Osaatko ajatella?

Koska olet viimeksi ajatellut? Siis oikeasti ajatellut eli ottanut aikaa ajattelulle tekemättä mitään muuta. Istunut, keskittynyt ja ajatellut. 

Me kuvittelemme ajattelevamme paljon, tekevämme oikein ajatustyötä, mutta todellisuudessa ajattelemme aivan liian vähän. Itse heräsin tähän todellisuuteen lukiessani Henry Hazlittin teosta Thinking as a Science. Luen ja kirjoitan paljon, mutta ajattelen liian usein vain pinnallisesti, en systemaattisesti ajan kanssa ja keskittyen. Liian usein ihminen tarttuu ensimmäiseen ajatukseen, eikä ratkaise ongelmia ajattelemalla systemaattisesti läpi vaihtoehtoja ja siten parantaen ratkaisujaan. Teemme ja touhuamme, mutta emme ajattele. 

Ajatteletko, oikeasti?

Mitä on ajattelu?

Mitä sitten on kyky ajatella? Se on kyky yhdistää asioita mielessä. Se on kykyä keskittyä. Se on järjestelmällistä ongelmien ratkaisemista mielen avulla. Mitä suurempi ja laajempi tieto- ja kokemuspohja, sitä suurempi "tietopankki" henkilöllä on ja sitä parempi on hänen kyky ratkaisujen löytämiseen monipuolisesti. Lopputuloksena on laajempi ratkaisuvalikoima. Asiaa voi kuvata siten, että tietopankki on ihmisen kovalevy. Toisilla on kovalevyllä tallennettuna enemmän tiedostoja kuin toisilla. Ajatteleminen on näiden tiedostojen hakemista kovalevyltä, tiedon prosessointia, ajatusten yhdistämistä ja uusien ajatusten eli ideoiden synnyttämistä.

Kannattaako lukeminen?

Lukeminen on hyödyllistä. "Lukeminen kannattaa aina" sanotaan. Lukeminen on toisten ajatuksiin tutustumista. Se on tietopankin täyttämistä tiedostoilla. Lukeminen saa usein ajattelemaan, mutta lukemisen vaarallisuus piilee siinä, että oma ajattelu lähtee liiaksi seuraamaan lainattuja ajatuspolkuja. Lukeminen voi lukittaa omaa ajattelua. Siispä tietyn tietotason jälkeen Hazlitt suosittelee lukemisen lopettamista tai ainakin rajoittamista ja saman ajan käyttämistä mielummin ajattelemiseen tai kirjoittamiseen. Hazlitt vaatii myös lukemisen suunnittelua ja varoittaa lukemisen vaaroista. Olet sitä mitä luet, joten huonojen kirjojen lukeminen on sekä ajanhukkaa että suuremmassa määrin saastuttaa omaa ajatteluasi. Mieti siis mitä luet. 

Kannattaako kirjoittaminen?

Kirjoittaminen on hyvä tapa prosessoida ajatuksia. Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi ja antaa niille muodon. Kirjoittaminen myös dokumentoi ajatukset, jolloin niihin on helpompi myöhemmin palata. Mutta kirjoittaminen myös rajoittaa. Se on usein hidasta ja kaavamaista. Kirjoittaessa joutuu keskittymään enemmän muotoiluun ja sanojen valintaan, mikä on pois lennokkaalta ajatuksenjuoksulta. Siispä toisinaan on kirjoittamisen sijasta hyvä vaikka puhua nauhurille. Puhua ajatukset auki. Antaa ajatusten tulla. Pölistä.

Lue Henry Hazlittin Thinkin As a Science ja ota aikaa ajattelulle!

Hazlittin kirja on täydellinen ajatustenherättäjä. Se muuttaa omaa tapaasi ajatella ja lukea. Se pakottaa ajattelemaan. Lue se niin ymmärrät! Kirjan voi ladata ilmaiseksi PDF-muodossa tai tilata täältä Mises Insituutin sivuilta.

Minulle tämä kirja oli toistaiseksi kaikkein inspiroivin lukukokemus eikä ideoiden pulppuamisesta meinannut tulla lukemisen aikana loppua. Kirjani sivut ovat täynnä lukiessa syntyneitä ajatuksia ja ratkaisuja moniin alitajuntaisiin ongelmiin. Otin myös kirjasta opiksi: aiemmin luin kaikki junamatkat, nykyisin käytän matkasta puolituntia tai tunnin pelkästään ajatteluun. Katson junan ikkunasta ulos, pidän muistivihkon esillä ja keskityn ajattelemaan ratkaisuja esille nousseisiin ongelmiin. Tämän seurauksena ratkaisuni ovat ainakin omasta mielestäni parantuneet. Usein lopputuloksena on toimintatapa, joka ei alkuun tullut mieleenikään. Toisinaan tämän prosessin jälkeen huomaa, kuinka ideat tai ratkaisut syntyvät yön aikana alitajunnassa ja aamulla asian voi kirjoittaa paperille ratkaistuna. Suosittelen kokeilemaan!

Poimintoja

• When I use the word thinking, I mean thinking with a purpose, with an end in view, thinking to solve a problem.
• I beg no one to get frightened. Science does not necessarily mean test tubes and telescopes. I mean science in its broadest sense; and in this sense it means nothing more than organized knowledge.
• For our purposes, all sciences may be divided into two kinds: positive and normative. A positive science investigates the nature of things as they are. It deals simply with matters of fact. Such a science is physics, chemistry, psychology. A normative science is one which studies things as they ought to be. As the name implies, it seeks to establish a norm or pattern which ought to be adhered to. It studies means of reaching desired ends. To this class belong such sciences as ethics, education, agriculture.
• I object to the term "art" to designate any set of organized rules for doing a thing, because "art" also means the actual doing of that thing. And this thing may be done, and often is done, in total ignorance of the rules governing it. A man may possess the art of swimming—he may be able to swim— without any previous instruction, without any knowledge of how he ought to hold his body, arms and legs; just as a dog may do the same thing.
• The science of thinking, then, if such a science there be, is normative. Its purpose is to find those methods which will help us to think constructively and correctly.
• Before considering methods of thinking, however, it would be well to ask ourselves what thinking is. As stated before, the term is loosely used to cover a wide range of mental processes. These processes we may roughly divide into memory, imagination and reasoning. By "thinking" I mean reasoning.
• Modern psychologists tell us that all reasoning begins in perplexity, hesitation, doubt. "The process of reasoning is one of problem solving. . . . The occasion for the reasoning is always a thwarted purpose.' It is essential we keep this in mind. It differs from the popular conception even more than may appear at first sight. If a ma/n were to know everything he could not think. Nothing would ever puzzle him, his purposes would never be thwarted, he would never experience perplexity or doubt, he would have no problems. If we are to conceive of God as an All-Knower, we cannot conceive of Him as a Thinking Being. Thinking is reserved for beings of finite intelligence.
• We cannot think on " general principles. " To try this is like attempting to chew laughing gas. To think at all requires a purpose, no matter how vague. The best thinking, however, requires a definite purpose, and the more definite this purpose the more definite will be our thinking. Therefore in taking up any special line of thought, we must first find just what our end or purpose is, and thus get clearly in mind what our problems are.
• Our first step, then, is to get our problem or problems clearly in mind, and to state them as definitely as possible. A problem properly stated is a problem partly solved.
• Our next move was to classify. This is essential not only to systematic reasoning but to thinking of any kind. Classification is the process of grouping objects according to common qualities. But as almost all objects differ in some qualities and almost all have some qualities in common, it follows that, contrary to common belief, there is no one classification absolutely essential to any group of objects.
• One method applicable to almost all problems is what we may call either the deductive or the a priori method. This method reaches a conclusion without observation or experiment. It consists in reasoning from previous experience or from established principles to particular facts.
• And now we come to a whole host of effective methods, all of which may be classed as comparative. The comparative method is as old as thought itself, but it is strange that even scientists did not begin to use it consciously and consistently until almost the present generation. Nowhere is it better illustrated than in modern psychology. Most of the so-called branches of psychology are merely different forms of the comparative method of treatment " Abnormal psychology" is merely a comparison of abnormal mental types with normal mental types for the light they throw on each other. And none of these methods is of any value except in so far as it makes use of comparison.
• Often consciously used in the consideration of problems is the so-called historical method. This method, as its name implies, consists in obtaining knowledge of a thing by considering its past record. The word history is popularly used in so narrow a sense, however, being restricted only to the history of nations, and often merely to the political history of nations, that we can avoid confusion by calling this method the evolutionary. In the final analysis the method is comparative, for it really consists in comparing a thing at one period of development with itself at another period.
• Nowhere is the evolutionary method more strikingly seen than in biology. Since Darwin's great theory was promulgated the science has gone forward by leaps and bounds. We have derived untold benefit from a comparison of man and animals in the light of this hypothesis; even study of the development of individual man has been aided. The discovery of the fact of evolution constituted an incalculable advance, but the method for study which it furnished was of even greater importance.
• We are often exhorted to "observe." Presumably we are to do this '' on general principles. " Such advice is about as foolish as asking us to think on general principles. The absurdity is obvious. If we started out merely to observe, with no definite purpose in mind, we could keep it up forever. And get nowhere. Nine out of every ten observations would never be put to use. We would be sinfully wasting our time. To observe most profitably, just as to think most profitably, we must have a definite purpose. This purpose must be to test the truth of a supposition.
• The suggestions or suppositions are tested by observation, memory, experiment. Supposition and observation alternate.
• We are often aided in the solution of a problem by asking its opposite.
• The method of analogy likewise encourages suggestions. Analogy consists in noting certain likenesses between things, and assuming that they also possess other common qualities.
• Empirical observation. Empirical, at least for our present purposes, means merely that which comes within experience. But the term is generally opposed to scientific. This, however, is not what I mean to imply by the term empirical observation. I mean rather thinking on the basis merely of facts which occur in the natural course of events, which have not been systematically produced by ourselves or others for the purpose of solving a problem. Logicians usually call this method simply observation, and oppose it to experiment. But I object to calling this simply observation because experiment itself is really observation, only in one case we observe merely events which happen to occur, and in the other we observe the results of events which we have made occur. The true way of distinguishing these two methods would be to call one empirical observation, and the other experimental observation. This empirical method—if indeed I am justified in calling it a method—is the most common in all thinking.
• Empirical observation is used where experiment is impossible—often, unfortunately, where experiment is merely inconvenient. But valuable as empirical observation is, and often as we must use it, it should never be employed when we can experiment. When the empirical method is rightly used allowance always has to be made for certain irrelevant factors. But "making allowances" is always sheer guess work. The experimental method consists not in making allowances for certain factors,but in eliminating those factors.
• To make the experiment of any use we should first take two groups of pupils—the 
  larger the better. For it is obvious that if we take a great number of pupils and place them 
  in two groups the differences between the individuals will tend to offset one another.
• The experimental method has been well summed up by Thomson and Tait in their Nat
  ural Philosophy: "In all cases when a particular agent or  cause is to be studied, experiments should be arranged in such a way as to lead if possible to results depending on it alone; or, if this can- not be done, they should be arranged so as to increase the effects due to the cause to be studied till these so far exceed the unavoidable concomitants, that the latter may be considered as only disturbing, not essentially modifying the effects of the principal agent.''
• Every problem should be dealt with as many methods as possible. 
• 
  
  
  

  John Stuart Mill, in an essay on Jeremy Bentham, pointed out that the secret of the lat
  ter's strength and originality of thought lay in his method, which "may be shortly described as the method of detail; of treating wholes by separating them into their parts, abstractions by resolving them into things,—classes and generalities by distinguishing them into the individuals of which they are made up; and breaking every question into pieces before attempting to solve it."
• 
  
  
  

  Knowledge furnishes problems, and the discovery of problems itself constitutes an intellectual advance.
• 
  
  
  
  
  
  
  

  Method is essential to good thinking. 
• 
  
  
  
  
  
  
  

  The two most prominent errors made in classifying are (1) not making classifications mutually exclusive, (2) not making them cover all the objects or phenomena supposed to be classified.
• 
  
  
  
  Consider the classification of constructive methods into comparison,  observation, and experiment. It is apparent that these methods overlap. We cannot compare without observing, much of our observation involves comparison, when we experiment we 
  must of course observe the results obtained, and the results are usually always compared. All three methods could be classed under observation.
• We cannot overlook the excellent counsel of Blaise Pascal. He urges that we not only define our terms, but that whenever we use them we mentally substitute the defini
  tion.
• The quickest way to detect error in analogy is to carry it out as far as it will go—and fur
  ther. Every analogy will break down somewhere. Any analogy if carried out far enough becomes absurd.
• And in thinking, when we leave one method and take up another, we should try to forget entirely the first conclusion and begin on the problem as if we had never taken it up before. After we have taken up all the applicable methods, then, and then only, should we begin to compare conclusions.
• If the deductive method is to be checked up by experiment, and the results of the experiment are always to be taken, why not experiment first, and omit theory altogether? Leaving aside the fact that theory is the best guide for experiment—that were it not for theory and the problems and hypotheses that come out of it, we would not know the points we wanted to verify, and hence would experiment aimlessly—a more serious objection is that experiment is seldom if ever perfect, for it nearly always involves some unverified assumption. 
• Experiment and deduction are not the only methods which can be checked up against each other. We can do likewise with the comparative and the experimental, the historical and the theoretical—in fact, all viewpoints applicable to any one problem.
• What is essential is that all suggestions be tested out, either by memory, observation or experiment, in all their implications, and that the tendency be resisted to accept the first solution that suggests itself.
• Thomas A. Edison says he always rejects an easy solution of any problem and looks for something difficult. But the inventor has one great advantage over any other kind of thinker. He can test his conclusion in a tangible way. If his device works, his thinking was right; if his device doesn't work, his thinking was wrong. But the philosopher, the scientist, the social reformer, has no such satisfactory test. His only satisfaction is the feeling that his results harmonize with all his experience.
• The science can receive justice only in a book devoted entirely to it.
• What is the hardest task in the world? To think. —EMERSON.
• Few people will admit specific faults in themselves of any kind, especially if these happen to be intellectual.
• Any train of thought is made possible by previous connections of ideas in our minds. 
• No thought can enter our minds unless it is associated in some way with the previous thought. Psychologists have traditionally classified associations into four kinds: association by succession, by contiguity, by similarity and by contrast.
• Any attempt to show why the mind acts in this way, any explanation of the way in which the different kinds of association are made possible, would bring us into physiological psychology, would involve a study of the brain and the nervous system. For our purposes it is sufficient to keep in mind that such associations do take place. Without them no idea can occur. Without them thought is impossible.
• But when we are thinking with a purpose, in a word, when we are reasoning, we reject all associations which have no bearing on our purpose, and select only those which serve it.
• Concentration does not, as popularly supposed, mean keeping the mind fastened on one object or idea or in one place. It consists in having a problem or purpose constantly before one. It means keeping our thought moving toward one desired end. Concentration is often regarded as intense or focused attention. But the fact is that all attention is focused attention. Psychologists are fairly well agreed that we can attend to only one thing at a time. Mind wandering, and so called distributed attention, is really attention directed first to one thing, then to another, then to another; or first to one thing, then to another, and then back again to the original object, resting but a few moments on each idea.
• Concentration may best be denned as prolonged or sustained attention. It means keeping the mind on one subject or problem for a relatively long period, or at least continually reverting to some problem whenever one's thoughts momentarily leave it.
• But if most men were so convinced that concentration is such an unquestionable virtue, they would practice it a little more. At least they would make greater efforts to practice it than they do at present. The truth is that concentration, per se, is of little value. The value of concentration depends almost entirely on the subject concentrated on.
• But if you immediately abandoned every problem you started to think of, whenever you came across one which you imagined was just as important, you would probably never really solve any big question.
• Our attention is guided by interest. If a man merely allows his thoughts to flow at random, thinking only of those things which spontaneously arouse his interest, he may or may not attend to things worth thinking about. All will depend upon the path in which his natural interests run.
• The brain has no hidden mechanism by which it can separate the true from the false. To be sure, if we use no effort the most usual and strongest associations will be more likely to assert themselves, and it may be that often these will have more warrant than unusual and weaker associations. Outside of this, there is no superiority.
• As an experiment, then, the next time you come across a puzzle which you fail to solve at first tilt, write down all the unsatisfactory solutions suggested, and all the questions, difficulties and objections met with. You may leave this for a few weeks. When you return to it a few of the difficulties will look less formidable, and some of the questions will have practically answered themselves.
• It has been frequently said that many of the world's greatest inventions were due to accident. In a sense this is true. But the accident was prepared for by previous hard thinking. It would never have occurred had not this thinking taken place. It is said that the idea of gravitation came to Newton because an apple fell on his head. Perhaps. But apples had been falling ever since there were apple trees…
• Our subject is prejudice. Our object is to free ourselves as much as possible from our own prejudices…. Prejudice is often confused with intolerance. They are not the same. … The fact that a man is unprejudiced does not make his opinion right. And the fact that a man is prejudiced does not necessarily make his opinion wrong; though it must be admitted that if it is right it will be so only by accident.
• We desire an opinion to be right because we would be personally benefited if it were. Another reason why we desire an opinion to be right is because we already happen to hold it. ...To reverse an opinion is to confess that we were previously wrong. 
• The hypothesis maker has a specific form of fear of inconsistency.... The desire to prove hypothesis correct, simply because it is our hypothesis, or because it is a fascinating hypothesis. 
• An opinion is a habit of thought. 
• It is well known that the opinions of a man over forty are pretty well set. 
• We agree with others, we adopt the same opinions of the people around us, because we fear to disagree. ... Just as with fashions in clothes there are people who strive to imitate others, so there are people who devote themselves entirely to being "different."
• If you make originality and radicalness your aim, you will attain neither truth nor originality. But if you make truth your aim you will very likely get truth, and originality will come of itself.
• The distinguishing mark of the great thinkers of the ages was their comparative freedom from the prejudices of their time and community. In order to avoid these prejudices one must be constantly and uncompromisingly sounding his own opinions. Eternal vigilance is the price of an open mind.
• We think in order to have opinions. We have opinions in order to guide action; in order to act upon should occasion require.
• The doubtful attitude should be maintained only so long as you are actively searching for evidence bearing on a question. Maintained at any other time or used in any other way it means merely uncertainty, indefiniteness, vagueness, and leads nowhere.
• Next to being right in this world, the best of all things is to be clearly and definitely wrong, because you will come out somewhere. If you go buzzing about between right and wrong, vibrating and fluctuating, you come out nowhere; but if you are absolutely and thoroughly and persistently wrong, you must, some of these days, have the extreme good fortune of knocking your head against a fact, and that sets you all straight again
• Any decision would be better than no decision. 
• A good book should be read over and over again; and the art of reading is the art of skipping.
• Many learned men have read themselves into dreamy stupidity; men who know what everybody else thought, but who never have any thoughts of their own.
• Learning to think by reading is like learning to draw by tracing. … No man will ever become a great thinker by reading. It can never become a substitute for thought. At best, as John Locke says, "Reading furnishes the mind only with materials of knowledge, it is thinking makes what we read ours.
• The safest way to have no thoughts of one's own is to take up a book every moment one has nothing else to do. ...A man should read only when his thoughts stagnate at their source, which will happen often enough even with the best of minds. On the other hand, to take up a book for the purpose of scaring away one's own original thoughts is a sin against the Holy Spirit. It is like running away from Nature to look at a museum of dried plants, or gaze at a landscape in copperplate.
• A science is nothing more than the organized solution of a number of related problems.
• In mathematics, to understand is to agree.
• Every large subject has gathered about it a vast literature, more than one man can ever hope to cover completely. This literature may be said to consist wholly of two things: information as to facts, and opinions on those facts.
• The wording is never the thought. Strictly speaking, "thought" is something which can exist only in the mind. It can never be transferred to paper. ...The fact is that words, though they are not thought, are the associates of thought. 
• The more knowledge a man has the more problems he will have. 
• The best practice for boxing is boxing. The best practice for solving important questions is solving important questions. 
• We should plan our reading. If you cannot keep a list of books you intend to read, at least keep a list of books you have read. We should plan not only with regard to topics and subjects, but with regard to authors. Whether consciously or not, we tend to imitate the authors we read. This emphasizes the importance of reading the best books, and only the best books. Books are like your nutrition. 
• To quote Arnold Bennett: "Unless and until a man has formed a scheme of knowledge, be it but a mere skeleton, his reading must necessarily be unphilosophical. He must have attained to some notion of the interrelations of the various branches of knowledge before he can properly comprehend the branch of knowledge in which he specializes."
• Lay out some definite end, some big objective, to be attained; and before reading a book we should ask how that helps us to attain it.
• To think and act differently, merely for the sake of being different, is unprofitable and dangerous, all questions of ethics aside.
• To now is one thing; to do another. We do not act according to knowledge; we act according to habit. Knowledge used does not need to be remembered; practice forms habits and habits make memory unnecessary. The rule is nothing: the application is everything. 

Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia

Björn Wahlroosin teos Markkinat ja demokratia - loppu enemmistön tyrannialle sai kirjoittajansa tyylin mukaisesti julkaisuhetkellä huomiota kärkevillä ja provosoivilla heitoillaan. Lähes jokaisessa Wahlroosin haastattelussa hän sohaisi jotain muurahaispesää ja sai aikaan kriittisen kuhinan. Asioiden esiinnostamisen kannalta tapa on toimiva, mutta valitettavasti itse aihe ja syvällinen keskustelu sen ympärillä jäävät tällöin usein puutteelliseksi. Näin kävi loppujen lopuksi myös itse Wahlroosin kirjalle. Kirja kivitettiin julkaisun yhteydessä kärkkäällä kritiikillä ilman että juuri kukaan oli oikeasti ehtinyt tai viitsinyt kirjaa lukea. Syvälliset analyysit kirjan sisällöstä ja sen pohjalta käytävät keskustelut jäivät valitettavasti puuttumaan.

Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia - loppu enemmistön tyrannialle

Sääli, sillä Markkinat ja demokratia on loistava taloudellinen ja yhteiskunnallinen teos. Kirjan voi hyvin nostaa Suomen talouskirjallisuuden kärkikirjojen joukkoon, eikä se englanninkielisenä versiona kalpene yhtään myöskään kansainvälisissä kirjavertailuissa. Kirja on monen yllätykseksi sisällöltään syvällinen analyysi omistajuuden ja markkinatalouden historiallisesta kehityksestä vaiheittain alkuajoista nykypäivään. Tämä analyysi on loogisesti etenevä ja hyvin jäsennelty katsaus, jossa sekoitetaan sopivasti akateemista teoriaa ja käytännön liike-elämän ymmärrystä. Wahlroos nostaa perustellusti kaiken keskiöön omistusoikeuden, koska ilman sitä ei ole kapitalismia eikä demokratiaa. 

Omistajia ei tarvita, markkinat hoitavat

Kirjan kirjoittaja paljastuu ajattelultaan puhtaaksi finanssimieheksi eli pääomamarkkinoiden kautta asiaa tarkastelevaksi sijoittajaksi ja pankkiiriksi. Tämä ajattelu on useassa kohdin törmäyskurssilla omistaja-ajattelun kanssa. Wahlroos lähtee siitä, että johto hoitaa johtamisen ja markkinat valvonnan, eikä omistajia tarvita liiketoiminnassa. Näinhän rahoitusteoriassa ajatellaan. Tässä kohtaa huomaan olevani itse Wahlroosin kanssa eri linjoilla, sillä väitän että omistajalla on merkitystä eikä ole yhdentekevää kuka omistaa, mitä omistaa, miksi omistaa, miten omistaa ja milloin omistaa. 

Wahlroosin mukaan: "Osakkeenomistajien oletetaan pysyvän yhtiössä äänettöminä osakkaina. Nykyään puhutaan paljon perheyhtiöistä sekä vahvojen ja näkyvien omistajien tarpeellisuudesta, mutta osakkaiden ei ole koskaan oletettu osallistuvan aktiivisesti yhtiön johtamiseen. Ajatus oli ja on yhä se, että he luovuttavat yhtiön johtajille ja johdolle oikeutensa kohdentaa ja hoitaa pääomaa. Ellei muuta ole sovittu, osakkaat voivat asianomaisten jurisdiktioiden eli lakijärjestelmien säätämien osakeyhtiölakien tai yhtiöjärjestyksen asettamissa rajoissa äänestää osakkeillaan vuotuisissa yhtiökokouksissa. Lisäksi he voivat äänestää jaloillaan, jos ne ovat tyytymättömiä tulokseen tai muuten vakuuttuneet siitä, että he voivat saada parempaa tuottoa muualta. Siksi suurimmat ja laajapohjaisimmat yhtiöt ovat listanneet osakkeensa yhteen arvopaperipörssiin."

Yritystyypit omistajarakenteen mukaan

Wahlroosin mielestä on syytä erottaa ja tunnistaa vähintään kuusi omistajarakenteeltaan erilaista yritystyyppiä: 

1. yksityisen yrittäjän yhtiö, jota sen perustanut yrittäjä johtaa ja omistaa joskus muutaman vähemmistöosakkaan kanssa, 
2. myöhemmän sukupolven omistama sukuyhtiö, jolla on tuntuva määrä sukulaisuuden yhdistämiä osakkeenomistajia, 
3. valtion tai kunnan yhtiö, joka on alun perin perustettu tuottamaan julkista hyödykettä tai aloittamaan tuotanto teollisuudenalalla, jota pidettiin yksityisille sijoittajille liian riskialttiina, 
4. työntekijöiden omistama yhtiö, tavallisesti akateemisten ammattilaisten osakkuusyhtiö tai konkurssista nouseva yhtiö, jonka palkka- ja eläkevastuita on korvattu työntekijöille suunnatulla osakeannilla, 
5. tuottajaosuuskunta (kuten maataloudessa), kuluttajaosuuskunta tai keskinäinen yhtiö (kuten vakuutusalalla), 
6. pörssiin listattu osakeyhtiö. 

Osakeyhtiölaki ja vapaa lähtöoikeus turvaavat omistajien oikeudet

Wahlroosin mukaan kaikkien näiden yritysten "omistajilla" on yksi yhteinen huoli: varmistaa, että toimiva johto hoitaa tehtävänsä ja pyrkii sille asetettuihin tavoitteisiin mahdollisimman tehokkaasti, olivet ne mitä tahansa. Kahdessa oleellisessa kohdin yhtiöt kuitenkin eroavat. Ensimmäinen ja tärkein seikka on se, että eri yrityksissä yksittäisten "omistajien" intressit vaihtelevat huomattavasti. Esimerkiksi pörssiyhtiöissä ja yksityisessä osakkuusyhtiössä edut ovat useimmiten vahvasti yhtenäiset ja siten odotettavissa hyvin vähän konflikteja siitä, miten tavoitteet pitäisi saavuttaa. Muissa sen sijaan Wahlroos näkee etujen epäyhteneväisyyttä, joka johtaa ristiriitoihin ja politikointiin.

Wahlroosin mielestä lähes täydellinen yksimielisyys saavutetaan käytännössä kahdella mekanismilla: 1) osakeyhtiölaki, joka rajoittaa enemmistöäänestyksen käyttöä osakeyhtiöissä ja vaatii enemmistöä todistamaan, että se on johdonmukaisesti toiminut kaikkien osakkeenomistajien edun mukaisesti, ja 2) vapaa lähtöoikeus eli oikeus vetää pääomansa pois kohtuullisin ehdoin, jos on eri mieltä strategiasta tai yksittäisestä toimintasuunnasta. 

Perheyritykset eivät istu talousteoriaan

...Sitten on vielä yksi yritysryhmä, johon talousteorian vakio-olettamus ei Wahlroosin mukaan sovi ainakaan lyhyellä tähtäyksellä. Se koostuu yrittäjien ja sukujen omistamista yhtiöistä. Yrittäjän omistamissa yhtiöissä ongelmana eivät ole häilyvät tavoitteet eivätkä korkeat sosiaaliset motiivit, vaan yksinkertaisesti voitto- ja hyötyfunktion määritelmällinen punoutuminen toisiinsa. Kun ei ole muita osakkeenomistajia valvomassa voitto-osuuttaan, voi johtaa yhtiötä niin kuin haluaa, järjestää itselleen luontoisetuja tai jopa jatkaa sitkeästi tappiota tuottavan yksikön toimintaa vain siksi, että se sattuu olemaan harrastus. Kumma kyllä sama logiikka pätee usein myös sukuyrityksiin. Sukuyhtiöillä voi olla kymmeniä tai jopa satoja osakkeenomistajia, jotka kaikki ovat perustajan jälkeläisiä tai heidän puolisoitaan. Ei pitäisi olla mitään syytä, miksi ne eivät maksimoisi voittojaan. Todellisuus kuitenkin kumoaa usein tuon oletuksen. Perinteiden kunnioitus, tunnesiteet, nepotismi ja paternalismi saavat usein perheyhtiöt toimimaan hyvin eri tavoin ja myös tehottomammin kuin sijoittajien omistamat yhtiöt. 

Yrityksissä ei tarvita demokratiaa

Myös hallitustyöskentelyn suhteen olemme eri linjoilla, sillä Wahlroos näkee hallitukset lähinnä valvontaeliminä eikä yritykselle lisäarvoa tuottavina resursseina. Hänen mukaansa: "Pyrkimys kollegiaaliseen johtamiseen ei ole syynä siihen, miksi osakeyhtiöt valitsevat itselleen hallituksen eivätkä vain pääjohtajaa, sillä kollektiivinen johto ei toimi koskaan. Eivätkä osakeyhtiöt järjestä yhtiökokousta demokratian takia, sillä demokratiaa ei yhtiöissä tarvita. Hallitukset ja yhtiökokoukset ovat yksinkertaisesti ylläpitämässä kuria: Henry Hansmannin sanoin antamassa osakkaille "alkeellista suojaa vallassa olevien törkeältä opportunismilta". Tarvittaessa lisäsuojaa antavat tuomioistuimet. Hallituksia ei ole tarkoitettu johtamaan yhtiötä muuta kuin poikkeusoloissa. Ne ovat ensi sijassa valvonta- ja ohjausvälineitä."

Markkinatalous huomioi vähemmistöt

Wahlroos on selvästi vahvimmillaan käsitellessään talouden resurssien allokoitumista rahoitusteorian näkökulmasta. Sen sijaan heikommilla vesillä hän on käsitellessään poliittista päätöksentekojärjestelmää ja demokratiaa. Pääpointti on validi eli markkinatalous huomioi vähemmistöt paremmin kuin demokratia ja markkinatalouden etuna on vapaa oikeus äänestää jaloillaan eli poistua paikalta, jos asiat eivät miellytä. Tältä osin Wahlroosin malli lisäisi kansalaisten oikeutta valita asuinpaikkansa ja yhteisönsä pelkän yhdellä äänellä äänestämisen sijasta. 

Mieluisaa on huomata, että Wahlroos asemoi ajattelunsa usein Adam Smithiin, Milton Friedmaniin, Ayn Randiin, Ludwig von Misesiin ja Friedrich von Hayekiin eli myös omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini. Wahlroos selvästi tuntee sekä Itävaltalaisen että Chicagolaisen koulukunnan ja esittelee ajatuksiaan usein näiden koulukuntien oppien pohjalta. 

Talouskirjojen tuleva klassikko

Kirja on ehdottomasti suositeltava lukukokemus. Realismia on, että ilman vakavaa kiinnostusta taloushistoriaan, harva jaksaa lukea ensimmäisen puolikkaan analyysia omistusoikeuden ja yhtiörakenteen kehittymisestä. Itselleni se oli kuitenkin kirjan parasta antia. Kärkeviä mielipiteitä hakevien henkilöiden kannattaa lukea jatkossakin iltapäivälehtien haastatteluita, sillä itse kirjassa analyysia on paljon enemmän kuin provosointia. Ehkä provosoinnit olisi voinut jättää jopa kokonaan pois, nyt ne jäävät osin irrallisiksi asiayhteydestä ja vesittävät muuten laadukasta kerrontaa. Toivon, että kirja palaisi vielä keskusteluareenoille eikä sen perusteltu pääviesti tulisi teiltatuksi vain siksi, että sen esitti Björn Wahlroos. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava kirjallinen tuotos, yksi parhaista suomalaisen kirjoittajan kirjoittamista talouskirjoista ja toivottavasti tulevaisuudessa yksi Suomen talouskirjojen klassikoista. 

Poimintoja

• Jo Descartes totesi, että historiaa voi vaivoin pitää tieteenä eikä ainakaan eksaktina tieteenä. 
• Taloudellinen riippumattomuus, etuoikeus olla niin vauras, että pystyy ylläpitämään elämäntapansa myös vastoinkäymisten kohdatessa, ja etuoikeus luoda vastaava asema myös tuleville sukupolville on aina ollut välttämätön ehto pitää kuninkaan, valtion tai diktaattorin valta kurissa. Von Misesiä lainatakseni: "Yksityisomaisuus luo yksilölle elinpiirin, jossa hän on vapaa valtiosta. Se määrää rajat autoritaarisen tahdon toiminnalle. Se sallii muiden mahtien nousta poliittisen vallan rinnalle ja sitä vastaan. ...Se on maaperä, jossa vapauden siemeniä ravitaan ja jossa ovat yksilön autonomian ja loppujen lopuksi kaiken henkisen ja aineellisen edistyksen juuret".
• Melkein jo kirjoitetun historian ajan merkittävää varallisuutta on voinut varastoida vain maaomaisuuteen, koska teollisuutta, osakemarkkinoita ja arvokasta henkistä pääomaa ei ole ollut olemassa. Niinpä ei ole sattuma, että englannin kielessä sama sana, title, tarkoittaa sekä omistajuutta todistavaa asiakirjaa että asemaa tai sosiaalista statusta osoittavaa arvoa, joka usein liittyy kyseiseen maaomistukseen. 
• Tarkasti määritelty ja voimassa pidetty omistusoikeus on ollut paras pohja rakentaa ihmisyhteisöä. Ilman sitä ei ole juuri muuta mahtia kuin väkivalta. Markkinat ja demokratia eivät kukoista siellä, missä ei ole omistajia pitämässä järjestystä; suojelemassa itseään, sukulaisiaan, vuokralaisiaan ja naapureitaan kaikenlaiselta väkivallalta vakavista kiukunpurkauksista poliittiseen peloitteluun ja suunnitelmalliseen kansanmurhaan. 
• "Omaisuuden luovuttamattomuuden ja loukkaamattomuuden periaate on kaikkialla maailmassa ja kaikilla sosiaalisen kehityksen tasoilla kansan hyvinvoinnin ja yhteiskunnan edistymisen kulmakivi. Se on valtion perusta, jota ilman sen olemassaoloa ei voi kuvitella". - Ivan Goremykin
• Kohtuullisesti toimivilla markkinoilla resurssien taloudellinen kohdentuminen ei riipu omistusoikeuden jakautumisesta. 
• Jopa epätäsmällisesti määritetty tai valtion omistusoikeus on todennäköisesti parempi kuin ei omistusoikeutta lainkaan. 
• Jos omistusoikeus puuttuu, ei ole edellytyksiä vakaalle hallitsemiselle eikä demokratialle, mutta ei liioin pohjaa markkinataloudelle. Markkinat eivät voi toimia ilman omistusoikeutta. Omistusoikeuteen kuuluva valta ostaa ja myydä on markkinatalouden ydin; ilman sitä ei ole markkinoita. Mertemme sadon tai puhtaan ilman liikakulutus ei johdu kapitalismista - vaikka sen ovat saattaneet aiheuttaa henkilöt, jotka kutsuvat itseään "kapitalisteiksi" - vaan kapitalismin puuttumisesta. Kunhan joku vain omistaisi luonnonvarat, olkoon se joku sitten joukko ihmisiä, rantavaltioita tai YK:n lupakirjan saaneita hyväntekeväisyysinstituutioita, tämä taho voisi sitten seurata kulutusta ja kehittää huutokaupan tai jonkun muun menettelyn, joka antaisi luonnonvaralle sen kysynnän ja tarjonnan tasapainoa vastaavan hinnan. Niin on hitaasti alkanut tapahtua, kun on alettu ostaa ja myydä sekä oikeuksia puhtaaseen ilmaan (tai pikemminkin päästöihin) että kalastuslupia maailman valtameriin. 
• Historioitsijat eivät yleensä ole piitanneet taloudellisen ajattelun vaikutuksesta yhteiskunnalliseen kehitykseen. He ovat kyllä myöntäneet Adam Smithille lisänimen "taloustieteen isä", mutta ovat jättäneet hänet pois suurten valistusfilosofien pöydästä. Lisäksi he ovat aivan viime aikoihin asti sysänneet syrjään sellaiset ajattelijat kuin Anders Chydeniuksen, Thomas Malthusin, Friedrich von Hayekin tai oman aikamme Milton Friedmanin. 
• Talouden keksinnöt kuuluvat tästä huolimatta historian merkittävimpiin muutosvoimiin. Niistä kolme tärkeintä ovat kronologisessa järjestyksessä raha, luotto ja yhtiö. Pääomasijoittaminen, riskisijoitusrahastot tai jopa luottoriskijohdannaiset (CDS) saattavat aikanaan osoittautua neljänneksi, vaikka rehellisyyden nimissä luulen, että se paikka on jo varattu internetille, sen verkkomyymälöille ja -huutokaupoille. 
• Alkeisoppikirjoissa raha määritellään tavallisesti (1) laskentayksiköksi, (2) vaihdon välineeksi ja (3) arvon varastoksi. 
• Olipa nykyraha sitten seteleitä tai talletuksia, se eroaa hopea- ja kultakolikoista siinä, että sen nimellisarvo on huomattavasti suurempi kuin sen paperin arvo, jolle se on painettu. Niinpä rahan markkina-arvo ei enää riipu itse välineestä vaan (1) liikkeeseenlaskijan luottokelpoisuudesta ja (2) liikkeessä olevan rahamäärän suhteesta kaikkien maksutapahtumien kokonaismäärään, mikä luo puitteet rahan liikatarjonnalle ja inflaatiolle. 
• Superlikviditeetillä on kuitenkin hintansa. Koska paperisella (tai sähköisellä) rahalla, päinvastoin kuin vaihtoesineillä, ei ole luontaista arvoa, vaan se on pelkkä saatava joltakin kolmannelta osapuolelta, yhtälöön hivuttautuu uusi elementti - luottoriski. 
• Keskuspankkitoiminnan tulo toi näyttämölle tasokkaiden liikkeenlaskijoiden setelit ja synnytti Greshamin lain "huono raha syrjäyttää aina hyvän rahan". 
• Luottamus on välttämätöntä, koska vakaat rahaolot ovat edellytys maksuajan myöntämiselle. Luotto puolestaan on markkinatalouden polttoainetta. Sen kasvu kertoo investointien, kulutuksen ja talouden kasvusta - se itse asiassa ruokkii niitä - mutta luoton supistuminen on taantuman merkki ja sen aiheuttaja. 
• Luotto on kapitalistiselle taloudelle kaikki kaikessa. Sen avulla resursseja siirretään enemmän pääomia kuin ideoita omistavilta niille, joilla puolestaan on enemmän ideoita kuin pääomia. Ilman luoton ja viime kädessä kehittyneemmän ja riskialttiimman pikkuveljen oman pääoman markkinoita ei rahavaroja voida siirtää tehokkaasti sinne, missä ne tuottavat pienimmällä riskillä parhaiten. Tästä tietenkin seuraisi, että varakkaat, mutta mielikuvituksettomat henkilöt eivät pääsisi hyötymään matalatuottoisista investoinneistaan, kuten maasta. Suuret keksinnöt jäisivät taas rahoituksen puutteessa ikiajoiksi piirrustuslaudalle. 
• Koska luoton saatavuus on avaintekijä, kokonaistuotanto määrää kaikkea taloudellista toimeliaisuutta. Kun lisäksi kestokulutushyödykkeet, ja joskus myös kertakäyttötavarat, ostetaan nykytaloudessa luotolla, kokonaiskulutuksestakin tulee luoton saatavuuden funktio. 
• Termi inflaatio (inflation = laajentuminen, täyttö) ei tule nousseista hinnoista, vaan rahan tarjonnan paisuttamisesta. Tämä kertoo siitä, miten kieli heijastaa usein alkuperäistä syysuhdetta, jota hämärä järjenjuoksu on sittemmin vääristänyt. 
• "Arvopaperistetuista" ja usein päiväämättömistä luotoista oli vain lyhyt matka yksinkertaisimpaan osakeyhtiöön. Luotto oli jo luonut äänettömän eli nuoremman yhtiömiehen kulttuurin. Hänellä oli pienempi riski ja taattu tuotto, joka ohitti saamisjärjestyksessä yhtiökumppanien voitot. Määrätyn koron lisäksi hän ei kuitenkaan saanut muuta osuutta jäännösvoitosta. Tästä oli enää lyhyt askel osakkeisiin ja osakemarkkinoihin; osake on vain ikuinen velkakirja ilman taattua vuotuista tuottoa, mutta siihen kuuluu jäännösoikeus tuloon ja pääomaan. 
• Osakkeenomistajien oletetaan pysyvän yhtiössä äänettöminä osakkaina. Nykyään puhutaan paljon perheyhtiöistä sekä vahvojen ja näkyvien omistajien tarpeellisuudesta, mutta osakkaiden ei ole koskaan oletettu osallistuvan aktiivisesti yhtiön johtamiseen. Ajatus oli ja on yhä se, että he luovuttavat yhtiön johtajille ja johdolle oikeutensa kohdentaa ja hoitaa pääomaa. Ellei muuta ole sovittu, osakkaat voivat asianomaisten jurisdiktioiden eli lakijärjestelmien säätämien osakeyhtiölakien tai yhtiöjärjestyksen asettamissa rajoissa äänestää osakkeillaan vuotuisissa yhtiökokouksissa. Lisäksi he voivat äänestää jaloillaan, jos ne ovat tyytymättömiä tulokseen tai muuten vakuuttuneet siitä, että he voivat saada parempaa tuottoa muualta. Siksi suurimmat ja laajapohjaisimmat yhtiöt ovat listanneet osakkeensa yhteen arvopaperipörssiin. 
• Johdon rajoittamaton vastuu liiketoiminnan asianmukaisesta johtamisesta sekä osakkeenomistajan rajallinen velkavastuu ratkaisevat päämies-edustaja-ongelman yhtiössä, jossa on ulkopuolisia sijoittajia. 
• Kun erot henkilöiden tuottavuudessa ja osakkuudessa kasvoivat räikeiksi, omistusosuuksiin alkoi kohdistua paineita ja syntyi tarve erottaa pääoma työpanoksesta. 
• Pelkkä pääoma ei saa liiketoimintaa menestymään. Yhtiön johtamisen on perustuttava päätösvallan delegointiin ja siihen liittyvään toimivallan vahvaan keskittämiseen, tiukkoihin toimintasääntöihin, ammattimaiseen valvontaan ja viime kädessä luottamukseen, jonka rikkomisella on oltava vakavat seuraumukset. 
• Päämies-edustaja-ongelman varsinainen ongelma on seuraava: Mikä vähimmäismäärä tietoa, vaikutusvaltaa ja edustusta riittää vakuuttamaan sijoittajan uskomaan varansa yhtiölle? Tai vastaavasti potentiaalisen osakkeenomistajan näkökulmasta: Mikä vähimmäisyhdistelmä porkkanoita (taloudellisia kannustimia) ja keppejä (sanktioita huonosta toiminnasta tai ammatillisesta epäpätevyydestä) varmistaa, että johto toteuttaa sijoittajan tavoitteita?
• Osakkailla ja yhtiön johdolla on oltava lähes täysin yhdenmukaiset intressit ja päämäärät. Osakeyhtiö ei voi olla hyväntekeväisyyslaitos eikä pelkästään johdon rikastuttamisväline. ... Yhtiö voi ajaa vain niiden taloudellisia etuja, jotka ovat sijoittaneet siihen. Johtajien ainoa velvollisuus on kaikin laillisin keinoin maksimoida osakkeenomistajien sijoittaman pääoman arvo ja samalla varmistaa, että velkojille voidaan maksaa takaisin heidän rahansa. 
• Osakkeenomistajia on kohdeltava tasa-arvoisina (equals). Siitä johtuu omasta pääomasta englannin kielessä käytetty sana equity, joka tarkoittaa samanarvoisuutta, yhdenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. 
• Itse asiassa - ainakin teoriassa - enemmistöllä ei ole oikeastaan suurta merkitystä yhtiössä. Koska yhtiön pitäisi tavoitella yksinomaan voittoa - ja kaiken kukkuraksi mahdollisimman hyvää voittoa - eroaville näkemyksille ja prioriteeteille ei jää paljon pelivaraa: suotuisimman ratkaisun on voitettava. Näin ei kenties aina käy todellisuudessa markkinoiden ja epävarman tulevaisuuden maailmassa. Periaate selittää kuitenkin pitkälti yritysten hallitusten äänestysten harvinaisuuden verrattuna esimerkiksi parlamentteihin tai kaupunginvaltuustoihin. 
• Koskaan ei ollut tarkoitus, että suuryhtiöistä tulisi kaikkivoipia valtakunnallisia muunnelmia 1800-luvun lopun ruukkikaupungeista, joissa yhtiö omisti kaiken tehtaasta kauppaan ja työntekijöiden vuokra-asuntoihin asti. Suuryhtiön tarkoitus oli yksinkertaisesti pitää mahdollisimman hyvää huolta sijoittajiensa pääomasta, rakentaa suuria ja tuottavia liikeyrityksiä ja jättää muille hyväntekeväisyyden, joista osakkeenomistajat eivät kenties olleet yhtä mieltä. 
• Olipa poliittinen reaktio mikä tahansa, suorat pääomasijoitukset ovat tulleet jäädäkseen. Ne ovat antaneet lisää puhtia pörssiyhtiöille ja osakemarkkinoille tarjoamalla osakkeenomistajille vaihtoehdon; jos johto on liian laiska tai epäpätevä tuottamaan yhtiölle täyttä arvoa, tai jos osakemarkkinat eivät jostain syystä anna arvoa sen ponnisteluille, yhtiö voidaan aina ostaa pois. Pääomasijoitukset ovat tuoneet kapitalismiin uudenlaisen johtamisen, joka nojaa enemmän hierarkiaan - eikä "demokraattiseen" valvontaan senkään vertaa kuin perinteinen osakeyhtiö. 
• Ellei lukuunoteta muutamaa Adam Smithin, Hamiltonin ja Voltairen kaltaista kaukokatseista miestä, vapaan markkinatalouden arvostus on melko uutta. Hyväpalkkaista omaisuudenhoitajaa, arvopaperivälittäjää ja meklaria - puhumattakaan pääomasijoittajasta tai hedge-rahaston hoitajasta - kunnioitetaan ammatinharjoittajana yhä paljon vähemmän kuin opettajaa, historiantutkijaa, professoria tai tuomaria. 
• Ylijäämäviljan markkinoinnin hinta on käänteisessä suhteessa väestöntiheyteen. Mitä suurempi määrä kuluttajia on neliökilometrillä, sitä todennäköisempää on jonkinlainen työnjako ja sitä lyheympi on matka, jolla viljelijä löytää riittävästi kuluttajia ylijäämälleen. Ja mitä suurempi on väestöntiheys, sitä todennäköisemmin syntyy markkinapaikka, joka laskee kaupankäyntikustannuksia edelleen. Näin yksinkertainen peruste voi osaksi selittää maatalouden rakennetta 1700-luvun Euroopassa. Se voi selittää myös suhtautumista markkinoihin, kaupankäyntiin ja viime kädessä koko kapitalismiin. 
• Mihin teollisen vallankumouksen dramaattinen muutos perustui? Ensin oli maatalouden tuottavuuden noustava, jotta alalta olisi vapautunut työvoimaa teollisuuteen. Sitten oli ruoantuotannon kasvettava, jotta voitiin ruokkia pienteollisuuden ja kaupan ympärille kehittyneiden kaupunkien väestönkasvu. Teollistuminen tarvitsikin täydennyksekseen jonkinmoisen maatalousmullistuksen, jottei siltä olisi loppunut puhti. Niinpä teollinen vallankumous tulisi oikeastaan ristiä uudelleen tuottavuusräjähdykseksi. 
• Landes esittää tuottavuuden nousun syyksi kolme "periaatetta: (1) ihmisen taitojen ja työn korvaaminen nopeilla, säännöllisillä, tarkoilla ja väsymättömillä koneilla, (2) elävien voimalähteiden korvaaminen elottomilla; varsinkin sellaisten koneiden keskiminen, joilla lämpö  muutettiin työksi ja siten avattiin melkein rajaton energianlähde, ja (3) uusien ja paljon runsaampien raaka-aineiden käyttö, varsinkin kasvi- ja eläinraaka-aineiden korvaaminen mineraali- ja lopulta keinoaineilla".
• Teollinen vallankumous merkitsi ennen kaikkea työtä tekevän ihmisen vapautumista orjuudesta sekä käytännössä että teoriassa. Ihmisen kekseliäisyyden mahtavat voimat vapautuivat vähitellen kaikkien hyödyksi, kun ihminen pääsi vapaaksi feodalismin kahleista. Se salli hänen tehdä työtä itsensä hyväksi joskus yrittäjänä, mutta useammin jonkun toisen palveluksessa ja saada palkkaan aikaansaannoksensa mukaan eikä vain minimitoimeentuloa. Teollistuminen oli porvariston voitto aristokratiasta sekä markkinoiden voitto esivallasta ja sääntelystä. Ennen kaikkea se oli työnjaon voitto ammattikunnista, luokkaetuoikeuksista ja muista vanhentuneista käytännöistä. Von Misesin sanoin vapaa työvoima "luo enemmän vaurautta kaikille kuin orjatyövoima tuotti aikoinaan isännilleen".
• Tavaroiden hinnan arvoituksellisen määräytymisen ratkaisuksi Marx esittää yksinkertaisesti työmäärää, joka on mennyt niiden tuottamiseen: "...työ on arvon lähde. Tuotteiden vaihtoarvon määrää niiden tuottamisen vaatima työaika. Hinta on tuotteen vaihtoarvon rahallinen ilmaus". Tässä on Marxin taloustiede pähkinänkuoressa. 
• Markkinoilla emme enää tarkoita vain kysynnän ja tarjonnan kohtaamispaikkoja. Markkinatalous on järjestelmä, jossa tuotteen tai palvelun hinta ("hintamekanismi") tasapainottaa kysynnän ja tarjonnan. Lisäksi markkinoilla on ainakin neljä muuta olennaista tehtävää taloudellisen toimeliaisuuden organisoimisessa. Ensinnäkin ne välittävät (jotkut sanoisivat organisoivat tai jopa synnyttävät) informaatiota. Toiseksi ne tuottavat kannustimia omaksua mahdollisimman edullisia tuotanto- ja tiedonvälitysmenetelmiä ja varmistavat siten niukoille resursseille mahdollisimman hyvän tuoton. Kolmanneksi ne määräävät, kuinka paljon kukin saa kokonaistuotteesta eli tulonjaon. Neljänneksi ne tarjoavat yhteiskunnalle tavan mitata laatua, liittyköön se sitten tavalliseen tuotteeseen, huipputekniikkaan tai jopa arvotaiteeseen. 
• Markkinat ovat erittäin tehokkaita tiedonvälittäjiä, sillä ne eivät käytännöllisesti katsoen haaskaa hetkeäkään epäolennaisen tai turhan tiedon välittämiseen. Siksikö niin moni sivistynyt ja hyvin koulutettu, kulttuuri- ja humanistitaustainen henkilö pitää markkinoiden yksinkertaisuutta (ja tehokkutta) niin vastenmielisenä? Markkinat eivät tarjoa osanottajille argumentteja, ne eivät päättele eivätkä osoita syytä eivätkä seurausta. Ne eivät ota huomioon vaihtoehtoisia hypoteeseja tai kilpailevia selityksiä tai tulkintoja. Siten ne voi helposti käsittää väärin eräänlaisen pseudointellektuellin terrorin kaikkivoipaisiksi välineiksi. Taiteen ja kirjallisuuden, antropologian ja kulttuurihistorian kiehtoviin, päivällispöydissä jopa välttämättömiin moniselitteisyyksiin tottuneen on vaikea ymmärtää kaiken oleellisen informaation sisältyvän yhteen ainoaan lukuun, hintaan. He pitävät tätä älyllisesti loukkaavana. 
• Arvopaperikaupan matalien kaupanteko- ja logistiikkakustannusten takia rahoitusmarkkinat ovat tehokkaimmat markkinat ainakin tasapainon löytämisen vaatimalla ajalla ja vaivalla mitattuna. Niillä välitetään enemmän informaatiota ja sovitaan enemmän kauppoja pienemmin kaupantekokustannuksin kuin millään muilla markkinoilla. Laskiessaan vapaan kaupankäynnin kuluja tehokkaat markkinat lisäävät resurssien optimaalisen allokaation eli ihanteellisen jakamisen todennäköisyyttä. 
• Finanssimarkkinoilla käydään kauppaa pääomasta, mutta viime kädessä vaihdannan kohteena on riski tai oikeastaan epävarmuus. Tavaramarkkinat pyrkivät saattamaan tietyn tavaran sitä eniten arvostavan kuluttajan käsiin. Samalla tavalla finanssimarkkinat pyrkivät siirtämään riskiä niille, joilla on sen ottamiseen parhaat edellytykset: sijoittajille, jotka parhaiten pystyvät hajauttamaan riskin tai ovat vähiten taipuvaisia karttamaan sitä. 
• Mitä korkeampi on riskin markkinahinta, sitä korkeammat ovat uuden sijoituksen pääoman kulut. Ja sitä vähemmän tehdään uusia sijoituksia. Mitä vähemmän puolestaan sijoitetaan, sitä vähemmän on teknologista uudistumista ja sitä hitaampaa on talouden kasvu. 
• Rahamarkkinat eivät ole "musta aukko" eivätkä en vie resursseja pois "tuottavimmista sijoituksista". Finanssimarkkinat ovat pikemminkin kanava, jonka kautta pääoma virtaa alalta toiselle etsiessään jatkuvasti mahdollisimman hyvää tuottoa ja matalaa riskiä. Taloudellisen menestyksen tärkeimpiä tekijöitä on se, miten hyvin ja edullisesti tämä kanava toimii. 
• Hintamekanismi on todennäköisesti myös kestävän kehityksen paras tae. 
• Vaikka se saattaa tuntua oudolta varsinkin niistä, jotka ovat ikänsä harrastaneet "ei-kaupallista" taidetta ja kulttuuria, hintamekanismi on todellisuudessa myös ainoa tapa määritellä laatua. Tämä pätee riippumatta siitä, puhummeko modernista taideteoksesta, teknisestä laitteesta tai vaikka ravintolan palvelusta. 
• Ellei asiakas voi paljastaa mieltymystään ilmaisemalla maksuhaluaan, laadun tuottaminen jää aina kannattamattomaksi. 
• Oikeat julkishyödykkeet ovat jakamattomia, jolloin uuden kuluttajan lisäys ei maksa juuri mitään. Esimerkkejä ovat maanpuolustus, yleinen järjestys (eivät pelkät voimakeinot, vaan sopimusyhteiskunnan koko oikeusjärjestelmä) sekä - hiukan epäillen - palokuntien ja vastaavien laitosten ylläpitämä yleinen turvallisuus. Edes innokkain Chicagon koulukunnan kannattaja ei kykenisi keksimään markkinamekanismia, joka optimoisi aitojen julkisten hyödykkeiden tarjonnan ja suunnittelisi niiden rakenteen lyhyellä tähtäyksellä. 
• Ajatus yksityisestä keskuspankista on kiinnostava, mutta todennäköisesti se ei toimisi. 
• Jopa "puhtaan" markkinatalouden synnyttämään tulonjakoon sisältyy uudelleenjakoa eräänlaisena korvauksena huono-osaisimpien pysymisestä mukana. 
• Tulojen uudelleenjaon mekanismit vääristävät aina kannustimia: sosiaaliturva pienentää säästöjä, työttömyysvakuutus pidentää työttömyysaikoja ja verotus vähentää työntekoa.
• Markkinoilla ihmiset tekevät vain omia valintojaan. Niinpä markkinoilla on vaaleihin verrattuna se houkutteleva ominaisuus, etteivät ne vaadi vähemmistöjä taipumaan enemmistön tahtoon. Tämä tekee markkinoista eettisesti vähemmän kiistanalaiset. Markkinoilla vähemmistöjen jäsenet saavat vapaasti valita myös muun kuin kansanäänestyksessä voittaneen vaihtoehdon. Markkinat ovat siksi enemmistövaaleja parempi allokointitapa, mutta vain, jos tulonjaosta ei tarvitse piitata tai siitä voidaan päättää muuten. 
• Enemmistövallan ensimmäinen ja yleinen ongelma on se, että se vaikuttaa julkisten investointien kustannus-hyöty-suhteeseen. Buchanan ja Tullock osoittivat perusteellisesti, että demokratia investoi liikaa julkisiin palveluihin. 
• Verot ovat yhteiskuntaluokkien välisen tulojen uudelleenjaon tärkein väline, mutta runsaat ja lakisääteiset eläkkeet ja terveydenhuoltojärjestelmät niihin liittyvine julkisine menoineen määräävät sukupolvien välistä tulonjakoa eniten. Kaiken lisäksi niitä rahoitetaan yleensä julkisella velalla eikä pakollisilla maksuilla tai veroilla. 
• Miksi alaikäisten vanhemmat eivät saisi vastapainoksi äänestää lastensa puolesta? Tai miksi keski-ikäisillä, joilla on vielä monta vuotta edessään, ei saisi olla enemmän ääntä kuin vanhuksilla, joilla ei todennäköisesti ole tulevaisuutta edessään kuin muutama vuosi? ... Miksi äänestäjille ei anneta enemmän kuin yksi ääni vaaleissa, joissa on useita ehdokkaita? Jos äänestäjä saa rastittaa useiden ehdokkaiden ruutuja, hän saa tilaisuuden osoittaa "hyväksyvänsä" nuo ehdokkaat. ... Monimutkaisempi versio samasta ajatuksesta on antaa jokaiselle äänestäjälle kaksi ääntä, yksi puolesta ja yksi vastaan. Korkeimman nettoäänimäärän saanut valitaan suoraan, tai järjestetään uusintavaali kahden eniten nettoääniä saaneen kesken. 
• Ääritapauksissa - esimerkiksi Pohjoismaissa - äänestäjien yksinkertainen enemmistö voi saada elantonsa julkiselta sektorilta tai on siitä muuten riippuvainen. 
• Korruption voi määritellä yksinkertaisesti niin, että korkeammat julkiset kustannukset korvataan alemmilla yksityisillä kustannuksilla. 
• Yksinkertaisena enemmistövaltana, demokratialla on taipumus paisuttaa julkista sektoria, kun suosikkihankkeiden rajakustannuksia alennetaan pakottamalla niistä hyötymätön vähemmistö jakamaan kulut. Eli maksamaan veroja sellaisesta, josta ne eivät itse hyödy. 
• Jos markkinat ovat ylivoimainen tapa välittää informaatiota ja tahdostaa kysyntä tarjontaan, miksi ne eivät tekisi yhtiöistä aikansa eläneitä? Selitys on yksinkertainen: Koska markkinoiden pyörittäminen on kallista, yhtiöitä syntyy silloin ja siellä, missä ne kykenevät hoitamaan tehokkaammin tehtävät, jotka muuten olisi jätetty markkinoille. Oliver Williamsonin sanoin: "Asiaan on tietenkin vaikuttanut monta tekijää, mutta nykyaikaisen osakeyhtiön on nähtävä syntyneen organisatiorisista innovaatioista, joilla on haluttu säästää ja jotka myös ovat säästäneet transaktiokustannuksia". 
• Monilla aloilla on yrityksiä, joiden omistajat eivät ole ollenkaan sijoittajia eivätkä siksi maksimoi voittoaan. Työntekijöiden omistamilla yhtiöillä on ollut elintärkeä osa akateemisissa ammateissa: asianajossa, tilintarkastuksessa, investointipankeissa, arkkitehdeillä ja lääkäreillä. Monet laki-, arkkitehtuuri-, ja tilintarkastusyhtiöt ovat yhä yksittäisiä osakasyhtiöitä. Tuottajaosuuskunnat ovat yleisiä perusmaataloustuotteiden markkinoilla, ja monissa Euroopan maissa on kuluttajien omistamia yhtiöitä sähköntuotannossa ja -jakelussa samoin kuin vähittäiskaupassa. Keskinäisyys on yleistä myös rahoitussektorilla, missä säästö- ja osuuspankit sekä keskinäiset vakuutusyhtiöt tarjoavat edelleen merkittävän osan kaikista vähittäispalveluista. ... Euroopassa ja varsinkin entisissä sosialistimaissa on kukoistanut laaja kirjo valtionyhtiöitä. Joskus ne ovat tuottaneet voittoa, mutta useimmiten niiden toiminnalla on ollut sekavat ja ajoittain huonosti määritellyt tavoitteet.
• Corporate governance-keskustelu keskittyy käytännöllisesti katsoen kokonaan osakkeenomistajien vaikutusvallan kasvattamiseen yhtiössä ja sivuuttaa valitettavasti tärkeän kysymyksen siitä, miten helppoa on tulo ja lähtö pörssiyhtiöstä. 
• Reippaasti alle 50% osakkeista riittää useimpien yhtiöiden hallitsemiseen. Osakeyhtiöitä ei ole kerta kaikkiaan suunniteltu hallittavaksi "demokratialla".
• Perheyritykset suoriutuvat yleensä huonommin kuin vastaavat pörssiyhtiöt, jotka puolestaan häviävät tehokkuudessa tiukasti hallituille, esimerkiksi yksityisten pääomasijoittajien omistamille yrityksille. 
• Vaativuus ja yhtenäiset intressit ovat tehneet hyvin johdetuista yksityisistä pääomasijoitusyhtiöistä erittäin tuottoisia. Vain siellä, missä suurtuotannon edut ovat merkittävät eikä kilpailu ole ankaraa, suuret pörssiyhtiöt ovat pystyneet samaan. 
• Valtioista ja kansakunnista poiketen yhtiöt kilpailevat omistajistaan/sijoittajistaan tarjoamalla heille houkuttelevia strategioita ja liiketoimintasuunnitelmia. Yhtiöt eivät kuitenkaan tarjoa tilaisuutta vaikuttaa suunnitelmiin, vaan luottavat vaihtoehtonsa kilpailukykyyn markkinoilla ja tarjoavat sijoittajille yksinkertaisesti tilaisuuden liittyä samanmielisten osakkeenomistajien ryhmään lyömään vetoa "sijoitustarinan" puolesta. 
• Useimmat sijoittatajat eivät piittaa vähääkään puhevallasta. Niin kauan kuin yhtiö lunastaa lupauksensa heillä on parempaakin tekemistä kuin istua yhtiökokouksissa. 
• Kuten Milton Friedman huomauttaa, käsite "demokraattinen sosialismi" on harhaanjohtava: demokratia voi toimia ja menestyä vain kilpailevan kapitalismin ja avointen markkinoiden vapaasti vallitessa. 
• "Ellei voi äänestää jaloillaan, ainoa tapa turvata sijoituksensa on juonitella" - Bengt Holmström
• Ei ole perustavampaa oikeutta - ei ihmiselle eikä pääomalle - kuin oikeus äänestää jaloillaan: jättää taakseen sorto - olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa. Vapauden esitaistelijoiden on korotettava äänensä kaikkialla, missä tätä oikeutta loukkaavat rajojaan mustasukkaisesti vartioivat hallitukset tai tulojaan suojelevat hyvinvointivaltiot. Heidän ääntään on kuultava - ei puolustaaksemme etuoikeutettujen valinnanvapautta - vaan turvataksemme valtioiden, yhtiöiden ja yksilöiden välisen kilpailun, joka on vapauden ja edistyksen ylivertainen takaaja kaikkialla. 

Hallitustyöskentelyn ensikokemuksia

Kirjoitin yli vuosi sitten ensimmäisestä hallituspaikasta ja siitä, miten alkuun pääseminen on aina vaikeinta. Nyt lupauduin jakamaan Hallitusjunioreille hallitustyöskentelyn ensikokemuksia, joten tässä pääkohdat perustuen erityisesti noin puolentoista vuoden ensikokemukseen kahden yrityksen hallituksessa.

1.Hyvän hallitustyön lähestymistapa: Kunnioitus, nöyryys ja yhteinen kehittäminen

Hallitustyöskentelyyn on mielestäni kolme lähestymistapaa. Ensinnäkin on suhtauduttava kunnioituksella valitsijoita kohtaan, koska hallituspaikka on ennen kaikkea luottamustehtävä. Itse hallitustyöskentelyä kohtaan kannattaa mielestäni suhtautua nöyryydellä, sillä hallitustyöskentely on loppujen lopuksi melko pyyteetöntä työskentelyä yrityksen eteen, eikä jäsenten egoa pönkittävä positio, vaikka jotkun niin luulevatkin. Hallitusta kokonaisuutena kohtaan kannattaa mielestäni lähestyä kehittämisnäkökulmasta eli pyrkimyksestä omalta osaltaan viemään kokonaisuutta eteenpäin yhdessä muiden hallituksen jäsenten ja johdon kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa aiemman toiminnan arvostamista eli uusien ajatusten suhteuttamista olemassaolevaan ja historiaan sekä muiden hallitusten jäsenten arvostamista tasavertaisiana kollegoina heidän taustaansa, näkemyksiään ja toimintatapojaan kunnioittaen. 

Tällaisen ajattelun vastakohta on ihmiset, jotka kuvittelevat osaavansa kaiken, pitävät valintaansa itsestäänselvyytenä, pitävät itseään yritystä suurempina, haluavat heti muuttaa kaiken oman mallinsa mukaisiksi, kuvittelevat että sama tapa toimii kaikkialla, rakastavat kokouksissa omaa ääntänsä ja tulistuvat ja turhautuvat välittömästi, jos muu hallitus kyseenalaistaakin asioita. Näistäkin esimerkeistä olen kuullut. 

2. Ensimmäinen vuosi opetellaan, vai kuinka?

Kokeneemmat hallituskonkarit neuvovat usein, että ensimmäinen vuosi hallituksessa on puhtaasti opettelua. On opittava yrityksen avainhenkilöt, toimintatavat, strategia, markkinatilanne, toimialan yleiset totuudet ja muut hallituksen toimintaan vaikuttavat tekijät. Vasta toisesta vuodesta eteenpäin voidaan hallituksen jäsenen odottaa tuovan lisäarvoa hallitukseen. En itse ihan täysin allekirjoita näkemystä. Totta on, että alku on opettelua ja se ottaa aikansa, mutta vuosi ilman lisäarvoa on liian pitkä aika opetteluun, etenkin jos kyseessä on ulkopuolinen hallituksen jäsen. Kyllä alle vuodessa pitää pystyä näyttämään valitsijoilleen, onko uudelleenvalinnan arvoinen ja onko pystynyt sekä sopeutumaan kuvioon että tuottamaan lisäarvoa. Hallitustyöskentely ei loppujen lopuksi ole kovinkaan ihmeellistä rakettitiedettä, etteikö siinä omalla ahkeruudella ja perusymmärryksellä pystyisi omaa panostaan antamaan nopeallakin aikataululla.

 3. Kuuntele, kysy ja kommentoi

Alussa parasta mitä uusi hallituksen jäsen voi tehdä on ottaa asioista selvää, tutkia toimialaa, lukea taustamateriaalit astetta muita paremmin, keskustella johdon kanssa etukäteen asioista, käyttää omaa aikaansa yrityksen keskeisten kysymysten ajattelemiseen ja ennen kaikkea kuunnella kokeneempia. Ensimmäisissä kokouksissa kannattaa kuunnella enemmän kuin yrittää esittää omia näkemyksiä. Kysyä kannattaa - ja pitää - aina, jos jokin asia askarruttaa. "Tyhmiä kysymyksiä ei ole" sanotaan. Ei ehkä olekaan, mutta kyllä omien kysymysten laatua voi parantaa omatoimisella perehtymisellä. En myöskään jaa sitä näkemystä, jonka mukaan ensimmäinen hallitusvuosi menisi vain kuunteluoppilaana tai kysellessä. Kyllä asioita voi - ja pitää - kommentoida, jos niihin on sanottavaa. Varsin moni hallituksessa käsiteltävä asia on käytännönläheinen, eikä ole olemassa oikeaa vastausta, joten perustellun näkemyksensä pystyy melkein aina esittämään. Jos taas tuntuu, että aihe on vieras, eikä oma näkökanta ole valmis, ei ole häpeä todeta, että "en tunne asiaa riittävän hyvin, mutta ensituntumalta ottaisin nämä ja nämä asiat huomioon".  


 4. Erikoistu omiin vahvuusalueisiisi, mutta tarkastele aina kokonaisuutta

Uskon, että lähes jokaisella hallituksen jäsenellä on olemassa syy, miksi juuri hänet on hallitukseen valittu. Tuo syy määrittelee pitkälti myös sen, mitä hallituksen jäseneltä odotetaan. Paras tapa siis vastata kysyntään, on tehdä niitä asioita, joita sinulta odotetaan ja toivotaan. Jos sinuun kohdistuvat odotukset ovat sinulle epäselviä niin suosittelen keskustelemaan niistä valitsijoiden eli omistajien tai ainakin hallituksen puheenjohtajan kanssa. 

Itselläni omistajuus on selkeä erikoisalue, joten oli luonnollista, että minulta odotettiin panosta omistajuuteen liittyvissä kysymyksissä. Tällaisia ovat mm. omistajarakenteeseen liittyvät asiat, osakkeiden käyttäminen sitouttamisen välineenä, omien osakkeiden myynti/osto, omistus- ja yritysjärjestelyt, osakkeiden arvonmääritys jne. Varmaankin jokaisessa hallituksessa mietitään jossain määrin omistajuuteen liittyviä kysymyksiä, joten tältä osin tämän aihealueen tunteminen on helpottanut hallitustyöskentelyn aloittamista. Tämän teeman ympäriltä on löytynyt kiitettävästi tehtävää ja vastuuta myös uudelle hallituksen jäsenelle. 

Pelkästään oman erikoisosaamisen tarkastelijaksi ei kuitenkaan kannata - eikä saa - rajautua. Hallituksen jäsen on aina henkilökohtaisesti vastuussa kokonaisuudesta, joten olisi vastuutonta jättää muut asiat ymmärtämättä tai hoitamatta. Muiden erityisosaamiseen tulee luottaa valmistelussa, yhtälailla kuin he luottavat omaan osaamiseesi sinun vastuualueellasi, mutta silti asioihin on paneuduttava sillä tarkkuudella, jotta ymmärtää kokonaisuuden ja voi ottaa siihen kantaa. 

5. Hallitustyö on johtamisen johtamista

Kenties suurin opettelemisen aihe minulle hallitustyöskentelyn alussa oli sopeutuminen hallituksen jäsenen rooliin. Hallituksen jäsen ei ole yrityksen työntekijä eikä johtaja. Hallituksen jäsen on osittain sisällä, mutta osittain ulkona. Hallituksen jäsen voi olla aktiivinen tai passiivinen. Hallituksen jäsenen pitää olla enemmän strateginen kuin operatiivinen, mutta toimitusjohtajan valmistelema agenda ajaa usein ajankäytön arkisiin asioihin. Hallituksen rooli voi olla vahvasti päättävä tai sitten toteava kumileimasin. Se voi osallistua aktiivisesti toimintaan eli asioiden valmisteluun tai sitten se voi vain kuunnella muiden esityksiä. 

Loppujen lopuksi hallituksen jäsenellä on suuri vapaus valita oma roolinsa ja hallituksella on puheenjohtajan johdolla suuri vapaus valita oma roolinsa. Ei liene yhtä oikeaa toimintatapaa tai roolia. Itselleni oli alkuun vaikeinta pidättäytyä poissa tekemisestä eli operatiivisesta toiminnasta. Olen luonteeltani tekijä, joten kun joku asia päätettiin, syyhysi sormet jo päästä tekemään asioita. Oli kuitenkin ymmärrettävä, että minä en ollut tässä tekijänä. Toisaalta valvojan roolissa oli pakko ottaa yhtiöön etäisyyttä ja tarkastella asioita "analyyttisesti" ikään kuin ulkopuolisena. Tämä etäisyyden määrittäminen oli siis alkuun vaikeinta. Lopulta jossain vaiheessa ymmärsin, että hallitustyöskentelyssä on kyse johtamisen johtamisesta. Johtamisen johtaminen on organisaation johtamista operatiivisen johdon kautta. Se on sparrausta, tukemista, keskustelemista, kysymistä, ohjaamista, ovien avaamista, näkemysten ottamista, rohkaisua, tiedon tarjoamista ja ennen kaikkea "puhelimen pitämistä aina auki". 

Vain harvoin hallitustyöskentely on päätöksen tekemistä. Enemmän se on johdon valmistellun toimintaesityksen täydentämistä ja siunaamista. Vain harvoin se on myöskään valvontaa tai kontrollia. Enemmän se on luottamusta ja asioiden ennakoimista ja toteamista. Johtamisen johtamisen painopiste on tulevassa enemmän kuin menneessä. Sääntö 80% tulevaisuutta ja 20% menneisyyden toteamista mielestäni toimii hallitustyössä. Operatiivisten asioiden ja strategisten asioiden oikealle tasapainolle ei mielestäni ole olemassa sääntöä eikä asioita voi jakaa näin kahtia. Joskus on oltava hyvinkin syvällä operatiivisella tasolla tukemassa ja ymmärtämässä toimivaa johtoa sen päivittäisessä tuskassa, mutta toisaalta on myös kyettävä nostamaan johdon ajattelua irti arjesta, näkemään metsän puilta. Strategiapohdistelu ilman kosketusta konkretiaan on vain kiva kalvosarja Powerpointilla vailla vaikutusta yrityksen varsinaiseen toimintaan. Tällainen viisastelu on mielestäni turhaa. Siksi hallituksen tärkein tehtävä on johtaa johtamista eli pitää huolta siitä, että yrityksessä on paras mahdollinen johto ja viedä yritystä eteenpäin tämän johdon toimintaedellytyksiä parantamalla. 

Nuoruus ja hallitustyöskentely

Suomalaisten yritysten hallituksissa on yhä liian vähän nuoria henkilöitä. Onneksi tämä asia on muuttumassa parempaan suuntaan. Itse arvostan suuresti sekä Fira Oy:n että Optinet Oy:n omistajia ja kunnioitan suuresti heidän rohkeuttaan valita minut nuorena henkilönä hallitukseen. He antoivat minulle mahdollisuuden, mistä olen kiitollinen. 

Varsinaisessa hallitustyöskentelyssä en ole kokenut ikääni ongelmana. Itse asiassa ikä ei ole ollut mikään kysymys lainkaan. Olen alusta asti ollut kuin yksi muista. Esimerkiksi Firassa koen erittäin hedelmälliseksi yhdistelmän kokeneita rakennusalan ja johtamisen konkareita yhdistettynä nuoriin kehittäjiin. Keskustelut ovat olleet korkeatasoisia ja opettavaisia varmasti kaikille. Hiljaa ei ole tarvinnut olla, päinvastoin, puhumaan on aina rohkaistu ja mielipide kuultu. 

Myytti toimialatuntemuksesta

Asia, jonka haluaisin erityisesti kyseenalaistaa on vaatimus toimialakokemuksesta hallituksen jäseniä valittaessa. Tottakai hallituksen jäseninä tarvitaan henkilöitä, jotka tuntevat toimialan. Mutta hallituksen täyttäminen saman toimialan ihmisillä ei luo lisäarvoa, päinvastoin. Toimialan ulkopuoliset henkilöt raikastavat hallitustyöskentelyä ja tuovat uusia näkökulmia! Perustelen asiaa kolmella väitteellä: 

1. Kokemukseni mukaan hallituksen käsittelemistä asioista vain 20% on niin toimialakohtaista, että toimialakokemuksesta on aidosti apua, tai että sitä välttämättä tarvittaisiin. Pääosa hallituksen käsittelemistä asioista on luonteeltaan yleisiä hallinnollisia asioita tai yleisiä liikkeenjohdollisia/strategisia asioita, joiden käsittelyssä pärjää yleisellä bisnestuntemuksella. 
2. Hallitustyöskentely on johtamisen johtamista, joten edes niissä asioissa (20%) kun toimialakokemuksesta on aidosti apua, ei jokaisen hallituksen jäsenen tarvitse olla alan erikoisosaaja vaan hallituksessa voidaan luottaa sekä johdon osaamiseen että hallituksen sisäiseen työnjakoon. Tällöinkin on vain hyvästä, että joku tarkastelee asiaa etäämmältä "ulkopuolisen silmin" ja kenties osaa kyseenalaistaa "näin on aina toimittu" tavan toimivuuden.
3. Uudet liiketoimintamallit ja siten tuleva kilpailuetu rakentuu parhaiten yhdistelemällä parhaita käytäntöjä ja toimintatapoja eri toimialoilta ja erilaisista yrityksistä. Esimerkkinä tästä on palveluliiketoiminnan mallien tuominen rakentamisen toimialalle, jota olemme Firassa toteuttaneet. 

Miten valmistautua hallitustyöskentelyyn?

Hallitustyöskentelyyn voi valmistautua monella tavalla, eikä varmasti ole yhtä oikeaa tapaa. Kuitenkin varmaa on, että valmistautuminen auttaa eli kun parantaa omia valmiuksiaan, saavuttaa helpommin valitsijoiden luottamuksen, ensimmäiset kuukaudet ovat helpompia ja kehittyminen konkariksi on oletettavasti nopeampaa. Minua on auttanut hallitustyöskentelyssä kolme asiaa: 

1. Omistaja-asioiden ymmärtäminen. Kun tietää suunnilleen, miten omistajat ajattelevat ja mitä he tahtovat, on paljon helpompi olla mukana hallitustyöskentelyssä. Hallituksen työpöydällä on yllättävän paljon omistamiseen liittyviä asioita jatkuvasti esillä. 
2. Työkokemus yritysanalyytikkona/sijoitusjohtajana ja siten kyky tarkastella yrityksiä ja toimialoja analyyttisesti. Pääomamarkkinan toiminnan tunteminen ja ymmärrys on myös auttanut paljon. Koulutuksen osalta laskentatoimen tutkinto on auttanut ymmärtämään tuloslaskelmaa ja tasetta ja työkokemus on auttanut pyörittämään Exceliä, joten luvut kertovat minulle paljon yrityksen toiminnasta ja pystyn tarkastelemaan asioita niiden kautta.
3. Rakkaus bisnekseen ja palava halu oppia jatkuvasti uutta. Luen jatkuvasti kaikkea bisnekseen liittyvää. Erityisen hyödylliseksi olen kokenut strategiakirjallisuuden, koska sitä kautta oppii hahmottamaan asioita strategisesti. Klassikot kuten Porter jne ovat olleet käytännössä avuksi monessa tilanteessa. Lisäksi luen tolkuttomasti talouslehtiä, tilaan pörssiyhtiöiden vuosikertomuksia, luen kiinnostavien firmojen kotisivuja, opiskelen toimialaraportteja jne. Hallituksen jäsenenä luen mielelläni johdon raportteja tai yrityksen sisäisiä raportteja/kehitysajatuksia ja annan huomioita kirjoittajille. Siten opin itse ja kenties autan myös muita. 

Johtopäätöksenä näiden kokemusten perusteella sanoisin, että hallitustyöskentely on mielestäni mahtava harrastus! Siihen pitää suhtautua vakavasti, muttei liian tosissaan, koska kyse on kuitenkin vapaaehtoisesta toiminnasta joka tapahtuu pääosin vapaa-ajalla. Liikaa ei kannata hallituksia haalia, jotta jää aika myös muille harrastuksille ja perheelle. Se on hyvä vastapaino työlle, koska sitä kautta avautuu paljon uusia näkökulmia, joita voi päätyössään hyödyntää. Rahalliset korvaukset menevät pääosin veroihin, joten pelkästään taloudellisista syistä tähän hommaan ei kannata ryhtyä. Jos on paloa liiketoiminnan kehittämiseen sekä strategioihin ja intohimoa yritystoimintaa kohtaan, on tämä oiva kanava sekä oppia itse uutta että jakaa omaa osaamistaan. Opettavaista tämä on ehdottomasti! Ja myös monipuolista: välillä kuljetaan pilvilinnoissa uusien strategioiden suunnittelussa ja toisinaan tuskastellaan arjen ongelmia organisaatiossa. Mutta sellaistahan se elämä on.