Sananvastuu

Viime päivinä on perustellusti ollut kiitettävän paljon puolustajia sananvapaudella. Hyvä näin. Charlie Hebdon terroritapaus on vastenmielinen ja tuomittava teko piste. Kaiken tämän keskellä olen kuitenkin etsinyt analyyseista yhtä käsitettä. Sananvastuu. Responsibility of Speech. Vapaus ja vastuu kun on perinteisesti liitetty tiiviisti toisiinsa. 

Kunnia sananvapaudelle ja sen puolesta menehtyneille

Heti alkuun on syytä todeta, että olen kaikkien sananvapauden puolustajien kanssa samaa mieltä, eikä tarkoitukseni ole kyseenalaistaa lainkaan tämän perusoikeuden puolustajia. Päinvastoin. Samoin on syytä myös tehdä selväksi, että tuomitsen totaalisesti toteutetun törkeän terroriteon. Kun kuitenkin tapahtunutta halutaan analyyttisesti tarkastella, on kenties tarpeen pysähtyä myös pohtimaan sitä, mitä sananvapaus oikeastaan tarkoittaa ja miten se ilmenee eri tilanteissa käytännössä. Sananvapaus kun on helposti käsite, jota kukaan ei vastusta, mutta sen erilaiset sovellukset käytännössä saavatkin jo aikaan erilaisia arvovalintoja. 

Sananvapaus ja sananvastuu

Jos lähtee liikkeelle klassisen liberalismin vapauden perusajatuksesta niin ihminen on vapaa tekemään mitä tahansa, kunhan ei loukkaa toisia. Tähän on hyvä peilata myös sananvapauden perimmäistä luonnetta. Onko nimittäin niin, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että ihminen on vapaa sanomaan mitä tahansa vai päteekö myös toisten vapauksien kunnioittaminen sananvapauteen eli ihminen on vapaa sanomaan mitä tahansa, kunhan ei loukkaa toisia? Näillä kahdella kun on eroa. 

Sananvapautta on oikeus ilmaista mielipiteensä vapaasti ja vapaus olla tulematta tuomituksi mielipiteensä takia. Kuten hyvin todetaan, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä ja sen ilmaisemiseen, ja vaikka kaikki muut olisivat yhtä vastaan, on muiden tehtävänä kunnioittaa tämän yksilön oikeutta mielipiteeseensä. Tämä on tärkeä perusta ja tästä varmasti vallitsee laaja yhteisymmärrys. 

Jokaisen sanan sanoo aina yksilö

Sananvapauteen kuuluu oikeus sanoa mitä tahansa, missä tahansa ja mistä tahansa. On myös muistettava, että jokaisen sanan sanoo aina yksilö. Sananvapaus on siis ennen kaikkea yksilön oikeus. Mutta onko olemassa vapautta ilman vastuuta? Seuraako vapaudesta vääjäämättä myös vastuu? Siis sananvapaudesta sananvastuu? Onko yksilöllä ainoastaan henkilökohtainen oikeus puhua mitä tahansa vai onko hänellä myös henkilökohtainen vastuu sanoistaan? Olen pohtinut itse asiaa kolmen käytännön ympäristön kannalta: 

• Nakkikioski: Soitat nakkikioskilla aamuyöllä muille suutasi, haukut ja solvaat heitä, ja lopulta joku ärsyyntyy ja vetää sinua turpaan. Väkivalta on ilman muuta tuomittava teko. Voidaan kuitenkin kysyä, oletko vain käyttänyt sananvapauden oikeutta sanoa mitä sylki suuhun tuo ja tilanteesta provosoitunut on ainoa juridisesti ja moraalisesti syyllinen?
• Jääkiekkokaukalo: Olet kaukalon ärsyttäjä. Soitat suutasi ja teet koko ajan pikkukoiruuksia ärsyttääksesi vastustajia. Se on sinun roolisi. Lopulta joudut kovan kohtelun kohteeksi, joko taklauksen tai tappelun. Onko vain malttinsa menettänyt tässä tapauksessa se joka toimii väärin? Vai onko niin, että on oma tiedostettu valintasi, että jos pelaat ja käyttäydyt tietyllä tavalla eli muita ärsyttäen, niin vääjäämättä altistat itsesi vastaiskuille, muodossa tai toisessa? Jääkiekon yhteydessähän on käyty keskustelua kostosta ja omasta koodistosta. Onko se oikein?
• Koulu: Olet koulukiusaaja. Haukut ja solvaat rajattomasti heikompiasi. Teet henkistä väkivaltaa muille. Aiheutat sanoillasi tunnekärsimystä, pahimmillaan traumoja. Käytätkö vain sananvapauttasi vai onko sinulla myös sananvastuu?

Esimerkit eivät ole ehkä parhaita mahdollisia, mutta niiden myötä on mahdollista nostaa esiin keskeinen huomio. Ensinnäkin nakkikioski-esimerkki osoittaa sen, että on tilanteita, joissa vain kannattaa pitää päänsä kiinni eikä sanoa kaikkea mitä ajattelee. Se, että sanomiset johtavat väkivaltaan, tai edes että väkivallan uhka johtaa sanomattomuuteen on moraalisesti väärin. Mutta jokainen kohtaa tilanteita, joissa ei ole fiksua sanoa asioita suoraan. Se on elämää. Sananvapautta ja siihen liittyvää henkilökohtaista vastuuta on siis syytä tarkastella aina myös tilannesidonnaisesti.

Jääkiekko-kaukalo esimerkin tarkoitus on nostaa esille se, että ihminen voi henkilökohtaisesti valita toimintatavan, jonka tietää ärsyttävän muita, ja tiedostaen tätä toimintaa jatkamalla hän tulee ottaneeksi tähän toimintatapaan liittyvän riskin mahdollisista seurauksista. Taas kerran, väkivalta on tuomittavaa, samoin kuin väkivallan uhka. Mutta, jos et kunnioita vastustajaasi ja käyttäydyt huonosti, voitko esittää marttyyria sillä hetkellä kun tiedostamasi riski realisoituu?

Koulu-esimerkin tarkoituksena on nostaa esille sanojan vastuu sanoistaan. Jos sananvapautta tulkitaan vapaudeksi sanoa mitä tahansa kenestä tahansa missä tahansa, niin olemme riisuttuja aseista taistelussa koulukiusaamista vastaan. Sanallinen väkivalta kun voi olla yhtä vakavaa ja loukkaavaa kuin fyysinen väkivalta. Koulu-ympäristössä emme anna tällaisten asioiden tapahtua, vaan solvaamiseen puututaan. Jos siis sanoja ei ymmärrä vastuutaan sanoistaan, joku sen tekee hänelle selväksi ja vetää moraalisen rajan sananvapauden ja kunnianloukkauksen ja kiusaamisen välille.

Oikeus sanoa mitä tahansa on eri asia kuin se mitä kannattaa sanoa

Näissä kaikissa kolmessa esimerkissä mielestäni jokaisen osapuolen on syytä katsoa peiliin ja ottaa opiksi. Oleellinen huomio on se, että on eri asia olla oikeus sanoa mitä tahansa kuin se, mitä kannattaa sanoa. Kun jokaisen sanan sanoo aina ihminen, on ihmisen hyvä ennen äänensä avaamista miettiä ja perustella itselleen, mitä haluaa sanomisellansa saavuttaa. Se kun kenties pistää miettimään myös sitä, mitä tulee sanoneeksi ja miten sanomiset voivat eri henkilöihin vaikuttaa. Siksi sananvapauden yhteydessä on syytä myös tarkastella vapauden perusoikeuden toista osaa, eli "kunhan se ei loukkaa muita". Oikeus satuttaa toista sanallisesti tuskin on sananvapaudenkaan  itseisarvo.

Sensuurin sijasta itsesensuuria

Mitä sitten voi tai kannattaa sanoa ja mitä ei? Sananvapauteen kuuluu vapaus sensuurista. On siis oltava oikeus sanoa mitä tahansa ilman sensuuria. En kannata sensuuria vähimmässäkään määrin. Sen sijaan kysyisin itsesensuurin perään. Siis sen perään, että ihminen itse miettii sanomisiaan. Jos itse kokee että sanottava on tarpeen sanoa ja oikein, sen jälkeen se tulee sanoa. Ja mielellään kantaa sitten vastuu sanoistaan ja sen seuraamuksista. Sanomisillaan ihminen luo vääjäämättä maineensa, sana kiirii ja sanomiset muistetaan, joten fiksu henkilö harkitsee sanojaan.

Avoimuudella on itseisarvoa

Harkinnalla ja itsesensuurilla en tarkoita sitä, että havaittuihin epäkohtiin ei vääryyksiin ei tulisi puuttua. Päinvastoin. Pidän kunniallisena sitä, että yhteiskunnassa on yksilöitä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevia näkemyksiä, asettautua rohkeasti vallitsevaa konsensusta vastaan ja niitä jotka nostavat julkisuuteen väärinkäytöksiä. Avoimuus on valtaa ja sille kannattaa antaa arvoa. Ainakin minä annan sille suunnattomasti arvoa. Mitä arvoimemmin tiedämme asioista, sitä paremmalta pohjalta jokainen yksilö voi tehdä omat johtopäätöksensä asioista. Oikeus avoimuuteen ja avoimeen tiedonsaantiin on siis selkeä ihmisoikeus ja tätä oikeutta journalismi kiiitettävästi palvelee. 

Vapaan sanomisen lieveilmiöitä

Samassa yhteydessä on hyvä tarkastella "sanomisten markkinoita" laajemmin ja analyyttisemmin. Valitettavasti on havaittavissa myös ilmiö, jossa se joka sanoo pahiten saa suurimman huomion. Tämä lienee Huomiotaloutta, josta Jari Sarasvuo kirjoitti kirjan. Jos siis tietyn median olemassaolo, maine ja myynti perustuu huomionsaantiin ja ärsyttämiseen, on toiminta-ajatuksessa tietoinen riskinotto mahdollisista seurauksista. Käydään siis kilpailua siitä, kuka uskaltaa olla rohkein sanomisissaan tai kuvissaan, jotta saadaan huomiota. Joskus se riski voi realisoitua yllättävinä ja valitettavina tapahtumina. Näin kävi nyt.

Toiseksi on tarpeen tarkastella keskustelukulttuuriamme. Erityisesti internetissä sananvapaus on mahdollistanut anonyymin solvaamisen ja monikin asiallinen keskustelunavaus kokee kommenteissa totaalisen tyrmäyksen, valitettavan usein vielä persoonaan menevän hyökkäyksen asioiden argumentoinnin sijasta. Räikeimmistä mollauksista on jo jaettu kunnianloukkaustuomioita. Nettikeskustelukulttuuriinkin soveltuva termi voisi olla sananvastuu. 

Mitä tarkoittaa sananvastuu?

Jokainen määrittelee sananvastuunsa sisällön itse. Minulle sananvastuu merkitsee seuraavaa:

• Älä koskaan kritisoi kenenkään persoonaa eli älä koskaan kohdista negatiivista näkemystä kehenkään yksittäiseen ihmiseen. Siis tyyliin, "se sanoi näin ja se on tyhmä ja väärässä".
• Mieti aina mitä haluat sanomisillasi saavuttaa. Jos päämäärä on paha, jätä sanomatta. Jos päämäärä on hyvä, mieti keitä sanomisesi koskee ja miten he voivat siihen reagoida. Älä tahallasi ärsytä ketään yksittäisiä ihmisiä tai ihmisryhmiä. Sen sijaan rakentavaa kritiikkiä saa antaa. Jos joku siitä ärsyyntyy, perustelkoon kantansa.
• Älä jätä sanomatta, jos moraalisi sanoo, että asia on saatettava yleiseen tietoon. Älä, vaikka siitä saattaisi seurata henkilökohtaisia vaikeuksia. Tämä siksi, että avoimuus on arvostettavaa. 
• Kanna vastuu sanoistasi. Jos sanasi satuttavat jotain, pyydä anteeksi sitä että loukkasit. Mielipidettä ei tarvitse muuttaa, jos siihen ei ole aihetta, mutta vastuu seurauksista on aina käsiteltävä. Älä syö sanojasi vaan seiso sanojesi takana. 
• Sano vain sellaisia asioita, jotka voit sanoa ja allekirjoittaa omalla nimelläsi. Nimettömyys on vastuunpakoilua.
• Älä muuntele totuutta. Älä puhu totena, ellet tiedä. Tutki, mieti, tulkitse ja puhu vasta sitten.

Lopuksi on syytä todeta, että en ole keskustelukulttuurin mallioppilas. Erityisesti en ole sitä ollut, enkä ole vieläkään. Tyyli on töksäyttelevä, suorasanainen, suoraviivainen. On varmasti tullut loukattua ihmisiä, valitettavasti. En kumartele kuvia vaan sanon kuten minusta tuntuu. Faktoista pidän kiinni ja henkilöiden kritisoimisen olen onneksi saanut tietoisella valinnalla itsestäni poisopittua. Toivon, että tässä blogissa pätevät sananvastuun periaatteet. Tämäkin blogiteksti on itsessään riskinotto. Sanomiseni voidaan ymmärtää tai tulkita väärin, tai voi olla, että en ole kirjoittaessani ymmärtänyt jotain näkökulmaa, joka saa aikaan mielipahaa. Silti on uskallettava toimia, koska päämääräni on omasta mielestäni hyvä, sananvapauden ja -vastuun sekä keskustelukulttuurin kehittäminen.

Rothbard: Man, Economy and State with Power and Market

No niin, rasti ruutuun, luettu on, nimittäin Murray N. Rothbardin 1639 tekstisivua sisältävä jättiläinen Man, Economy and State with Power and Market (Wiki). Ja olipa lukukokemus! Mykistävä, tyhjentävä, kattava, perusteellinen, looginen, aatteellinen. Yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista!

 

Rothbard: Man, Economy and State with Power and Market

Kenties paras koskaan lukemani kirja

 

Ensinnäkin kiitos Petrille siitä, että suosittelit minulle tätä kirjaa. Oli suosituksesi arvoinen, ehdottomasti. Tähän asti parhaan lukemani kirjan titteliä on kantanut Ludwig von Misesin Human Action, mutta von Misesin oppilas Murray N. Rothbard kyllä kiilaa tällä teoksellaan varsin varteenotettavaksi oppi-isänsä haastajaksi. Tämä siitä syystä, että Rothbard jatkaa montaa von Misesin aloittamaa ajatusketjua vieläkin pidemmälle ja tuo näkemykset konkreettisemmin käytäntöön. Näissä kahdessa teoksessa on niin paljon samaa, että paremmuuden vertailu on vaikeaa ja turhaakin. Kun Human Actionista totesin, että kirjaa voi pitää kapitalismin raamattuna, ehkä lienee sopivaa nyt asemoida Human Action vanhaksi testamentiksi ja Man, Economy and State uudeksi testamentiksi.

 

Man, Economy and State with Power and Market - Mistä on kyse?

 

Rothbardin kirjan tiivistäminen yhteen blogitekstiin on yksinkertainen mahdottomuus. Pelkästään sivuviitteeni tästä kirjasta olisi itsessään kirja. Mukana oli myös alkuperäisestä versiosta sensuroitu Power and Market, joka teoksena on poliittisempi ja kantaaottavampi, vaikkakin se koko ajan pysyttäytyy prakseologiassa ja välttää tekemästä arvopohjaisia valintoja. On ymmärrettävää, että se osio on ollut vaikea sulatettavaksi 60-luvulla. Osio julkaistiin lopulta 1970.

 

Mistä Man, Economy ja State sitten koostuu? Kaikki lähtee liikkeelle ihmisen toiminnasta. Kirjan alussa luodaan perusta yksinkertaisiin, luonnollisiin ja loogisiin aksioomiin eli perusoletuksiin pohjautuen ja sen päälle kehitetään loogisella päättelyllä ymmärrystä ihmisen, markkinoiden ja valtioiden toiminnasta. Logiikka on perusteluissa kaiken keskiössä. Joka hetki on tunne, että olisi mahdoton lähteä opponoimaan esitettyä totuutta vastaan. Loppuisivat vain ammukset aseesta. Ja se tunne vetää sanattomaksi. Se tunne saa myös onnelliseksi, koska asiat jäsentyvät omassa päässä loogiseksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Muodostuu täyttymys siitä, että "jes, näin tämä todellakin on!" ja toisaalta tyhjyys siitä, että "onko asiat loppujen lopuksi näin yksinkertaisia!".

 

Libertaarinen merkkiteos

 

Man, Economy and State on libertaarinen teos. Jos siis et ole libertaari tai siihen suuntaan omassa maailmankuvassasi kallellaan, niin ei tämän kirjan lukeminen vain onnistu. Veikkaan, että pää hajoaisi tällä sivumäärällä ja tekstityylillä. Tämä kirja on vapaan markkinatalouden ja vapaan yhteiskunnan katekismus. Valtiolle ei jää tässä julistuksessa mitään roolia. Ei ainakaan mitään, mikä loisi arvoa paremmin kuin ihmisten vapaaehtoinen vaihdanta. Rothbardin mukaan siis yksikään vero ei ole perusteltu vaan kaikki on pahasta. Pahasta ovat myös muun muassa patentit, koska ne ovat valtiollinen kilpailurajoite. Vapaa markkinatalous hoitaisi asian tavaramerkeillä ja tekijänoikeuksilla (copyright).

 

Talouden peruskäsitteet kuten arvo, aika, vaihdanta, kilpailu, pääoma, erikoistuminen (division of labor), kysyntä, tarjonta, työ, palkka, raha, hinta, tuotanto, omistajuus, korko, marginaalihyöty, yrittäjyys, investoinnit, teknologia, muutos, riski, vakuuttaminen, monopolit, liitot, verotus, suhdanteet, interventiot, ostovoima, inflaatio, deflaatio, kasvu, luotto, taloudellinen laskenta, päätöksenteko, globalisaatio, työttömyys, markkinat, oikeudenmukaisuus, omistusoikeudet, vapaus ja yksityinen vs julkinen talous tulevat kaikki määritellyiksi ja käsitellyiksi. Ja paljon muuta. Jos nämä ymmärtää ja hallitsee, on melko vahva toimija missä tahansa taloudellisessa tai yhteiskunnallisessa roolissa. Samalla voi myös iskeä ahdistus, koska niin suuri ristiriita on kirjassa esitetyillä ajatuksilla suhteessa Suomen nykytilaan ja täällä käytävään keskusteluun. Voisi puhua puhtaasti päinvastaisesta. Siksi Ayn Randin Atlas Shruggedin ajatus poislähtemisestä nousi taas aika ajoin pintaan.

 

Kirjasuositus vain harvoille ja valituille

 

Taloustieteellisen keskustelun kannalta on sääli, että tällaisia teoksia ei oikeastaan enää tehdä. Nyt akateeminen maailma keskittyy artikkeleiden julkaisemiseen. Kenelläkään ei ole kannustinta, jos lienee kykyäkään, kirjoittaa 7 vuotta kaiken kattavaa ultimatumia. Tervetullutta kuitenkin olisi, että edes akateemisessa maailmassa tällaiset teokset tunnistettaisiin ja niillä olisi rooli teorian kehittämisessä, nyt kun tällaisia klassikoita ja niiden kirjoittajia ei liiemmin edes tunnisteta, saati sitten että oltaisiin näihin perehdytty. Ehkä se kertoo omalla tavallaan "rakkaudesta lajiin" eli intohimosta omaa alaa kohtaan. Toki itävaltalainen koulukunta, jota Rothbard ja von Mises edustavat, on nykyisessä taloustieteessä valtavirran ulkopuolista marginaalikirjallisuutta, joten on ymmärrettävää, että näihin nimiin ei opintojen aikana törmää. Ehkä kuitenkin kannattaisi.

 

Kenen kannattaisi lukea teos? Vain asiaan vihkiytyneiden. Tottakai kenelle tahansa kirja on valtava oppikokemus. Teksti on helposti luettavaa ja ymmärrettävää. Sopii siis kenelle tahansa. Jos olisin kauppatieteitä lukeva kylteri, lukisin tämän kirjan lomalukemisena. Sen jälkeen katselisi taloutta ja maailmaa aika uusin silmin. Realismia on kuitenkin, että ei tällaiseen kirjaan hetken mielijohteesta tartuta. Eikä kannatakaan. Parempi siis ensin tutustua ajattelutapaan internetissä, lukea lyhyempiä teoksia ja vasta sitten siirtyä tällaisiin järkäleisiin. Riskinä nimittäin on, että kirja muuttaa kokonaan omaa ajatteluasi. Näin minulle kävi Human Actionin kanssa ja Man, Economy and State with Power and Market vain vahvisti uskoani ismiin.

Piketty: Capital in the 21st Century

"Rikkaat ovat rikkaita ja köyhät köyhiä. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan." Näin voisi kiteyttää Thomas Pikettyn paljon huomiota saaneen kirjan Capital in the Twenty-First Century sisällön, jos äärimmilleen analyysin yksinkertaistaa.

Thomas Piketty: Capital in the Twenty-First Century



Kannattaako Pikettyä lukea?
 

Pikettyn teos on saavuttanut sellaisen aseman, että jokaisella taloutta, ja etenkin taloustiedettä, seuraavalla on jokin käsitys tai mielipide kirjasta. Kirja-arvioita ja kritiikkiä on kirjoitettu ehkä enemmän kuin mistään muusta kirjasta viime aikoina. Onpa Pikettyn tutkimuksilla jopa oma tutkimushaaransakin nykyään. Silti vain harva on oikeasti lukenut kirjan. Kuulemma tyypillinen Pikettyn lukija on jaksanut lukea 35 sivua. Se on kirjan johdanto. Kieltämättä 577 tekstisivua on haastava lukukokemus, etenkin kun suurin osa kirjasta on tilastoihin perustuvaa analyysia. Pikettyn teos on yleissivistävää ja mielenkiintoista luettavaa. Se on hyvin kirjoitettua tekstiä, jossa viljellään myös viitteitä klassiseen kaunokirjallisuuteen. Ehkä kuitenkin Pikettyn pääideat saa poimittua julkisesta keskustelusta, vaikka sitten tästä blogitekstistä. Toisaalta esimerkiksi Financial Times valitsi kirjan vuoden 2014 parhaaksi bisneskirjaksi, joten kyllä se lukemisen arvoinen teos on. Ajatuksia Piketty onnistuu herättämään, sekä puolesta että vastaan.

Piketty jakaa mielipiteitä
 

Minulle omistajuuden ja pääomateorian tutkijana Pikettyn teos on ohittamaton. Jos siihen ei viittaisi omassa väitöksessään, sivuuttaisi merkittävän osan ajankohtaista akateemista keskustelua. Kirja-analyyseja on kirjoitettu jo niin paljon, että en tässä lähde niitä toistamaan. Kukin voi niitä itse googlata ja lukea. Tässä on esimerkiksi Bill Gatesin tekemä kirja-arvio. Arvioille tyypillistä on valitettavasti analyyttisuuden korvaaminen ideologisella kannanotolla ja sen myötä joko teilataan tai ylistetään koko teosta. Siksi on syytä todeta, että oli Pikettyn mielipiteistä ja johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, on hän kirjan kirjoittajana ja alan merkittävimpänä tutkijana tehnyt valtavan työn aiheen analysoinnissa ja esille nostamisessa. Siitä hänelle vilpitön kunnioitus. Käy jopa häntä vähän sääliksi, kun tällaisen teoksen saa puserrettua kokoon ja palkkioksi tuntuu tulevan tuutin täydeltä kritiikkiä. Voi sitä varmasti toisinaan pohtia ponnistelun mielekkyyttä. Toisaalta, hän itsekin toteaa, että varallisuus ja sen jakautuminen eivät ole vain taloudellinen kysymys vaan aina myös poliittinen kysymys, joten se synnyttää ideologista vastakkainasettelua.

 

Piketty ja Pääoman määritelmä

 

Pääomaa tutkineena minua kiinnosti erityisesti, miten Piketty määrittelee pääoman. Keskityn siis tässä kirjoituksessa tarkastelemaan teosta tästä näkökulmasta. Jo varsin varhain käy ilmi, että kirjassa tarkastellaan varallisuutta (Wealth), eikä oikeastaan pääomaa (Capital). Nämä kun ovat eri asia. Tosin, Piketty itse toteaa (s.47), että hän "I use words "capital" and "wealth" interchangeably, as if they were perfectly synonymous". Osuvampi nimi kirjalle olisi siis Wealth in the 21st Century. Tosin tällöin jäisi puuttumaan nimiyhteys Marxin klassikkoteokseen ja kapitalismiin, erityisesti sen kritiikkiin. Piketty tarkastelee siis ennen kaikkea sitä, miten varallisuus on maailmassa jakautunut ennen ja nyt, ja pyrkii osoittamaan analyysinsa perusteella yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka aikaansaavat, ylläpitävät ja jopa vahvistavat varallisuuden epätasaista jakautumista.

 

Pääoman osalta Piketty osoittaa sen, kuinka pääoma itsessään on muuttunut merkittävästi vuosisatojen saatossa. Aiemmin pääoma oli lähinnä maata ja kiinteistöjä, nyt se on entistä enemmän teollista- ja rahoitusomaisuutta. Jännite pääoman ja työvoiman (capital vs labor) välillä sen sijaan on jatkunut vuosisatojen yli. Aiemmin oli voimassa periaate, jonka mukaan 2/3 tuloista kuului työvoimalle ja 1/3 pääomalle, on kuitenkin Pikettyn mukaan monimuotoistunut.

 

Piketty määrittelee pääoman (s.45) lähinnä makrotaloudellisena käsitteenä yhtälön National income = capital income + labor income osana. Hän siis tarkastelee, mikä osa kansantulosta on muodostuu pääoman tulona ja mikä työvoiman tulona. Hän poissulkee "human capital" puolen eli ihmisen osaamisen, kyvyt ja muut aineettomat tekijät pois pääoman käsitteestä sillä perusteella, että ihmistä ei voi koskaan kukaan omistaa, kuten muita omaisuuseriä. Täten hänen määritelmänsä pääomalle on seuraavaa:

 

"Capital is defined as the sum total of nonhuman assets that can be owned and exchanged on some market. Capial includes all forms of real property (including residential real estate) as well as financial and professional capital (plants, infrastructure, machinery, patents, and so on) used by firms and government agencies." (46)

 

Hän jatkaa myös: "Nonhuman capital includes all forms of wealth that individuals (or groups of individuals) can own and that can be transferred or traded through the market on a permanent basis. In practice, capital can be owned by private individuals ("private capital") or by the government agencies "public capital"). There are also intermediate forms of collective property owned by "moral persons" pursuing special aims. Piketty toteaa myös, että "Capital is not an immutable concept: it reflects the state of development and prevailing social relations of each society".

 

Lisäksi Piketty määrittelee seuraavasti: "Income is a flow. It corresponds to the quantity of goods produced and distributed in a given period. Capital is a stock. It corresponds to the total wealth owned at given point in time. This stock comes from the wealth appropriated or accumulated in all prior years combined. The most natural and useful way to measure the capital stock in a particular country is to divide that stock by the annual flow of income. This gives us the capital/income ratio. For example, if a country's total capital stock is the equivalent of six years of national income, then ratio is 6, or 600%. In the developed countries the capital/income ratio generally varies between 5 and 6, and the capital stock consists almost entirely of private capital. ...The ratio measures the overall importance of capital in a society." (s.50-51)

 

Kansallisen varallisuuden jakautuminen

 

Käsitteellä National Wealth tai National Capital Piketty tarkoittaa "as the total market value of everything owned by the residents and government of a given country at a given point in time, provided that it can be traded on some market. It consists of the sum total of nonfinancial assets (land, dwellings, patents, and other directly owned professional assets) and financial assets (bank accounts, mutual funds, bonds, stocks, financial investments of all kinds, insurance policies, pension funds, etc.) less the total amount of financial liabilities (debt). Kun siis Pikettyn tarkastelussa on kaikki omaisuuserät ja niistä vähennettynä kaikki velat, voi vain kuvitella, millainen haaste on saada luotettavaa dataa tällaisen tarkastelun tekemiseen.

 

Piketyn yhtälössä National Wealth = private wealth + public wealth. Hän osoittaa, että lähes kaikkialla, kansallinen omaisuus koostuu lähes kokonaan yksityisestä omaisuudesta eli julkisen netto-omaisuuden arvo on lähellä nollaa. Tämä on mielenkiintoinen tieto. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun julkisen omaisuuden arvosta vähennetään velat, on julkinen sektori useimmiten varaton. Varallisuus maailmassa on siis yksilöillä, ihmisillä, ei julkisyhteisöillä. Poliittisena ja ideologisena kannanottona tähän voi todeta, että näin sen kuuluu onneksi ollakin. Suomessakin on kyselty julkisen sektorin taseen perään, joten ehkä Pikettyä lainaten johtopäätös on se, että julkisen sektorin koko on kyllä suuri eli tuloslaskelmamielessä julkinen sektori toimii "lähes kaikkialla", mutta sen tase on tyhjä eli se ei omista velkojen jälkeen oikeastaan mitään. Sinällään kaikki julkinen omaisuus on muodossa tai toisessa veroina kansalaisilta kerättyä ja siten rahoitettua, joten ei olisi toivottavaakaan, että julkisella sektorilla olisi suuri taseomaisuus vaan on parempi, että tämä omaisuus on suoraan ihmisillä.

 

Kapitalismin peruslaki, osa 1: Pääoman osuus tuloista

 

Piketty esittelee kaksi määrittelemäänsä kapitalismin peruslakia. Ensimmäisen mukaan

 

Capital's Share in Income = Rate of return on capital X The Capital/Income Ratio

 

Eli siis pääoman osuus tuloista määräytyy kertomalla yhteen pääoman tuottoprosentti ja pääoma/tulot suhteen. Jos siis pääoman tuottoprosentti on 5% ja pääoma/vuositulot suhde on 600%, on tällöin pääoman osuus kokonaistuloista 30%. Tämän jälkeen Piketty tarkastelee kirjassaan eri maita tällä kaavalla. Kun mietin tätä kapitalismin ensimmäistä peruslakia, on kyse pohjimmiltaan luonnollisesta ilmiöstä. Tottakai pääoma, eli varastossa oleva aiemmin tehty työ, tuottaa tuloja myös tulevaisuudessa. Siis mitä suurempi määrä pääomaa, sitä enemmän se tuottaa. Loogista. Kyseenalaista kaavassa sen sijaan on yleisenä otettu pääoman tuottoprosentti, siinä kun unohdetaan täysin pääoman heterogeenisyys eli se, että pääoma on muodoltaan varsin erilaista ja erilainen pääoma tuottaa hyvin erilaista tuottoa. Tässä siis tulee verratuksi samassa paketissa kaikki omaisuuserät yhden tuottoprosentin mukaan. Aika raju yksinkertaistus. Yhtälön toinen osa ei myöskään ole ihan yksinkertainen. Nimittäin, millaisella arvolla senhetkisen pääomavaraston arvo lasketaan. Vaaditaan melkoisia yksinkertaistuksia, jotta tämä tasearvo saadaan laskettua ja suhteutettua se sitten vuoden tuloihin. Siispä lopputulemana voi hyvinkin kyseenalaistaa kaavan käytettävyyden. Syöttää siihen sitten mitä lukuja tahansa, on virhemarginaali joka tapauksessa niin suuri, että johtopäätösten tekeminen tätä kaavaa käyttämällä on perustellusti kyseenalaistettavissa.

 

Kapitalismin peruslaki, osa 2: Säästämisen suhde kasvuun kerryttää pääomaa

 

Pikettyn mukaan pitkässä juoksussa pääoma/tulot suhde perustuu säästämisasteeseen ja talouden kasvuun seuraavalla tavalla:

 

The Capital/Income Ratio = Savings Rate / Growth Rate

 

"If a country saves 12 percent of its national income every year, and the rate of growth of its national income is 2 percent per year, then in the long run the capital/income ratio will be equal to 600 percent: the country will have accumulated capital worth six years of national income. ...A Country that saves a lot and grows slowly will over the long run accumulate an enormous stock of capital (relative to its income)....Decreased growth - especially demographic growth - is thus responsible for capital's comeback."(166) Piketty näkee etenkin länsimailla olevan edessä alhaisen kasvun vuodet. Tämän myötä hän näkee pääoman roolin korostuvan yhteiskunnassa.

 

Pidän tätä toista Pikettyn esittämään kapitalismin peruslakia varsin kummallisena. Ehkä pitäisi ymmärtää tarkoitetut käsitteet tarkemmin, jotta kaavan logiikka aukeaisi paremmin. On selvää, että säästäminen kerryttää pääomaa. Näin on myös itävaltalaisessa koulukunnassa peruslähtökohta vaurauden kasvattamiselle. Kuitenkin pelkkä säästäminen ei riitä, vaan tarvitaan investointeja, joilla pääoma muodostetaan. Investoinneilla taas on oletettavasti vaikutusta talouskasvuun sekä ex ante että ex post eli harva investoi talouteen joka ei kasva ja toisaalta investoinnit luovat talouskasvua. On hyvin vaikeaa nähdä, että säästöt kertyisivät ilman talouskasvua. Erityisen erikoisena pidän sitä, että Piketty vetää suoraan tästä kaavasta johtopäätöksiä siitä, kuinka tämän myötä omistajien rooli yhteiskunnassa korostuu. Monta mutkaa tuntuu tulleen vedetyiksi suoriksi, jotta tuollainen kaava on voitu esittää, saati sitten sitä käyttää, tai tehdä tulosten perusteella johtopäätöksiä. Piketty korostaa, että kaava pätee vain "in the long run". Ehkä tässä voisi kerrankin siteerata Keynesiä ja todeta, että "in the long run we are all dead".

 

Pikettyn johtopäätökset: Kapitalismin keskeisin ristiriita, r>g

 

Pikettyn kirjan johtavin teesi on havainto siitä, että r>g eli pääoman tuotto on suurempi kuin talouden kasvu. Tämä on Pikettyn mukaan suurin epätasa-arvoa aiheuttava epäkohta. Hänen mukaansa "The inequality r>g implies that wealth accumulated in the past grows more rapidly than output and wages. This inequality expresses a fundamental logical contradiction. The entrepreneur inevitably tends to become a rentier, more and more dominant over those who own nothing but their labor. Once constituted, capital reproduces itself faster than output increases. The past devours the future."

 

Tämä löydös ja kiteytys eli r>g, on ehdottomasti kirjan parasta antia. Kuitenkin, tästä havainnosta voi tehdä juurikin kaksi päinvastaista johtopäätöstä:

• Tuhotaan r!: Piketty hyökkää johtopäätöksissään ja poliittisissa suosituksissaan pääoman eli r:n kimppuun. Hän esittää ratkaisuna lisää veroa pääomalle. Hänen ajattelussaan tuottoisaa elementtiä pitää rajoittaa ja siltä pitää ottaa pois. Talouskasvu eli g on jo monissa länsimaissa, Suomi kärjessä, taltutettu liiallisella verottamisella, joten voi kysyä, onko tavoitteena se, että 0=0, eli ei talouskasvua eikä pääomalle tuottoa. Tämä on "Fuck capital" vaihtoehto.
• Kannattaa ryhtyä kapitalistiksi!: Jos r>g, niin oma looginen johtopäätökseni on, että kannattaa ryhtyä kapitalistiksi! Samaan päätelmään päätyi myös Matti Apunen HS:n kolumnissaan. Jos pääoma on ollut, ja tulee olemaan voittava suhteessa muuhun talouskasvuun, on fiksua pyrkiä kaikin keinoin pääsemään r:n kelkkaan. Siis tehdä kaikkensa, että pääsee omistajaksi. Helpommin sanottu kuin tehty, totta, mutta käytännössä tämän voi toteuttaa vaikkapa yrittäjänä, osakkaana tai sijoittajana. Tärkeintä on kerryttää tuottavaa pääomaa. Yhteiskunnallisesti tämä johtopäätös tarkottaisi pääomaystävällisyyttä. Kun vielä voidaan olettaa, että r vetää perässään g:tä eli tuottava pääoma ruokkii talouskasvua, tulisi Pikettyn esittämien lisäverojen sijasta johtopäätös olla täysin päinvastainen eli pääoman verotuksen minimoiminen.

Poimintoja 

• Inequality of capital ownership is already difficult to accept and peacefully maintain within a single national community. Internationally, it is almost impossible to sustain without a colonial type of political domination. (71)
• Between 1990 and 2012, per capita output grew at a rate of 1.6 percent in Western Europe, 1.4 percent in North America and 0.7 percent in Japan. It is important to bear this reality in mind, because many people think that growth ought to be at least 3 or 4 percent per year. (94)
• Capital is never quiet; it is always risk-oriented and entrepreneurial, at least at its conception, yet in always tends to reform into rents as it accumulates in large enough amounts - that is its vocation, its logical destination. (116)
• Wealth is once againg flourishing. (118)
• We can see that over the very long run, agricultural land has gradually been replaced by buildings, business capital, and financial capital invested in firms and government organizations. Yet the overall value of capital, measured in years of national income, has not really changed. (118)
• The advantage of owning things is that one can continue to consume and accumulate without having to work, or at any rate continue to consume and accumulate more than one could produce on one's own. (121)
• Net public wealth (capital) is close to zero. ...If the governments decided to sell of all their assets in order to immediately pay off their debts, nothing would be left in Britain and very little in France. (124)
• Regardless of the imperfections of measurement, the crucial fact is that private wealth in 2010 accounts for virtually all of national wealth in both countries: more than 99 percent in Britain and roughly 95 percent in France, according to the latest available estimates. (125)
• To sum up, the world of 1913 was one in which Europe owned a large part of Africa, Asia, and Latin America, while the United States owned itself. (155)
• United States is more than 95 percent American owned and less than 5 percent foreign owned. (156)
• The general evolution is clear: bubbles aside, what we are witnessing is a strong comeback of private capital in the rich countries since 1970, or, to put it another way, the emergence of new patrimonial capitalism. (173) Kommentti: Pikettyn käsitevalinnat sisältävät aina arvolatausta, kuten tässä "patrimonial capitalism".
• In theory, in the absence of all uncertainty, the market value and book value of a firm should be the same, and the ratio of the two should therefore be equal to 1. (189) Kommentti: Ei pidä paikkaansa!
• In any case, this virtual stability of the pure return on capital over the very long run (or more likely this slight decrease of about one-quarter to one-fifth, from 4-5 percent in the eighteen and nineteenth century to 3-4 percent today) is a fact of major importance. (206)
• In any case, the rate of return on capital is determined by the following two forces: first, technology (what is capital used for?), and second, the abundance of the capital stock (too much capital kills the return on capital). Technology naturally plays a key role. If capital is of no use as a factor of production, then by definition its marginal productivity is zero. (212)
• In all civilizations, capital fulfills two economic functions: first, it provides housing (more precisely, capital produces "housing services", whose value is measured by the equivalent rental value of dwellings, defined as the increment of well-being due to sleeping and living under a roof rather than outside), and second, it serves as a factor of production in producing other goods and services. (213)
• The marginal productivity of capital is defined by the value of the additional production due to one additional unit of capital. (213)
• It is clear that systems of financial intermediation have played a central and irreplaceable role in the history of economic development. (214)
• Too much capital kills the return on capital. (215)
• Modern technology still uses a great deal of capital, and even more important, because capital has many uses, one can accumulate enourmous amounts of it without reducing its return to zero. Under these conditions, there is no reason why capital's share must decrease over the very long run, even if technology changes in a way that is relatively favorable to labor. (224)
• Capital has not disappeared for the simple reason that it is still useful - and may well remain so in the future. (224)
• Inequality with respect to capital is always greater than inequality with respect to labor. The distribution of capital ownership is always more concentrated than the distribution of income from labor. (244)
• In all Western Societies, half of the population own virtually nothing; the poorest 50 percent invariably own less than 10 percent of national wealth, and generally less than 5 percent. (257)
• True wealth consists primarily on financial and business assets. (260)
• Global growth is likely to be around 1.5 percent a year between 2050 and 2100, roughly the same rate as in the nineteenth century. (355) Kommentti: On aika villiä lähteä ennustamaan talouskasvua 2050 eteenpäin... Melkoinen ennustaja saa olla.
• It is an illusion to think that something about the nature of modern growth or the laws of the market economy ensures that inequality of wealth will decrease and harmonius stability will be achieved. (376)
• In all societies, there are two main ways of accumulating wealth: through work or inheritance. (379)
• Inherited wealth will largely predominate over saved wealth. (403)
• Money tends to reproduce itself. (440)
• The greater the endowment, the greater the return. (449) Kommentti: Piketty osoittaa, että suuremmalla pääomalla saa suurempaa tuottoa ja perustelee asian esimerkiksi sillä, että varakkaimmilla on varaa käyttää parhaita varainhoitajia ja pääsy sellaisiin sijoituksiin, joita muilla ei ole, kuten "alternative investments" eli esimerkiksi pääomasijoitukset.  
• Billionaires today own roughly 1.5 percent of the world's total private wealth, and sovereign wealth funds own another 1.5 percent. It is perhaps reassuring to note that this leaves 97 percent of global capital to the rest. (458)
• Petroleum rents might well enable the oil states to buy the rest of the planet (or much of it) and to live on rents of their accumulated capital. (462) Kommentti: juuri nyt öljyn hinnan ollessa 50USD:ssa, ei näytä todennäköisimmältä skenaariolta, mutta totta, öljyvaltiot ovat isoja omistajia maailmassa.
• The ideal tool would be a progressive global tax on capital, coupled with a very high level of international financial transparency. Such a tax would provide a way to avoid an endless inegalitarian spiral and to control the worrisome dynamics of global capital concentration. (515) Kommentti: Tästä työkalusta olen kyllä täysin eri mieltä. Selkeä poliittinen kannanotto, joka osoittaa Pikettyn maailmankatsomuksen. Tosin Piketty itsekin toteaa tämän idean utopiaksi.