Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia

Björn Wahlroosin teos Markkinat ja demokratia - loppu enemmistön tyrannialle sai kirjoittajansa tyylin mukaisesti julkaisuhetkellä huomiota kärkevillä ja provosoivilla heitoillaan. Lähes jokaisessa Wahlroosin haastattelussa hän sohaisi jotain muurahaispesää ja sai aikaan kriittisen kuhinan. Asioiden esiinnostamisen kannalta tapa on toimiva, mutta valitettavasti itse aihe ja syvällinen keskustelu sen ympärillä jäävät tällöin usein puutteelliseksi. Näin kävi loppujen lopuksi myös itse Wahlroosin kirjalle. Kirja kivitettiin julkaisun yhteydessä kärkkäällä kritiikillä ilman että juuri kukaan oli oikeasti ehtinyt tai viitsinyt kirjaa lukea. Syvälliset analyysit kirjan sisällöstä ja sen pohjalta käytävät keskustelut jäivät valitettavasti puuttumaan.

Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia - loppu enemmistön tyrannialle

Sääli, sillä Markkinat ja demokratia on loistava taloudellinen ja yhteiskunnallinen teos. Kirjan voi hyvin nostaa Suomen talouskirjallisuuden kärkikirjojen joukkoon, eikä se englanninkielisenä versiona kalpene yhtään myöskään kansainvälisissä kirjavertailuissa. Kirja on monen yllätykseksi sisällöltään syvällinen analyysi omistajuuden ja markkinatalouden historiallisesta kehityksestä vaiheittain alkuajoista nykypäivään. Tämä analyysi on loogisesti etenevä ja hyvin jäsennelty katsaus, jossa sekoitetaan sopivasti akateemista teoriaa ja käytännön liike-elämän ymmärrystä. Wahlroos nostaa perustellusti kaiken keskiöön omistusoikeuden, koska ilman sitä ei ole kapitalismia eikä demokratiaa. 

Omistajia ei tarvita, markkinat hoitavat

Kirjan kirjoittaja paljastuu ajattelultaan puhtaaksi finanssimieheksi eli pääomamarkkinoiden kautta asiaa tarkastelevaksi sijoittajaksi ja pankkiiriksi. Tämä ajattelu on useassa kohdin törmäyskurssilla omistaja-ajattelun kanssa. Wahlroos lähtee siitä, että johto hoitaa johtamisen ja markkinat valvonnan, eikä omistajia tarvita liiketoiminnassa. Näinhän rahoitusteoriassa ajatellaan. Tässä kohtaa huomaan olevani itse Wahlroosin kanssa eri linjoilla, sillä väitän että omistajalla on merkitystä eikä ole yhdentekevää kuka omistaa, mitä omistaa, miksi omistaa, miten omistaa ja milloin omistaa. 

Wahlroosin mukaan: "Osakkeenomistajien oletetaan pysyvän yhtiössä äänettöminä osakkaina. Nykyään puhutaan paljon perheyhtiöistä sekä vahvojen ja näkyvien omistajien tarpeellisuudesta, mutta osakkaiden ei ole koskaan oletettu osallistuvan aktiivisesti yhtiön johtamiseen. Ajatus oli ja on yhä se, että he luovuttavat yhtiön johtajille ja johdolle oikeutensa kohdentaa ja hoitaa pääomaa. Ellei muuta ole sovittu, osakkaat voivat asianomaisten jurisdiktioiden eli lakijärjestelmien säätämien osakeyhtiölakien tai yhtiöjärjestyksen asettamissa rajoissa äänestää osakkeillaan vuotuisissa yhtiökokouksissa. Lisäksi he voivat äänestää jaloillaan, jos ne ovat tyytymättömiä tulokseen tai muuten vakuuttuneet siitä, että he voivat saada parempaa tuottoa muualta. Siksi suurimmat ja laajapohjaisimmat yhtiöt ovat listanneet osakkeensa yhteen arvopaperipörssiin."

Yritystyypit omistajarakenteen mukaan

Wahlroosin mielestä on syytä erottaa ja tunnistaa vähintään kuusi omistajarakenteeltaan erilaista yritystyyppiä: 

1. yksityisen yrittäjän yhtiö, jota sen perustanut yrittäjä johtaa ja omistaa joskus muutaman vähemmistöosakkaan kanssa, 
2. myöhemmän sukupolven omistama sukuyhtiö, jolla on tuntuva määrä sukulaisuuden yhdistämiä osakkeenomistajia, 
3. valtion tai kunnan yhtiö, joka on alun perin perustettu tuottamaan julkista hyödykettä tai aloittamaan tuotanto teollisuudenalalla, jota pidettiin yksityisille sijoittajille liian riskialttiina, 
4. työntekijöiden omistama yhtiö, tavallisesti akateemisten ammattilaisten osakkuusyhtiö tai konkurssista nouseva yhtiö, jonka palkka- ja eläkevastuita on korvattu työntekijöille suunnatulla osakeannilla, 
5. tuottajaosuuskunta (kuten maataloudessa), kuluttajaosuuskunta tai keskinäinen yhtiö (kuten vakuutusalalla), 
6. pörssiin listattu osakeyhtiö. 

Osakeyhtiölaki ja vapaa lähtöoikeus turvaavat omistajien oikeudet

Wahlroosin mukaan kaikkien näiden yritysten "omistajilla" on yksi yhteinen huoli: varmistaa, että toimiva johto hoitaa tehtävänsä ja pyrkii sille asetettuihin tavoitteisiin mahdollisimman tehokkaasti, olivet ne mitä tahansa. Kahdessa oleellisessa kohdin yhtiöt kuitenkin eroavat. Ensimmäinen ja tärkein seikka on se, että eri yrityksissä yksittäisten "omistajien" intressit vaihtelevat huomattavasti. Esimerkiksi pörssiyhtiöissä ja yksityisessä osakkuusyhtiössä edut ovat useimmiten vahvasti yhtenäiset ja siten odotettavissa hyvin vähän konflikteja siitä, miten tavoitteet pitäisi saavuttaa. Muissa sen sijaan Wahlroos näkee etujen epäyhteneväisyyttä, joka johtaa ristiriitoihin ja politikointiin.

Wahlroosin mielestä lähes täydellinen yksimielisyys saavutetaan käytännössä kahdella mekanismilla: 1) osakeyhtiölaki, joka rajoittaa enemmistöäänestyksen käyttöä osakeyhtiöissä ja vaatii enemmistöä todistamaan, että se on johdonmukaisesti toiminut kaikkien osakkeenomistajien edun mukaisesti, ja 2) vapaa lähtöoikeus eli oikeus vetää pääomansa pois kohtuullisin ehdoin, jos on eri mieltä strategiasta tai yksittäisestä toimintasuunnasta. 

Perheyritykset eivät istu talousteoriaan

...Sitten on vielä yksi yritysryhmä, johon talousteorian vakio-olettamus ei Wahlroosin mukaan sovi ainakaan lyhyellä tähtäyksellä. Se koostuu yrittäjien ja sukujen omistamista yhtiöistä. Yrittäjän omistamissa yhtiöissä ongelmana eivät ole häilyvät tavoitteet eivätkä korkeat sosiaaliset motiivit, vaan yksinkertaisesti voitto- ja hyötyfunktion määritelmällinen punoutuminen toisiinsa. Kun ei ole muita osakkeenomistajia valvomassa voitto-osuuttaan, voi johtaa yhtiötä niin kuin haluaa, järjestää itselleen luontoisetuja tai jopa jatkaa sitkeästi tappiota tuottavan yksikön toimintaa vain siksi, että se sattuu olemaan harrastus. Kumma kyllä sama logiikka pätee usein myös sukuyrityksiin. Sukuyhtiöillä voi olla kymmeniä tai jopa satoja osakkeenomistajia, jotka kaikki ovat perustajan jälkeläisiä tai heidän puolisoitaan. Ei pitäisi olla mitään syytä, miksi ne eivät maksimoisi voittojaan. Todellisuus kuitenkin kumoaa usein tuon oletuksen. Perinteiden kunnioitus, tunnesiteet, nepotismi ja paternalismi saavat usein perheyhtiöt toimimaan hyvin eri tavoin ja myös tehottomammin kuin sijoittajien omistamat yhtiöt. 

Yrityksissä ei tarvita demokratiaa

Myös hallitustyöskentelyn suhteen olemme eri linjoilla, sillä Wahlroos näkee hallitukset lähinnä valvontaeliminä eikä yritykselle lisäarvoa tuottavina resursseina. Hänen mukaansa: "Pyrkimys kollegiaaliseen johtamiseen ei ole syynä siihen, miksi osakeyhtiöt valitsevat itselleen hallituksen eivätkä vain pääjohtajaa, sillä kollektiivinen johto ei toimi koskaan. Eivätkä osakeyhtiöt järjestä yhtiökokousta demokratian takia, sillä demokratiaa ei yhtiöissä tarvita. Hallitukset ja yhtiökokoukset ovat yksinkertaisesti ylläpitämässä kuria: Henry Hansmannin sanoin antamassa osakkaille "alkeellista suojaa vallassa olevien törkeältä opportunismilta". Tarvittaessa lisäsuojaa antavat tuomioistuimet. Hallituksia ei ole tarkoitettu johtamaan yhtiötä muuta kuin poikkeusoloissa. Ne ovat ensi sijassa valvonta- ja ohjausvälineitä."

Markkinatalous huomioi vähemmistöt

Wahlroos on selvästi vahvimmillaan käsitellessään talouden resurssien allokoitumista rahoitusteorian näkökulmasta. Sen sijaan heikommilla vesillä hän on käsitellessään poliittista päätöksentekojärjestelmää ja demokratiaa. Pääpointti on validi eli markkinatalous huomioi vähemmistöt paremmin kuin demokratia ja markkinatalouden etuna on vapaa oikeus äänestää jaloillaan eli poistua paikalta, jos asiat eivät miellytä. Tältä osin Wahlroosin malli lisäisi kansalaisten oikeutta valita asuinpaikkansa ja yhteisönsä pelkän yhdellä äänellä äänestämisen sijasta. 

Mieluisaa on huomata, että Wahlroos asemoi ajattelunsa usein Adam Smithiin, Milton Friedmaniin, Ayn Randiin, Ludwig von Misesiin ja Friedrich von Hayekiin eli myös omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini. Wahlroos selvästi tuntee sekä Itävaltalaisen että Chicagolaisen koulukunnan ja esittelee ajatuksiaan usein näiden koulukuntien oppien pohjalta. 

Talouskirjojen tuleva klassikko

Kirja on ehdottomasti suositeltava lukukokemus. Realismia on, että ilman vakavaa kiinnostusta taloushistoriaan, harva jaksaa lukea ensimmäisen puolikkaan analyysia omistusoikeuden ja yhtiörakenteen kehittymisestä. Itselleni se oli kuitenkin kirjan parasta antia. Kärkeviä mielipiteitä hakevien henkilöiden kannattaa lukea jatkossakin iltapäivälehtien haastatteluita, sillä itse kirjassa analyysia on paljon enemmän kuin provosointia. Ehkä provosoinnit olisi voinut jättää jopa kokonaan pois, nyt ne jäävät osin irrallisiksi asiayhteydestä ja vesittävät muuten laadukasta kerrontaa. Toivon, että kirja palaisi vielä keskusteluareenoille eikä sen perusteltu pääviesti tulisi teiltatuksi vain siksi, että sen esitti Björn Wahlroos. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava kirjallinen tuotos, yksi parhaista suomalaisen kirjoittajan kirjoittamista talouskirjoista ja toivottavasti tulevaisuudessa yksi Suomen talouskirjojen klassikoista. 

Poimintoja

• Jo Descartes totesi, että historiaa voi vaivoin pitää tieteenä eikä ainakaan eksaktina tieteenä. 
• Taloudellinen riippumattomuus, etuoikeus olla niin vauras, että pystyy ylläpitämään elämäntapansa myös vastoinkäymisten kohdatessa, ja etuoikeus luoda vastaava asema myös tuleville sukupolville on aina ollut välttämätön ehto pitää kuninkaan, valtion tai diktaattorin valta kurissa. Von Misesiä lainatakseni: "Yksityisomaisuus luo yksilölle elinpiirin, jossa hän on vapaa valtiosta. Se määrää rajat autoritaarisen tahdon toiminnalle. Se sallii muiden mahtien nousta poliittisen vallan rinnalle ja sitä vastaan. ...Se on maaperä, jossa vapauden siemeniä ravitaan ja jossa ovat yksilön autonomian ja loppujen lopuksi kaiken henkisen ja aineellisen edistyksen juuret".
• Melkein jo kirjoitetun historian ajan merkittävää varallisuutta on voinut varastoida vain maaomaisuuteen, koska teollisuutta, osakemarkkinoita ja arvokasta henkistä pääomaa ei ole ollut olemassa. Niinpä ei ole sattuma, että englannin kielessä sama sana, title, tarkoittaa sekä omistajuutta todistavaa asiakirjaa että asemaa tai sosiaalista statusta osoittavaa arvoa, joka usein liittyy kyseiseen maaomistukseen. 
• Tarkasti määritelty ja voimassa pidetty omistusoikeus on ollut paras pohja rakentaa ihmisyhteisöä. Ilman sitä ei ole juuri muuta mahtia kuin väkivalta. Markkinat ja demokratia eivät kukoista siellä, missä ei ole omistajia pitämässä järjestystä; suojelemassa itseään, sukulaisiaan, vuokralaisiaan ja naapureitaan kaikenlaiselta väkivallalta vakavista kiukunpurkauksista poliittiseen peloitteluun ja suunnitelmalliseen kansanmurhaan. 
• "Omaisuuden luovuttamattomuuden ja loukkaamattomuuden periaate on kaikkialla maailmassa ja kaikilla sosiaalisen kehityksen tasoilla kansan hyvinvoinnin ja yhteiskunnan edistymisen kulmakivi. Se on valtion perusta, jota ilman sen olemassaoloa ei voi kuvitella". - Ivan Goremykin
• Kohtuullisesti toimivilla markkinoilla resurssien taloudellinen kohdentuminen ei riipu omistusoikeuden jakautumisesta. 
• Jopa epätäsmällisesti määritetty tai valtion omistusoikeus on todennäköisesti parempi kuin ei omistusoikeutta lainkaan. 
• Jos omistusoikeus puuttuu, ei ole edellytyksiä vakaalle hallitsemiselle eikä demokratialle, mutta ei liioin pohjaa markkinataloudelle. Markkinat eivät voi toimia ilman omistusoikeutta. Omistusoikeuteen kuuluva valta ostaa ja myydä on markkinatalouden ydin; ilman sitä ei ole markkinoita. Mertemme sadon tai puhtaan ilman liikakulutus ei johdu kapitalismista - vaikka sen ovat saattaneet aiheuttaa henkilöt, jotka kutsuvat itseään "kapitalisteiksi" - vaan kapitalismin puuttumisesta. Kunhan joku vain omistaisi luonnonvarat, olkoon se joku sitten joukko ihmisiä, rantavaltioita tai YK:n lupakirjan saaneita hyväntekeväisyysinstituutioita, tämä taho voisi sitten seurata kulutusta ja kehittää huutokaupan tai jonkun muun menettelyn, joka antaisi luonnonvaralle sen kysynnän ja tarjonnan tasapainoa vastaavan hinnan. Niin on hitaasti alkanut tapahtua, kun on alettu ostaa ja myydä sekä oikeuksia puhtaaseen ilmaan (tai pikemminkin päästöihin) että kalastuslupia maailman valtameriin. 
• Historioitsijat eivät yleensä ole piitanneet taloudellisen ajattelun vaikutuksesta yhteiskunnalliseen kehitykseen. He ovat kyllä myöntäneet Adam Smithille lisänimen "taloustieteen isä", mutta ovat jättäneet hänet pois suurten valistusfilosofien pöydästä. Lisäksi he ovat aivan viime aikoihin asti sysänneet syrjään sellaiset ajattelijat kuin Anders Chydeniuksen, Thomas Malthusin, Friedrich von Hayekin tai oman aikamme Milton Friedmanin. 
• Talouden keksinnöt kuuluvat tästä huolimatta historian merkittävimpiin muutosvoimiin. Niistä kolme tärkeintä ovat kronologisessa järjestyksessä raha, luotto ja yhtiö. Pääomasijoittaminen, riskisijoitusrahastot tai jopa luottoriskijohdannaiset (CDS) saattavat aikanaan osoittautua neljänneksi, vaikka rehellisyyden nimissä luulen, että se paikka on jo varattu internetille, sen verkkomyymälöille ja -huutokaupoille. 
• Alkeisoppikirjoissa raha määritellään tavallisesti (1) laskentayksiköksi, (2) vaihdon välineeksi ja (3) arvon varastoksi. 
• Olipa nykyraha sitten seteleitä tai talletuksia, se eroaa hopea- ja kultakolikoista siinä, että sen nimellisarvo on huomattavasti suurempi kuin sen paperin arvo, jolle se on painettu. Niinpä rahan markkina-arvo ei enää riipu itse välineestä vaan (1) liikkeeseenlaskijan luottokelpoisuudesta ja (2) liikkeessä olevan rahamäärän suhteesta kaikkien maksutapahtumien kokonaismäärään, mikä luo puitteet rahan liikatarjonnalle ja inflaatiolle. 
• Superlikviditeetillä on kuitenkin hintansa. Koska paperisella (tai sähköisellä) rahalla, päinvastoin kuin vaihtoesineillä, ei ole luontaista arvoa, vaan se on pelkkä saatava joltakin kolmannelta osapuolelta, yhtälöön hivuttautuu uusi elementti - luottoriski. 
• Keskuspankkitoiminnan tulo toi näyttämölle tasokkaiden liikkeenlaskijoiden setelit ja synnytti Greshamin lain "huono raha syrjäyttää aina hyvän rahan". 
• Luottamus on välttämätöntä, koska vakaat rahaolot ovat edellytys maksuajan myöntämiselle. Luotto puolestaan on markkinatalouden polttoainetta. Sen kasvu kertoo investointien, kulutuksen ja talouden kasvusta - se itse asiassa ruokkii niitä - mutta luoton supistuminen on taantuman merkki ja sen aiheuttaja. 
• Luotto on kapitalistiselle taloudelle kaikki kaikessa. Sen avulla resursseja siirretään enemmän pääomia kuin ideoita omistavilta niille, joilla puolestaan on enemmän ideoita kuin pääomia. Ilman luoton ja viime kädessä kehittyneemmän ja riskialttiimman pikkuveljen oman pääoman markkinoita ei rahavaroja voida siirtää tehokkaasti sinne, missä ne tuottavat pienimmällä riskillä parhaiten. Tästä tietenkin seuraisi, että varakkaat, mutta mielikuvituksettomat henkilöt eivät pääsisi hyötymään matalatuottoisista investoinneistaan, kuten maasta. Suuret keksinnöt jäisivät taas rahoituksen puutteessa ikiajoiksi piirrustuslaudalle. 
• Koska luoton saatavuus on avaintekijä, kokonaistuotanto määrää kaikkea taloudellista toimeliaisuutta. Kun lisäksi kestokulutushyödykkeet, ja joskus myös kertakäyttötavarat, ostetaan nykytaloudessa luotolla, kokonaiskulutuksestakin tulee luoton saatavuuden funktio. 
• Termi inflaatio (inflation = laajentuminen, täyttö) ei tule nousseista hinnoista, vaan rahan tarjonnan paisuttamisesta. Tämä kertoo siitä, miten kieli heijastaa usein alkuperäistä syysuhdetta, jota hämärä järjenjuoksu on sittemmin vääristänyt. 
• "Arvopaperistetuista" ja usein päiväämättömistä luotoista oli vain lyhyt matka yksinkertaisimpaan osakeyhtiöön. Luotto oli jo luonut äänettömän eli nuoremman yhtiömiehen kulttuurin. Hänellä oli pienempi riski ja taattu tuotto, joka ohitti saamisjärjestyksessä yhtiökumppanien voitot. Määrätyn koron lisäksi hän ei kuitenkaan saanut muuta osuutta jäännösvoitosta. Tästä oli enää lyhyt askel osakkeisiin ja osakemarkkinoihin; osake on vain ikuinen velkakirja ilman taattua vuotuista tuottoa, mutta siihen kuuluu jäännösoikeus tuloon ja pääomaan. 
• Osakkeenomistajien oletetaan pysyvän yhtiössä äänettöminä osakkaina. Nykyään puhutaan paljon perheyhtiöistä sekä vahvojen ja näkyvien omistajien tarpeellisuudesta, mutta osakkaiden ei ole koskaan oletettu osallistuvan aktiivisesti yhtiön johtamiseen. Ajatus oli ja on yhä se, että he luovuttavat yhtiön johtajille ja johdolle oikeutensa kohdentaa ja hoitaa pääomaa. Ellei muuta ole sovittu, osakkaat voivat asianomaisten jurisdiktioiden eli lakijärjestelmien säätämien osakeyhtiölakien tai yhtiöjärjestyksen asettamissa rajoissa äänestää osakkeillaan vuotuisissa yhtiökokouksissa. Lisäksi he voivat äänestää jaloillaan, jos ne ovat tyytymättömiä tulokseen tai muuten vakuuttuneet siitä, että he voivat saada parempaa tuottoa muualta. Siksi suurimmat ja laajapohjaisimmat yhtiöt ovat listanneet osakkeensa yhteen arvopaperipörssiin. 
• Johdon rajoittamaton vastuu liiketoiminnan asianmukaisesta johtamisesta sekä osakkeenomistajan rajallinen velkavastuu ratkaisevat päämies-edustaja-ongelman yhtiössä, jossa on ulkopuolisia sijoittajia. 
• Kun erot henkilöiden tuottavuudessa ja osakkuudessa kasvoivat räikeiksi, omistusosuuksiin alkoi kohdistua paineita ja syntyi tarve erottaa pääoma työpanoksesta. 
• Pelkkä pääoma ei saa liiketoimintaa menestymään. Yhtiön johtamisen on perustuttava päätösvallan delegointiin ja siihen liittyvään toimivallan vahvaan keskittämiseen, tiukkoihin toimintasääntöihin, ammattimaiseen valvontaan ja viime kädessä luottamukseen, jonka rikkomisella on oltava vakavat seuraumukset. 
• Päämies-edustaja-ongelman varsinainen ongelma on seuraava: Mikä vähimmäismäärä tietoa, vaikutusvaltaa ja edustusta riittää vakuuttamaan sijoittajan uskomaan varansa yhtiölle? Tai vastaavasti potentiaalisen osakkeenomistajan näkökulmasta: Mikä vähimmäisyhdistelmä porkkanoita (taloudellisia kannustimia) ja keppejä (sanktioita huonosta toiminnasta tai ammatillisesta epäpätevyydestä) varmistaa, että johto toteuttaa sijoittajan tavoitteita?
• Osakkailla ja yhtiön johdolla on oltava lähes täysin yhdenmukaiset intressit ja päämäärät. Osakeyhtiö ei voi olla hyväntekeväisyyslaitos eikä pelkästään johdon rikastuttamisväline. ... Yhtiö voi ajaa vain niiden taloudellisia etuja, jotka ovat sijoittaneet siihen. Johtajien ainoa velvollisuus on kaikin laillisin keinoin maksimoida osakkeenomistajien sijoittaman pääoman arvo ja samalla varmistaa, että velkojille voidaan maksaa takaisin heidän rahansa. 
• Osakkeenomistajia on kohdeltava tasa-arvoisina (equals). Siitä johtuu omasta pääomasta englannin kielessä käytetty sana equity, joka tarkoittaa samanarvoisuutta, yhdenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. 
• Itse asiassa - ainakin teoriassa - enemmistöllä ei ole oikeastaan suurta merkitystä yhtiössä. Koska yhtiön pitäisi tavoitella yksinomaan voittoa - ja kaiken kukkuraksi mahdollisimman hyvää voittoa - eroaville näkemyksille ja prioriteeteille ei jää paljon pelivaraa: suotuisimman ratkaisun on voitettava. Näin ei kenties aina käy todellisuudessa markkinoiden ja epävarman tulevaisuuden maailmassa. Periaate selittää kuitenkin pitkälti yritysten hallitusten äänestysten harvinaisuuden verrattuna esimerkiksi parlamentteihin tai kaupunginvaltuustoihin. 
• Koskaan ei ollut tarkoitus, että suuryhtiöistä tulisi kaikkivoipia valtakunnallisia muunnelmia 1800-luvun lopun ruukkikaupungeista, joissa yhtiö omisti kaiken tehtaasta kauppaan ja työntekijöiden vuokra-asuntoihin asti. Suuryhtiön tarkoitus oli yksinkertaisesti pitää mahdollisimman hyvää huolta sijoittajiensa pääomasta, rakentaa suuria ja tuottavia liikeyrityksiä ja jättää muille hyväntekeväisyyden, joista osakkeenomistajat eivät kenties olleet yhtä mieltä. 
• Olipa poliittinen reaktio mikä tahansa, suorat pääomasijoitukset ovat tulleet jäädäkseen. Ne ovat antaneet lisää puhtia pörssiyhtiöille ja osakemarkkinoille tarjoamalla osakkeenomistajille vaihtoehdon; jos johto on liian laiska tai epäpätevä tuottamaan yhtiölle täyttä arvoa, tai jos osakemarkkinat eivät jostain syystä anna arvoa sen ponnisteluille, yhtiö voidaan aina ostaa pois. Pääomasijoitukset ovat tuoneet kapitalismiin uudenlaisen johtamisen, joka nojaa enemmän hierarkiaan - eikä "demokraattiseen" valvontaan senkään vertaa kuin perinteinen osakeyhtiö. 
• Ellei lukuunoteta muutamaa Adam Smithin, Hamiltonin ja Voltairen kaltaista kaukokatseista miestä, vapaan markkinatalouden arvostus on melko uutta. Hyväpalkkaista omaisuudenhoitajaa, arvopaperivälittäjää ja meklaria - puhumattakaan pääomasijoittajasta tai hedge-rahaston hoitajasta - kunnioitetaan ammatinharjoittajana yhä paljon vähemmän kuin opettajaa, historiantutkijaa, professoria tai tuomaria. 
• Ylijäämäviljan markkinoinnin hinta on käänteisessä suhteessa väestöntiheyteen. Mitä suurempi määrä kuluttajia on neliökilometrillä, sitä todennäköisempää on jonkinlainen työnjako ja sitä lyheympi on matka, jolla viljelijä löytää riittävästi kuluttajia ylijäämälleen. Ja mitä suurempi on väestöntiheys, sitä todennäköisemmin syntyy markkinapaikka, joka laskee kaupankäyntikustannuksia edelleen. Näin yksinkertainen peruste voi osaksi selittää maatalouden rakennetta 1700-luvun Euroopassa. Se voi selittää myös suhtautumista markkinoihin, kaupankäyntiin ja viime kädessä koko kapitalismiin. 
• Mihin teollisen vallankumouksen dramaattinen muutos perustui? Ensin oli maatalouden tuottavuuden noustava, jotta alalta olisi vapautunut työvoimaa teollisuuteen. Sitten oli ruoantuotannon kasvettava, jotta voitiin ruokkia pienteollisuuden ja kaupan ympärille kehittyneiden kaupunkien väestönkasvu. Teollistuminen tarvitsikin täydennyksekseen jonkinmoisen maatalousmullistuksen, jottei siltä olisi loppunut puhti. Niinpä teollinen vallankumous tulisi oikeastaan ristiä uudelleen tuottavuusräjähdykseksi. 
• Landes esittää tuottavuuden nousun syyksi kolme "periaatetta: (1) ihmisen taitojen ja työn korvaaminen nopeilla, säännöllisillä, tarkoilla ja väsymättömillä koneilla, (2) elävien voimalähteiden korvaaminen elottomilla; varsinkin sellaisten koneiden keskiminen, joilla lämpö  muutettiin työksi ja siten avattiin melkein rajaton energianlähde, ja (3) uusien ja paljon runsaampien raaka-aineiden käyttö, varsinkin kasvi- ja eläinraaka-aineiden korvaaminen mineraali- ja lopulta keinoaineilla".
• Teollinen vallankumous merkitsi ennen kaikkea työtä tekevän ihmisen vapautumista orjuudesta sekä käytännössä että teoriassa. Ihmisen kekseliäisyyden mahtavat voimat vapautuivat vähitellen kaikkien hyödyksi, kun ihminen pääsi vapaaksi feodalismin kahleista. Se salli hänen tehdä työtä itsensä hyväksi joskus yrittäjänä, mutta useammin jonkun toisen palveluksessa ja saada palkkaan aikaansaannoksensa mukaan eikä vain minimitoimeentuloa. Teollistuminen oli porvariston voitto aristokratiasta sekä markkinoiden voitto esivallasta ja sääntelystä. Ennen kaikkea se oli työnjaon voitto ammattikunnista, luokkaetuoikeuksista ja muista vanhentuneista käytännöistä. Von Misesin sanoin vapaa työvoima "luo enemmän vaurautta kaikille kuin orjatyövoima tuotti aikoinaan isännilleen".
• Tavaroiden hinnan arvoituksellisen määräytymisen ratkaisuksi Marx esittää yksinkertaisesti työmäärää, joka on mennyt niiden tuottamiseen: "...työ on arvon lähde. Tuotteiden vaihtoarvon määrää niiden tuottamisen vaatima työaika. Hinta on tuotteen vaihtoarvon rahallinen ilmaus". Tässä on Marxin taloustiede pähkinänkuoressa. 
• Markkinoilla emme enää tarkoita vain kysynnän ja tarjonnan kohtaamispaikkoja. Markkinatalous on järjestelmä, jossa tuotteen tai palvelun hinta ("hintamekanismi") tasapainottaa kysynnän ja tarjonnan. Lisäksi markkinoilla on ainakin neljä muuta olennaista tehtävää taloudellisen toimeliaisuuden organisoimisessa. Ensinnäkin ne välittävät (jotkut sanoisivat organisoivat tai jopa synnyttävät) informaatiota. Toiseksi ne tuottavat kannustimia omaksua mahdollisimman edullisia tuotanto- ja tiedonvälitysmenetelmiä ja varmistavat siten niukoille resursseille mahdollisimman hyvän tuoton. Kolmanneksi ne määräävät, kuinka paljon kukin saa kokonaistuotteesta eli tulonjaon. Neljänneksi ne tarjoavat yhteiskunnalle tavan mitata laatua, liittyköön se sitten tavalliseen tuotteeseen, huipputekniikkaan tai jopa arvotaiteeseen. 
• Markkinat ovat erittäin tehokkaita tiedonvälittäjiä, sillä ne eivät käytännöllisesti katsoen haaskaa hetkeäkään epäolennaisen tai turhan tiedon välittämiseen. Siksikö niin moni sivistynyt ja hyvin koulutettu, kulttuuri- ja humanistitaustainen henkilö pitää markkinoiden yksinkertaisuutta (ja tehokkutta) niin vastenmielisenä? Markkinat eivät tarjoa osanottajille argumentteja, ne eivät päättele eivätkä osoita syytä eivätkä seurausta. Ne eivät ota huomioon vaihtoehtoisia hypoteeseja tai kilpailevia selityksiä tai tulkintoja. Siten ne voi helposti käsittää väärin eräänlaisen pseudointellektuellin terrorin kaikkivoipaisiksi välineiksi. Taiteen ja kirjallisuuden, antropologian ja kulttuurihistorian kiehtoviin, päivällispöydissä jopa välttämättömiin moniselitteisyyksiin tottuneen on vaikea ymmärtää kaiken oleellisen informaation sisältyvän yhteen ainoaan lukuun, hintaan. He pitävät tätä älyllisesti loukkaavana. 
• Arvopaperikaupan matalien kaupanteko- ja logistiikkakustannusten takia rahoitusmarkkinat ovat tehokkaimmat markkinat ainakin tasapainon löytämisen vaatimalla ajalla ja vaivalla mitattuna. Niillä välitetään enemmän informaatiota ja sovitaan enemmän kauppoja pienemmin kaupantekokustannuksin kuin millään muilla markkinoilla. Laskiessaan vapaan kaupankäynnin kuluja tehokkaat markkinat lisäävät resurssien optimaalisen allokaation eli ihanteellisen jakamisen todennäköisyyttä. 
• Finanssimarkkinoilla käydään kauppaa pääomasta, mutta viime kädessä vaihdannan kohteena on riski tai oikeastaan epävarmuus. Tavaramarkkinat pyrkivät saattamaan tietyn tavaran sitä eniten arvostavan kuluttajan käsiin. Samalla tavalla finanssimarkkinat pyrkivät siirtämään riskiä niille, joilla on sen ottamiseen parhaat edellytykset: sijoittajille, jotka parhaiten pystyvät hajauttamaan riskin tai ovat vähiten taipuvaisia karttamaan sitä. 
• Mitä korkeampi on riskin markkinahinta, sitä korkeammat ovat uuden sijoituksen pääoman kulut. Ja sitä vähemmän tehdään uusia sijoituksia. Mitä vähemmän puolestaan sijoitetaan, sitä vähemmän on teknologista uudistumista ja sitä hitaampaa on talouden kasvu. 
• Rahamarkkinat eivät ole "musta aukko" eivätkä en vie resursseja pois "tuottavimmista sijoituksista". Finanssimarkkinat ovat pikemminkin kanava, jonka kautta pääoma virtaa alalta toiselle etsiessään jatkuvasti mahdollisimman hyvää tuottoa ja matalaa riskiä. Taloudellisen menestyksen tärkeimpiä tekijöitä on se, miten hyvin ja edullisesti tämä kanava toimii. 
• Hintamekanismi on todennäköisesti myös kestävän kehityksen paras tae. 
• Vaikka se saattaa tuntua oudolta varsinkin niistä, jotka ovat ikänsä harrastaneet "ei-kaupallista" taidetta ja kulttuuria, hintamekanismi on todellisuudessa myös ainoa tapa määritellä laatua. Tämä pätee riippumatta siitä, puhummeko modernista taideteoksesta, teknisestä laitteesta tai vaikka ravintolan palvelusta. 
• Ellei asiakas voi paljastaa mieltymystään ilmaisemalla maksuhaluaan, laadun tuottaminen jää aina kannattamattomaksi. 
• Oikeat julkishyödykkeet ovat jakamattomia, jolloin uuden kuluttajan lisäys ei maksa juuri mitään. Esimerkkejä ovat maanpuolustus, yleinen järjestys (eivät pelkät voimakeinot, vaan sopimusyhteiskunnan koko oikeusjärjestelmä) sekä - hiukan epäillen - palokuntien ja vastaavien laitosten ylläpitämä yleinen turvallisuus. Edes innokkain Chicagon koulukunnan kannattaja ei kykenisi keksimään markkinamekanismia, joka optimoisi aitojen julkisten hyödykkeiden tarjonnan ja suunnittelisi niiden rakenteen lyhyellä tähtäyksellä. 
• Ajatus yksityisestä keskuspankista on kiinnostava, mutta todennäköisesti se ei toimisi. 
• Jopa "puhtaan" markkinatalouden synnyttämään tulonjakoon sisältyy uudelleenjakoa eräänlaisena korvauksena huono-osaisimpien pysymisestä mukana. 
• Tulojen uudelleenjaon mekanismit vääristävät aina kannustimia: sosiaaliturva pienentää säästöjä, työttömyysvakuutus pidentää työttömyysaikoja ja verotus vähentää työntekoa.
• Markkinoilla ihmiset tekevät vain omia valintojaan. Niinpä markkinoilla on vaaleihin verrattuna se houkutteleva ominaisuus, etteivät ne vaadi vähemmistöjä taipumaan enemmistön tahtoon. Tämä tekee markkinoista eettisesti vähemmän kiistanalaiset. Markkinoilla vähemmistöjen jäsenet saavat vapaasti valita myös muun kuin kansanäänestyksessä voittaneen vaihtoehdon. Markkinat ovat siksi enemmistövaaleja parempi allokointitapa, mutta vain, jos tulonjaosta ei tarvitse piitata tai siitä voidaan päättää muuten. 
• Enemmistövallan ensimmäinen ja yleinen ongelma on se, että se vaikuttaa julkisten investointien kustannus-hyöty-suhteeseen. Buchanan ja Tullock osoittivat perusteellisesti, että demokratia investoi liikaa julkisiin palveluihin. 
• Verot ovat yhteiskuntaluokkien välisen tulojen uudelleenjaon tärkein väline, mutta runsaat ja lakisääteiset eläkkeet ja terveydenhuoltojärjestelmät niihin liittyvine julkisine menoineen määräävät sukupolvien välistä tulonjakoa eniten. Kaiken lisäksi niitä rahoitetaan yleensä julkisella velalla eikä pakollisilla maksuilla tai veroilla. 
• Miksi alaikäisten vanhemmat eivät saisi vastapainoksi äänestää lastensa puolesta? Tai miksi keski-ikäisillä, joilla on vielä monta vuotta edessään, ei saisi olla enemmän ääntä kuin vanhuksilla, joilla ei todennäköisesti ole tulevaisuutta edessään kuin muutama vuosi? ... Miksi äänestäjille ei anneta enemmän kuin yksi ääni vaaleissa, joissa on useita ehdokkaita? Jos äänestäjä saa rastittaa useiden ehdokkaiden ruutuja, hän saa tilaisuuden osoittaa "hyväksyvänsä" nuo ehdokkaat. ... Monimutkaisempi versio samasta ajatuksesta on antaa jokaiselle äänestäjälle kaksi ääntä, yksi puolesta ja yksi vastaan. Korkeimman nettoäänimäärän saanut valitaan suoraan, tai järjestetään uusintavaali kahden eniten nettoääniä saaneen kesken. 
• Ääritapauksissa - esimerkiksi Pohjoismaissa - äänestäjien yksinkertainen enemmistö voi saada elantonsa julkiselta sektorilta tai on siitä muuten riippuvainen. 
• Korruption voi määritellä yksinkertaisesti niin, että korkeammat julkiset kustannukset korvataan alemmilla yksityisillä kustannuksilla. 
• Yksinkertaisena enemmistövaltana, demokratialla on taipumus paisuttaa julkista sektoria, kun suosikkihankkeiden rajakustannuksia alennetaan pakottamalla niistä hyötymätön vähemmistö jakamaan kulut. Eli maksamaan veroja sellaisesta, josta ne eivät itse hyödy. 
• Jos markkinat ovat ylivoimainen tapa välittää informaatiota ja tahdostaa kysyntä tarjontaan, miksi ne eivät tekisi yhtiöistä aikansa eläneitä? Selitys on yksinkertainen: Koska markkinoiden pyörittäminen on kallista, yhtiöitä syntyy silloin ja siellä, missä ne kykenevät hoitamaan tehokkaammin tehtävät, jotka muuten olisi jätetty markkinoille. Oliver Williamsonin sanoin: "Asiaan on tietenkin vaikuttanut monta tekijää, mutta nykyaikaisen osakeyhtiön on nähtävä syntyneen organisatiorisista innovaatioista, joilla on haluttu säästää ja jotka myös ovat säästäneet transaktiokustannuksia". 
• Monilla aloilla on yrityksiä, joiden omistajat eivät ole ollenkaan sijoittajia eivätkä siksi maksimoi voittoaan. Työntekijöiden omistamilla yhtiöillä on ollut elintärkeä osa akateemisissa ammateissa: asianajossa, tilintarkastuksessa, investointipankeissa, arkkitehdeillä ja lääkäreillä. Monet laki-, arkkitehtuuri-, ja tilintarkastusyhtiöt ovat yhä yksittäisiä osakasyhtiöitä. Tuottajaosuuskunnat ovat yleisiä perusmaataloustuotteiden markkinoilla, ja monissa Euroopan maissa on kuluttajien omistamia yhtiöitä sähköntuotannossa ja -jakelussa samoin kuin vähittäiskaupassa. Keskinäisyys on yleistä myös rahoitussektorilla, missä säästö- ja osuuspankit sekä keskinäiset vakuutusyhtiöt tarjoavat edelleen merkittävän osan kaikista vähittäispalveluista. ... Euroopassa ja varsinkin entisissä sosialistimaissa on kukoistanut laaja kirjo valtionyhtiöitä. Joskus ne ovat tuottaneet voittoa, mutta useimmiten niiden toiminnalla on ollut sekavat ja ajoittain huonosti määritellyt tavoitteet.
• Corporate governance-keskustelu keskittyy käytännöllisesti katsoen kokonaan osakkeenomistajien vaikutusvallan kasvattamiseen yhtiössä ja sivuuttaa valitettavasti tärkeän kysymyksen siitä, miten helppoa on tulo ja lähtö pörssiyhtiöstä. 
• Reippaasti alle 50% osakkeista riittää useimpien yhtiöiden hallitsemiseen. Osakeyhtiöitä ei ole kerta kaikkiaan suunniteltu hallittavaksi "demokratialla".
• Perheyritykset suoriutuvat yleensä huonommin kuin vastaavat pörssiyhtiöt, jotka puolestaan häviävät tehokkuudessa tiukasti hallituille, esimerkiksi yksityisten pääomasijoittajien omistamille yrityksille. 
• Vaativuus ja yhtenäiset intressit ovat tehneet hyvin johdetuista yksityisistä pääomasijoitusyhtiöistä erittäin tuottoisia. Vain siellä, missä suurtuotannon edut ovat merkittävät eikä kilpailu ole ankaraa, suuret pörssiyhtiöt ovat pystyneet samaan. 
• Valtioista ja kansakunnista poiketen yhtiöt kilpailevat omistajistaan/sijoittajistaan tarjoamalla heille houkuttelevia strategioita ja liiketoimintasuunnitelmia. Yhtiöt eivät kuitenkaan tarjoa tilaisuutta vaikuttaa suunnitelmiin, vaan luottavat vaihtoehtonsa kilpailukykyyn markkinoilla ja tarjoavat sijoittajille yksinkertaisesti tilaisuuden liittyä samanmielisten osakkeenomistajien ryhmään lyömään vetoa "sijoitustarinan" puolesta. 
• Useimmat sijoittatajat eivät piittaa vähääkään puhevallasta. Niin kauan kuin yhtiö lunastaa lupauksensa heillä on parempaakin tekemistä kuin istua yhtiökokouksissa. 
• Kuten Milton Friedman huomauttaa, käsite "demokraattinen sosialismi" on harhaanjohtava: demokratia voi toimia ja menestyä vain kilpailevan kapitalismin ja avointen markkinoiden vapaasti vallitessa. 
• "Ellei voi äänestää jaloillaan, ainoa tapa turvata sijoituksensa on juonitella" - Bengt Holmström
• Ei ole perustavampaa oikeutta - ei ihmiselle eikä pääomalle - kuin oikeus äänestää jaloillaan: jättää taakseen sorto - olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa. Vapauden esitaistelijoiden on korotettava äänensä kaikkialla, missä tätä oikeutta loukkaavat rajojaan mustasukkaisesti vartioivat hallitukset tai tulojaan suojelevat hyvinvointivaltiot. Heidän ääntään on kuultava - ei puolustaaksemme etuoikeutettujen valinnanvapautta - vaan turvataksemme valtioiden, yhtiöiden ja yksilöiden välisen kilpailun, joka on vapauden ja edistyksen ylivertainen takaaja kaikkialla.