Omistan, olen

Matti Norrin teos Omistan, olen on vaativa filosofinen pohdiskelu omistamisen perimmäisestä luonteesta. Kirja ei ole kevyttä luettavaa, eikä sitä voi ensisijaisesti suositella kuin "friikeille" eli omistajuuden pohdinnoissa itsekin syvälle uponneille henkilöille. Mutta niille Norrin teos antaa oivia ajatuspolkuja. Itse päädyin kirjan pariin professori Risto Harisalon suosituksesta ja sain kirjan myötä monia käyttökelpoisia ajatuksia väitöskirjaani, joten kiitos Ristolle suosituksesta!

Matti Norri: Omistan, olen

Norri päätyy teoksessaan siihen tulokseen, että laissa on vain yksi apriorinen peruskäsite, jolla on posteorisia piirteitä: omistus. Siihen liittyy kaksi posteriorista tointa: vaihtaminen ja lupaus, ja niihin liittyy kaksi apriorista käsitettä: velvoite ja vastuu. Siinä koko yksityislaki. (s.25) Norri tuo ajattelussaan omistuksen elämän ja ihmistoiminnan keskiöön, kuten teoksen nimi asian hyvin kiteyttää. Hän esimerkiksi rinnastaa painovoiman ja omistamisen käsitteet analogisina (s.30).

Ohessa pitkä lista poimintoja kirjasta. Poiminnot ovat sivujärjestyksessä, vaikka tiedän että niiden ryhmittely helpottaisi luettavuutta ja ymmärrettävyyttä. Emeritysprofessori Aulis Aarnio on arvioinut Norrin teossa Tieteessä tapahtuu-lehdessä varsin kriittisesti, mielestäni jopa liiankin kriittisesti todeten ettei työllä ole tieteellistä painoarvoa. Aarnion artikkelin voi lukea täältä.

Poiminnot

• Vaihtaminen johtuu ihmisen yhteistyön ja vastavuoroisen avun tarpeesta. 
• Omistus kuuluu lakiin, siitä kaikki ovat yksimielisiä. David Hume pitää tätä niin itsenstään selvänä teoksen A Treatise of Human Nature osassa II: "Of the origin of justice and property", ettei hän varsinaisesti määrittele tai edes sano asiaa. Hän kirjoittaa: "Sillä kun ihmiset ovat, kun heitä on pienestä pitäen kasvatettu yhteisössä, havainneet siitä seuraavat ehtymättömät edut, ja kun he ovat huomanneet, että yhteisön pääasialliset häiriöt syntyvät niistä hyödykkeistä, joita kutsumme ulkoisiksi, ja niiden irrallisuudesta ja helposta siirtämisesta henkilöltä toiselle, heidän täytyy hakea turvaa asettamalla nuo hyödykkeet mahdollisimman samaan asemaan kuin mielen ja ruumiin kiinteät ja pysyvät edut. Tämä voidaan tehdä vain kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhteisymmärryksellä suoda noiden ulkoisten hyödykkeiden hallinnalle vakaus, ja antaa jokaisen rauhassa nauttia siitä minkä hän onnella ja uutteruudella voi hankkia. ... Kun on päädytty tähän yhteisymmärrykseen olla kajoamatta toisen hallintaan ja jokainen on saavuttanut vakauden hallitsemaansa, heti syntyvät lain ja vääryyden ideat, samoin kuin omaisuuden, vaateen ja velvollisuuden. 
• Hume määrittelee toisessa kohdassa lain: ownership and the exchange of property (omistus ja omaisuuden vaihdanta). Omistus on asiantila ja sen siirtyminen luovuttamalla tai muutoin on teko tai tapahtuma. 
• G.W.F.Hegel määrittelee Philosophie des Rechts 40§:ssä käsitteen oikeus eli laki: (se on) omistus omaisuutena, sen vaihdanta ja (siihen kohdistuva) vääryys ja rikos. Pykälän selitys päättyy: "Kaikki oikeuksien lajit... on aina oikeus esineeseen".
• Lause "omistus kuuluu lakiin" tietenkin ilmaisee vain sen, että omistusta koskevista asioista käytetään nimitystä laki. 
• Omistuksen funktio on ihmisen elämäntarpeiden, pääasiallisesti perustarpeiden asumisen, vaatetuksen ja ruuan tarpeen tyydyttäminen, mutta myös kulttuuri- ja virkistystarpeilla on merkitystä. (s.26)
• Ihminen on itsekäs eli pitää paremman huolen omista asioistaan kuin toisen, ja ihminen on vallanhaluinen eli haluaa vaikuttaa siihen miten muut menettelevät. Näille ominaisuuksille perustuvat kaksi yhteistoiminnan organisoitumisen tapaa: sopimussuhteet ja hierarkia. (s.33)
• Kaikkia ilmiöitä voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta. Ne ovat predikatiivinen eli substanssin ominaisuuksia tarkasteleva; kausatiivinen eli vaikutussuhteita tutkiva; ja komposiittinen eli kokonaisuuksia ja yhteyksiä selittävä. (s.33)
• Omistaminen on hyödyntämistä ja mitä laajemmalle sen voi ulottaa, sitä enemmän siitä hyötyä saa. Oman edun ajamisen pyrkimys ajaa ihmisen laajentamaan hyödyntämistä toisellekin kuuluvaan. Silloin tuo ihmisen luonnon toinen vaikutin, hidastin estää häntä tässä pyrkimyksessä. (s.35)
• Rahan hyväksyminen tavaran tai suorituksen vastikkeeksi, maksuvälineeksi, perustuu luottamukseen. Kyseessä on systeemiluottamus. (s.38)
• Yksittäinen luottamus (vertrauen, trust) kohdistuu yhteen ihmiseen yksittäisessä tapahtumassa, toimessa tai toisiinsa kytkeytyvissä toimissa. Se on juridiikan peruskäsitteen, omituksen, perusta. (s.42)
• Lain peruskäsite on luottamus. Sen suhteen luottamus tarkoittaa omistuksen kunnioittamista, omistajan luottamusta siihen että muut kunnioittavat hänen omistustaan. Kunnioittaminen kohdistuu käsitteeseen, abstraktiin asiaan. Sitä voi olla kunnioittamatta sekä staattisena että dynaamisena ilmiönä eli voi loukata omistusta sinänsä ja omistuksen vaihdantaa. Staattinen omistuksen loukkaus on anastus. (s.47)
• Omistus ei perustu yksittäistapauksen harkintaan. Harkinta rikkoisi omistuksen käsitteeseen perustuvan yhteisöllisen järjestyksen. Anastaja pettää tuon järjestelmän olemassaoloon kohdistuvan luottamuksen. Yksittäinen teko kohdistuu yksilöön, mutta hänen asenteensa yhteisöön. (s.48)
• Omistus on suojattu niissä rajoissa kuin se edistää yksilön menestystä yhteisöllisesti, ei yksilönä. Siksi se väistyy yhteisön edun sitä vaatiessa. Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen valta voi määrätä talon purettavaksi, ottaa yksilön omaisuutta yhteiseen käyttöön yms. (s.48)
• Pantti tarkoittaa, ettei luoteta. Pantti on kustannuksia aiheuttava, taloudellisia voimavaroja hukkaava ja hidas menettelytapa. Kovin kallis se oli ennen hypoteekin ja osakkeen keksimistä. (s.61)
• Lain peruskäsite on omistus, omistaminen. Se on määriteltävä, kerrottava miten omistetaan ja mitä omistetaan. Pelkästään apriorinen asia omistaminen ei ole, kun omistaja on ihminen ja kysymys on hänen suhtautumisestaan, psykologisesta ja sosiologisesta asiasta. Omistus on ihmisen valta esineeseen, posteriorinen asia, ja kun muut kunnioittavat tuota valtaa, muiden suhtautuminen on sekin posteriorinen, eikä sitä voida luonnehtia tai selittää pelkästään käsitteellä Willkür niin kun Kant Rechtslehressä tekee. Omistuksen selittämisessä pelkästään aprioriseksi Kant joutuu vaikeuksiin. (s.66)
• Omistusten vaihdannassa ihmisten toimet ovat taloudellisia ilmiöitä. Lakiin kuuluvat vaihdantaan liittyvät käsitteet. Ne ovat kaikkiin vaihdantatoimiin liittyvät vastuu ja eriaikaisiin lykkääväehtoisiin vaihdantatoimiin liittyvä velvoite. On kuvattava miten vastataan ja miten ollaan velvoitettuja. Siinä on koko laki. (s.67)
• Ilmiötä, joka käsittää omistuksen, sen vaihtamisen ja lupauksen, kutsutaan yksityislaiksi. Mutta omistus, sen vaihdanta ja lupaus ovat myös taloudellisia ilmiöitä. On mahdollista, että laki ja talous tarkoittavat näillä nimityksillä ainakin osittain eri asioita. Joka tapauksessa ne tarkastelevat ilmiötä eri näkökulmista ja kiinnittävät huomiota eri osiin ja eri piirteisiin. Jotkin omistuksen osat ovat taloudellisia, jotkin kuuluvat lakiin. (s.70)
• Norri väittää, että omistus on asiantila ja sen vaihdanta on tapahtuma, eikä kumpaankaan näistä kuulu tai liity sääntöä. (s.70)
• Lainoppi eli juridiikka on pääasiassa instituuttien sääntöken kuvausta. Nämä säännöt, jotka ovat erilaisia eri yhteisöissä, kuuluvat (laajasti ymmärrettynä eli yksityis- ja elinkeino-) talouteen, eivätkä asiaan, kun kuvataan ja määritellään laki. Lainoppi ei tutkikaan sanottavasti lakia, vaan taloutta. (s.71)
• Joka väittää, että lakiin kuuluu sääntö, todistakoon. (s.71)
• Lakiin perustuvan järjestyksen edellytys on vapaus. Se ei ole lain osa tai ominaisuus, vaan sen edellytys, niin kuin vesi on uimisen edellytys. (s.88)
• Omistukseen perustuvan juridisen järjestyksen ala on Venäjällä aina ollut kapea. Tsaari omisti puolet valtakunnan maa-alasta ja muusta omaisuudesta ja puuttui lakiin suosionsa ja vastenmielisyytensä mukaisesti, usein mielivaltaisesti. Neuvostoliitossa omistus rajoitettiin vaatteisiin, kalusteisiin ja muihin henkilökohtaisiin esineisiin. Niidenkään omistus ei ollut vakaa. Kaikki voitiin ottaa pois ilman perustetta. (s.91)
• Saksassa poliittinen valta oli kansallissosialistien käsissä, mutta omistuksen ihmisillä. Taloutta ohjattiin kepein ja porkkanoin, mutta omaisuuden pakko-otoin vain poliittisesti määräytynein ja pieneen väestönosaan kohdistunein perustein. (s.91)
• Ruotsissa poliittinen vapaus oli ensiluokkainen ja omistukset ihmisillä. Sen käyttöön puututtiin yleisin perustein. Kiinteän omaisuuden käytöstä päättäminen siirrettiin ihmisiltä virkamiehille asemakaava- ja muin maan käytön suunnittelusäädöksin. Sama oli aikaisemmin tapahtunut 1800- ja 1900-luvun vaihteen Saksassa, josta malli otettiin. Pakko-ottoja ei ollut. (s.91)
• Vallankäyttäjä voi ottaa omistuksen kokonaan pois itselleen kaikilta tai joiltakin, se voi rajoittaa jokaisen omistajan käyttövaltaa samalla tavalla tai yhden valtaa yhdellä tavalla ja toisen toisella. Ihmisille jäävä valta omaisuuteen on kulloinkin yksityis autonomian ala. (s.91)
• Markkinatalouden menestyminen edellyttää korkeaa moraalia omistuksen kunnioittamisessa ja velvoitteiden täyttämisessä, siis vuorovaikutuksen menettelytapojen noudattamisessa. (s.91)
• Omistus edellyttää itsensä kunnioittamista, edellä kuvattua moraalista asennoitumista. Vasta kun se pitkän, sukupolvien ajan jatkuneen kehityksen myötä muodostuu instituutioksi eli kun sen pysyvyyteen, periytyvyyteen ja siirrettävyyteen luotetaan, se alkaa synnyttää vaurautta. Venäjällä omistuksen merkitystä on tuskin milloinkaan käsitetty tai siitä ainakaan välitetty ja siksi sitä ei ole sanottavasti syntynyt. Se on pikemminkin 500 vuoden kuin 500 päivän ohjelma. (s.94)
• Kultainen sääntö kuuluu kaikkiin kulttuuripiireihin. Sitä on kaksi muotoa, positiivinen ja negatiivinen. Negatiivinen sääntö kieltää tekemästä muille mitä ei haluaisi itselleen tehtävän. Positiivinen kehoittaa tekemään muille sen mitä haluaisi toisten itselleen tekevän. Se on ratkaiseva ero. (s.100)
• Ihminen luonnostaan huolehtii omista asioistaan, mutta ottaa jonkin verran huomioon kanssaihmisten etuja. Hyödykkeistä on niukkuutta; tarpeita on aina enemmän kuin hyödykkeitä. Laki on omansapitävyyden ja niukkuuden säännöstämiseksi. Se on ihmisten intressien toteuttamisväline. Sen peruskäsite on omistus. (s.105)
• On ilmeistä, että moraaliin kuuluu sellaisia asioita, jolla ei ole mitään suhdetta lakiin. Olisi esimerkiksi naurettavaa ryhtyä todistamaan, ettei arvonannolla tai rohkeudella ole yhtymäkohtaa omitukseen. (s.106)
• Laki ei tunnista yksilöä, rehellisen on maksettava velkansa roistolle, köyhän rikkaalle. (s.108)
• Omia asioitaan hoitaessa velvollisuutta yhdenvertaisuuden noudattamiseen ei ole. Voi myydä omistamansa kenelle mielii, halvemmalla, vaikka korkeampi hinta on tarjottu. (s.109)
• On välttämättömyys, että on sääntö omistuksen, velvoitteen ja vastuun siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Tuon säännön nimi on perintölaki. Vaihtoehtoinen ajatus, että omaisuus omistajan kuollessa jäisi vallinnattomaksi ja vastuu ja velvoite raukeaisivat, on mahdollinen vain erakon tai laumaeläimen suhteen, ei ihmisen, joka on yhteisöllinen. (s.130)
• Seuraavan omistajan määrääminen, jos se tahdotaan tehdä, on järkevää vain elävien kesken ja sopimuksella. (s.132)
• Perinnönjakautumissäännöissä on kaksi yhteistä piirrettä: perillisten jakaantuminen paranteeleihin ja perintöosuuksien määräytyminen joko per capita tai per stripes. Omaisuuden jakaantuminen per capita sisältää tasa-arvon ajatuksen. Jokainen perillinen saa saman verran riippumatta hänen sukulaissuhteestaan perinnönjättäjään, onko hän lapsi vai lapsenlapsi, ja kuinka monta kumpiakin sattuu olemaan. Kun omaisuus jakautuu per stripes, kun esimerkiksi perittävän molemmat lapset ovat kuolleet ja toisella on yksi ja toisella kolme lasta ja ainokainen saa puolet perinnöstä ja hänen serkkunsa kukin kuudenneksen, se tarkoittaa omaisuuden jakamista ensin vainajille. (s.133)
• "Piha" on alun perin tarkoittanut omistuksen osoittavaa salkoa tai muuta merkkiä ja näyttää juontuvan gootin "faithu"-sanaan: omaisuus. (s.149) 
• Juridiikan peruskäsite on omistus. Where is no ownership, there is no law ja lauseen voi kääntää: Where is ownership, there is law. Omistus on siis määriteltävä, on sanottava mitä se on. Omistus on Kantin terminologian mukaan ymmärryskäsite, jolla on limitaatio ja negaatio. Ne on siis määriteltävä. On vielä kerrottava, mihin omistus kohdistuu ja mitkä ovat sen ominaisuudet. On kuvattava mitkä yleiset ja erityiset tekijät vaikuttavat sen kohdistumiseen. Juridiikka palvelee sekä yksityistaloutta että elinkeinoja. Se edellyttää vakautta. Omistuksen vakaus jakaantuu sen suojaan toisaalta tarkoitettuja loukkauksia vastaan ja toisaalta luonnontapahtumia vastaan ja tahattomia tekoja kohtaan. Omistettu voidaan siirtää ihmiseltä toiselle toimella. Siinä on toimen todellisuuden varmistaminen keskeinen, että se on vapaa erehdyksestä, pakosta ja petoksesta. Tämä on toinen juridiikan vapauskäsite: yhteisöllinen, jonka vastakohtia siis ovat pakko, petos ja erehdys. (s.150)
• Omistuksen siirtäminen, vaihdanta suoritetaan käyttäen kahta taloudellista tointa, jotka ovat vaihtaminen ja lupaaminen. Kaikkeen vaihdantaan kuuluu vastuu. Vaihdantamenetelmien kehittyessä, eriaikaisen eli lykkääväehtoisen vaihdon synnyttyä sen toteutusvälineeksi syntyi velvoite. Velvoite voi syntyä vaihtamisen tuloksena ja se voidaan ottaa lupauksella. Näiden kahden taloudellisen toimen, vaihtamisen ja lupauksen, ja kahden juridisen käsitteen, vastuun ja velvoitteen, yhdistelmät eli rakenteet, ovat se mitä kutsutaan sopimukseksi. Tämän rakenteen ulkopuolelle jäävät muilla perusteilla syntyvät velvoitteet. Vastikkeeton antaminen, lahja, kuuluu moraaliin. Juristien säännöt ovat vain sen väärinkäyttämisen ehkäisemiseksi. (s.151)
• Omistuksen sanotaan kohdistuvan aineettomaan (propriete litteraire): säveltäjä omistaa sävelkulun. Tekijän monopolilla ja omistuksella ei ole yhtäkään yhtenäistä ominaisuutta. (s.152)
• Käsite omistus selitetään lainopissa: saantoon perustuvaksi vallinnaksi, joka jakautuu käyttöön, valtaan määrätä substanssista ja tuottoon, jonka omistuksen voi antaa toiselle tai hyljätä. Sana ilmaistiin keskiajan kauppakirjoissa lausumalla, että ostaja sai (orjaan) purum et merum dominium, johon kuului valta pitää, hallita, myydä, luovuttaaa, vaihtaa, hyödyntää, vuokrata tai olla vuokraamatta, määrätä tahtonsa mukaisesti, tuomita sielua ja ruumista ja tehdä jatkuvasti tahtonsa mukaisesti, joka valta siirtyi hänen perillisilleenkin, ilman että kukaan häntä voi estää. Vanhan ja keskiajan omistusta koskeva laki on pääasiassa orjan ja toissijaisesti eläimen omistusta koskevaa. (s.165)
• Valtaus on omistajattoman omistukseen saattaminen. (s.166)
• Omistettu voi siirtyä omistajalta toiselle niin, ettei jälkimmäinen saa sitä edelliseltä. (s.167)
• Omistus on peruskäsite. Se on substanssikäsite, jonka kuvaaminen tarkoittaa sen selvittämistä mihin se kohdistuu ja mikä valta omistajalle kuuluu. (s.168)
• Tuotto on itsestään syntyvä kasvu. Sitä syntyy vain niistä elementeistä, joissa on orgaaninen elementti. Maa tuottaa kasveja, eläimet uusia eläimiä. Tuotto on luonnonilmiö. Omistuksen kohteiden luonnontieteellinen luonne määrää, syntyykö tuottoa vai ei. Kysymys on: kenelle tämän luonnonilmiön tuotokset kuuluvat? ... Tuotto kuuluu omistukseen, sen limitaatioon tai negaatioon. (s.170)
• Vanha sana vallinta juontaa juurensa valtaan. Hallinta tulee sanasta haltu, esine on sen hallussa kenen käsissä se on. Vallinta on ihmisen ja esineen välinen suhde ja ihmisten keskinäinen suhtautuminen, omistajan ja omistetun välinen suhde ja muiden suhtautuminen hänen omistukseensa. (s.172)
• Vanhastaan, ainakin Rooman laista asti on yritetty erottaa hallussapito omistajan vallinnasta. Ne kun eivät ulkoisesti eroa. (s.183)
• Suomessa maanomistus rekisteröidään lainhuudoksi kutsutulla menettelyllä. Kirjataan kuka on saannolla tullut maan omistajaksi. Miten lainhuudon hakijan osoitetaan hallitsevän kiinteistöä "omistajana"? Osmo Pirjolan sanoin, asettamalla hakija kiinteistölle ja ottamalla valokuva, joka osoittaa hänen hallitsevan maata omistajan ilmeellä. (s.183)
• On virhe ryhtyä aivoperäisesti konstruoimaan teorioita omistuksen kohdistumisesta esineeseen, yksinomaisena tai muutoin, jollaisista teorioista välttämättä seuraa virheellisiä päätelmiä. On tarkkailtava millaisia järjestelyjä ihmisten yhteisöissä syntyy. (s.185)
• Omistuksen kohteiksi tulevat ne esinelajit, jotka välittömästi tai välillisesti palvelevat ihmisen elämäntarpeita. Ihmisen elämäntarpeita palvelee paljon muutkin kuin esineet, mutta niitä ei omisteta. Prima facie on selvää, että eri esineet palvelevat niitä eri tavoilla. (s.185)
• Kant luokitteli omistuksen ymmärryskäsitteeksi, mistä seuraa että voi vallita asiantila (reaalisuus), toisenlainen asiantila (limitaatio) tai ei lainkaan asiantilaa (negaatio). Omistus on siis kvaliteetti. (s.187)
• Ei voida kuvitella ihmisen niin alkukantaista tilaa, ettei mitään olisi omistettu, että kaikki olisi ollut yhteisvallinnassa. Onhan omistus jollakin eläimilläkin, kuten reviiri, linnun pesä, majavan pato, muurahaisen pesä. (s.191)
• Vallinnattomuuden negaatio: Yhteiskunta nyky-Euroopassa kieltää mm. metsän hyödyntämisen elintilan varaamiseksi eläimille. Suomessa kuuluisia tapauksia ovat metsän hyödyntämiskiellot, kun niissä on valkoselkätikkojen tai liito-oravien asuinpaikka. (s.191)
• Hume oivalsi oikein, että omistuksessa ei ole asteita (property admits not of degrees). Se joko on tai ei. Hän ei analysoinut asiaa pidemmälle, siihen että omistetaan hyödyntämisfunktioita. (s.195)
• Hume ja Smith kuvasivat omistuksen pysyväksi ja välittömäksi vallinnaksi. Kuitenkin näyttää, että omistaminen voi olla aivan tilapäistä ja sitä voidaan käyttää välillisesti. (s.195)
• Jonkin omistaminen voi olla tilapäistä ja omistusta voidaan käyttää välillisesti, jos omistaja niin päättää, mutta itse käsite on laadultaan vakaa ja itsenäinen, ei derivatiivinen. (s.196)
• Omistus joskus, ei toki usein, kohdistuu sellaiseen, joka ei voi tuottaa mitään. Tuotto on talouden, käyttö lain käsite. Lakiin kuuluva omistuskäsite on esineen välitön käyttö ja muu hyödyntäminen, talouteen kuuluva on sen välillinen käyttö, käyttö välineenä jonkin tarpeen tyydyttämiseen: omistuksen välitön osa kuuluu lakiin, sen finaaliosa talouteen. (s.197)
• Omistus syntyy yhteisöllisenä eli ennen yhteiskunnan ja valtion muodostumista. Omistuksen kehitys on sen kehittymistä mihin hyödyntämisfunktioihin omistus kohdistuu. Se ei siis ole lain historiaa, vaan omistuksen kohteiden, eli talouden historiaa. ... Tässä yhteisöllisessä luonnontilassa syntyvät myös omistuksen rajoitukset (negaatiot) turvallisuustarpeen vuoksi, palon leviämisen ehkäisemiseksi ja hygieniatarpeen vuoksi sekä saastutuksen leviämisen ehkäisemiseksi. (s.199)
• Adam Smith kuvasi omistuksen kohteiden kehityksen nelivaiheteorian puitteissa: metsästäjäyhteisö, paimentolaisyhteisö, maanviljelijäyhteisö ja kaupallinen yhteisö. Metsästäjäyhteisössä omistetaan vaatteet ja metsästysvälineet, paimentolaisyhteisössä sen lisäksi asumus tarpeineen, mutta ei maata eli laidunta. Maahan omistus kohdistuu maanviljelijäyhteisössä, aluksi niin että maa omistetaan vain viljelyn ajan, mutta muun ajan se on yhteisökäytössä laitumena. Kaupallisessa yhteisössä omistuksen kohteitten määrä suuresti lisääntyy. Smith kytki omistuksen kohteiden kehityksen elinkeinomuotojen vaikutukseen, pääasiallisesti perustarpeiden, ruoan, vaatetuksen ja asumistarpeiden tyydyttämiseen. ...Smithin esittämiä tietoja on myöhempi tutkimus suuresti lisännyt ja joitakin korjannut. Nelivaiheteoria on täydentynyt keräilijöillä ja kuva on diversifioitunut ja tarkentunut. (s.200)
• Koska nauta on hindukulttuurissa pyhä, siihen ei tule omistusta. (s.201)
• Mihin funktioon omistus kohdistuu, sen kehitystä ohjaavat ihmisen tarpeet ja se, miten eri käyttötavat niitä kulloisenkin elinkeinomuodon vallitessa voivat tyydyttää, kuten metsän käyttö puutavaran ottoon aidaksi, rakennuspuiksi ja polttopuuksi jne. (s.200)
• Aluksi hyödykkeet olivat pääasiassa yhteisvallinnassa, sillä hyödykkeitä oli väestön tarpeisiin nähden paljon; ei ollut niukkuutta. Maakin oli pitkään runsas hyödyke, joka oli vallattavissa. Missä väestö lisääntyi ja missä hyödykkeistä sen johdosta syntyi niukkuutta, erilajisia kohteita siirtyi yleisvallinnasta omistukseen etupäässä elinkeinollisista syistä, kulloisenkin tekniikan mahdolliseksi tekemän toteutettavuuden suhteessa sen kaupalliseen edullisuuteen, pääasiassa olojen parantamispyrkimyksen ohjaamina, mutta myös turhamaisuudella, ylemmyyden osoittamisen tarpeella on ollut merkitystä. (s.201)
• Onko ihmisen eri tarpeitten ja pyyteitten tyydyttämiseen tarvittavista hyödykkeistä niukkuutta, se määrää mihin syntyy omistus; mistä ei ole niukkuutta, siitä ei tule omistuksen kohdetta. Niukkuus määrää myös mikä on omistuksen ulottuvuus, kohteen suhteen, paikallisesti, ajallisesti. Mikä tuo ulottuvuus on, riippuu elinolosuhteista ja yhteisön (elinkeino)toimintojen organisoitumistavasta. Kun ei ole tarvetta, ei synny käsitettä sitä palvelemaan. Omistuksen kohdentumisen siis määrää (tällä tavalla) tarpeiden suhde niukkuuteen. Niukkuus vaikuttaa eri tavalla perustarpeiden sisällä, niiden suhteessa kulttuuritarpeisiin ja kulttuuritarpeiden sisällä. Niukkuus näyttää ainoalta yleiseltä syyltä, joka vaikuttaa omistuksen syntyyn ja sen kehitykseen. Kun luonnontuotetta on tarpeeseen nähden vähän tai jos sen kaupallinen arvo on korkea, eli kun se on niukka, sen hyödyntämisestä muodostuu elinkeino, niin kuin Oulun lohi. Silloin siitä tulee omistus. Arvokalan kalastus omistetaan, mutta särkiä saa onkia jokainen. Niukkuus on eri asia kuin köyhyys. Varhaiset ihmiset olivat tekniikan alkeellisuudessa ja heimoitsekkyydestä johtuen hyödykerunsauden keskellä niin köyhiä, että kadon tullessa vanhuksia hylättiin ravinnotta ja tyttölapsia surmattiin, jotteivat kasvaisi naisiksi synnyttämään uusia ihmisiä köyhyyttä lisäämään. Yhteisvallinta ei ole yleisvallintaa: jakamattoman vesialueen osakkaat saavat kaikki kalastaa vedessä, mutta vain he. Yhteisvallinta tarkoittaa, että esineen hyödyntämisfunktiolla on monta tavalla tai toisella määräytyvää omistajaa. (s.204-205)
• Saalis on sen joka sen saa. Tämän pääasiallinen syy ei ole ihmisen itsekkyys vaan se, että vain harvat kykenevät yhtiökumppanuuteen. Valtaosa voidaan organisoida yhteistoimintaan vain käskyvallan ja sotilasorganisaation puitteissa. (s.206)
• Yhteisomistus on, kun sen puitteissa harjoitetaan elinkeinoa, johtanut kahden rakenteen syntymiseen. Tavallisessa yhteisomistuksessa kukin omistaa kustakin omistuksesta määräosan. Kaikkeen vaaditaan jokaisen omistajan myötävaikutus. Yhtiömiehellä ei myöskään ole määräämisvaltaa mihinkään elinkeinon harjoittamiseen kuuluvaan omistukseen. Toinen yhteisomistuksen määräämistapa perustuu fiktioon. Kun lain subjekti on ihminen, yhtiöön suhtaudutaan ikään kuin se olisi ihminen; se omistaa, on velvoitettu ja vastaa niin kuin ihminen, sitä kutsutaan yhtiöksi, juridiseksi henkilöksi. Tästä jakamattomasta yhteisomistuksesta ei omisteta kutakin omistusta, vaan osuus koko yhtiövarallisuudesta. Joissakin yhtiömuodoissa osakkaat on vapautettu vastaamasta yhtiön velvoitteista ja vastuista ja tavallisesti samalla on pyritty turvaamaan yhtiövarallisuuden pysyminen yhtiössä. Nämä ja muut yhtiössä noudatettavat säännöt ovat tarkoituksenmukaisuusjärjestelyitä. Juridisen henkilön fiktiota käytetään myös tarkoitusvarallisuuden hallinnointiin. Se lienee syntynyt uskonnollisten yhdyskuntien piirissä: omaisuuden omistaa kirkko, seurakunta tai moskeija. Myöhemmin ovat kehittyneet säätiö, yhdistys ja vakf, islamin uskonnollinen rahasto. Vaikka niissä olisi jäseniä, heillä ei ole osaa omistettuun; se on käytettävä määriteltyyn tarkoitukeen. (s.206-207)
• Hyödykkeiden luonnolliset ominaisuudet ja niiden luonnonoloista johtuvat hyödyntämismahdollisuudet vaikuttavat siihen millaiseksi omistus muodostuu. (s.207)
• Ei voi olla mitään luonnollista perustetta kieltää toiselta sitä hyödyntämistä, joka ei vahingoita tai haittaa omaa hyödyntämistä. Sellainen kieltäminen, joka ei estä omista asioista huolen pitämistä ja oman edun ajamista, on itsekkyyttä. (s.208)
• Kotirauha (Im Haus und Hof) on tärkeä omistuksen sisältöä määräävä tekijä ja johtaa kaikkien toisten kaikkien muiden käyttövaltojen pois sulkemiseen, jos omistaja niin määrää. (s.209)
• Kun omistettuja eivät ole esineet vaan hyödyntämismahdollisuudet ja kun siksi tärkein seikka, joka vaikuttaa siihen mistä tulee omistuksen kohteita, on hyödyntämiskyvyn (eli saavutetun tekniikan ja hyödyntämistapojen tason) suhde tarpeisiin, sellaisten eri kulttuurien kohtaaminen, joiden hyödyntämiskyvyt ja tarpeet ovat erilaisia, aiheittaa väärinkäsityksiä. Pohjois-Amerikan intiaanien ja eurooppalaisten kohtaaminen on tästä esimerkki. (s.210)
• Omistus on hyödyntämisvalta. Siihen ei kuulu velvollisuutta korjata luontaista tuottoa, ei velvollisuutta viljellä, metsästää tai kalastaa. Omistus on käsite järjestyksessä, joka on mahdollinen vain vapauden ehdolla ja vapaus on vapaus toimia tai olla toimimatta. Toimiiko vai ei, ja jos toimii, mistä syystä, on talouden käsite. (s.217)
• Vallanhaltijan osuus omistetun tuottoon ei merkitse osaomistajuutta. (s.218)
• Omistukseen voidaan puuttua laadullisesti tai määrällisesti. Puuttuminen on laadullista kun maata sallitaan käyttää vain johonkin tarkoitukseen ja määrällistä kun rajataan enin käyttö. (s.219)
• Merkittävin omistukseen kohdistuva vallankäytön ilmentymä on kaavoitus. (s.221)
• Kunnallissosialismissa omistus ei ole yhteiskunnalla kuten sosialismissa vaan omistus on ihmisellä, mutta yhteiskunta määrää sen käytöstä. (s.225)
• Tietyn näkemyksen mukaan asemakaava on totalitäärinen toimintatapa. Britanniassa ei ole asemakaavaa eikä rakennuslupaa. Useiden nykyajan eurooppalaisten maiden asemakaava tarkoittaa kiinteän omaisuuden käytöstä määräämisen, ei käytön, siirtämistä ihmisiltä itseltään poliitikoille tai virkamiehille. (s.228)
• Vallankäyttäjän puuttuminen omistukseen synnyttää aina korruption. (s.231)
• Melkein jokaisessa suomalaisessa valtakunnallisessa tai alueellisessa rakennusliikkeessä on Helsingin olympialaisten jälkeen ollut henkilö, joka tavalla tai toisella osti haluttuja kaavoja. (s.232)
• Omaisuuden taloudelliset funktiot ovat sen välitön käyttö finaalitarkoituksen toteuttamiseen ja välillinen käyttö pääoman uudistamiseen eli elinkeinoon. Kummassakin suhteessa yksityisvallinta ja yleisvallinta johtavat erilaisiin tuloksiin. (s.237)
• Yksityisomistus on luonnonvarojen ja ihmisen toimeliaisuuden tulosten hallinnan järjestelmä, jossa vapaus on vain luonnollisten limitaatioiden ja negaation rajoittama. Kaikki muut ovat vapauden keinotekoisia rajoituksia, erilaatuisia ja erimääräisiä suosion, sopimuksen, määräyksen tai kastilaitoksen toteutuksen tapoja. Omistajan kannalta on sama kieltääkö korkean talon rakentamisen, metsän käytön tai muun hyödyntämisen kartanonherra, ruhtinas, kunnallishallitus tai valtio. (s.238)
• Ihmisen omin päätöksin rakentamat asunnot, työtilat, kylät ja kaupungit palvelevat paremmin asumis- ja elinkeinotoimintojen suorituspaikkoina ja syntyy viihtyisämpiä ja kauniimpia ympäristöjä kuin vallanhaltijan suunnittelemina. (s.238)
• Yksityisomistuksen käsitettä kuvaava järjestelmä synnyttää kokemukseni mukaan vaurautta. Markkinatalouksien rikastuminen perustuu yksityisomistukselle. Ihmisen itsekkyydestä johtuu, että hän hoitaa paremmin omaa käyttöomaisuuttaan kuin toisen tai yhteistä. ...Taloudenpidon tarkoitus ei ole vain luoda varallisuutta, vaan myös huolehtia siitä. (s.239)
• Jotta omistus loisi varallisuutta, sen on taloudellisena ja sosiaalisena instituutiona oltava pitkäaikaisesti turvattu. Vasta kun yksityinen omistus tunkee läpi yhteiskunnan ja yleisesti hyväksytään, että omistukseen ei saa puuttua, vaan sen tulee siirtyä sukupolvelta toiselle, se synnyttää toimeliaisuutta varallisuuden kartuttamiseksi. Monet tärkeät omistukset vaativat sukupolvien yli ulottuvaa pitkäjänteisyyttä tullakseen hyödyllisesti hoidetuiksi, ja se edellyttää nykyisen sukupolven uhrauksia seuraavan hyväksi. Suomessa metsän kasvun kiertoaika on 3-4 sukupolvea. Yksityisomistuksen pysyvyys siihen motivoi; vallanhaltija tavallisesti ottaa lainaa tulevan varalta. (s.239)
• Luovutusvallan liittyminen omistukseen on hyödyllinen taloudellinen kysymys. Se lisää yksittäisen ihmisen mahdollisuuksia järjestää asiat itselleen sopivimmalla tavalla. Luovutusvaltaa edellyttävä vaihdanta synnyttää erikoistumisen, joka on halvempi taloudellisen toiminnan järjestymisen tapa ja synnyttää parempia tuotteita ja tuotteita, joita muuten ei syntyisi. Ellei laajaa hyväksyvää konsensusta näissä kysymyksissä synny, vallankäyttäjä mielellään ottaa ihmisen omaisuuden, ja niin kauan kuin pelätään niin voivan käydä, ei investoida eikä muutoinkaan harjoiteta taloutta pitkäjänteisesti. (s.240)
• Lapsille syntyvä mielikuva, että esineet kuuluvat jollekin, on voimakas. Lapsi sanoo, että esine on "ikioma". Tämä houkuttelee päätelmään, että omistus on "luonnollinen" eli synnynnäinen käsite. Omistus on ihmisen luontoon kuuluvan perimmäisen ominaisuuden, praktische Vernunft, itsekkyyden ja taipumuksen pitää huoli omista asioistaan, ilmentymä. (s.241)
• Omistukseen perustuva eli juridinen järjestys edellyttää moraalista käyttäytymistä. Siksi se kasvattaa ihmisiä siihen, synnyttää moraalia. Valtaan perustuva järjestys ei edellytä moraalia ja samalla ehkäisee sen syntymistä. Kun moraali on yksi, mielestäni tärkein niistä asioista, jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi, omistus on arvokas asia. (s.241)
• Historia on yrittänyt selvittää, oliko ensin yhteis- eli "sukuomistus" vain yksilön omistus. Kenen oma? on historian, taloustieteen ja etnologian tutkittava asia. Kysymys ei kuulu lain filosofiaan, omistuksen käsitteeseen se ei vaikuta. (s.242)
• Valtaaminen on hyödykkeen siirtyminen vallinnattomuudesta omistukseen. Kaski vallattin pilkoilla merkitsemällä. Mutta mitä ei ole, sitä ei voi vallata. Pelto on työllä raivattava. ... Vallattavaa on vain se, josta ei ole niukkuutta. (s.243)
• Mitään ei voi omistaa, ellei sitä ole. Koska omistetaan hyödyntämismahdollisuuksia, ei voi kysyä: kenen mineraali on? ennen kuin tiedetään, että mineraaleja on jossakin ja että sitä voidaan hyödyntää. Olennaista on: Saako tutkia toisen pinnanomistajan alueella ja jos löytää mineraalin, kuuluuko se löytäjälle vai pinnanomistajalle? Asia on ilmiselvä: Ellei löytäjä saisi hyödyntämisvaltaa, kukaan ei tutkisi. Siitä johtuen pinnan hyödyntämisvallan omistaja ei voi omistaa mineraalien hyödyntämisvaltaa.  (s.245)
• Omistus alkaa valtaamisella; uusia syntyy tuottona. Omistus lakkaa kun se hylätään tai kun sen kohde tuhoutuu eli kun se käy merkityksettömäksi. (s.249)
• Kant kuvasi omistusta Rooman lain termillä meum et teum. Jotta omistus olisi minun tai sinun, sen on oltava vakaa, eli suojattu sekä tahallista ottamista ja vahingoittamista vastaan että tarkoitettujen ja tarkoittamatta tapahtuvien varallisuussiirtojen suhteen. Ellei niin olisi kaikissa näissä suhteissa, ei olisi mielekästä sanoa, että se on oma. Kaikki tämä siis kuuluu omistuksen käsitteeseen määrittelemään sitä välittömästi. (s.251)
• Anastus on hyödykkeen tahallinen ottaminen omistajan tahtomatta. (s251)
• Nemo ex aliena actione rem suam amittat: Älköön kukaan menettäkö omaisuutta toisen toimenpiteistä. (s.259)
• Omistus kohdistuu esineisiin, joilla on se ominaisuus että niistä voi olla niukkuutta, mistä syystä niiden taloudellinen hyödyntäminen joko on hyödyllistä vain jos siihen on toiset pois sulkeva valta tai sillä ehdolla tehokkaampaa kuin ilman sitä. (s.271)
• Ideat ovat vapaita. Tekijänoikeus ja patentti on ajallisesti rajattu monopoli. (s.271)
• Kun omistetaan hyödyntämisfunktioita, mysteeristä eli abstraktista ei ole vaihtaminen vaan omistus itse. (s.296)
• Vaihtaminen on ihmisen yhteisöllisyydestä välttämättömästi johtuva taloudellinen toimi ja siihen välttämättä liittyy käsite vastuu. Lykkääväehtoinen vaihtaminen synnyttää toisen käsitteen, velvoitteen. (s.296)
• Kun omistus on hyödyntämisvalta (eli hallinta) ja sen pois vaihtaminen (eli myyminen) on siitä luopuminen, vuokra ei näytä sopivan siihen. Vuokraaminen on hyödyntämisvallan luovuttaminen määräajaksi. (s.297)
• Taloudellisessa toiminnassa syntyneiden ylijäämien hyödyntämiseksi syntyi velaksianto, rahan antaminen toiselle myöhempää palautusvelvoitetta vastaan, edestakainen valuutansiirto. Velaksiannon kohde on raha, siis laatu. (s.299)
• Antaminen on vastikkeeton luopuminen omistuksesta. (s.300)
• Omistuksen vaihdannassa on kaksi tointa: vaihtaminen ja lupaus. Vaihtaminen liittyy suoranaisesti omistukseen, vaihdetaan omistuksia. Lupaus liittyy vaihtamiseen, kun esimerkiksi luvataan taata kauppahintavelka. Omistukseen lupaus liittyy siis vain välillisesti. (s.339)
• Omistus on asiantila ja ihmisen asenne, jolla kummallakin on staattinen luonne. Omistukseen ei kuulu mitään, missä ihminen olisi aktiivisesti suhteessa toiseen. Maanviljelijä hyödyntää maata "itselleen". Vaihdanta on dynaaminen toimi, se on ihmisten välistä vuorovaikutusta. Ihminen tahtoo jotakin, jota hän ei voi tai halua saada aikaan itsekseen, ja siksi ryhtyy toimiin päästäkseen yhteisymmärrykseen ja toimiakseen yhdessä toisen kanssa. Asenne haluaa turvata, toimi pyrkii. Kysymyksessä ovat eri motiivit. (s.341)
• Vaihdantaa koskeva juridiikka, jota se käsittelee nimityksen kauppalaki alla, on eri tieteenala kuin esineoikeus, johon omistus kuuluu. Yhteistä apriorista piirrettä ei ole ja posterioriassa vaikuttavat eri vietit, halut eli pyrkimykset. Olisi viisasta jos nämä eriytettäisiin eri tieteenaloiksi ja yhdistettäisin sosiaalipsykologiaan ja psykososiologiaan. Omistusta käsittelevässä tieteessä olisi selvitettävä mitkä ihmisen ominaisuudet vaikuttavat omistamiseen ja miten. Vaihdantaa käsittelevässä tieteessä olisi vastaavasti selvitettävä siihen vaikuttavat ihmisen toiset ominaisuudet. (s.341)