HS Vieraskynä, Ojala: Yritysten omistaminen ei kuulu valtiolle

Hyvä ystäväni Harri Ojala kirjoitti (20.2.) Helsingin Sanomien Vieraskynässä erinomaisen kirjoituksen valtion omistuksista otsikolla "Yritysten omistaminen ei kuulu valtiolle". Harri tutki gradussaan valtion omistajapolitiikkaa, joten hän tietää mistä puhuu. Palaan tässä blogissa myöhemmin vielä Harrin graduun, jossa minulla oli kunnia olla yhtenä haastateltavana. Gradun voi ladata luettavaksi täältä. Ohessa Harrin teksti, joka on hyvin linjassa tässäkin blogissa esitettyjen ajatusten kanssa. 

HS Vieraskynä: Yritysten omistaminen ei kuulu valtiolle


Suomen valtio on omistajana kaikkiaan noin 60 yhtiössä. Kun huomioidaan niiden tytäryhtiöt ja alakonsernit, valtion vaikutus ulottuu noin tuhanteen yritykseen. Valtion yhtiösalkku on kymmenien miljardien eurojen arvoinen. Viimeaikainen julkisen talouden kehitys ja toimivan markkinatalouden vaatimukset pakottavat tarkastelemaan valtion omistajatoimintaa uudesta näkökulmasta. Pitääkö valtion omistaa näin paljon?

Valtio on luokitellut omistamansa yhtiövarallisuuden erityistehtäväyhtiöihin, kuten Itellaan, Finaviaan ja VR:ään, sekä markkinaehtoisesti toimiviin yrityksiin, joiden omistus perustuu ainakin virallisesti liiketaloudellisiin tavoitteisiin. Erityistehtäväyhtiöistä luopuminen on tätä nykyä hyvin epätodennäköistä, mutta arvoltaan huomattavasti merkittävämpi markkinaehtoisten yhtiöiden joukko ei ole valtion salkussa välttämätön.

Vuonna 2009 julkaistun Privatization Barometer -raportin perusteella Suomessa on Euroopan suurin yksityistämispotentiaali suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Valtion omistajaohjaus jakaantuu monitahoisesti eduskunnalle, valtioneuvoston kanslian omistajaohjausosastolle, vastuuministereille, virkamiehille, valtion holdingyhtiölle Solidiumille ja omistettavien yhtiöiden hallituksille. Vastuunjako on tehty, mutta todellista pääomistajan tahdon ilmaisijaa on vaikea määrittää.

Koska tahto ei ole yksiselitteinen, ei ole helppo rakentaa myöskään sen mukaisia kannustin- ja vaikutinjärjestelmiä. Toimiva kannustinjärjestelmä lävistäisi koko valtio-omistamisen komentoketjun ja tähtäisi parhaaseen tulokseen niin kansalaisten, markkinoiden kuin yhtiöidenkin kannalta. Nykytilanteessa kaikkien vastuutahojen intressi ja kannustin ohjaa yhtiöiden säilyttämiseen valtio-omisteisena, vaikka se ei palvelisi sen enempää itse yhtiöitä kuin Suomeakaan.

Syyt valtio-omistukseen ovat suurelta osin historiallisia, eikä samoja perusteita voi enää soveltaa nykyisessä talouselämässä. Valtion perustehtävään ei kuulu yhtiöiden omistaminen.

Toki omistuksilla pyritään edistämään valtion perustehtävän toteutumista kriisiaikoina. Onko omistajuus kuitenkaan pitävämpi tae huoltovarmuudesta kuin sopimukset tai sääntely? Ja mikä onkaan se kriisi tai taho, jolta suojaudutaan? Huoltovarmuudesta on tullut niin epämääräinen käsite, ettei sillä voi perustella valtion nykymittaista yhtiöportfoliota.

Valtion merkittävä omistusosuus tukee yhtiön pysymistä suomalaisena: voidaan puhua pääkonttoristrategiasta. Strategia edistää kotimaisten resurssien käyttöä ja ehkäisee tytäryhtiötaloudeksi joutumista. On kuitenkin kyseenalaista, poistaako pääkonttoristrategia ongelman vai lykkääkö se sitä vain ajallisesti.

Tärkeämpää olisi puuttua niihin syihin, joiden vuoksi niin moni yritys pitää houkuttelevampana vaihtoehtona muuttoa ulkomaille. Kansallisella elinkeinopolitiikalla ja verotuksella voi tehdä paljon, vaikka kaikki globaalin kilpailun haasteet eivät olekaan selätettävissä. Lisäksi ainakin Stora Enson esimerkki osoittaa, ettei valtio-omistus itsessään pidä toimintoja Suomessa.

Valtio haluaa selvästikin varmistaa määräysvaltansa yrityksissä moninkertaisesti. Määräysvallan saavuttamiseen ei missään tapauksessa vaadita yhtiön kaikkia osakkeita, harvoin edes 50,1:tä prosenttia. Varsinkin suurissa yrityksissä, joissa omistus on hyvin hajaantunutta, määräysvalta on saavutettavissa 10–30 prosentin osuudella. Ainoastaan holdingyhtiö Solidiumin omistusosuudet ovat tässä luokassa, mikä pitkälti selittää edellä mainitun yksityistämispotentiaalin.

Solidium voi olla samanaikaisesti niin kotimaisen omistajuuden tulevaisuuden turva kuin askel markkinaehtoiseen ratkaisuun. Solidium hoitaa valtion omistuksia suomalaisissa, kansallisesti tärkeissä kaupallisissa yhtiöissä, joista enemmistö kuuluu maan 50 suurimman yrityksen joukkoon.

Jossain vaiheessa Solidiumin osittainen yksityistäminen ja pörssilistaus vaikuttavat mielenkiintoiselta ja mielekkäältä vaihtoehdolta. Se tarjoaisi valtiolle miljardien myyntitulot ja yksityistämisestä koituvat tehokkuushyödyt. Valtion yhtiöomistuksilla tavoittelemat strategiset intressit eivät vaarantuisi, jos valtio säilyttäisi edelleen määräysvaltansa Solidiumissa.

Valtion eläkerahaston toimitusjohtajan Timo Löyttyniemen Pörssisäätiölle laatiman, viime vuonna julkaistun raportin mukaan mukanaolo pörssissä pitäisi valtion "kaidalla polulla", etenkin jos valtio vähemmistöomistajana joutuisi varomaan ylimääräisten poliittisten tavoitteiden asettamista yhtiöille.

Lisäksi on tärkeää huomata, että suomalaisilla kotitalouksilla on yli 70 miljardin euron pankkitalletukset, joita on mahdollista kanavoida pörssisijoituksiin.

Solidiumin listaaminen pörssiin kasvattaisi etenkin Helsingin pörssin vetovoimaa, ja yksityiset kotimaiset sijoittajat pääsisivät suoriksi kansallisvarallisuuden omistajiksi. Tällöin myös pörssin vaihto kasvaisi, mikä vahvistaisi yritysrahoitusmarkkinoita.

Valtio-omistajuuden idea sekä sen käytännön monitahoisuus luovat kitkaa ja epäluuloa yksityisillä markkinoilla. Tästä syntyy preemio eli lisähinta, jota valtionyhtiöt pulittavat ainakin markkina-arvossaan.

Valtion suuret omistukset markkinaehtoisissa yrityksissä ovat jäänne, joka ei enää palvele muita kuin suomalaisia poliitikkoja ja virkamiehiä, joille ne tarjoavat vallan välineen ja lisätuloa. Suunnitelmallinen ja ammattimainen yksityistäminen sen sijaan piristää niin julkista taloutta, kotimaisia rahoitusmarkkinoita kuin itse yhtiöitäkin.

Suomessa on aika tehdä selvä rajanveto kaupallisten yhtiöiden ja valtion omien työkalujen välillä. Ruotsi näytti omistajapoliittista rohkeutta ja esimerkkiä aloittamalla määrätietoisen yksityistämisen.

Harri Ojala, Asiamies, Tampereen kauppakamari

Prakseologia ja epävarmuus

Jo itse toiminnan käsitteeseen liittyy epävarmuus tulevasta. Toimintaan liittyy valinta, mutta jos tiedät jo tulevaisuuden, silloin ei ole tarvetta valinnalle, mikä tarkoittaa, ettet toimi. Olisimme kuin laitteita, jotka reagoivat herätteisiin ilman omaa tahtoa.

"Action implies uncertainty about the future"

Emme tiedä tulevaisuutta. Edes luonnontieteet eivät pysty kertomaan tulevaisuutta, ne kertovat ainoastaan mahdolliset ratkaisut sarjasta määriteltyjä tapahtumia. Ne jättävät kaksi aluetta ennalta arvaamattomiksi:

a) Tosiasiat luonnosta, joita emme tunne (Unknown facts of nature)

b) Ihmisen valinnat (Human choices)

Tietämättömyytemme kahdesta näistä seikasta vaikuttaa kaikkeen ihmisen toimintaan epävarmuutena. Ihmisen toiminta suhteessa tulevaisuuteen voidaan luokitella kolmella tavalla:

1.Uhkapeli (Gambling)

2. Spekulointi (Speculation)

3. Suunnittelu / "Insinööritaito" (Engineering)

Uhkapelissä tiedetään sarjan tapahtumia lopputulosten tiheys. Mutta tämä tieto ei auta meitä voittamaan tietyssä erityisessä tapauksessa. Joudumme nojaamaan onneen.

Spekulaatiossa pyrimme mukauttamaan toimintamme suhteessa kykyymme ymmärtää tulevaisuutta. Otamme edelleen riskiä, mutta sitä vähentää lisätiedon hankinta lopputuloksesta. Kaikki ihmisen toiminta perustuu spekulaatioon.

Suunnittelussa / "Insinööritaidossa" tiedämme kaiken tarvittavan rakentamaan välineitä, kuten työkaluja tai laitteita, tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Pidämme huolta varatoimenpiteistä ja turvallisuudesta rajaamaan sattumasta johtuvaa epävarmuutta. Tavoitteena on toimintamme elementtien täysi hallinta.

Onko yhteiskuntasuunnittelu mahdollista?

Puheessa käytetään termiä "yhteiskuntasuunnittelu"(social engineering), mutta tämä ei ole muuta kuin synonyymi yksinvaltiudelle ja totalitarismille. Yhteiskuntaa ei voi suunnitella. Ihmisiä ei voi käsitellä samoin kuin insinööri käsittelee koneensa ratasta. Edes diktaattori ei pysty korvaamaan utopian luomiseksi ihmisten tahtoa omallaan. Yksilön tulee uskoa, että tietty teko vie hänet lähemmäksi onnellisuutta ja diktaattori ei voi pakottaa sellaista käsitystä.

Prakseologia mahdollistaa ennustaa loogisella varmuudella eri toimintatapojen lopputulokset, mutta tämä ennustus ei koskaan pidä sisällään mitään määreellistä. Toisin sanoen voidaan sanoa (muiden asioiden pysyessä ennallaan), että kullan kysynnän laskusta seuraa kullan hinnan lasku. Mutta ei voida ennustaa, kuinka monta dollaria hinta tulee laskemaan, koska toimivan ihmisen tahdolle ei ole mahdollista saattaa numeroa. Prakseologi, joka tekee määrällisen ennustuksen minkä tahansa tuotteen hinnasta tai sen ajoituksesta, ei tee prakseologista ennustusta vaan ilmaisee henkilökohtaisen yrittäjällisen mielipiteensä. 

Kuten on ilmeistä, jokaiseen ihmisen tekoon liittyy epävarmuus. Emme voi tietää tulevaisuutta, voimme ainoastaan pelata uhkapeliä, spekuloida tai käyttää insinööritaitoa. Kaikissa näissä kolmessa lähestymistavassa on kiistämättömät riskinsä. Ennustuksilla voimme osoittaa sarjan loogisia tuloksia, mutta nämä lopputulokset voivat olla ainoastaan laadullisia eivätkä määrällisiä.