sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Arvopaperi: Voivatko häiriköt luoda lisäarvoa?

Tässä tähän blogiin myös teksti viime syksyltä. Unohtui laittaa aikaisemmin. Teksti löytyy mm. täältä. Alkuperäinen on Arvopaperin kumppaniblogissa. Tässä aiheena on aktivistisijoittajat. Samalla tavalla kuin arvot osana sijoitustoimintaa, myös tämä teema saa minut omistajuuden tutkijana innostumaan. Voiko nimittäin olla niin, että yrityksen paras arvonluoja olisikin jossain tapauksessa lähtökohtaisesti yrityksen ulkopuolella? Tästä perusajatuksestahan aktivistisijoittamisessa on kyse. Siis siitä, että jotain yritystä johdetaan sen verran huonosti, että joku havaitsee arvonnousumahdollisuuden siinä, että yrityksen jotain toimintatapaa muutetaan.
 
Aktivistisijoittamista on monenlaista, ja liian usein ilmiö mielletään vain yhtiökokousten häiriköinniksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Itse asiassa aktivistisijoittaminen on luonteeltaan hyvin lähellä pääomasijoittamista. Molemmissa otetaan vahvaa näkemystä yrityksen kehityksestä, lähdetään toteuttamaan tuota näkemystä ja tulokset näyttävät, oliko näkemys oikea ja tuottiko se lisäarvoa. Omanlainen omistajajoukko siis tämäkin. Ja kasvava sellainen. Seuratkaapa vaikka USA:ta ja siellä käytävää corporate governance-keskustelua. Ykkösteema on aktivistisijoittajat ja miten heihin pitäisi yhtiöiden hallituksissa suhtautua.

Voivatko häiriköt luoda lisäarvoa?


Olen tutkinut omistajien roolia yritystoiminnan arvonluonnissa. Yksi erikoislaatuinen ryhmä tarkasteltavaksi ovat aktivistisijoittajat eli yksityishenkilöt tai rahastot, jotka väittävät, että jos yhtiötä johdettaisiin paremmin, sen omistaja-arvo olisi suurempi.

Aktivistisijoittajat pyrkivät tavoitteisiinsa ostamalla yhtiön osaketta päästäkseen osallistumaan sen hallintoon, tai vaikuttamalla muihin osakkeenomistajiin. Aktivistisijoittajat ovat lähtötilanteessa aina ulkokehällä. Sisäpiirillä on käytössään informaatioetu ja yrityksen resurssit. Aktivistisijoittaja haastaa näkemystä omilla analyyseillaan.

Näkemyserot johtavat vääjäämättä vastakkainasetteluun. Sisäpiirin on vaikea muuttaa strategiaansa aktivistisijoittajan aloitteesta. Tällöin syntyisi kuva, että firmaa johdetaan sen ulkopuolelta ja että nykyjohto on osaamaton ja tarpeeton. Sisäpiiri voi harvoin kommentoida aktivistisijoittajan näkemyksiä. Tyypillisesti aktivistisijoittajiin suhtaudutaan tyrmäävästi, jopa tylysti. Usein todetaan tiedotteella, että näkemykset eivät anna aihetta toimenpiteille.

Pääasiassa vallitseva linja voittaa yhtiökokouksissa ylivoimaisesti. Useimmille osakkeenomistajille on helpointa luottaa johtoon. Siksi aktivistisijoittaja tarvitsee suuret resurssit saadakseen aikaan vakavan muutosuhkan. Hajaantuneessa omistusrakenteessa pienikin osuus saattaa riittää suurimman osakkeenomistajan asemaan ja siten avata oven valtapaikoille. Peli muuttuu merkittävästi sillä hetkellä, kun aktivistisijoittajasta tulee hallituksen jäsen. Käärme luikertelee puutarhaan, voisi tilannetta kuvata.

Voiko yksittäinen aktivistisijoittaja muuttaa yhtiön kurssia, vaikka pääsisikin sisäpiiriin? Hallituksen jäsenenä aktivistilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin ja pääsy yhtiön keskeisiin tietoihin ja resursseihin. Hallituksen tulisi toimia kollegiona ja tarkastella aina yhtiön, eikä omien intressiryhmiensä etua, joten sekä aktivistisijoittaja että hallitus joutuvat uuteen tilanteeseen. Nyt päätöksenteossa pitäisi yhteisesti löytää yrityksen kannalta paras ratkaisu ja sitoutua siihen. Vanha hallitus ja johto voivat toki jättää aktivistin hallituksessakin vähemmistöön, mutta nyt hän on paremmin informoitu ja osa sisäpiiriä.

Aktivistille jääminen pattitilanteeseen on ongelmallinen. Taustajoukot eli rahaston sijoittajat odottavat muutosta ja nopeasti. Jos muutosta ei ole näköpiirissä, ei rahaston edustajan paikka hallituksessa paljoa hyödytä. Siispä aktivistille jää käytännössä kaksi vaihtoehtoa, joko luopua kohdeyrityksestä ja todeta epäonnistuminen, tai rahastaa valta-asemansa siten, että yritys, sisäpiiri tai joku muu ostaa "häiriköitsijän" ulos.

Toisinaan aktivistisijoittajat ovat myös onnistuneet muuttamaan yhtiön agendaa. On olemassa tunnettuja aktivistisijoittajia, joiden kiinnostus osaketta kohtaan tietää usein sitä, että jokin taka-ajatus on olemassa. Pohjoismaissa tunnetuin lienee Metsossakin aktivoitunut, Christer Gardellin johtama Cevian Capital. USA:ssa aktivismi on arkipäivää.

Ilmiö herättää viisi mielenkiintoista kysymystä:

1. Voiko ulkopuolinen taho lisätä yrityksen omistaja-arvoa paremmin kuin yhtiön hallitus ja johto?

2. Jos kyllä, miten vallitsevat teoriat (esim. agenttiteoria) pystyvät selittämään tällaisen toiminnan?

3. Millä keinoin aktivistisijoittaja voi luoda omistaja-arvoa ja onko tämä lisäarvo yleinen, tapauskohtainen vai omistajakohtainen?

4. Voiko markkinoilla olla saavutettavissa ylituottoja aktivistisijoittamisen strategialla ja kannattaako piensijoittajan seurata aktivistia?

5. Miten yhtiön hallituksen, johdon ja muiden omistajien kannattaisi suhtautua aktivistisijoittajiin?

Arvopaperi: Miten arvosi näkyvät sijoituksissasi?

Kirjoitin jokin aika sitten Arvopaperin blogitekstin arvoista osana sijoitustoimintaa. Tässä siis teksti myös tälle palstalle, vaikka näin myöhässä. Alkuperäinen teksti löytyy täältä. Erityisesti ilahduin siitä, että Arvokeskustelijat ry halusi julkaista tekstin myös omallasivullaan. Filosofian, arvot ja talouden yhdistävät aiheet herättävät aina mielenkiintoni.

Arvot osana sijoitustoimintaa on minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeä teema. En nimittäin usko siihen, että sijoittaminen on vain matematiikkaa eli riski-tuottosuhteen säätämistä ilman että itse sijoituskohteilla olisi sijoituspäätöksiä tekeville tahoille merkitystä. On mielestäni selvää, että jokainen saa tehdä rahallaan mitä haluaa ja yksi hyvä tapa on sijoituksillaan äänestää sellaisten asioiden puolesta, joita haluaa maailmassa tapahtuvan. Miksi et omistaisi sellaisia asioita, jotka ovat arvojesi mukaisia, koska silloin voit olla sinut tuottojen kanssa. Ne vastaavat silloin arvomaailmaasi.

Miten arvosi näkyvät sijoituksissasi?


”Put your money where your mouth is” eli laita rahasi sinne missä on arvosi, on hyvä toimintaperiaate. Miksi et edistäisi arvomaailmaasi myös sijoituksillasi? Miten nykyinen salkkusi heijastelee omia arvojasi?

Riski/tuotto-suhde on taloustieteen ja sijoittamisen kovinta ydintä. Klassinen taloustiede joutuu kuitenkin heikoille jäille, kun se haastetaan käyttäytymistieteiden ymmärryksellä ihmisen toiminnasta. Ihminen ei olekaan rationaalinen ja laskelmoiva täydellisyys, vaan tunteellinen ja epätäydellinen yksilö. Ellet usko, suosittelen tutustumaan vaikka Ludwig von Misesin logiikkaan teoksessa Human Action.

Taloustieteilijöiden riski-tuottokaavat unohtavat arvot ja ihmisten valinnat. Kahden komponentin sijasta yksilön sijoituspäätös pohjautuu kolmeen elementtiin; riski, tuotto-odotus ja arvot. Ilman arvoja sijoittaminen olisi vain matematiikkaa. Vertailtaisiin kahden kohteen laskennallisia lukuja ja kone voisi tehdä valinnan. Kuitenkin, on aina arvovalinta, mihin sijoitat tai olet sijoittamatta. Sijoittajana sinulla on vapaus valita ja vastuu valinnoistasi.

Arvovalintoja voi tehdä esimerkiksi maakohtaisesti. Isänmaallinen ihminen voi perustellusti suosia kotimaataan ja jättää sijoittamatta esimerkiksi Venäjälle. Viisastelevalle taloustieteilijälle, joka väittää, että toimintatapa ei ole teoreettisesti oikein ja moittii liiallisesta maariskistä, voi aina todeta, ”Mitä sitten? Minä päätän mitä minä rahoillani teen.” Tällöin taloustieteilijä on aseeton.

Perinteinen eettinen sijoittaminen lähtee rajoitteiden kautta eli ei sijoiteta epäeettiseksi katsottuun toimialaan, kuten tupakkateollisuuteen. Arvovalintoja voi kuitenkin tehdä aktiivisemminkin. Pääomalla voi tehdä paljon hyvää, kun sitä käyttää oikein. Mikä on oikein, sen määrittelee ensisijaisesti omistaja itse. Parhaimmillaan pääoma mahdollistaa arvojen mukaisen toiminnan arjessa ja yhteiskunnassa. Jos kannattaa tuulivoimaa, sijoitus tuulirahastoon auttaa näiden tavoitteiden toteutumista. Yhtiötasolla pystyy pääomittamaan yrityksiä, joiden toivoo menestyvän. Sijoitus turkisyhtiö Saga Fursiin tai kaivosyhtiö Talvivaaraan on aina arvovalinta. Sijoita siihen yhtiöön, joka tekee mielestäsi arvokasta työtä.

Yksi tapa on yhdistää kulutus- ja sijoitusvalinnat. Näin voi toimia esimerkiksi Olvissa. Omista sitä mitä kulutat. Käsitteenä arvosijoittaminen on vakiintunut tarkoittamaan sijoitustyyliä, jossa pyritään ostamaan tasearvoa edulliseen hintaan. Kuitenkin todellista arvosijoittamista on sijoittaa arvojensa mukaisesti.

Onko arvopohjainen sijoittaminen ristiriidassa tuoton maksimoinnin kanssa? Ei välttämättä. Arvovalinta on sekin, jos haluaa vain maksimoida tuoton välittämättä siitä, missä ja miten tuotto syntyy. Kuitenkin nykyisessä sijoitusmahdollisuuksien rajattomassa maailmassa oma arvonäkemys on helposti toteutettavissa esimerkiksi ETF-tuotteilla, jolloin sijoittaja voi olla hyvillä mielin sinut salkkunsa kanssa.

Arvot ovat aina yksilöiden arkisia valintoja. Arvot ovat käsitys hyvästä. Jokaisella ihmisellä on henkilökohtaiset arvot eli asiat joita arvostaa. Arvot muuttuvat arkisiksi ihmisten jokapäiväisissä valinnoissa. Valintamme antavat asioille merkityksen eli arvon. Käsitetarkastelukin osoittaa yhteyden, arvot (values) ja arvo (value) ovat aina symbioosissa. Yrityksen arvo on ihmisten antama rahamuotoinen mittari arvostuksestaan yhtiötä kohtaan. Raha on vain arvon yksi mittari. Kun sijoitat, mieti millaisen arvopaperin valitset.

Tero Luoma
sijoitusjohtaja
Taaleritehtaan Pääomarahastot Oy

TEbatti: Deflaatiota pelätään turhaan

Kirjoitimme kansanedustaja Elina Lepomäen kanssa Talouselämän TEbatti-palstalla deflaatiosta. Oli kiva kirjoituskokemus, koska ajattelen monista asioista Elinan kanssa samalla tavalla ja Elina on hyvä tyyppi. Ehkä kirjoitamme yhdessä vielä jotain tulevaisuudessakin. Teksti julkaistiin edellisviikon painetussa lehdessä ja se löytyy verkosta täältä.
 
Tarkoituksenamme oli avata keskustelua inflaatiosta/deflaatiosta ja tuoda uusi näkökulma asiaan. Tämä siitä syystä, että EKP:n elvytyspolitiikan perusteista on käyty varsin vähän syvällisempää keskustelua ja deflaatio koetaan aina asiana, jota pitää vastustaa ja pelätä. Mitä jos asia ei olisikaan näin mustavalkoinen. Ohessa siis teksti. Kritiikkiä kirjoitukseemme on esittänyt mm. Roger Wessman omilla sivuillaan. Kiitos Rogerille kommenteista. Kiitos kun vaivauduit tarttumaan asiaan. Kannustavaa palautetta on tullut myös kiitettävästi. Aihe on selvästikin liian vähän keskusteltu, koska se sai aikaan tällaiset reaktiot. Yksipuolinen "totuus" on aina vaarallista, niin tässäkin asiassa. Kun eri näkökulmat esittävät perusteluita, syntyy pohja erilaisille johtopäätöksille. Toivottavasti tämä keskustelunavaus täyttää tämän tavoitteen.
 
Kun olen keskustelua ja kommentointia eri lähteistä seurannut, on ollut jännä havaita erilaisia rooleja. On
  • Asiapohjaiset argumentit puolesta/vastaan sekä uudet näkökulmat
  • Tykkääjät ja trollaajat ilman kosketusta asiasisältöön
  • Henkilökohtaisuuksiin menevät hyökkääjät sekä henkilöiden puolustajat
  • Väärinymmärtäjät ja väärintulkitsijat - tahalliset tai tahattomat
  • Henkilöt joiden on kirjoitettava ja jaettava jotain, mitä vain, jotta ovat mukana keskustelussa
Esittämällä näkemyksen asiasta kuin asiasta, osallistuu aina näiden roolien vaikutuspiiriin. Sitä on julkinen keskustelu. Ainakin näin vaalien alla.

Deflaatiota pelätään turhaan

Miksi tuotteiden ja palvelujen pitäisi olla huomenna kalliimpia kuin tänään? Tämä peruskysymys on jäänyt inflaation puolestapuhujilta vastaamatta. Ihminen valitsee luonnostaan hyödyn mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin. Positiivinen aikapreferenssi selittää velkamarkkinoiden olemassaolon: pankkilainalla voi hankkia suuremman asunnon jo tänään, sen sijaan että säästäisi ensin vuosia.

Inflaatio, hintojen jatkuva nousu, ei ole luonnollinen ilmiö. Inflaatio ja keskuspankille asetetut inflaatiotavoitteet ovat poliittisia päätöksiä, eivätkä markkinatalouden välttämättömyyksiä. Niukkuuden kasvaminen voisi selittää hintojen nousun, mutta tästä ei ole ollut kyse: tavaran määrä on moninkertaistunut.

Teollisessa historiassa tuotteiden hintojen lasku on ollut megatrendi. Kapitalismi, massatuotanto ja teknologinen kehitys ovat tuoneet kuluttajien ulottuville tuotteita, joihin heillä ei ollut aiemmin varaa. Tämä on kasvattanut yleistä elintasoa.

Hintojen lasku kasvattaa ostovoimaa

On myytti, että deflaatio estäisi investointeja. Inflaation vallitessa pääoma vaatii korkeampaa tuottoa rahan ostovoiman ylläpitämiseksi, deflaatiossa pääoma kykenee tyytymään vähempään. Turhan usein tarkastellaan nimellistä tuottoa reaalituoton sijasta. Vaikka tuotantolaitoksen hinta laskisikin, tuottaa se edelleen sen määrän peltipurkkeja tai paperia kuin ennenkin. Reaalitalouteen vaikutus on sama.

Samoin on myytti, että deflaatio pienentäisi kokonaiskulutusta. Hintojen lasku kasvattaa ostovoimaa. Palkat laskevat hitaasti, joten palkansaajille deflaatio on pelastus. Vähittäiskauppojen tammikuiset hinnanlaskuilmoitukset tuskin saivat kuluttajien suita mutrulle!

Myös deflaation vallitessa on mahdollista harjoittaa kannattavaa liiketoimintaa. On kyettävä ylläpitämään kustannustehokkuus suhteessa kilpailijoihin. Kuluttaja ostaa jatkossakin laatua, ja työpaikkoja syntyy tuottaviin kohteisiin kysynnän myötä.

Politiikassa vaikuttaa inflaatio-sukupolvi

Deflaatiota pelätään, koska sitä ei osata. Taloudessa ja politiikassa vaikuttaa sukupolvi, joka on elänyt vain nousuhinnoittelussa. Moni asia mutkistuu, kun exceliin syötetään indeksikasvun sijaan negatiivista hintakehitystä. Inflaatio on kaikille toimijoille helpompi toimintaympäristö; se antaa asioita ilmaiseksi.

Yrityksille, niiden johdolle ja omistajille on mieluisaa, kun liiketoiminta ”kasvaa paperilla”. Palkansaajia ja ay-liikettä lämmittävät nimelliset palkankorotukset. Sijoittajat näkevät arvonnousunsa usein nimellisenä, ja verottajakin nojaa nimellisarvojen kasvun verottamiseen.

Japania pidetään malliesimerkkinä deflaation kiroista. Maassa on toki erityisesti demografiasta johtuvia kasvuongelmia, ja julkinen velka on suuri. Varsinaisena epäonnistumisena on kuitenkin vaikea pitää maata, jonka elintaso on ”kahden menetetyn vuosikymmenen” jälkeenkin yksi maailman korkeimmista, ja joka jatkuvasti suoltaa innovaatioita markkinoille. Työntekijää kohti mitattuna Japanin talouskasvu on ollut vuosina 1991 – 2012 nopeampaa kuin mallioppilaana pidetyn Saksan.

Setelipaino ei nosta tuottavuutta

Euroopan keskuspankki EKP julkisti tammikuun lopussa mittavan elvytysohjelman. Ohjelman tarkoituksena on puolustaa keskuspankin kahden prosentin inflaatiotavoitetta ja shokkikäynnistää tahmea talouskasvu. Näyttöä määrällisen elvytyksen kyvystä nostaa reaalitalouden toimeliaisuutta on kuitenkin niukasti.

Vaikutus tulee ensisijaisesti heikentyneen valuutan myötä parantuneen kilpailukyvyn kautta. Setelipaino ei kuitenkaan nosta kansantalouden tuottavuutta, vaurastua voi vain tuottamalla enemmän kuin kuluttaa. Tilanne ei muutu, vaikka hinnat tuplataan tai värjätään vihreäksi.

Samalla elvytys tarkoittaa varallisuuden uusjakoa. Viime vuonna julkaistun euroalueen pääomamarkkinoita koskeneen tutkimuksen mukaan setelielvytys nostaa epäsuhtaisesti riskisten omaisuusluokkien nimellisarvoja, kuten kiinteistöjen ja osakkeiden hintoja. Se siis suosii erityisesti velkavivulla sijoittavia kotitalouksia, instituutioita ja valtioita. Deflaatiossa tilanne on käänteinen: se suosii tehokkuutta ja tuottavuutta kuplien sijaan.
Ei vaikuta euron ulkoiseen arvoon

EKP:n politiikalla ei myöskään välttämättä ole niitä vaikutuksia euron ulkoiseen arvoon kuin on kaavailtu. Yhdysvalloilla on nyt vähemmän tilaa kiristää rahapolitiikkaansa, kun sekä Eurooppa että Japani elävät vielä pitkään negatiivisen koron maailmassa.

Sen sijaan on aito vaara, että ilmainen raha johtaa euroalueen sisäiseen sosialismiin, jossa tuottavuutta nostavat uudistukset lykätään, markkinoiden hintasignaalit katoavat ja reaalitalouden kannustimet tuottaa lisäarvoa häviävät. Deflaatiossa olisi toisin.

Kirjoittajista Elina Lepomäki on rahoitusalalla asiantuntija- ja johtotehtävissä toiminut kansanedustaja (kok). Tero Luoma on Taaleritehtaan Pääomarahastot Oy:n sijoitusjohtaja.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Sananvastuu

Viime päivinä on perustellusti ollut kiitettävän paljon puolustajia sananvapaudella. Hyvä näin. Charlie Hebdon terroritapaus on vastenmielinen ja tuomittava teko piste. Kaiken tämän keskellä olen kuitenkin etsinyt analyyseista yhtä käsitettä. Sananvastuu. Responsibility of Speech. Vapaus ja vastuu kun on perinteisesti liitetty tiiviisti toisiinsa. 

Kunnia sananvapaudelle ja sen puolesta menehtyneille

Heti alkuun on syytä todeta, että olen kaikkien sananvapauden puolustajien kanssa samaa mieltä, eikä tarkoitukseni ole kyseenalaistaa lainkaan tämän perusoikeuden puolustajia. Päinvastoin. Samoin on syytä myös tehdä selväksi, että tuomitsen totaalisesti toteutetun törkeän terroriteon. Kun kuitenkin tapahtunutta halutaan analyyttisesti tarkastella, on kenties tarpeen pysähtyä myös pohtimaan sitä, mitä sananvapaus oikeastaan tarkoittaa ja miten se ilmenee eri tilanteissa käytännössä. Sananvapaus kun on helposti käsite, jota kukaan ei vastusta, mutta sen erilaiset sovellukset käytännössä saavatkin jo aikaan erilaisia arvovalintoja. 

Sananvapaus ja sananvastuu

Jos lähtee liikkeelle klassisen liberalismin vapauden perusajatuksesta niin ihminen on vapaa tekemään mitä tahansa, kunhan ei loukkaa toisia. Tähän on hyvä peilata myös sananvapauden perimmäistä luonnetta. Onko nimittäin niin, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että ihminen on vapaa sanomaan mitä tahansa vai päteekö myös toisten vapauksien kunnioittaminen sananvapauteen eli ihminen on vapaa sanomaan mitä tahansa, kunhan ei loukkaa toisia? Näillä kahdella kun on eroa. 

Sananvapautta on oikeus ilmaista mielipiteensä vapaasti ja vapaus olla tulematta tuomituksi mielipiteensä takia. Kuten hyvin todetaan, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä ja sen ilmaisemiseen, ja vaikka kaikki muut olisivat yhtä vastaan, on muiden tehtävänä kunnioittaa tämän yksilön oikeutta mielipiteeseensä. Tämä on tärkeä perusta ja tästä varmasti vallitsee laaja yhteisymmärrys. 

Jokaisen sanan sanoo aina yksilö

Sananvapauteen kuuluu oikeus sanoa mitä tahansa, missä tahansa ja mistä tahansa. On myös muistettava, että jokaisen sanan sanoo aina yksilö. Sananvapaus on siis ennen kaikkea yksilön oikeus. Mutta onko olemassa vapautta ilman vastuuta? Seuraako vapaudesta vääjäämättä myös vastuu? Siis sananvapaudesta sananvastuu? Onko yksilöllä ainoastaan henkilökohtainen oikeus puhua mitä tahansa vai onko hänellä myös henkilökohtainen vastuu sanoistaan? Olen pohtinut itse asiaa kolmen käytännön ympäristön kannalta: 
  • Nakkikioski: Soitat nakkikioskilla aamuyöllä muille suutasi, haukut ja solvaat heitä, ja lopulta joku ärsyyntyy ja vetää sinua turpaan. Väkivalta on ilman muuta tuomittava teko. Voidaan kuitenkin kysyä, oletko vain käyttänyt sananvapauden oikeutta sanoa mitä sylki suuhun tuo ja tilanteesta provosoitunut on ainoa juridisesti ja moraalisesti syyllinen?
  • Jääkiekkokaukalo: Olet kaukalon ärsyttäjä. Soitat suutasi ja teet koko ajan pikkukoiruuksia ärsyttääksesi vastustajia. Se on sinun roolisi. Lopulta joudut kovan kohtelun kohteeksi, joko taklauksen tai tappelun. Onko vain malttinsa menettänyt tässä tapauksessa se joka toimii väärin? Vai onko niin, että on oma tiedostettu valintasi, että jos pelaat ja käyttäydyt tietyllä tavalla eli muita ärsyttäen, niin vääjäämättä altistat itsesi vastaiskuille, muodossa tai toisessa? Jääkiekon yhteydessähän on käyty keskustelua kostosta ja omasta koodistosta. Onko se oikein?
  • Koulu: Olet koulukiusaaja. Haukut ja solvaat rajattomasti heikompiasi. Teet henkistä väkivaltaa muille. Aiheutat sanoillasi tunnekärsimystä, pahimmillaan traumoja. Käytätkö vain sananvapauttasi vai onko sinulla myös sananvastuu?
Esimerkit eivät ole ehkä parhaita mahdollisia, mutta niiden myötä on mahdollista nostaa esiin keskeinen huomio. Ensinnäkin nakkikioski-esimerkki osoittaa sen, että on tilanteita, joissa vain kannattaa pitää päänsä kiinni eikä sanoa kaikkea mitä ajattelee. Se, että sanomiset johtavat väkivaltaan, tai edes että väkivallan uhka johtaa sanomattomuuteen on moraalisesti väärin. Mutta jokainen kohtaa tilanteita, joissa ei ole fiksua sanoa asioita suoraan. Se on elämää. Sananvapautta ja siihen liittyvää henkilökohtaista vastuuta on siis syytä tarkastella aina myös tilannesidonnaisesti.

Jääkiekko-kaukalo esimerkin tarkoitus on nostaa esille se, että ihminen voi henkilökohtaisesti valita toimintatavan, jonka tietää ärsyttävän muita, ja tiedostaen tätä toimintaa jatkamalla hän tulee ottaneeksi tähän toimintatapaan liittyvän riskin mahdollisista seurauksista. Taas kerran, väkivalta on tuomittavaa, samoin kuin väkivallan uhka. Mutta, jos et kunnioita vastustajaasi ja käyttäydyt huonosti, voitko esittää marttyyria sillä hetkellä kun tiedostamasi riski realisoituu?

Koulu-esimerkin tarkoituksena on nostaa esille sanojan vastuu sanoistaan. Jos sananvapautta tulkitaan vapaudeksi sanoa mitä tahansa kenestä tahansa missä tahansa, niin olemme riisuttuja aseista taistelussa koulukiusaamista vastaan. Sanallinen väkivalta kun voi olla yhtä vakavaa ja loukkaavaa kuin fyysinen väkivalta. Koulu-ympäristössä emme anna tällaisten asioiden tapahtua, vaan solvaamiseen puututaan. Jos siis sanoja ei ymmärrä vastuutaan sanoistaan, joku sen tekee hänelle selväksi ja vetää moraalisen rajan sananvapauden ja kunnianloukkauksen ja kiusaamisen välille.

Oikeus sanoa mitä tahansa on eri asia kuin se mitä kannattaa sanoa

Näissä kaikissa kolmessa esimerkissä mielestäni jokaisen osapuolen on syytä katsoa peiliin ja ottaa opiksi. Oleellinen huomio on se, että on eri asia olla oikeus sanoa mitä tahansa kuin se, mitä kannattaa sanoa. Kun jokaisen sanan sanoo aina ihminen, on ihmisen hyvä ennen äänensä avaamista miettiä ja perustella itselleen, mitä haluaa sanomisellansa saavuttaa. Se kun kenties pistää miettimään myös sitä, mitä tulee sanoneeksi ja miten sanomiset voivat eri henkilöihin vaikuttaa. Siksi sananvapauden yhteydessä on syytä myös tarkastella vapauden perusoikeuden toista osaa, eli "kunhan se ei loukkaa muita". Oikeus satuttaa toista sanallisesti tuskin on sananvapaudenkaan  itseisarvo.

Sensuurin sijasta itsesensuuria

Mitä sitten voi tai kannattaa sanoa ja mitä ei? Sananvapauteen kuuluu vapaus sensuurista. On siis oltava oikeus sanoa mitä tahansa ilman sensuuria. En kannata sensuuria vähimmässäkään määrin. Sen sijaan kysyisin itsesensuurin perään. Siis sen perään, että ihminen itse miettii sanomisiaan. Jos itse kokee että sanottava on tarpeen sanoa ja oikein, sen jälkeen se tulee sanoa. Ja mielellään kantaa sitten vastuu sanoistaan ja sen seuraamuksista. Sanomisillaan ihminen luo vääjäämättä maineensa, sana kiirii ja sanomiset muistetaan, joten fiksu henkilö harkitsee sanojaan.

Avoimuudella on itseisarvoa

Harkinnalla ja itsesensuurilla en tarkoita sitä, että havaittuihin epäkohtiin ei vääryyksiin ei tulisi puuttua. Päinvastoin. Pidän kunniallisena sitä, että yhteiskunnassa on yksilöitä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevia näkemyksiä, asettautua rohkeasti vallitsevaa konsensusta vastaan ja niitä jotka nostavat julkisuuteen väärinkäytöksiä. Avoimuus on valtaa ja sille kannattaa antaa arvoa. Ainakin minä annan sille suunnattomasti arvoa. Mitä arvoimemmin tiedämme asioista, sitä paremmalta pohjalta jokainen yksilö voi tehdä omat johtopäätöksensä asioista. Oikeus avoimuuteen ja avoimeen tiedonsaantiin on siis selkeä ihmisoikeus ja tätä oikeutta journalismi kiiitettävästi palvelee. 

Vapaan sanomisen lieveilmiöitä

Samassa yhteydessä on hyvä tarkastella "sanomisten markkinoita" laajemmin ja analyyttisemmin. Valitettavasti on havaittavissa myös ilmiö, jossa se joka sanoo pahiten saa suurimman huomion. Tämä lienee Huomiotaloutta, josta Jari Sarasvuo kirjoitti kirjan. Jos siis tietyn median olemassaolo, maine ja myynti perustuu huomionsaantiin ja ärsyttämiseen, on toiminta-ajatuksessa tietoinen riskinotto mahdollisista seurauksista. Käydään siis kilpailua siitä, kuka uskaltaa olla rohkein sanomisissaan tai kuvissaan, jotta saadaan huomiota. Joskus se riski voi realisoitua yllättävinä ja valitettavina tapahtumina. Näin kävi nyt.

Toiseksi on tarpeen tarkastella keskustelukulttuuriamme. Erityisesti internetissä sananvapaus on mahdollistanut anonyymin solvaamisen ja monikin asiallinen keskustelunavaus kokee kommenteissa totaalisen tyrmäyksen, valitettavan usein vielä persoonaan menevän hyökkäyksen asioiden argumentoinnin sijasta. Räikeimmistä mollauksista on jo jaettu kunnianloukkaustuomioita. Nettikeskustelukulttuuriinkin soveltuva termi voisi olla sananvastuu. 

Mitä tarkoittaa sananvastuu?

Jokainen määrittelee sananvastuunsa sisällön itse. Minulle sananvastuu merkitsee seuraavaa:
  • Älä koskaan kritisoi kenenkään persoonaa eli älä koskaan kohdista negatiivista näkemystä kehenkään yksittäiseen ihmiseen. Siis tyyliin, "se sanoi näin ja se on tyhmä ja väärässä".
  • Mieti aina mitä haluat sanomisillasi saavuttaa. Jos päämäärä on paha, jätä sanomatta. Jos päämäärä on hyvä, mieti keitä sanomisesi koskee ja miten he voivat siihen reagoida. Älä tahallasi ärsytä ketään yksittäisiä ihmisiä tai ihmisryhmiä. Sen sijaan rakentavaa kritiikkiä saa antaa. Jos joku siitä ärsyyntyy, perustelkoon kantansa.
  • Älä jätä sanomatta, jos moraalisi sanoo, että asia on saatettava yleiseen tietoon. Älä, vaikka siitä saattaisi seurata henkilökohtaisia vaikeuksia. Tämä siksi, että avoimuus on arvostettavaa. 
  • Kanna vastuu sanoistasi. Jos sanasi satuttavat jotain, pyydä anteeksi sitä että loukkasit. Mielipidettä ei tarvitse muuttaa, jos siihen ei ole aihetta, mutta vastuu seurauksista on aina käsiteltävä. Älä syö sanojasi vaan seiso sanojesi takana. 
  • Sano vain sellaisia asioita, jotka voit sanoa ja allekirjoittaa omalla nimelläsi. Nimettömyys on vastuunpakoilua.
  • Älä muuntele totuutta. Älä puhu totena, ellet tiedä. Tutki, mieti, tulkitse ja puhu vasta sitten.
Lopuksi on syytä todeta, että en ole keskustelukulttuurin mallioppilas. Erityisesti en ole sitä ollut, enkä ole vieläkään. Tyyli on töksäyttelevä, suorasanainen, suoraviivainen. On varmasti tullut loukattua ihmisiä, valitettavasti. En kumartele kuvia vaan sanon kuten minusta tuntuu. Faktoista pidän kiinni ja henkilöiden kritisoimisen olen onneksi saanut tietoisella valinnalla itsestäni poisopittua. Toivon, että tässä blogissa pätevät sananvastuun periaatteet. Tämäkin blogiteksti on itsessään riskinotto. Sanomiseni voidaan ymmärtää tai tulkita väärin, tai voi olla, että en ole kirjoittaessani ymmärtänyt jotain näkökulmaa, joka saa aikaan mielipahaa. Silti on uskallettava toimia, koska päämääräni on omasta mielestäni hyvä, sananvapauden ja -vastuun sekä keskustelukulttuurin kehittäminen.
Related Posts with Thumbnails