokkaasti. Tätä näkökulmaa esimerkissä edustaa Instituutio. Rahoitusteorian näkökulmasta paras omistaja on se, joka pystyy maksamaan kohteesta eniten, koska rahoitusteoria ei huomioi sijoittajien roolia kohteen arvonluonnissa.

 

Toinen lähestymistapa on yrittäjyysteoria. Sen mukaan yrittäjä pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan kohteen arvoon. Yrittäjyysteoriassa yrittäjä on innovaattori, jolla on ainutlaatuinen kohdekohtainen näkemys, jonka toteuttamalla hän kykenee luomaan jotain sellaista, mitä markkinat eivät yleisesti pysty luomaan ja täten yrittäjä synnyttää yrittäjävoittoa. Tätä näkökulmaa esimerkissä edustaa Kehittäjä. Koska Kehittäjä luo omistajan roolissa kohteessa ainutlaatuista arvoa, on Kehittäjällä oltava ainutlaatuista osaamista, jota muilla ei ole. Tällöin tullaan käsitteeseen omistajaosaaminen ja sen tarkempaan sisältöön.

 

Kolmannen lähestymistavan tilanteeseen tarjoaa pääomateoria. Pääomateoria tunnistaa pääoman heterogeenisyyden eli sen, että pääoma ilmenee yhteiskunnassa erilaisissa muodoissa eikä muodonmuutos onnistu yksinkertaisesti. Tässä esimerkissä pääomaa edustaa pelto. Pääomalla on täten konkreettinen fyysinen muoto, johon se on sidottu. Voidaan sanoa, että pääoma on muotonsa vanki. Tässä tapauksessa pelto on porkkanoita tuottavana peltona, jolloin sen tuottavuutta tarkastellaan tuotettujen porkkanoiden määrällä. Porkkanoiden arvo määrittyy niiden markkinahinnan perusteella, josta muodostuu pellon omistajan tulo. Yhtäkkiä saatettaisiin kuitenkin keksiä, että pelto olisi paremmassa käytössä, jos siinä viljeltäisiinkin ohraa. Esimerkiksi ohran markkinahinta voisi olla kasvanut niin, että siitä saatava tuotto päihittäisi porkkanoilla saatavan tuoton. Pääoman muotosidonnaisuudesta johtuen, tuotantoa ei kuitenkaan pystytä muuttamaan yksinkertaisesti ja välittömästi porkkanoista ohraan. Vastaavasti jonain päivänä saatettaisiin keksiä, että peltoala tuottaisi omistajalleen parhaiten, mikäli siihen rakennettaisiin kauppakeskus. Mikäli se toteutettaisiin, olisi pääoma sen jälkeen kauppakeskuksen muodossa, eikä siitä olisi enää helppoa paluuta porkkanapelloksi. Pääomateorian kautta voidaan ilmentää resurssien erilaisia käyttötarkoituksia ja sen myötä kohteen erilaisia arvoja erilaisissa käytöissä. Kohteen arvo on muutettavissa, mikäli sen käyttötarkoitus muuttuu. Tämä on yksi tapa kehittää kohteen omistaja-arvoa. Pääomateorian näkökulmasta voidaan aina kysyä kaikista kohteista, onko pääoma kohteessa parhaassa mahdollisessa käytössä eli onko kohteen pääoma-arvo maksimaalinen. 

Pohdintaa ja johtopäätöksiä

Palataanpa alun kysymyksiin.

Kuka on paras omistaja?

Asia tuskin tuli tässä vielä todistetuksi, mutta kallistun sille kannalle, että paras omistaja on se, joka pystyy kasvattamaan kohteen arvoa eniten.

Onko olemassa teoreettista vastausta tähän kysymykseen?

Tätä pohdintaa jatkan. Vastaus riippuu pitkälti siitä, minkä teoriakehyksen ottaa tarkastelukulmaksi. Oletan, että yrittäjyysteorian ja pääomateorian viitekehyksellä on löydettävissä teoreettisesti pitävä väite, jonka mukaan paras omistaja on se, joka pystyy kasvattamaan kohteen arvoa eniten.

Entä onko luonnollinen ilmiö, että omistus ohjautuu parhaisiin käsiin eli tahoille joiden omistuksessa kohde on arvokkain?

Ei ole. Mikäli markkinoilta löytyy taho, joka on alhaisemman tuottotavoitteensa myötä valmis maksamaan nykyhetkessä kohteesta enemmän kuin Kehittäjä ja mikäli myyjä myy aina kohteen parhaan nykyhinnan tarjoavalle, päätyy kohteet aina alhaisimman tuottotavoitteen tarjoajalle. Täydellisillä markkinoilla, jossa kaikilla olisi samat kohdetiedot ja pääoman virtaaminen olisi tehokasta, näin voisi olettaa aina käyvän. Tällöin Kehittäjä jäisi aina ilman kohteita.

Jos kuitenkin hylkäämme täydellisten markkinoiden hypoteesin ja toteamme, että esimerkiksi pörssin ulkopuolelta on löydettävissä kohteita, joihin pääomamarkkinoiden (Instituutio) pääoma ei tehokkaasti ajaudu, jää Kehittäjille mahdollisuuksia. Samoin voidaan miettiä vaihtoehtoja, joissa Instituutio liittoutuu Kehittäjän kanssa jakamaan arvonnousuhyötyä yhdessä tai myyjä liittoutuu Kehittäjän kanssa jakamaan arvonnousuhyötyä yhdessä, esimerkiksi saamalla osuuden tulevaisuuden mahdollisesta arvonnoususta.

Lopputulemana esimerkin molemmissa skenaarioissa kohde päätyy Instituution omistukseen eli pääomamarkkinoille. Voidaan siis ennemminkin päätellä, että kohteet hakeutuvat kohti tehokkaita pääomamarkkinoita eli alimman tuottotavoitteen omistajan omistukseen.

Kumpi ratkaisee, kyky maksaa eniten vai kyky kasvattaa kohteen arvoa eniten?

Kyky maksaa eniten on etusijalla sekä nykyhetkessä että tulevaisuudessa, mikäli oletamme pääomamarkkinoiden toimivan tehokkaasti. Koska kyky maksaa eniten on kääntäen riippuvainen alhaisimmasta tuottotavoitteesta, päätyvät kohteet lopulta tehokkaiden pääomamarkkinoiden oletuksen vallitessa taholle, jolla on alhaisin tuottotavoite kohteen omistukselle.

Pystyykö paras kehittäjä olemaan aina se, joka myös pystyy maksamaan hankintahetkellä parhaimman hinnan?

Ei pysty. Tästä ei ole mitään takeita, vaan asia riippuu sekä Kehittäjän että Instituution (pääomamarkkinoiden) tuottotavoitteesta suhteessa kohteeseen sekä molempien spekulatiivisesta näkemyksestä kyvystään kehittää kohteen arvoa omistuksessaan eli tulevaisuuden odotusarvosta. Kehittäjä voittaa kohteen itselleen, mikäli hänen uskonsa kohteen tulevaisuuden arvosta on niin korkea ja oma tuottotavoite niin matala, että hän pystyy maksamaan kohteesta Instituutiota korkeamman nykyhinnan. Lisäksi uusia variaatioita ja vaihtoehtoja ilmaantuu mahdollisella liittoutumisella Instituution tai myyjän kanssa, kuten edellä todettu.

Loppuhuomio

Kirjoitus ja pohdiskelu ei missään määrin ole vielä valmis. Tätä tarkastelua teen syvällisemmin väitöskirjassani. Silloin tekstiin sisältyy myös tarkemmat teoriaviitteet ja lähteet. Ajattelin kuitenkin julkaista jo tämän version, jos julkaisemisen myötä saisin kommentteina huomioita, joita en ole tarkastelussani tullut huomioiduksi ja pystyisin siten parantamaan pohdiskeluani. Jatkan lähiaikoina tästä teemasta konkreettisilla esimerkeillä siitä, miten tämä ilmiö esiintyy yhteiskunnassamme ja mikä merkitys on osaavalla omistajalla.

Arvopaperi: Voivatko häiriköt luoda lisäarvoa?

Tässä tähän blogiin myös teksti viime syksyltä. Unohtui laittaa aikaisemmin. Teksti löytyy mm. täältä. Alkuperäinen on Arvopaperin kumppaniblogissa. Tässä aiheena on aktivistisijoittajat. Samalla tavalla kuin arvot osana sijoitustoimintaa, myös tämä teema saa minut omistajuuden tutkijana innostumaan. Voiko nimittäin olla niin, että yrityksen paras arvonluoja olisikin jossain tapauksessa lähtökohtaisesti yrityksen ulkopuolella? Tästä perusajatuksestahan aktivistisijoittamisessa on kyse. Siis siitä, että jotain yritystä johdetaan sen verran huonosti, että joku havaitsee arvonnousumahdollisuuden siinä, että yrityksen jotain toimintatapaa muutetaan.

 

Aktivistisijoittamista on monenlaista, ja liian usein ilmiö mielletään vain yhtiökokousten häiriköinniksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Itse asiassa aktivistisijoittaminen on luonteeltaan hyvin lähellä pääomasijoittamista. Molemmissa otetaan vahvaa näkemystä yrityksen kehityksestä, lähdetään toteuttamaan tuota näkemystä ja tulokset näyttävät, oliko näkemys oikea ja tuottiko se lisäarvoa. Omanlainen omistajajoukko siis tämäkin. Ja kasvava sellainen. Seuratkaapa vaikka USA:ta ja siellä käytävää corporate governance-keskustelua. Ykkösteema on aktivistisijoittajat ja miten heihin pitäisi yhtiöiden hallituksissa suhtautua.

Voivatko häiriköt luoda lisäarvoa?

Olen tutkinut omistajien roolia yritystoiminnan arvonluonnissa. Yksi erikoislaatuinen ryhmä tarkasteltavaksi ovat aktivistisijoittajat eli yksityishenkilöt tai rahastot, jotka väittävät, että jos yhtiötä johdettaisiin paremmin, sen omistaja-arvo olisi suurempi.

Aktivistisijoittajat pyrkivät tavoitteisiinsa ostamalla yhtiön osaketta päästäkseen osallistumaan sen hallintoon, tai vaikuttamalla muihin osakkeenomistajiin. Aktivistisijoittajat ovat lähtötilanteessa aina ulkokehällä. Sisäpiirillä on käytössään informaatioetu ja yrityksen resurssit. Aktivistisijoittaja haastaa näkemystä omilla analyyseillaan.

Näkemyserot johtavat vääjäämättä vastakkainasetteluun. Sisäpiirin on vaikea muuttaa strategiaansa aktivistisijoittajan aloitteesta. Tällöin syntyisi kuva, että firmaa johdetaan sen ulkopuolelta ja että nykyjohto on osaamaton ja tarpeeton. Sisäpiiri voi harvoin kommentoida aktivistisijoittajan näkemyksiä. Tyypillisesti aktivistisijoittajiin suhtaudutaan tyrmäävästi, jopa tylysti. Usein todetaan tiedotteella, että näkemykset eivät anna aihetta toimenpiteille.

Pääasiassa vallitseva linja voittaa yhtiökokouksissa ylivoimaisesti. Useimmille osakkeenomistajille on helpointa luottaa johtoon. Siksi aktivistisijoittaja tarvitsee suuret resurssit saadakseen aikaan vakavan muutosuhkan. Hajaantuneessa omistusrakenteessa pienikin osuus saattaa riittää suurimman osakkeenomistajan asemaan ja siten avata oven valtapaikoille. Peli muuttuu merkittävästi sillä hetkellä, kun aktivistisijoittajasta tulee hallituksen jäsen. Käärme luikertelee puutarhaan, voisi tilannetta kuvata.

Voiko yksittäinen aktivistisijoittaja muuttaa yhtiön kurssia, vaikka pääsisikin sisäpiiriin? Hallituksen jäsenenä aktivistilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin ja pääsy yhtiön keskeisiin tietoihin ja resursseihin. Hallituksen tulisi toimia kollegiona ja tarkastella aina yhtiön, eikä omien intressiryhmiensä etua, joten sekä aktivistisijoittaja että hallitus joutuvat uuteen tilanteeseen. Nyt päätöksenteossa pitäisi yhteisesti löytää yrityksen kannalta paras ratkaisu ja sitoutua siihen. Vanha hallitus ja johto voivat toki jättää aktivistin hallituksessakin vähemmistöön, mutta nyt hän on paremmin informoitu ja osa sisäpiiriä.

Aktivistille jääminen pattitilanteeseen on ongelmallinen. Taustajoukot eli rahaston sijoittajat odottavat muutosta ja nopeasti. Jos muutosta ei ole näköpiirissä, ei rahaston edustajan paikka hallituksessa paljoa hyödytä. Siispä aktivistille jää käytännössä kaksi vaihtoehtoa, joko luopua kohdeyrityksestä ja todeta epäonnistuminen, tai rahastaa valta-asemansa siten, että yritys, sisäpiiri tai joku muu ostaa "häiriköitsijän" ulos.

Toisinaan aktivistisijoittajat ovat myös onnistuneet muuttamaan yhtiön agendaa. On olemassa tunnettuja aktivistisijoittajia, joiden kiinnostus osaketta kohtaan tietää usein sitä, että jokin taka-ajatus on olemassa. Pohjoismaissa tunnetuin lienee Metsossakin aktivoitunut, Christer Gardellin johtama Cevian Capital. USA:ssa aktivismi on arkipäivää.

Ilmiö herättää viisi mielenkiintoista kysymystä:

1. Voiko ulkopuolinen taho lisätä yrityksen omistaja-arvoa paremmin kuin yhtiön hallitus ja johto?

2. Jos kyllä, miten vallitsevat teoriat (esim. agenttiteoria) pystyvät selittämään tällaisen toiminnan?

3. Millä keinoin aktivistisijoittaja voi luoda omistaja-arvoa ja onko tämä lisäarvo yleinen, tapauskohtainen vai omistajakohtainen?

4. Voiko markkinoilla olla saavutettavissa ylituottoja aktivistisijoittamisen strategialla ja kannattaako piensijoittajan seurata aktivistia?

5. Miten yhtiön hallituksen, johdon ja muiden omistajien kannattaisi suhtautua aktivistisijoittajiin?