1. Maraton ei ole 42km juoksu vaan useamman kuukauden kestävä matka
Maratonissa varsinainen suoritus on hieman reilun 42km juoksumatka. Pohjimmiltaan maratonissa ei kuitenkaan ole kyse juoksemisesta vaan kokonaisvaltaisesta kokemuksesta, jossa juoksu on vain väline. Ennemminkin maraton on useamman kuukauden kestävä matka, joka sisältää valmistautumista ja valintoja. Maraton voi myös olla elämäntapa. Kaupallisin termein voisi kuvata, että 42km juoksu on tuote, joka itsessään ei ole niinkään kiinnostava, mutta jonka ympärille rakentuvat mielihyvää tuottavat elämykset ja palvelut tekevät siitä kiinnostavan. Eihän 42km taipaleen etenemisessä jalan ole mitään järkeä ellei se jollain tavalla tuo ihmiselle jotain mielihyvää.
2. Valmistautuminen on vähintään yhtä iso - ellei jopa isompi - osa kokemusta kuin varsinainen suoritus
Valmistautuminen on ennen kaikkea valintoja ja päättäväisyyttä pitää kiinni suunnitelmasta. Jos ohjelmassa on pitkä lenkki sunnuntaiaamuna, pieni räntäsade, pakkanen tai pitkäksi venähtänyt edellisilta ovat huonoja tekosyitä lenkin laistamiseksi. Kun on olemassa selkeä ohjelma, jota noudattaa, alkaa helpommin myös muilla valinnoillaan (ruokavalio, menemiset, tekemiset jne) tukemaan tavoitteen toteutumista. Tästä syntyy sopiva positiivinen kierre, joka tuottaa enemmän energiaa kuin kuluttaa ja ruokkii sekä henkistä että fyysistä vireyttä. Tämä on arvokas lisä arjessa.
Omasta valmistautumisestani suurin kiitos kuuluu hyvälle ystävälleni, Forsalin urheilutoimenjohtajalle Tero Isokauppilalle. Ilman kaima-Teroa koko maraton-kokemukseni olisi voinut jäädä kokematta. Kiitos Tero erinomaisesta lenkkiseurasta, antoisista keskusteluista, ainaisesta kannustuksesta ja kullanarvoisista ohjeistasi! Kiitos myös kaikille muille, joiden kanssa olen saanut jakaa lenkkikilometrejä. Olette omalta osaltanne auttaneet minua pääsemään maaliin. Yhdessä juokseminen on monin kerroin mukavampaa kuin yksin taivaltaminen.
3. Matka ei tapa vaan vauhti - maratonilla maltti on valttia
Jok’ikinen maratonin juossut toisti saman neuvon: ”Matka ei tapa vaan vauhti, aloita rauhassa”. Kokemusta olisi kannattanut kuunnella. Innokkaana painelin kevyellä jalalla kärkiletkassa timmien tyttöjen vanavedessä ensimmäisen kierroksen 1.53, kunnes maaliviivalla tajusin, että ei hemmetti, kaikki muut olivat juoksemassa puolimaratonia! Sen jälkeen seuraavat kilometrit olivat aika yksinäistä yrittämistä. Alku kannattaa oikeasti ottaa rauhassa, koska maratonia ei voiteta alkumetreillä, mutta hävitä se voidaan. Toinen tärkeä opetus oli se, että maraton on yksilölaji, jossa jokainen kilpailee vain itseään vastaan. Kannattaa siis keskittyä vain omaan suoritukseen eikä seurata kanssakilpailijoita.
4. Kolmenkympin seinä on olemassa
Toinen legendaarinen maratonjuttu on puhe kolmenkympin seinästä. Tässäkin asiassa käytäntö koulutti kovalla kouralla. Pääsin 30km kohdalle suhteellisen kevyesti ja neljän tunnin aikatavoitetta selvästi edellä. Henkisesti olin valmistautunut kohtaamaan seinän nimenomaan kolmessakympissä. Hetken aikaa ehdin jo ihmetellä ja iloita, että ”eipä täällä kolmessakympissä näyttäisi mitään seinää olevan”. Hetkellinen hyvänolontunne ja PAM! Siinä se oli, seinä, 33km:ssa. Näkymätön, vaikeasti käsiteltävä, hyvin henkilökohtainen ja sekä fyysisesti että henkisesti koko kehoa koetteleva. Yhtäkkiä mikään ei tuntunut enää onnistuvan, rakot raastoivat jaloissa ja krampit kiristelivät koko kehossa. Henkisesti mieleen juolahti kuin sarjafilmiltä kaikki ne lenkit, jotka olin jättänyt juoksematta, kaikki ne tuhdit ateriat, jotka olin nauttinut ja kaikki ne epämiellyttävät asiat, joita en ollut halunnut käsitellä.
Kun tässä tilanteessa muutama hyvävointinen juoksija painelee kevyellä askeleella ohitse, ja kun sattuu katsomaan kelloa ja tajuaa, että aika etenee nopeammin kuin kilometrit, ollaan hetkellisen hermoromahduksen partaalla. Mieli tekee koko ajan alkaa kävelemään, mutta alitajunta pakottaa jatkamaan juoksemista. Tämä oli se henkinen kamppailu ja omien rajojen kokeilu, joka ainakin itselleni oli maratonin suola. Tämä tila oli armoton ja asetti kyseenalaiseksi monta asiaa elämässä. Oluen nauttiminen hyvässä seurassa sentään sai nopean hyväksynnän myös tässä kipukoettelemuksessa. Tätä taistelua seinää vastaan jatkui niin kauan kunnes tajusin, että maali alkaa olemaan lähellä (alle 2km).
5. Loppusuoralla ja maalissa on euforinen olo
Sinä hetkenä, kun tajuaa, että ”hei, mä pääsen maaliin” ja kun näkee ympärillään kannustavia ihmisiä, syntyy sanoinkuvaamaton, euforinen hyvänolontunne. Yhtäkkiä jalat kevenevät, juoksu rullaa ja hampaiden kiristys muuttuu hymyksi. Loppusuora menee lentämällä ja maalissa on hämmentynyt olo, että ”oliko tämä nyt tässä?”. Kaikkensa antaneena onnellisuuden tunne on niin valtava, että ei tiedä itkeäkö vai nauraa vai kenties molempia. Kello ei siinä vaiheessa paljoakaan kiinnosta vaan pääasia on, että on päässyt maaliin. Mitali ja mehu kourassa, hymy huulilla sitä vain katselee muita maaliintulijoita pystymättä puhumaan sanaakaan. Ehkä tähänastisen elämäni hienoimmat yksittäiset hetket.
6. Ensimmäinen kerta on aina ainutlaatuinen kokemus
Oli kyse sitten mistä asiasta tahansa, ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta. Ensimmäinen kerta on ainutlaatuinen hetki, johon ei voi palata kuin muistoissa. Ensimmäistä kertaa ei voi uusia. Ensimmäisellä kerralla ei myöskään välttämättä tiedä, mitä on tekemässä ja tahtoa on taatusti enemmän kuin taitoa. Ensimmäisen maratonin jälkeen jää tyhjä, ehkä haikeakin olo. Toisaalta on äärimmäisen iloinen siitä, mitä on juuri kokenut, mutta toisaalta miettii, voiko samaa kokea enää koskaan? Ensimmäisen kerran jälkeen homman osaisi paljon paremmin ja jättäisi monta virhettä tekemättä, mutta ensimmäinen kerta ei olisi ikimuistoinen, jos se olisi täydellinen.
7. Mikä saa ihmiset juoksemaan maratoneja?
Tietoisuus ensimmäisen maratonin ainutkertaisuudesta herättää kysymyksen siitä, mikä saa lähtemään toiselle maratonille? Mikä saa ihmiset juoksemaan maratoneja? Mikä saa ne yli 60v vauhtivanhukset lähtemään sille 74. maratonilleen? Olisiko ihmiskunta päässyt kenties helpommalla, jos vuonna 490 eaa Persia olisi voittanut sodan, viestivälineet olisivat olleet hieman kehittyneemmät tai jos lähetti Feidippides ei olisikaan heittänyt henkeänsä perille päästyään? Mikä maratonissa on ”se juttu”?
Jos minulta kysyttäisiin, lähtisinkö uudelleen maratonille, vastaisin ehdottomasti kyllä. Ensimmäisen maraton oli minulle halu kokeilla omia rajoja. Joillekin se on rasti suoritusten listalla. Toiselle maratonille tarvitaan kuitenkin jotain muuta motivaation lähdettä. Näitä motivaation lähteitä on varmasti yhtä monta kuin on juoksijaakin. Varmaa on, että jostain jokaisen se motivaationsa ja mielihyvänsä on saatava, koska muutoin maratonien juokseminen olisi mielisairasta hommaa.
Jotkut juoksevat kelloa vastaan pyrkien lyömään ennätyksensä parantamalla loppuaikaansa. Kellon kanssa kisaaminen ei kuitenkaan saa minua innostumaan, koska siinä on perustavaa laatua oleva ongelma: aina voi saavuttaa ennätyksen, mutta kelloa ei lopullisesti voi voittaa koskaan. Kelloa vastaan kisatessa koko matka on kituuttamista äärirajoilla ja vasta maalissa saa tuntea nautinnon, jos on alittanut aiotun ajan. Muussa tapauksessa kisa on pettymys ja uusi yritys on ensi kerralla.
Maraton on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun sekä valmistautuminen että itse suoritus tuottavat mielihyvää. Ilman konkreettista päämäärää harjoittelulta puuttuu tarkoitus ja kynnys lähteä lenkille kasvaa. Maraton itsessään voi siis toimia motivaationa. Maraton on myös keino testata kuntoaan. Mielihyvän lähde maraton on esimerkiksi silloin, jos juoksee 1-3 maratonia vuodessa eri kaupungeissa. Kaupunkimaraton 90 % vauhdilla vaikuttaa hyvältä keinolta tutustua kaupunkiin sekä yhdistää lenkkeily ja lomamatkailu. Ehkä tämä on juuri se tapa, miten jatkan tätä harrastusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti