Lupaukseni suomalaiselle omistajuudelle

Elinkeinoelämän keskusliitto herätti viime viikolla keskustelua omistajuudesta. Yhteiskunnan keskeisten instituutioiden aktivoituminen asiassa on tervetullutta, koska omistajuudella on todistetusti keskeinen merkitys yksilöiden ja yhteiskunnan hyvinvoinnin ytimessä.

Ikävä olla realisti, mutta historiassa yhteiskunnalliset avaukset suomalaisen omistamisen edistämisessä eivät valitettavasti ole olleet erityisen onnistuneita. Harva muistaa esimerkiksi Suomalaisen Omistajuuden Neuvottelukuntaa, joka järjestöjen järjestönä kuoli heti alkuunsa vuonna 2006 omaan rakenteelliseen mahdottomuuteensa. SONK:n hautapaikka löytyy tietääkseni Etlasta ja siihen tuskin kannattaa enää palata. Samoin kävi Kari Stadighin 2012 vetämälle laadukkaalle Pääomamarkkinat ja kasvu-työryhmän julkaisulle, jonka politiikka polki unholaan heti julkistuksen jälkeen.

EK:n toimenpide-ehdotus omistajuuden kannustamiseksi on kaikin tavoin kannatettava kokonaisuus omistamisen toimintaympäristön parantamiseksi. Toimenpideohjelma on tosin muodoltaan hieman hassu, koska se esittää muille tehtäviä ottamatta itse vastuuta yhdestäkään ehdotuksesta. Se ei ole rakentavin lähtökohta vuoropuhelulle ja muutokselle. Erityisesti se asettaa vastuuta valtiolle ja ministeriöille. Mitä jos asetelma käännettäisiinkin päinvastoin? John F. Kennedyn sanoin, “Ask not what your country can do for you, ask what you can do for your country”. Mitä siis minä voin tehdä edistääkseni omistajuutta Suomessa? Toiveiden sijasta tarvitaan tekoja.

Minulle omistajuus on intohimo ja iso osa elämääni. Pyrin olemaan päivä päivältä parempi omistaja. Edistääkseni omistajuutta Suomessa, minä lupaan:

1. Hankkia kotimaista ja kansainvälistä pääomaa kasvuyrityksille ja toteuttaa pk-yritysten omistusjärjestelyitä.
2. Listata yhtiöitä First Northiin ja Helsingin pörssiin.
3. Sijoittaa omaa rahaa sekä listaamattomiin että listattuihin yrityksiin.
4. Parantaa pääomamarkkinoita tuomalla tarjolle uusia innovatiivisia omistajuuden tuotteita ja palveluita, kuten pääomarahastoja ja kanssasijoituskohteita, jotka mahdollistavat sijoittajille mahdollisuuden sijoittaa kohteisiin, joihin he muuten eivät pääsisi mukaan.
5. Pääomasijoittajana ja omistamisen ammattilaisena toimia hyvänä omistajana kohdeyhtiöissä ja auttaa yhtiöiden johtoa rakentamaan menestyviä yrityksiä, jotka luovat asiakasarvoa asiakkaille, omistaja-arvoa omistajille ja lisäarvoa sidosryhmille.
6. Luoda mahdollisuuksia ja malleja henkilöstölle omistaa yhtiötä jossa työskentelevät.
7. Auttaa ystäviäni yrittäjinä ja yritysten omistajana neuvoillani aina jos minusta on apua.
8. Ylläpitää omaa jatkuvaa oppimista omistajuudesta opiskelemalla, keskustelemalla ja käytännössä kokeilemalla sekä jakaa osaamista, kokemusta ja parhaita käytäntöjä kirjoittamalla, esiintymällä ja aktiivisella osallistumisella omistajuuden yhteiskunnalliseen keskusteluun.
9. Kasvattaa omistajuuden osaamispääomaa ja kehittää omistajuuden kulttuuria kirjoittamalla omistajuudesta kirjan sekä väitöskirjan ja ylläpitää omistajuuden blogia avoimena tietolähteenä.
10. Rakentaa kotimaista ja kansainvälistä omistajuusverkostoa sekä linkittää yhteen toisiaan tarvitsevia tahoja.

Lopuksi esitän yhden toiveen. Ehdotan, että Helsinki Graduate School of Economics taloustieteen huippuyksikön 15 uudesta professuurista vähintään yksi nimitetään omistajuuden professuuriksi. Tämä olisi investointi suomalaisen omistajaosaamisen ja –kulttuurin pitkäjänteiseen kehittämiseen. Professuurin tavoitteena olisi kansainvälisen tason omistajuuden ymmärryksen lisääminen kehittämällä omistajuuden teoriaa, tekemällä tasokasta omistajuuden tutkimusta sekä kouluttamalla omistajuutta omana oppiaineenaan yliopistossa. Kannan korteni kekoon ja lupaan lahjoittaa ensimmäiset eurot. Samalla kutsun omistajuuden edistämisestä kiinnostuneet yksityiset rahoittajat mukaan talkoisiin, jotta tavoite toteutuisi. Lähdetkö mukaan?

Tero Luoma, Sijoitusjohtaja, Taaleri Pääomarahastot Oy

Teksti on julkaistu Taalerin blogissa sekä Kauppalehden blogissa.

Foss & Klein: Organizing Entrepreneurial Judgment

Valitettavan harvoin enää löytää taloustieteen kirjaa, jolla olisi merkittävästi uusia ajatuksia annettavanaan. Onnekseni löysin Thomas Taussin vinkistä Nicolai J. Fossin ja Peter G. Kleinin teoksen Organizing Entrepreneurial Judgment - A New Approach to the Firm, koska tämä kirja avasi hyvin uusia näkökulmia sekä yrittäjyyteen että omistajuuteen. Niinpä hankin kirjahyllyyni ja on viime aikoina tullut luettua läpi lähes kokonaan Fossin ja Kleinin kirjallinen tuotanto. Tutkijaparivaljakko on uuden polven akateemikoista ehdottomasti kiinnostavimpia seurattavia, koska he pohjaavat ajatteluansa perustellusti Itävaltalaiseen koulukuntaan kyeten kuitenkin jatkojalostamaan koulukunnan keskeisiä ideoita uusissa tutkimuksissaan.

 

Foss and Klein: Organizing Entrepreneurial Judgment - A New Approach to the Firm

 

Yrittäjämäinen yritysteoria (Entrepreneurial Theory of the Firm)

 

Teos Organizing Entrepreneurial Judgment ei taatusti tarttuisi kirjakaupasta ostoskoriin, ellei sattuisi olemaan hurahtanut yrittäjyyden ja omistajuuden tieteellisiin teorioihin. Teos on tyyliltään akateeminen ja suunnattu osaksi akateemista keskustelua, joten ilman aihepiirin aiempaa syvällistä tuntemusta kirja tuskin kolahtaa. Minulle se kyllä osui ja upposi. Niin kovasti, että teos tulee olemaan monilta osin viitekehykseltään keskeisessä roolissa myös tulevassa väitöskirjassani. Teoksessaan Foss ja Klein pyrkivät ensisijaisesti kehittämään yrittäjämäistä yritysteoriaa (entrepreneurial theory of the firm). Heidän ajattelussaan ja teoriassaan yrittäjyys asettuu taloudellisen toiminnan keskiöön ja yrityksiä, markkinataloutta ja siten taloutta on mahdotonta selittää ilman ymmärrystä yrittäjyydestä.

 

Kirja esittelee kiitettävästi aiemmat yrittäjyyden teoriat. Esille nousevat erityisesti Schumpeter, Kirzner ja itävaltalaisen koulukunnan von Mises sekä Rothbard. Kirjoittajat nostavat myös esiin yrittäjyyden ymmärryksen puutteellisuuden vallitsevissa talousteorioissa. Erityisesti makrotaloustieteen malleissa yrittäjyydelle ei useinkaan jää selittävää sijaa. Kuitenkin kirjoittajat osoittavat, että markkinatalous on mahdotonta ilman yrittäjyyttä.

 

Edellyttääkö yrittäjyys omistajuutta?

 

Yrittäjyyden teorioissa minua omistajuuden tutkijana kiinnostaa erityisesti yrittäjyyden suhde omistajuuteen. Edellyttääkö yrittäjyys omistajuutta? Onko yrittäjyys omistajuuden isä? Synnyttääkö yrittäjyys omistajuuden? Onko omistajuutta olemassa ilman yrittäjyyttä? Tylsä, mutta teoreettinen vastaus näihin kysymyksiin kuuluu, että riippuu yrittäjyyden määritelmästä. Jos määrittelee yrittäjyyden kirzneriläisittäin eli "idealistiksi/näkemyksen ottajaksi", ei yrittäjyys edellytä omistajuutta. Tällöin yrittäjyys on irrallaan resurssien omistamisesta eli kapitalistin roolista. Muut sen sijaan kytkevät yrittäjyyden ja omistajuuden kiinteästi toisiinsa. Näin myös Foss ja Klein, joiden mukaan yrittäjyys on pohjimmiltaan päätöstä resurssien käyttämisestä yrittäjien näkemyksen mukaisella parhaalla yhdistelmällä. Yrittäjyys on siis sekä ideointia että resurssien yhdistämistä ja allokointia (s.21). Luonteeltaan yrittäjyys on opportunismia ja arbitraasia, koska yrittäjän on määritelmän mukaisesti aina otettava eriävä näkemys markkinoiden vallitsevasta näkemyksestä ja kuljettava oma polkunsa (s.34).

 

Pääoma on heterogeenistä

Kirjan vahva perusnäkemys on pääoman heterogeenisyys. Eri resursseilla on eri arvo ja hinta ja yrittäjyysprosessin tehtävänä on saattaa resurssit parhaaseen mahdolliseen käyttöön, jotta niiden arvo saadaan maksimoitua (s.104). Kirjassa käsitellään hyvin vallitsevia teorioita ja niiden puutteellisuuksia nimenomaan pääoman heterogeenisyyden sekä informaation epäsymmetrisyyden näkökulmasta. Täten tulee osoitetuksi, kuinka vähän moni yleinenkin teoria ymmärtää loppujen lopuksi markkinatalouden ydinoletuksista. Esimerkiksi jos sopimukset olisivat täydellisiä, ei olisi tarvetta omistajuudelle eikä myöskään yrityksille, koska kaikki omaisuuserien ominaisuudet (attribuutit) olisi hankittavissa sopimusteitse. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole, eikä voi teoriassa eikä käytännössä ollakaan. Siksi omistajuutta resurssin viimeisenä vastuunkantajana tulee aina esiintymään markkinataloudessa.

 

Syvällinen akateeminen klassikko

 

Kuten sanoin, en suosittele Fossin ja Kleinin teosta kylmiltään kenelle tahansa vaan ainoastaan aihepiiriin paneutuneille akateemista kirjallisuutta harrastaville henkilöille. Vaikka kirja on kiitettävän ymmärrettävästi kirjoitettu, ei siitä keskiverto bisneskirjan lukija saa kovinkaan kummoista käsitystä, ellei satu entuudestaan tuntemaan esimerkiksi Kirznerin, Schumpeterin, Misesin ja Rothbardin keskeisiä kirjoituksia. Sen sijaan jos edellä mainitut ovat jo hallussa, on Foss ja Klein siihen sopivaa jatkoa. Modernissa yrittäjyyden tutkimuksessa tätä kaksikkoa lienee mahdoton ohittaa viittaamatta heidän ajatuksiinsa. Siksi olenkin erityisen yllättynyt, miksi en ole heihin aiemmin yliopistomaailmassa törmännyt. Peter G. Klein on erittäin aktiivinen kirjoittamaan blogitekstejä ja häntä kannattaa seurata myös Twitterissä (@petergklein). Nicolai J Foss opettaa nykyisin Kööpenhaminan kauppakorkeakoulussa.

Poiminnot

• The theory of entrepreneurship and the theory of the firm should be treated together. (1)
• An easy way to delineating different types of entrepreneurs and economic theories of entrepreneurship is to distinguish between those that define entrepreneurship as an outcome or a phenomenon (e.g. self-employment, start-ups) and those that see entrepreneurship as a way of thinking or acting (e.g. creativity, innovation, alertness, judgment, adaptation). 7
• “Entrepreneurial talent is really a portmanteau variable that includes entrepreneurial, managerial and ownership skills.” – Lucas (1978), 9
• Since Coase (1937) the fundamental issues in the economic theory of the firm have been taken as why firms exist (when non-firm, contractual means of allocating resources are available), what determinates their boundaries (i.e., the allocation of productive activities across firms), and what determines their internal organization (i.e., organization structure, reward systems, etc.) 12
• “The theoretical firm is entrepreneurless – The Prince of Denmark has been expunged from the discussion of Hamlet” – (Baumol, 1968, 68), 12
• Entrepreneurship is not simply another resource, like physical and financial capital, reputation, human capital, technical know-how, and the like, but a higher-level, coordinating factor – the source of what we call “primary or original judgment”. 14
• Entrepreneurs differ in their abilities to exercise original judgment and to delegate “derived judgment” to subordinates. 14
• The ability to organize resources is itself a capability, an ability to create and recognize strategic opportunities. – Denrell et al (2003) 15
• Schumpeter is without any doubt the best-known economics contributor to the entrepreneurship field. 16
• Kirzner’s entrepreneurs do not own capital, they need only be alert to profit opportunities. Because they own no assets, they bear no uncertainty. 18
• Opportunities for entrepreneurial gain do not exist, objectively, waiting to be discovered and exploited; rather, opportunities come into existence only as they are manifested in action. 20
• The concept of entrepreneurship as judgmental decision-making under uncertainty, a concept we trace through Cantillon (1755), Say (1803), Knight (1921) and Mises (1949). Entrepreneurs are modeled as decision-makers who invest resources based on their judgment of future market conditions, investments that may or may not yield positive return. Because markets for judgment are closed, the exercise of judgment requires starting a firm; moreover, judgment implies asset ownership. …There is no market for the judgment that entrepreneurs rely on, and therefore exercising judgment requires the person with judgment to own productive assets. …Judgment thus implies asset ownership, for judgmental decision-making is ultimately decision-making about the employment of resources. (20-21)
• Resource uses are not data, but are created as entrepreneurs envision new ways of using assets to produce goods. The entrepreneur’s decision problem is aggravated by the fact that capital assets are heterogeneous, and it is not immediately obvious how they should be combined. The entrepreneur’s role, then, is to arrange or organize the capital goods he owns. (21)
• We are living in a world of unexpected change; hence capital combinations … will be ever changing, will be dissolved and reformed. In this activity, we find the real function of entrepreneur.” – Ludwig Lachmann, (1956, 16), 21
• One way to operationalize the Austrian  notion of heterogeneity is to incorporate Barzel’s (1997) idea that capital goods are distinguished by their attributes. Attributes are characteristics, functions, or possible use of assets, as perceived by an entrepreneur. Assets are heterogeneous to the extent that they have different, and different levels of, valued attributes. Attributes may also vary over time, even for a particular asset. Given Knightian uncertainty, entrepreneurs are unlikely to know all relevant attributes of assets when production decisions are made. Nor can the future attributes of an asset, as it is used in production, be forecast with certainty. (22)
• Entrepreneurs who seek to create or discover new attributes or capital assets will want ownership titles to the relevant assets, both for speculative reasons and for reasons of economizing on transaction costs. (22)
• If any firm can do what any other firm does (Demsetz, 1991), if all firms are always on their production possibility frontier, and if firms always make their equilibrium choices of input combinations and output levels, then there is no room for entrepreneurship. 26
• Because capital is heterogeneous, the attributes of capital goods are not always known, ex ante.  27
• Entrepreneur’s primary role is to exercise judgment about the use of productive resources under uncertainty. 28
• Schumpeter carefully distinguished the entrepreneur from the capitalist (and strongly criticized the neoclassic economists for confusing the two). His entrepreneur need not own capital, or even work within the confines of a business firm at all. 32
• Schumpeterian entrepreneurship is sui generis, independent of its environment, the nature and structure of the firm does not affect the level of entrepreneurship. 33
• For Kirzner, recognition is the primary entrepreneurial act; the rest is management. Kirzner’s formulation emphasizes the nature of competition as what Hayek (1968) called a “discovery process”. The source of entrepreneurial profit is superior foresight – the discovery of something (new products, cost-saving technology) unknown to other market participants. The simplest case is that of the financial-market or commodity arbitrageur, who discovers a discrepancy in present prices that can be exploited for financial gain. In a more typical case, the entrepreneur is alert to a new product of a superior production process and steps in to fill market gap before others. Success, in this view, comes not from following a well-specified maximization problem, but from having some knowledge or insight that no one else has – that is, from something beyond the given means-end framework. 34
• Kirzner’s entrepreneurs do not own capital: they need only to be alert to profit opportunities. Because they own no assets, they bear no uncertainty. The worst that can happen to an entrepreneur is the failure to discover an existing profit opportunity. Kirzner’s entrepreneurs do not need a firm to exercise their function in the economy. 34
• According to Rothbard (1985, 283) “Entrepreneurial ideas without money are mere parlor games until the money is obtained and committed to the projects.” 34
• According to Klein (2008b) “Under uncertainty, opportunities can only be defined ex post. Action, not opportunities, should be the unit of analysis in entrepreneurship studies”. 35
• “Both the Spanish word “empresa” and the French and Latin expression “entrepreneur” derive etymologically from the Latin verb in prehendo-endi-ensum, which means to discover, to see, to perceive, to realize, to attain; and the Latin term in prehensa clearly implies action and means to take, to catch, to seize. In short, empresa is synonymous with action”. 35
• Making decisions without knowing the consequences for sure – is the entrepreneur’s raison d’être. Of course, all human action involves uncertainty, such that there is an element of entrepreneurship in all human behavior. 39
• While alertness tends to be passive, judgment is active. Alertness is the ability to react to existing opportunities while judgment refers to the creation of new opportunities. Entrepreneurs are those who seek to profit by actively promoting adjustment to change. 39
• Judgment implies asset ownership. Judgmental decision-making is ultimately decision-making about the employment of resources. An entrepreneur without capital goods is, in Knight’s sense, no entrepreneur. The firm, in this sense, is the entrepreneur and the assets he owns, and therefore ultimately controls. The theory of the firm is essentially a theory of how the entrepreneurs exercises his judgmental decision-making – what combinations of assets will he seek to acquire, what (proximate) decisions will he delegate to subordinates, how will he provide incentives and employ monitoring to see that his assets are used consistently with his judgment, and so on. 40
• In the marginal productivity theory, laborers earn wages, capitalists earn interest, and owners of specific factors earn rents. Any excess (deficit) of a firm’s realized receipts over these factor payments constitutes profit (loss). Profit and loss, therefore, are returns to entrepreneurship. In a hypothetical equilibrium without uncertainty, capitalists would still earn interest, as a reward of lending, but there would be no profit or loss. 40
• Entrepreneurship, and not labor or management or technological expertise, is the crucial element of the market economy. In the absence of entrepreneurship a complex, dynamic economy cannot allocate resources to their highest valued use. 41
• Firms are bundles of resources, and an entrepreneurial theory of the firm must be a theory about resources. 42
• The entrepreneur is described by Menger (1871, 68) as a coordinating agent who is both capitalist and a manager. Menger also makes the entrepreneur a resource owner, as does Knight (1921) 46
• “Entrepreneurs work for uncertain wages, and all others for certain wages. …Even Beggars and Robbers are Entrepreneurs of this class” –Cantillon (1755)
• Fetter’s (1905, 286-287) description of the entrepreneur identifies uncertainty-bearing as the key entrepreneurial function. The entrepreneur (1) “guarantees to the capitalist-lender a fixed return, (2) gives up the certain income to be got by lending his own capital, and becoming a borrower, offers his capital as insurance to the lender, (3) gives to other workers a definite amount for services applied to distant ends and (4) risks his own services and accepts an indefinite chance instead of a definite amount for them”. He also serves as an “organizer” and “director”, possessing unusual foresight and the ability to judge men and tact in relations with them. In short, the entrepreneur “is the economic buffer; economic forces are transmitted through him”. 49
• Wieser (1914) presents entrepreneur as owner, manager, leader, innovator, organizer and speculator. 50
• “If Kirznerian entrepreneur owns no assets, then how in the world does he earn profits? Profits, after all, are simply the other side of the coin of an increase in the value of one’s capital; losses are the reflection of a loss in capital assets. The speculator who expects a stock to rise uses money to purchase that stock; a rise or fall in the price of stock will raise or lower the value of the stock assets. If the price rises, the profits are one and the same thing as the increase in capital assets. The process is more complex but similar in the purchase or hiring of factors of production, the creating of a product and then its sale on the market. In what sense can an entrepreneur ever make profits if he owns no capital to make profits on?” – Rothbard (1985,282-3) 55
• “Ownership and entrepreneurship are to be viewed as completely separate functions. Once we have adopted the convention of concentrating all elements of entrepreneurship into the hands of pure entrepreneurs, we have automatically excluded the asset owner from an entrepreneurial role. Purely entrepreneurial decisions are by definition reserved to decision-makers who own nothing at all. – Kirzner (1973,47) 58
• Kirzner claims that entrepreneurship is a logical category. 60
• Mises’s entrepreneur is a resource allocator. 65
• Judgment is residual, controlling decision-making about resources deployed to achieve some objectives; it is manifest in the actions of individual entrepreneurs; and it cannot be bought and sold on the market, such that its exercise requires the entrepreneur who own and control a firm. 78
• Entrepreneurship can be neither taught nor learned. – Mises (1949, 585) 80
• Judgment is rooted in skills for handling uncertainty. Judgment is a function. It is based on perceptions, skills and heuristics. 81
• Profit is the reward to bearing uncertainty, specially a return that accrues to those entrepreneurs who are particularly optimistic in the face of ambiguity and who succeed with their entrepreneurial ventures. 96
• Firm is a nested hierarchy of judgment. 98
• In the market economy, there will always be entrepreneurs. As long as there is private ownership, markets, and prices, there is entrepreneurship. 99
• Opportunities for entrepreneurial gain are inherently subjective, in the sense that they do not exist until profits are realized. 102
• Modern economics does not really have a theory of capital per se. It may have various theories of investments and interest, but not a theory of capital in the sense of the classical or the Austrian economists (Lewin, 1999, Garrison, 2001) Similarly, modern management theory is not explicitly founded upon, or even related to, any particular theory of capital. 106
• Austrian Capital Theory consists of Menger (1871), Böhm-Bawerk (1884-1912), Hayek (1941), Mises (1949), Lachmann (1956), Kirzner (1967) and Lewin (1999). 106
• The shmoo capital is close to being a substitute for a zero-transaction-cost assumption. While transaction costs would not disappear entirely in such world, asset ownership would be relatively unimportant. The possibility of specifying all possible uses of an asset significantly reduces the costs of writing complete, contingent contracts between resource owners and entrepreneurs governing the uses of the relevant assets. Contracts would be largely substitute for ownership, leaving the boundary of the firm indeterminate. Similarly, in a world of shmoo capital the entrepreneur is relatively unimportant. 109
• All modern theories of the firm assume (often implicitly) that at least some capital assets are heterogenous, so that all assets are not equally valuable in all uses. 110
• Capital assets are subjective, individual production plans, plans that are formulated and continually revised by profit-seeking entrepreneurs. Capital goods should thus be characterized, not by their physical properties, but by their place in the structure of production as conceived by entrepreneurs. The actual place of any capital good in the time sequence of production is given by the market for capital goods, in which entrepreneurs bid for factors of production in anticipation of future consumer demands. This subjectivist, entrepreneurial approach to capital assets is particularly congenial to theories of the firm that focus on entrepreneurship and the ownership of assets. 115
• Understanding of capital as a complex structure. 115
• The real-world entrepreneurship consists primarily of choosing among combinations of capital assets. The entrepreneur’s function is to specify and make decisions on the concrete form the capital resources shall have. He specifies and modifies the layout of his plant. As long as we disregard the heterogeneity of capital, the true function of the entrepreneur must also remain hidden. (Lachmann, 1956,16) 117
• Property-rights theorist often highlight that most assets have multiple attributes (Coase, 1960; Cheung, 1970; Barzel, 1997; Demsetz, 1988a), including the different functionalities and services or uses (Penrose, 1959) that the resources can offer. 117
• Heterogeneity is an endogenous outcome of entrepreneurial activities. 118
• Demsetz argues that the notion of “full private ownership” over assets is “vague”, and must always remain so, because there is an infinity of potential rights of actions that can be owned. It is impossible to describe the complete set of rights that are potentially ownable (Demsetz, 1988b, 19). Thus, most assets have unspecified, not-yet-discovered attributes. An important function of entrepreneurship is to create or discover these attributes. In fact, entrepreneurship creates (contra Demsetz) a distinct role for asset ownership, that is, for holding title to a bundle of existing attributes as well as to future attributes. Specifically, ownership is a low-cost means of allocating the rights to attributes of assets that are created or discovered by the entrepreneur-owner. 119
• Ownership simplifies the process of entrepreneurial arbitrage – and hence helps to close pockets of ignorance in the market – by allowing entrepreneurs to acquire, in one transaction, a bundle of rights to attributes (i.e. a distinct asset). 120
• Austrian idea of heterogeneous capital is a natural complement to the theory of entrepreneurship and it connects naturally to ideas on heterogeneous assets in property-rights economics. Entrepreneurs who seek to create or discover new attributes of capital assets will want ownership titles to the relevant assets, both for speculative reasons and for reasons of economizing on transaction costs. 129
• To explain boundaries, one must presuppose that contracts are incomplete, for otherwise everything can be stipulated contractually and there is no need for ownership, understood as the “residual right” to make decisions that are not specified by contracts. 141
• From an entrepreneurial perspective, the firm emerges as the entrepreneur’s means of maximizing the returns from his judgment. 164
• Entrepreneurs are those individuals who undertake investments with unevaluatable risks. These risks are therefore uninsurable. The entrepreneur believes he is right, while everyone else is wrong. Thus the essence of entrepreneurship is being different because one has a different perception of the situation. Entrepreneurship reveals to the market what the market did not realize was available, or indeed, needed at all. 165
• The best time and place to use an asset depend on the specification of the uses of all other assets that are needed in production (Hayek, 1941) 171
• In a world of heterogeneous assets with attributes that are costly to measure and foresee, complete contracts cannot be drafted. 173
• The primary way to secure prospective entrepreneurial rewards, according to the new property-rights approach, is to acquire ownership rights of complementary resources. 178
• Mises claims that efficient resource allocation in a market economy requires well-functioning asset markets. To have such markets, factors of production must be privately owned. 182
• Entrepreneurial judgment is manifest in ownership. 191
• Even the most passive owners must choose someone to manage the asset. 194
• The ultimate decision concerning the use of their property and the choice of the men to manage it must therefore be made by the owners and by no one else. (Rothbard, 1962, 538) 195
• All entrepreneurial activity is socially beneficial (e.g. Mises, 1949; Kirzner, 1973; Yonekura and Lynskey, 2002; Shane 2003). Baumol (1990) points out that entrepreneurship may be socially harmful. 197
• One should own those assets that are complementary to one’s (non-contractible) human capital investments, since this increases (ex post) bargaining power and therefore the rents that may be expected from investments. (Hart, 1995) 209
• There is a general tendency for ownership of complementary assets to move to the knowledge source (rather than the other way around), because knowledge is harder to trade than most other resources. (Foss, 1993a; Casson, 1997) 210
• Ownership facilitates the use of entrepreneurial judgment in a productive venture by conferring the right to define contractual constraints may also be argued from a property-rights perspective. 210
• The allocation of ownership is not just a matter of “getting the investment incentives right”; it is also a matter of reducing the transaction costs of the experimental process, by allocating authority via allocation of ownership rights. Moreover, ownership has a speculative dimension (i.e. an entrepreneur may acquire ownership over assets because he thinks they are more valuable in combination with other assets, including his own judgment) that is missing in the established theories of economic organization, but comes into the forefront in an entrepreneurial perspective. 236
• Capital is not a factor or production per se, but an intrinsic aspect of the function of entrepreneurial ownership and control. Judgment and finance are inextricably linked. 237
• Judgment is the act of owning and controlling productive resources under conditions of uncertainty and, therefore, not a resource itself. 237
• The main function of capital markets, after all, is not to moderate the total amount of financial capital, but to allocate capital across activities. 243
• It is critically important to avoid public policies that generate malinvestment in the first place. The fastest way to economic recovery is to liquidate the bad investments as quickly as possible. 247

Yrittäjä, tee itsestäsi turha!

Yrittäjä, onnistutko tänä kesänä pitämään lomaa? Vai oletko yksinkertaisesti täysin korvaamaton lenkki? Viikko poissa työpaikalta ja kaikki kaatuu?

 

Usko tai älä, lomattomuus ei ole sankaruutta. Se ei ole meriitti, ainakaan enää. Ennemminkin se on merkki siitä, että työyhteisö ei ole toimiva. Tottakai, jos on kiire, silloin tehdään töitä ja lomia siirretään, mutta jatkuva lomattomuus ei ole eduksi kenellekään, ei yrittäjälle, hänen perheelleen eikä yritykselle. Harva harmittelee kuolinvuoteellaan, että kunpa olisi tehnyt enemmän töitä.

 

Joillakin ihmisillä itse tekeminen on lähes itseisarvo. Toisilla taas on turha tarve tehdä itsestään tärkeitä tekeytymällä korvaamattomiksi. Tietoa pantataan, kaikkea kontrolloidaan ja pienimmätkin asiat pitää päättää itse, ihan vain sen takia, että saa tuntea olonsa tärkeäksi. Tähän kulminoituu yrittäjyyden suurin paradoksi: nimittäin yrittäjä on ikuisesti yrittäjyytensä vanki, ellei hän osaa ja kykene vähentämään omaa tekemistään.

Osaava organisaatio tekee yrittäjästä omistajan!

Jos yrittäjä haluaa milloinkaan siirtyä yrittäjästä omistajaksi, on hänen pystyttävä kasvattamaan yhtiöönsä osaava organisaatio. Osaava organisaatio vapauttaa yrittäjän omistajuuteen. Paradoksaalisesti, mitä pienemmän teet itsestäsi, sitä suuremmaksi voi yrityksesi kasvaa! Parhaimmillaan teet itsestäsi turhan eli organisaatio osaa hoitaa kaiken itse ilman sinua. Tällöin oma aikasi vapautuu muuhun, mitä ikinä se sitten onkaan: uusien innovaatioiden kehittäminen, aikaa läheisille tai aikaa omistajuudelle.

 

Osaavan organisaation rakentaminen ei ole helppoa. Yhtiön täytyy kyetä houkuttelemaan ja pitämään tehtävissä tarvittavia osaajia, on opittava kuuntelemaan osaajia, on jatkuvasti kehitettävä tietoja ja taitoja, on pystyttävä maksamaan osaajille kunnon korvaus, ja on opittava jakamaan vastuuta ja valtaa. Ennen kaikkea se edellyttää sitä, että yrittäjä on sinut itsensä ja oman roolinsa kanssa ja kykenee antamaan tilaa. Lisäksi tarvitaan luottamusta ja kunnioitusta yrittäjän ja organisaation välillä. Kokeileminen kannattaa aloittaa vaikka kesälomasta. Sekä sinulle että organisaatiollesi saattaa jopa tehdä hyvää, jos olet välillä poissa. Eikä kannata pelästyä, jos saatkin lomailla ilman soittoja.

 

Oman roolin optimointi kannattaa ymmärtää ajoissa. Jos jätät jälkipolvillesi yrityksen joka vaatii 24/7 henkilökohtaista panosta, tulet jättäneesi perintönä enemmänkin työpaikan kuin omaisuuden. On ainakin hyvä tiedostaa, onko jälkipolvi tähän rooliin valmis ja halukas. Jos taas ajattelet päättäväsi yrittäjäurasi yrityskauppaan, kannattaa ymmärtää, että mitä isompi on oma yrittäjäroolisi yrityksessä, sitä vähemmän ulkopuolinen on yrityksestäsi valmis maksamaan, kun tämä panoksesi on poissa. Tätä totuutta kutsutaan negatiiviseksi henkilöriskiksi. Osaava organisaatio siis kasvattaa yhtiön omistaja-arvoa, josta sinä omistajana halutessasi hyödyt.

 

Tero Luoma on Taaleritehtaan Pääomarahastot Oy:n sijoitusjohtaja. Hän tekee väitöskirjaa omistajien roolista yritystoiminnan arvonluonnissa ja on tutkinut yrittäjyys-, omistajuus- ja pääomateorioita.

Tämä teksti on julkaistu alkuperäisenä www.yrittajastaomistajaksi sivustolla.

Kuka on paras omistaja?

Kuka on paras omistaja? Onko olemassa teoreettista vastausta tähän kysymykseen? Entä onko luonnollinen ilmiö, että omistus ohjautuu parhaisiin käsiin eli tahoille joiden omistuksessa kohde on arvokkain? Kumpi ratkaisee, kyky maksaa eniten vai kyky kasvattaa kohteen arvoa eniten? Pystyykö paras kehittäjä olemaan aina se, joka myös pystyy maksamaan hankintahetkellä parhaimman hinnan?

Tuottavuuden kasvattaminen vai alhaisin tuottotavoite?

Haetaanpa vastauksia näihin kysymyksiin esimerkin kautta. Otetaan esimerkkikohteeksi viljelymaa, koska siinä kehitystyö on konkreettisesti ymmärrettävissä. Onko paras omistaja se kuka viljelee maata parhaiten vai se kuka pystyy maksamaan siitä eniten?

Pelto tuottaa 4 porkkanaa. Instituutio on valmis maksamaan kohteesta eli peltomaasta nykyiselle omistajalle 100 euroa. Jos oletetaan, että Instituution omistuksessa pelto tuottaa samat 4 porkkanaa vuosittain tästä ikuisuuteen, ja että porkkanan hinta on 1€ kappale nyt ja aina, on kyseessä 4% tuoton sijoitus eli kohde tuottaa sijoitetulle pääomalle 4% tuoton vuosittain. Nyt ei siis huomioida lainkaan esimerkiksi velkavivun myötä tulevaa mahdollisuutta kasvattaa oman pääoman tuottoa.

Kehittäjä saisi kasvatettua tuoton 4 porkkanasta 6 porkkanaan per vuosi, esimerkiksi toisesta vuodesta lähtien. Kuitenkin hän pystyy maksamaan peltoalasta nykyiselle omistajalle vain 95 euroa. Joko hänellä ei ole enempää pääomaa käytettävissä tällä hetkellä, jotta voisi maksaa korkeamman hankintahinnan tai hänellä on erilainen tuottotavoite eli hän ei olisi valmis ostamaan 4/100=4% perustuotolla kohdetta vaan edellyttää hankintahetken 4/95=4,2% tuottotavoitetta perustuottona. Lisäksi hänellä on suunnitelma, jonka myötä hänen tuottonsa kasvaa tasolle 6/95=6,3%.

Oletetaan, että Kehittäjä ostaa pellon ja saa sen tuottavuuden nostettua tasolle 6 porkkanaa vuodessa. Oletetaan myös, että Instituution tuottotavoite on 4% kuten aiemminkin. Tällöin, arvonnousun jälkeen Instituutio olisi valmis maksamaan 6 porkkanaa vuodessa tuottavasta pellosta 150 euroa. Tällöin Instituution tuottotavoite 6/150=4% olisi yhä voimassa, jos oletetaan, että pellon tulostason jatkuvuus tulevaisuudessa tasolla 6 on sama kuin se oli tasolla 4. Pelto on siis vain tehtyjen kehitystoimenpiteiden myötä tuottavampi eli parempi. Kehittäjä sen sijaan hyötyisi luomastaan arvonnoususta 55 euroa myyntivoittona hankintahinnan ja myyntihinnan erotuksena. Jos oletetaan, että Kehittäjä onnistui kasvattamaan sadon toisena vuonna, ja hän myy kohteen viidennen vuoden lopussa Instituutiolle saaden viideltä vuodelta tuoton, on kehittäjän tulot 4+6+6+6+6+150=178. Hän siis saa noin 1,9-kertaisena (178/95) rahansa takaisin viidessä vuodessa. Kehittäjä saa palkkansa kehitystyöstään ja Instituutio saa lopulta kohteen omistuksesensa, tosin 5 vuotta myöhemmin kuin alunperin ja korkeampaan hintaan. Silti kaikki ovat tyytyväisiä.

Voidaan osoittaa, että hankintahintaan eli kykyyn maksaa jostain kohteesta vaikuttaa kolme yksilöllistä tekijää.

• Ostajan tuottotavoite: eli millaista tuottoa ostaja kohteelta tavoittelee tuleville vuosille. Kyse on siitä, millainen tuotto on Ostajalle riittävä. Mitä alhaisempi tuottotavoite, sitä korkeamman hinnan voi kohteesta maksaa, jos olettaa tuoton pysyvän muuttumattomana. Jos Ostaja tiedostaa, että hän ei pysty tuomaan lisäarvoa kohteeseen vaan todennäköinen suoritus tästä eteenpäin on kohteen nykytuotto, määräytyy hinta Ostajan kohdekohtaisen tuottotavoitteen mukaan. Jos kaikki Ostajaehdokkaat laskevat vain nykytuoton varaan, on voittaja se, jonka kohdekohtainen tuottotavoite on alhaisin ja siten hankintahinta korkein. Tuottotavoitteen osalta Ostajien sisäiset kulut oletetaan vähennetyiksi ennen tuottotavoitetta eli vertaillaan nettotuottoa kulujen jälkeen.
• Ostajan arvio omasta kyvystään kasvattaa kohteen tuottavuutta ja siten arvoa: Jos taas Ostaja arvioi kykenevänsä kasvattamaan kohteen tuottoa, voi hän maksaa kohteesta enemmän. Vastaavalla tavalla Ostaja arvioi mahdollisuuden siihen, että kohteen tuotto laskee, syystä tai toisesta. On huomioitavaa, että kyseessä on puhtaasti subjektiivinen arvio omista kyvyistä, ei mikään varmuuteen perustuva tieto saati sitten tae onnistuneesta toteutuksesta. Kuten Kehittäjä esimerkissä, jos hän arvioi ostohetkellä kykenevänsä nostamaan maan tuottavuuden 6 porkkanaan ja kasvattamaan siten kohteen arvoa +50%, voi hän laskea tämän tuottavuuden nousun ja kohteen arvonnousun varaan omaa ostotarjoustaan arvioidessaan. Tämä kehittämiskyky on Ostajan ominaisuus suhteessa kohteeseen ja se on aina kohdekohtainen.
• Ostajan subjektiiviset arvot: Arvon käsite on tässä tarkastelussa rajattu numeeriseen rahamääräiseen mittariin, jotta arvot ovat vertailukelpoisia. Esimerkissä on lähdetty siitä, että ostajakandidaattien subjektiiviset ei-rahamääräiset arvostukset kohdetta kohtaan, kuten esimerkiksi perintöarvo eli pelto olisikin Kehittäjän sukuhistoriaa ja siten perheelle tunteellisesti arvokkaampi kuin mikä muu tahansa pelto, on eliminoitu olettamalla, että kaikki ei-rahamääräiset arvostukset sisältyvät subjektiiviseen rahamääräiseen arvoon.  

Kuka on paras omistaja - Sidosryhmätarkastelu

Palataan siis kysymykseen siitä, kuka on paras omistaja? Tarkastellaan asiaa eri sidosryhmien kannalta.

• Alkuperäiselle pellon omistajalle merkitsee hänen saamansa hinta kohteesta, joka on siis Ostajan ostohinta. Alkuperäiselle pellon omistajalle paras uusi omistaja on se, joka maksaa siitä parhaan hinnan. Tässä tapauksessa se olisi Instituutio, joka maksaa kohteesta 100 euroa. Hän voi käyttää tämän rahan jatkossa haluamallaan tavalla.
• Yhteiskunnan kannalta oleellisinta on se, mitä pelto tuottaa. Yhteiskunta eli kaikki maailman ihmiset hyötyvät siitä, että samasta pellosta saadaan enemmän satoa, joten omistaja joka kasvattaa maan tuottavuutta parhaalle mahdolliselle tasolle on paras omistaja. Tässä tapauksessa se on Kehittäjä, jonka myötä pelto tuottaa 6 porkkanaa vuosittain.
• Kehittäjän näkökulma on selvä, hän on omasta mielestään paras omistaja. Hänen kehityskykynsä on kohderiippuvainen ja jos hän ei kyseistä kohdetta omistukseensa saa, jää hän 95 euroa kädessä etsimään markkinoilta vaihtoehtoisia sijoituskohteita, joissa hän ei kuitenkaan pystyisi tekemään vastaavaa arvonluontia kuin tässä kyseisessä kohteessa. Hän joutuisi siis tyytymään markkinoilla tarjolla olevaan tuottoon ilman omaa mahdollisuutta arvonluontiin.
• Instituutio edustaa tässä esimerkissä pääomamarkkinoita laajemmin eli sillä kuvataan hajaantunutta joukkoa sijoittajia, joilla ei ole roolia kohteen arvonluonnissa vaan kontribuutio rajoittuu pääomapanokseen ja sille tavoiteltavaan tuottoon. Instituutio ei ole lainkaan kohderiippuvainen vaan se hakee markkinoilta tarjolla olevia kohteita oman tuottotavoitteensa perusteella ja jos tämä kohde ei sen omistukseen päädy, valitsee se seuraavaksi parhaaksi katsomansa kohteen markkinoilta. Instituutio eli tässä tapauksessa markkinat ovat aina valmiita ostamaan, kunhan tuottotavoite suhteessa riskiin täsmää. Täten Instituutio jää alkutilanteessa etsimään 100 eurolleen uutta sijoituskohdetta, jos alkuperäinen pellon omistaja myisikin kohteen kehittäjälle. Sen tappioksi voi laskea kohteen tuoton ja toiseksi parhaan kohteen tuoton erotuksen, joka oletettavasti jää pieneksi. Kuitenkin Instituutio ei häviä lainkaan siitä, että Kehittäjä kehittää kohdetta ja sen tuottavuus sekä arvo kasvavat. Tämä kehitys ei ole lainkaan pois Instituutiolta, koska itse se ei olisi pystynyt vastaavaa tekemään. Päinvastoin, Instituutiolla on aina mahdollisuus ostaa kohde Kehittäjältä hintaan, joka asettuu 96-150 euron välille. Tällöin Instituutio hyötyy Kehittäjän kehitystyöstä. Voidaan kysyä, eikö Instituutio häviä, koska se joutuu maksamaan kohteesta korkeamman hinnan eli erotus 150-100 euron välillä? Yksittäistapauksessa näin olisi, mikäli Instituution sijoitettava pääoma olisi rajallinen. Jos Instituution sijoitettava varallisuus olisi vain 100 euroa, karkaisi kohde sen ulottumattomiin kohteen arvon ylittäessä 100 euroa. Koska Instituutio edustaa tässä esimerkissä pääomamarkkinoita laajemmin, oletamme pääomamarkkinoiden kokonaispääomamäärän yksittäisen kohteen kannalta rajattomaksi. Oletuksemme mukaan pääomamarkkinoilta löytyy siis aina taho, joka kykenee ja haluaa ostaa kohteen kasvaneella hinnalla.
• Verottajaa/valtiota emme tässä tarkastelussa huomio, koska sillä ei ole osuutta markkinoilla tapahtuvassa arvonluonnissa. Se vain ottaa osuuksiansa. Kuitenkin voidaan havaita, että yleinen verotusmalli, jossa verotuksen perusteena on sekä kohteen vuosittaiset tuotot että kohteen realisoituva arvonnousu, hyöytyy enemmän Kehittäjän aikaansaamasta kehityspanoksesta. Veromallin mukaisesti verottaja verottaa osansa tuotetuista kahdesta lisäporkkanasta sekä saa osuutensa Kehittäjän aikanaan realisoimasta myyntivoitosta.

Onko luotavissa parhaan omistajan teoria?

Tarkastellaanpa ilmiötä kuvaajalla. Tilanteessa on kaksi akselia, vaaka-akselilla muuttujana on aika ja pystyakselilla kohteen arvo. Prakseologisen aikakäsityksen mukaisesti meillä on kolme aikadimensiota; historia, nykyhetki ja tulevaisuus. Historia on mennyttä, eikä sillä ole kuin välillistä arvoa nykyhetkeen. Arvonmäärityksessä voimme siis keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Kuvassa X on halukas maksamaan kohteesta nykyhetkessä enemmän kuin Y. X:n omistuksessa kohde kehittyisi maltillisesti, kun taas Y:n omistuksessa kohteen arvonkehitys olisi voimakkaampaa niin, että kohde olisi Y:n myötä tulevaisuudessa arvokkaampi kuin X:n ollessa omistaja.  

Tulevaisuutta emme voi nykyhetkessä tietää. Emme tiedä varmuudella, toteutuuko arvonnousu Y:n omistuksessa odotetulla tavalla vai ei. Voi olla, että Y:n omistuksessa kohteen arvo laskee, jopa X:n oletettua tulevaisuusarvoa alemmaksi ja mahdollisesti nykyhetken arvoja alemmaksi. Toisaalta emme myöskään tiedä varmuudella X:n arvonkehityksen tulevaa toteumaa. Tulevaisuuden ennusteet jäävät joka tapauksessa epävarmoiksi. Tätä on riski.

Sekä X että Y asettavat hintansa (kohdearvonsa) nykyhetkessä sen perusteella, miten he uskovat kohteen arvon kehittyvän omassa omistuksessaan tulevaisuudessa. He siis spekuloivat omalla tulevaisuudellaan ottaen riskiä omasta toiminnastaan. Tämä spekulaatio osoittautuu ajan myötä oikeaksi tai vääräksi.

Teoreettista tarkastelua

Tarkastelussa kohtaavat kaksi taloustieteellistä lähetymistapaa. Rahoitusteorian näkökulmasta pääomamarkkinat ovat tehokkaat ja pääoma ohjautuu markkinoilla tehokkaasti. Tätä näkökulmaa esimerkissä edustaa Instituutio. Rahoitusteorian näkökulmasta paras omistaja on se, joka pystyy maksamaan kohteesta eniten, koska rahoitusteoria ei huomioi sijoittajien roolia kohteen arvonluonnissa.

 

Toinen lähestymistapa on yrittäjyysteoria. Sen mukaan yrittäjä pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan kohteen arvoon. Yrittäjyysteoriassa yrittäjä on innovaattori, jolla on ainutlaatuinen kohdekohtainen näkemys, jonka toteuttamalla hän kykenee luomaan jotain sellaista, mitä markkinat eivät yleisesti pysty luomaan ja täten yrittäjä synnyttää yrittäjävoittoa. Tätä näkökulmaa esimerkissä edustaa Kehittäjä. Koska Kehittäjä luo omistajan roolissa kohteessa ainutlaatuista arvoa, on Kehittäjällä oltava ainutlaatuista osaamista, jota muilla ei ole. Tällöin tullaan käsitteeseen omistajaosaaminen ja sen tarkempaan sisältöön.

 

Kolmannen lähestymistavan tilanteeseen tarjoaa pääomateoria. Pääomateoria tunnistaa pääoman heterogeenisyyden eli sen, että pääoma ilmenee yhteiskunnassa erilaisissa muodoissa eikä muodonmuutos onnistu yksinkertaisesti. Tässä esimerkissä pääomaa edustaa pelto. Pääomalla on täten konkreettinen fyysinen muoto, johon se on sidottu. Voidaan sanoa, että pääoma on muotonsa vanki. Tässä tapauksessa pelto on porkkanoita tuottavana peltona, jolloin sen tuottavuutta tarkastellaan tuotettujen porkkanoiden määrällä. Porkkanoiden arvo määrittyy niiden markkinahinnan perusteella, josta muodostuu pellon omistajan tulo. Yhtäkkiä saatettaisiin kuitenkin keksiä, että pelto olisi paremmassa käytössä, jos siinä viljeltäisiinkin ohraa. Esimerkiksi ohran markkinahinta voisi olla kasvanut niin, että siitä saatava tuotto päihittäisi porkkanoilla saatavan tuoton. Pääoman muotosidonnaisuudesta johtuen, tuotantoa ei kuitenkaan pystytä muuttamaan yksinkertaisesti ja välittömästi porkkanoista ohraan. Vastaavasti jonain päivänä saatettaisiin keksiä, että peltoala tuottaisi omistajalleen parhaiten, mikäli siihen rakennettaisiin kauppakeskus. Mikäli se toteutettaisiin, olisi pääoma sen jälkeen kauppakeskuksen muodossa, eikä siitä olisi enää helppoa paluuta porkkanapelloksi. Pääomateorian kautta voidaan ilmentää resurssien erilaisia käyttötarkoituksia ja sen myötä kohteen erilaisia arvoja erilaisissa käytöissä. Kohteen arvo on muutettavissa, mikäli sen käyttötarkoitus muuttuu. Tämä on yksi tapa kehittää kohteen omistaja-arvoa. Pääomateorian näkökulmasta voidaan aina kysyä kaikista kohteista, onko pääoma kohteessa parhaassa mahdollisessa käytössä eli onko kohteen pääoma-arvo maksimaalinen. 

Pohdintaa ja johtopäätöksiä

Palataanpa alun kysymyksiin.

Kuka on paras omistaja?

Asia tuskin tuli tässä vielä todistetuksi, mutta kallistun sille kannalle, että paras omistaja on se, joka pystyy kasvattamaan kohteen arvoa eniten.

Onko olemassa teoreettista vastausta tähän kysymykseen?

Tätä pohdintaa jatkan. Vastaus riippuu pitkälti siitä, minkä teoriakehyksen ottaa tarkastelukulmaksi. Oletan, että yrittäjyysteorian ja pääomateorian viitekehyksellä on löydettävissä teoreettisesti pitävä väite, jonka mukaan paras omistaja on se, joka pystyy kasvattamaan kohteen arvoa eniten.

Entä onko luonnollinen ilmiö, että omistus ohjautuu parhaisiin käsiin eli tahoille joiden omistuksessa kohde on arvokkain?

Ei ole. Mikäli markkinoilta löytyy taho, joka on alhaisemman tuottotavoitteensa myötä valmis maksamaan nykyhetkessä kohteesta enemmän kuin Kehittäjä ja mikäli myyjä myy aina kohteen parhaan nykyhinnan tarjoavalle, päätyy kohteet aina alhaisimman tuottotavoitteen tarjoajalle. Täydellisillä markkinoilla, jossa kaikilla olisi samat kohdetiedot ja pääoman virtaaminen olisi tehokasta, näin voisi olettaa aina käyvän. Tällöin Kehittäjä jäisi aina ilman kohteita.

Jos kuitenkin hylkäämme täydellisten markkinoiden hypoteesin ja toteamme, että esimerkiksi pörssin ulkopuolelta on löydettävissä kohteita, joihin pääomamarkkinoiden (Instituutio) pääoma ei tehokkaasti ajaudu, jää Kehittäjille mahdollisuuksia. Samoin voidaan miettiä vaihtoehtoja, joissa Instituutio liittoutuu Kehittäjän kanssa jakamaan arvonnousuhyötyä yhdessä tai myyjä liittoutuu Kehittäjän kanssa jakamaan arvonnousuhyötyä yhdessä, esimerkiksi saamalla osuuden tulevaisuuden mahdollisesta arvonnoususta.

Lopputulemana esimerkin molemmissa skenaarioissa kohde päätyy Instituution omistukseen eli pääomamarkkinoille. Voidaan siis ennemminkin päätellä, että kohteet hakeutuvat kohti tehokkaita pääomamarkkinoita eli alimman tuottotavoitteen omistajan omistukseen.

Kumpi ratkaisee, kyky maksaa eniten vai kyky kasvattaa kohteen arvoa eniten?

Kyky maksaa eniten on etusijalla sekä nykyhetkessä että tulevaisuudessa, mikäli oletamme pääomamarkkinoiden toimivan tehokkaasti. Koska kyky maksaa eniten on kääntäen riippuvainen alhaisimmasta tuottotavoitteesta, päätyvät kohteet lopulta tehokkaiden pääomamarkkinoiden oletuksen vallitessa taholle, jolla on alhaisin tuottotavoite kohteen omistukselle.

Pystyykö paras kehittäjä olemaan aina se, joka myös pystyy maksamaan hankintahetkellä parhaimman hinnan?

Ei pysty. Tästä ei ole mitään takeita, vaan asia riippuu sekä Kehittäjän että Instituution (pääomamarkkinoiden) tuottotavoitteesta suhteessa kohteeseen sekä molempien spekulatiivisesta näkemyksestä kyvystään kehittää kohteen arvoa omistuksessaan eli tulevaisuuden odotusarvosta. Kehittäjä voittaa kohteen itselleen, mikäli hänen uskonsa kohteen tulevaisuuden arvosta on niin korkea ja oma tuottotavoite niin matala, että hän pystyy maksamaan kohteesta Instituutiota korkeamman nykyhinnan. Lisäksi uusia variaatioita ja vaihtoehtoja ilmaantuu mahdollisella liittoutumisella Instituution tai myyjän kanssa, kuten edellä todettu.

Loppuhuomio

Kirjoitus ja pohdiskelu ei missään määrin ole vielä valmis. Tätä tarkastelua teen syvällisemmin väitöskirjassani. Silloin tekstiin sisältyy myös tarkemmat teoriaviitteet ja lähteet. Ajattelin kuitenkin julkaista jo tämän version, jos julkaisemisen myötä saisin kommentteina huomioita, joita en ole tarkastelussani tullut huomioiduksi ja pystyisin siten parantamaan pohdiskeluani. Jatkan lähiaikoina tästä teemasta konkreettisilla esimerkeillä siitä, miten tämä ilmiö esiintyy yhteiskunnassamme ja mikä merkitys on osaavalla omistajalla.

Omistajalle kaikki on kallista

Yrittäjä, tiedätkö omistuksesi arvon?

Merkittävä osa suomalaisista yrittäjistä ei tiedä yrityksensä arvoa; sekä numeerista arvoa että sitä, mistä yrityksen arvo koostuu. Tämä on huolestuttavaa, sillä yritys on usein yrittäjän taloudessa suurin omaisuuserä. Toisinaan yrittäjän kannattaisi katsella yritystään omistajan silmin. Vaikka yritystä ei olisi tarkoituskaan muuttaa rahaksi, ymmärrys omistuksen arvosta ja sen osatekijöistä auttaa kehittämään yhtiötä oikeaan suuntaan.

Yrittäjän ja omistajan ajattelueroa voi kuvata tarinalla yrittäjästä ja omistajasta baarissa.

Yrittäjä tarjoaa baarissa kierroksen – “firman piikkiin!”, hän voi huudahtaa. Yrittäjä maksimoi omaa hyötyään osittain siirtämällä henkilökohtaisia kuluja yritykseen sisään – “firman piikkiin”. Yrityksen tuloksen maksimointi ei ole kaikille yrittäjille tärkeintä. Osa pyrkii jopa minimoimaan maksettavia veroja ja hakemaan alv-vähennyksiä kasvattamalla kustannuksia. Yrittäjyys ja yritys ovat osa elämää.

Sen sijaan yrityksen omistajan kannattaa baarissa maksaa kaikki omasta pussista. Omistajalle baarikierros maksaa aina vähintään 5-10-kertaisesti. Omistajalle kaikki on kallista, koska omistaja ajattelee yrityksen arvoa. Yrityksen arvo määrittyy usein tietyllä kertoimella suhteessa käyttökatteeseen tai tulokseen. Kerroin voi olla esimerkiksi 5-10 välillä, tai enemmän. Kierros baarissa kustannuksena rokottaa yrityksen arvoa moninkertaisesti. Mieti tätä seuraavan kerran, kun kuittaat laskua! Omistaja ymmärtää tuloksen arvon ja pyrkii minimoimaan yhtiölle koituvat kustannukset maksimoidakseen yrityksen arvon.

Yrittäjyyden ja omistajuuden murroskohdassa on pohdittava, maksimoiko yrittäjänä omaa hyötyään vai maksimoiko firman arvoa. Yrittäjän on hyvä omaksua omistajan ajattelutapa ajoissa. Firman arvoa mietittäessä omistajayrittäjä onkin kääntänyt katseensa jo tulevaisuuteen – kuinka yrityksestä voisi tulla mahdollisimman arvokas. Hyvä omistaja vahtii firman kuluja ja käyttää rahoja fiksuihin arvoa kasvattaviin investointeihin.

Tero Luoma on Taaleritehtaan Pääomarahastot Oy:n sijoitusjohtaja. Hän tekee väitöskirjaa omistajien roolista yritystoiminnan arvonluonnissa ja on tutkinut yrittäjyys-, omistajuus- ja pääomateorioita.

Teksti on julkaistu osoitteessa http://yrittajastaomistajaksi.fi/omistajalle-kaikki-on-kallista/

Yrittäjyys on omistajuuden isä

Yrittäjyys ja omistajuus ovat väitöskirjaharrastukseni myötä suuria teemoja, joita on tullut paljon pohdittua. Usein olen miettinyt, miten nämä käsitteet tulisi määritellä ja mikä on niiden suhde toisiinsa. Eivät ole ihan yksinkertaisia käsitteitä määriteltäviksi, koska ilmentyvät niin monessa muodossa. Tässä pala pohdintaa, jonka tein Yrittäjästä Omistajaksi-sivustolle. Kiva huomata, että tällainen aihe on synnyttänyt pienen yhteisön ja oman kotisivun aiheen ympärille. Lämmittää kivasti omaakin mieltä, kun tämän parissa on tullut vuodesta 2010 pyörittyä.

Yrittäjyys on omistajuuden isä

Yrittäjyys on syy, omistajuus on seuraus. Ilman yrittäjyyttä ei ole omistajuutta; ei ole yrityksiä, joita voi omistaa. Samalla ei ole myöskään yrityksiä työnantajana, jotka voisivat työllistää. Yrittäjyys luo työn, mutta yrittäjyys on myös työtä. Jonkun pitää aloittaa tekeminen, jotta syntyy uutta. Yrittäjyys on uuden luontia ja uusi on edellytys kehitykselle. Yrittäjyys on perustellusti kaiken hyvän alku taloudessa, eikä tämä ole juhlapuhe.

Yrittäjyys luo onnistuessaan omaisuutta. Omistajuus on myös monen yrittäjän päämäärä eli olotila, jossa omaisuus turvaa toimeentulon riippumatta omasta työpanoksesta. Omistajuus on siis yrittäjyyden Shangri-La. Osalle yrittäjyys on elämäntapa ilman taloudellisia tavoitteita. Yrittäjyys on vapautta ja vastuuta. Osalle yrittäjyys on pakollinen vaihtoehto palkkatyölle. Omaisuuden voi periä ja yrittäjyyteen voi kasvaa, mutta varmaa on, että yrittäjyyteen ei voi pakottaa. Yrittäjyys ilman tahtoa ja osaamista tuhoaa omaisuutta.

”Yrittäjän ei tarvitse omistaa mitään.” Näin väittää yrittäjyyden tutkija Israel M. Kirzner. Hänen määritelmässään yrittäjä on vain idealisti, idean omistaja, kaiken muun yrittäjä voi vuokrata markkinoilta kapitalisteilta eli omaisuuserien omistajilta. Käytäntö kulkee tähän suuntaan; pääoma seuraa ideoita. Jos liikeidea on loistava, rahoitus kyllä järjestyy ja yrittäjä saa mahdollisuuden. Omaisuus ei ole enää edellytys yrittäjyydelle. Päinvastoin, yrittäjyys on irtautumassa omistajuudesta. Omaisuus ei itsessään luo ideoita, yrittäjät luovat. Puhtaimmillaan yrittäjä on spekuloija eli näkemyksen ottaja. Hänellä on visio jostain ja uskottava kyky toteuttaa visionsa. Pääoma janoaa hyviä ideoita ja ihmisiä, joihin investoida, koska ilman investointeja ei ole tuottoja. Siispä Yrittäjät; ideoikaa, visioikaa ja yhtykää pääoman kanssa, siitä syntyy omistajuus ja vauraus yhteiskunnassa!

Kirjoittaja on Tero Luoma, Taaleritehtaan Pääomarahastot Oy:n Sijoitusjohtaja. Hän tekee väitöskirjaa omistajien roolista yritystoiminnan arvonluonnissa ja on tutkinut yrittäjyys-, omistajuus- ja pääomateorioita.

Horowitz: The Hard Thing About The Hard Things

Taivas + Helvetti on Suomessa luonut omanlaisensa ilmiön yrittäjyyskirjallisuudessa. Harvoin lienee yrittäjyydestä kertovaa kirjaa luettua niin laajasti kuin kyseistä teosta. Ben Horowitzin The Hard Thing About The Hard Things on vähän vastaavanlainen merkkiteos USA:ssa. Sen tavoitteena on samalla tavalla avata yrittäjyyttä uudesta näkökulmasta. Siinä se onnistuu kiitettävästi. Siispä jokaisen Taivas + Helvetti opuksen opiskelleen kannattaa jatkaa perehtymistään tällä teoksella.

 

Ben Horowitz: The Hard Thing About The Hard Things

Ben Horowitz tietää mistä puhuu. Sen verran vakuuttava track record hänellä on menestyvien yritysten rakentajana, ensin itse yrittäjänä ja sen jälkeen uraauurtavana pääomasijoittajana Andreessen Horowitz yhtiössään yhdessä Marc Andreessenin kanssa. Jos Andreessen Horowitz eli tutummin a16z ei ole entuudestaan tuttu niin suosittelen tutustumaan: menestyksekäs ja innovatiivinen pääomasijoitusyhtiö, joka on noussut alansa arvostetuimpien ja seuratuimpien joukkoon varsin lyhyellä historialla. Huippuaktiivisia verkossa eli Twitterissä, blogeissa ja muissa verkostoissa jakamassa näkemyksiään.

 

The Hard Thing About The Hard Things on osuva nimi. Horowitz pystyy käytännönläheisesti ja uskottavasti osoittamaan, kuinka yrittäjyys on enimmäkseen vaikeiden asioiden ratkaisemista. Hänenkin huippuyrityksensä ovat olleet kuoleman kielissä vain hetkiä ennen jättimenestystä. Tämän kirja avaa todellisin esimerkein.

 

Tätä kirjaa lukiessa arvostus yrittäjyyttä ja johtajuutta kohtaan kasvaa entisestään. Kirja ei pyri opettamaan, vaan enemmänkin jakamaan kokemuksia. Tämä on hyvä lähestymistapa, koska useisiin tilanteisiin ei ole oikeaa tai oppikirjamaista ratkaisua olemassakaan. Silti on tehtävä ratkaisuja. Kirja on myös varsin henkilökohtainen ja ihmisläheinen eli persoonallisuuksiin kiinnitetään huomiota ja ymmärretään, että yrityselämässä tavoitteet saavutetaan ihmisten kanssa ja kautta.  

 

Erinomainen kirja luettavaksi laajalle kohderyhmälle. Yrittäjille, startup yrittäjille, yrittäjiksi aikoville, toimitusjohtajille ja sellaisiksi toivoville, pääomasijoittajille ja toki myös kaikille muille yrittäjien kanssa työtä tekeville (pankit, virkamiehet jne) tämä on silmiä aukaisevaa luettavaa. Suosittelen. Minä noteeraan tämän parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon.

 

Parhaita sitaatteja

 

• "Flowers are cheaper than divorce." - Ben Horowitz's father
• One of the most important management lessons for a founder/CEO is totally unintuitive. My single biggest personal improvement as CEO occured on the day when I stopped being too positive. (64)
• Build a culture that rewards - not punishes - people for getting problems into the open where they can be solved. ..."Don't bring me a problem without bringing me a solution", management truisms like these may be good for employees to aspire to in the abstract, but they can also be the enemy of free-flowing information - which may be critical for health of the company. (67)
• The wrong way to view an executive firing is as an executive failure; the correct way to view an executive firing is as an interview/integration failure. Therefore, the first step to properly firing an executive is figuring out why you hired the wrong person for your company. (74)
• Spend zero time on what you could have done, and devote all of your time on what you might do. Because in the end, nobody cares; just run your company. (92)
• We take care of the people, the products, and the profits - in that order. It's a simple saying, but it's deep. (98)
• The most important thing to understand is that the job of a big company is very different from the job of a small company executive. (120)
• Look for candidates who come in with more new initiatives than you think are possible. This is a good sign. (122)
• The more experience you have, the more you realize that there is something seriously wrong with every employee in your company )including you). Nobody is perfect. The very best way to know what you want is to act in the role. Not just in title, but in real action. (126)
• People rarely improve weakness they are unaware of. The ultimate price you will pay for not giving feedback: systematically crappy company performance. (137)
• A high-quality human resource organization cannot make you a well-managed company with a great culture, but it can tell you when you and your managers are not getting the job done. (138)
• Perhaps the CEO's most important operational responsibility is designing and implementing the communication architecture for her company. The architecture might include the organizational design, meetings, processes, email, yammer, and even one-on-one meetings with managers and employees. Absent a well-designed communication architecture, information and ideas will stagnate, and your company will degenerate into a bad Place to work. (176)
• If you don't think entrepreneurs are more important than venture capitalists, we can't use you at Andreessen Horowitz. (182)
• If you want to build an important company, then at some point you have to scale. People in startup land often talk about the magic of how few people built the original Google or the original Facebook, but today Google employs twenty thousand people and today's Facebook employs more than fifteen hundred people. So, if you want to do something that matters, then you are going to have to learn the black art of scaling a human organization. (185)
• Specifically, the following things that cause no trouble when you are small become big challenges as you grow: Communication, Common knowledge, Decision making. (186)
• The first rule or organizational design is that all organizational designs are bad. With any design, you will optimize communication among some parts of the organization at the expense of other parts. (188)
• The purpose of process is communication. ...When communication in an organization spans across organizational boundaries, processes will help ensure that the communication happens and that it happens with quality. (190)
• By far the most difficult skill I learned as CEO was the ability to manage my own psychology. (201)
• Everybody learns to be a CEO by being a CEO. No training as a manager, general manager, or in any other job actually prepares you to run a company. The only thing that prepares you to run a company is running a company. This means that you will face a broad set of things you don't know how to do that require skills you don't have. Nevertheless, everybody will expect you to know how to do them, because, well, you are the CEO. (202)
• Ideally, the CEO will be urgent yet not insane. She will move aggressively and decisively without feeling emotionally culpable. If she can separate the importance of the issues from how she feels about them, she will avoid demonizing her employees or herself. (204)
• If you don't like choosing between horrible and cataclysmic, don't become CEO. (206)
• When my partners and I meet with entrepreneurs, the two key characteristics that we look for are brilliance and courage. (209)
• The primary purpose of the organizational hierarchy in a company is decision-making efficiency. (216)
• What makes people want to follow a leader? We look for three key traits: 1) The ability to articulate the vision, 2) The right kind of ambition, 3) The ability to achieve the vision. (219)
• The enemy of competence is sometimes confidence. (223)
• A company without a story is usually a company without a strategy. (237)
• Some employees make products, some make sales; the CEO makes decisions. Therefore, a CEO can most accurately be measured by the speed and quality of those decisions. Great decisions come from CEOs who display an elite mixture of intelligence, logic, and courage. (237)
• Ensuring the quality of the team is a core part of running the company. Great CEO's constantly assess whether they are building the best team. (240)

Yritystoiminnan rooli-identiteetit

Omistajuutta käsittelevässä väitöskirjassani keskeisin tutkimuskysymykseni on, mikä on omistajien rooli yritystoiminnan arvonluonnissa? Mitä enemmän olen aihetta teoreettisesti tutkinut sekä käytännön kautta oppinut, sitä monimutkaisemmaksi ja monimuotoisemmaksi omistajuuden käsite on alkanut muodostua. Omistajuutta yritystoiminnassa on vaikea teoretisoida, koska ei ole määriteltävissä, saati sitten käytännössä löydettävissä, tiettyä omistajuuden tyyppiä, joka toimisi aina ja kaikissa tilanteissa samalla tavalla. Sen sijaan omistajuus ilmiönä esiintyy yritystoiminnassa monessa muodossa ja monella tavalla.

 

Yritystoiminnan rooli-identiteetit

Omistajuuden ja yritystoiminnan suhdetta voi pyrkiä hahmottamaan tarkastelemalla yritystoiminnassa yleisesti esiintyviä rooli-identiteettejä eli vakiintuneita käsitteitä, joiden myötä toimijat määrittävät suhteensa yritykseen. Oheisessa kuvassa olen tunnistanut neljä erilaista rooli-identiteettiä, joilla on kullakin omalaatuisensa suhde yritykseen. Koska ihmisellä on tarve määritellä itsensä roolinsa ja identiteettinsä kautta, nämä rooli-identiteetit vastaavat kysymykseen, kuka sinä olet? Siis esimerkiksi henkilö voi määrittää itsensä yrityksessä yrittäjäksi. Määrittämällä itsensä tiettyyn rooli-identiteettiin, henkilö samalla samaistuu sekä tarkoituksellisesti että tiedostamattaan tämän rooli-identiteetin määritelmälliseen sisältöön ja mielikuvaan. Yrittäjillä on erilainen maine kuin esimerkiksi omistajiksi itseään tituleeraavilla.

 

Yritystoiminnan rooli-identiteetit

1. Yrittäjä: yrittäjä-käsitteenä (entrepreneur) on tieteellisesti määritelty ja käytännön arkikielessä sille on muodostunut vakiintunut sisältö. Yrittäjyyden tyypeistä tässä tarkastellaan erityisesti ulkoista yrittäjyyttä eli roolia, jossa henkilö on sekä yrityksen omistaja että aktiivisesti mukana operatiivisessa johtotehtävissä. Näyttäisi siltä, että yrittäjyyden identiteetissä ilmenisi voimakkaasti kaksi komponenttia: omistajuus ja osallistuminen yritystoimintaan. Voidaan kuitenkin kysyä, tarvitseeko olla omistajuutta, jotta voi olla yrittäjä? Onko omistajuus osa yrittäjyyden määritelmää? Onko nimenomaan omistamaton yrittäjyys määritelmällisesti sisäistä yrittäjyyttä eli toimimista yrittäjämäisesti ilman omistusta. Tällainen määrittely edellyttäisi yrittäjämäisen toiminnan (entrepreneurial action) tarkempaa sisällöllistämistä ja määrittelemistä, erityisesti suhteessa palkkatyöhön. Toisaalta voidaan kysyä, tarvitseeko olla johtajuutta, jotta voi olla yrittäjä? Onko johtajuus osa yrittäjyyden määritelmää? Onko kyseessä yrittäjä, mikäli omistaa yritystä, mutta ei työskentele siellä tai toinen vaihtoehto, että omistaa yritystä, mutta työskentelee perustehtävissä ilman johtajuutta ulkopuolisen yritysjohdon alaisuudessa? Yritystoiminnan valtasuhteiden näkökulmasta tilanne on erikoinen, koska omistajuutensa myötä henkilöllä olisi joka tapauksessa käytettävissään omistajavaltaa (äänivalta yhtiökokouksessa) suhteessa johtoon.  Entä mikäli sekä omistajuus että johtajuus puuttuvat, voiko henkilö määritelmällisesti olla yrittäjä? Määritelmällisenä johtopäätöksenä esitän, että yrittäjyys edellyttää sekä omistajuutta että johtajuutta. Yrittäjyys on siis yhdistelmä omistajuutta ja johtajuutta. Yrittäjän erottaa omistajasta johtajuus eli asema yrityksen operatiivisessa johtamisessa. Toisaalta yrittäjän erottaa johtajasta omistajuus eli osakeomistus yrityksessä.
2. Omistaja: Omistaja on omistajuuden subjekti eli aktori, toimija, tekijä. Omistaja omistaa eli hänellä on juridinen, taloudellinen ja hallinnollinen omistusoikeus kyseiseen objektiin tai osaan siitä, joka yritystoiminnan tapauksessa tarkoittaa omitusta yrityksessä. Omistaja ei ole yrittäjä, koska hän ei osallistu yrityksen operatiiviseen johtamiseen. Johtajuus rajautuu täten omistajaroolin ulkopuolelle. Omistaja käyttää omistajavaltaansa ensisijaisesti yhtiökokouksessa ja omistajan keskeisin tehtävä on yhtiön hallituksen nimittäminen. Omistaja voi osallistua myös yrityksen hallintoon hallitustyöskentelyn kautta, mutta hallituksen ollessa kollektiivinen yrityksen hallintoelin, ei omistajahenkilöllä ole henkilökohtaista johtajaroolia yrityksessä.
3. Sijoittaja: Sijoittaja on henkilö tai taho, jonka hallinnoitavan omaisuuden allokaatiossa kyseinen omaisuuserä on osana. Sijoittajalla on juridinen ja taloudellinen oikeus objektiin eli yritystä kohtaan yrityksen liikkeellelaskeman arvopaperin muodossa. Arvopaperi voi oikeuttaa omistusoikeuteen (osake) tai se voi muuten oikeuttaa saamisiin yrityksistä (muu muoto, esim lainasopimus). Sijoittaja ei osallistu yrityksen hallintoon vaan toimii markkinoilla passiivisesti suhteessa yrityksiin. Sijoittajan vaikutuskanavat ovat arvopaperin ostaminen, pitäminen ja myyminen. Sijoittajan erottaa omistajasta allokaatio. Sijoittajalla omaisuuserä on osa allokaatiota, omistajalla omaisuuserä ylittää suuruudeltaan portfolioteorian määrittelemän allokaation mukaisen osuuden. Omistajalla on siis omistuksessaan suurempi omistusosuus kyseistä yritystä kuin mitä portfolioteorian mukainen riski-tuotto-suhde optimoisi. Omistaja ottaa täten näkemystä ja yritysriskiä, joita sijoittajat allokaatiollaan karttavat. Koska henkilöiden ja tahojen omaisuuden absoluuttiset määrät ovat erisuuruisia, voi sijoittajan rooli-identiteetillä toimiva taho kuitenkin päätyä yrityksen suurimpien osakkeenomistajien joukkoon ja näyttäytyä täten yrityksen näkökulmasta merkittävältä omistajalta, vaikka sijoittajalle kyseessä on vain sijoitus.  
4. Johtaja: Johtaja on yhtiön hallituksen nimittämä yhtiön operatiivista valtaa ja vastuuta käyttävä henkilö. Johtaja ei ole yrittäjä, koska hänellä ei ole omistusta yrityksessä. Mikäli operatiivista valtaa käyttää omistajuuden omaava henkilö, on hän tällöin yrittäjä, eikä johtaja. Voidaan perustellusti kysyä, kuinka paljon omistajuutta tarvitaan, jotta johtajasta tulee yrittäjä? Riittääkö yhden osakkeen ja alle promillen omistusosuuden omistaminen suuresta yrityksestä tekemään johtajasta yrittäjän? Erottelu kyllä/ei-akselilla olisi yksinkertainen ja selkeä, jolloin pieninkin osuus riittäisi tekemään yrittäjän. Tosiasiallisesti tämä kuitenkin laajentaisi liikaa yrittäjyyden käsitettä. Teoreettisesti on mahdotonta johtaa muuta yleispätevää sääntöä, joka sopisi erittelemään yrittäjän ja johtajan omistajuuden määrän suhteen. Ei siis voida asettaa raja-arvoa, jonka mukaan yrittäjyys edellyttää 20% omistusosuutta yrityksessä. Tällaisia luokitteluja on toki käytännössä tehty, mutta ne ovat keinotekoisia. Loogisesti voidaan määritellä, että mitä suurempi omistuksen määrä on sekä absoluuttisesti että suhteellisesti, sitä enemmän henkilö määrittyy yrittäjäksi ja vähemmän johtajaksi. Rajanveto voidaan kuitenkin kiinnittää eroon omistajan ja sijoittajan rooli-identiteettien määritelmissä, jonka mukaan omistaja on taho, jonka kyseisen omaisuuserän omistus ylittää hänen portfolioteorian mukaisen allokaationsa. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli johtajalla on yrityksessä omistusosuus, joka ylittää hänen henkilökohtaisessa taloudessaan allokaation mukaisen osuuden omaisuuserälle, on kyseessä omistus eikä sijoitus ja täten henkilö on määritelmällisesti yrittäjä eikä johtaja, koska hän kantaa henkilökohtaisesti markkinariskiä suurempaa yritysriskiä.  

Hallituksella oma roolinsa ja identiteettinsä?

Neljän edellä esitetyn rooli-identiteetin lisäksi viidentenä rooli-identiteettinä voisi pitää yrityksellä olevaa hallitusta. Tällöin hallituksen jäsenellä tai erityisesti puheenjohtajalla olisi erikseen määriteltävä rooli  ja identiteetti yrityksessä. Tässä määrittelyssäni olen kuitenkin lähtenyt siitä, että hallitus on yhtiökokouksen eli yhtiön osakkeenomistajien nimeämä yhtiön toimielin, jonka tehtävänä on edustaa yritystä, joten tässä tarkastelussa asemoin hallituksen anonyymina kollegiona osaksi yritystä. Eri rooleissa toimivat tahot voivat toki käyttää hallitusta ja erityisesti mahdollista asemaansa hallituksen puheenjohtajana vahvistamaan omaa rooliaan ja identiteettiään suhteessa yritykseen korostamalla tätä muodollista asemaa. Mikäli yrityksessä toimii ulkopuolinen, osakkeenomistajista riippumaton hallituksen puheenjohtaja voi hänen rooli-identiteettiään verrata mielestäni johtajan rooli-identiteettiin.

 

Kommentoi ja kehitä!

 

Koska kyseessä on alustavaa omien ajatusten pyörittelyä, pyytäisin sinua kommentoimaan, miltä käsitteet sinusta tuntuvat ja miten kenties niitä voisi muuttaa tai kehittää? Onko jaottelu neljään rooli-identiteettiin toimiva? Tämän nelijaottelun kautta olen ajatellut rajaavani tutkimuksen käsittelemään omistajia, jolloin tutkimuksen ulkopuolelle jäävät tarkoituksenmukaisesti sijoittajat, johtajat ja yrittäjät. Omistajiksi määrittyvät tällä luokittelulla esimerkiksi pääomasijoitusyhtiöt sekä operatiivisesta toiminnasta irtautuneet omistajasuvut, jotka eivät kumpikaan täytä johtajuuden kriteeriä vaan toimimat nimenomaan omistajan roolista. Tällöin pääsen tarkastelamaan tällaisten omistajien roolia yritystoiminnan arvonluonnissa.