Tampere on todellinen teatterikaupunki. Väittäisin, että jopa Suomen paras. Tarjonta on monipuolinen ja pääsääntöisesti rahoillensa saa vastinetta hyvänä viihteenä. Tunnustan olevani nimenomaan kevyen teatteriviihteen ystävä. En vain jaksa seurata raskaita, synkkämielisiä ja pitkäveteisiä perusnäytöksiä. Erityisesti stand-up iskee kovasti! Onneksi myös teatterit ovat alkaneet vastaamaan nuoremman sukupolven erilaiseen kysyntään ja jokaisen tamperelaisen teatterin tarjonnasta löytyy mielenkiintoisia kappaleita myös nuoremmalle kohderyhmälle.
Vaikka teatteri on viihdettä ja elämystaloutta, olisi sen palvelupaketissa vielä paljon parannettavaa. Palatsiteatteri on tässä positiivinen poikkeus, koska siellä teatterielämykseen on yhdistetty illallinen ja illanvietto. Kaljaa katsomoon, sanon minä! Tai ainakin jotain virvokkeita. Nyt ennen esitystä ei ole juurikaan palvelutarjontaa tai oheisohjelmaa (ruokaa, lämppäriä tms), vaikka ihmiset voisivat hyvinkin tulla etukäteen nostattamaan tunnelmaa. Esityksen ajan kärvistellään ilman mitään tarjoiltavia, vaikka tuskin ketään haittaisi pienet virvokkeet. Puoliajalla on sitten tehtävä valinta vessajonon tai juomajonon välillä ja jonotuksen jälkeen kietaistava virvoikkeet yhdellä huikalla huiviin kun kello jo kilkattaa toiselle puoliajalle. Esityksen jälkeen ihmiset suuntaavat kotiin, kun he potentiaalisesti voisivat vielä jäädä "jatkoille" ja viihtymään. Saatan olla väärässä, mutta jotenkin tuntuu, että teatterit voisivat ottaa asiakkaistaan vieläkin enemmän irti ja tehdä bisnestä oheispalveluilla. Nyt keskiostos on tuskin paljon muuta kuin lippu ja kahvikuppi.
Viimeisen vuoden aikana on tullut nähtyä kymmenkunta eri esitystä. Vaikka taidetta ei mukamas saisi asettaa paremmuusjärjestykseen, näin minä nämä arvostelisin.
Riku Suokas toi Luolamiehellään stand-upin pysyvästi Tampereen teatterikartalle. Paras koskaan näkemäni teatteriesitys. Yhden miehen parituntinen yksinpuhelu miehen ja naisen välisestä suhteesta on alusta loppuun saakka loistava. Esityksessä on selkeä juoni, mikä tekee sen normaalia stand-upia haastavammaksi esittää, mutta Suokas suoriutuu siitä täydellisesti. Toinen toistaan osuvampia havaintoja, jotka pistävät ihmisen hervottomaan tilaan eikä naurulle tule loppua. Tästä esityksestä lähtiessä leijuu ilmassa niin hyvälle tuulelle se saa. Ehdottomasti pakko nähdä, ehkä jopa useammin kuin kerran.
Ei mainoksia!
Ismo Leikolan stand-up show on yksinkertaisesti mahtava! Liki kaksituntinen yhdenmiehen yksinpuhelu, jossa katsoja saa kärsiä vatsan kouristelusta koko esityksen ajan. Hervotonta huumoria liukuhihnalta. Selvästi huomaa, että Leikola on terävä ajattelija ja kielen käyttäjä, niin nerokasta ja oivaltavaa huumori on. Vaikka show:ssa on punainen lanka, ei käsikirjoitusta huomaa vaan Leikolalla on lava hallussa ja hän elää tilanteessa. Kyllä, katsoisin mielelläni myös uudestaan.
Vuonna 85
Useamman vuoden jo Tampereen teatterin ohjelmistossa pyörinyt esitys, mikä kertoo sen saavuttamasta suosiosta. Suosio ei ole tullut suotta. Niin tamperelaista, niin kliseistä ja niin menevää. Eihän manserockista vain voi olla pitämättä! Vuonna 85 on teatteriesitys, jossa katsojat elävät esityksessä mukana ja yleisöstä aistii hyvän fiiliksen. Toimii!
Suuri kurpitsa
Stand-up show, jossa esiintyi Heli Sutela, Jaakko Saariluoma, Riku Suokas ja jenkkivahvistus Dave Fulton. Kaikki neljä onnistuivat esityksissään, joten kokonaisuus oli ainutkertainen naurupaketti. Fulton on stand-upin kovia nimiä ja hänen näkeminen livenä Tampereella oli erittäin tervetullutta. Miehen Youtube-pätkät ovat uhrattujen minuuttien arvoisia. Hienoa, että tästä konseptista on tullut eri kokoonpanoilla Halloween-perinne.
Andre Wikström-show
En aikanani oikein syttynyt television W-tyyliohjelmalle ja siinä esiintyneelle Andre Wikströmille. Vaikutti nokkelalta kaverilta, mutta televisiorooli oli kenties liian asiallinen. Stand-up lavalla Wikström on sen sijaan elementissään. Mielikuva ja ulkoasu viestivät korostuneesti asiallisuutta ja suomenruotsalaisuutta, mutta kun suusta tulee hervotonta huumoria, yhdistelmä vain toimii täydellisesti. Wikströmin jutut ovat ennen kaikkea nokkelia ja hyväntahtoisia, mutta niin höveliä, että ne vievät mukanaan. Nämä jutut jäivät mieleen ja nauran niille vieläkin tilanteissa, joissa ei välttämättä pitäisi. Esimerkiksi eräs Amy Winehousen kappale ei ole tämän esityksen jälkeen entisensä ja humppabändejä ei vain enää voi katsoa vakavissaan. Palatsiteatterissa illallisen kera erinomainen paketti.
Jukka Puotila-show
Jukka Puotila on tehnyt showtaan ennen kuin Suomessa on vielä edes puhuttu stand-upista. Puotila onkin Show isolla ässällä, ei niinkään stand-upia. Hän on ennen kaikkea erinomainen imitaattori ja imitoitavien ihmisten skaala on laaja. Kaikki kärkikaartin poliitikot, urhelijat, talousihmiset, muusikot jne manikyyreineen tulee käytyä läpi parituntisen tykityksen aikana. Tämä on todellakin taitoa vaativaa taidetta! Hahmoista mieleen jäivät erityisesti Björn Wahlroos, Kimi Räikkönen, Erkki Tuomioja ja Sauli Niinistö. Sen sijaan Alexander Stubb-imitaatio ei toiminut, lieneekö syynä se, että hahmo on liian tuttu tai sitten vain Puotila ei saanut hänestä parasta irti. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava huumorikattaus.
Kolmistaan
Tampere talossa järjestetty stand-up ilta, jossa esiintyivät Andre Wikström, Krisse Salminen ja Jaakko Saariluoma. Jaakko Saariluoman esityksen olin kuullut aikaisemmin ja hänen shownsa oli taattua tavaraa. Aihepiiri navan alapuolella ja mitään ei säästetty. Ansaitsi aplodinsa. Krisse Salmisen persoonaan en ole television välityksellä ihastunut. Ei vain läppä uppoa. Eikä se kyllä uponnut showssakaan. Joitain ihan ok väläytyksiä, mutta juttu pyörii ehkä liikaa hänen roolihahmonsa ympärillä ja paukut tuntuvat väliin jäävän vajaiksi. Andre Wikströmin kuulin tässä tilaisuudessa ensikertaa ja hän oli selvästi kolmikon paras. Erinomainen esitys ja etenkin VR:n palvelu pistettiin kunnolla ironiseen valoon.
Beatles
Palatsiteatterin Beatles-show on hyvä, mutta ei kuitenkaan häkellyttävän hyvä. Ehkä sen painoarvoa laskee se, että sitä tulee verrattua helposti Vuonna 85-esitykseen, jolle Beatles häviää mennen tullen. En myöskään koskaan ole tutustunut Beatlesin tuotantoon, tykännyt heidän musiikistaan tai elänyt Beatlesmania-aikaa, joten minulla ei ole samanlaista tunnesidettä esitykseen kuin monella muulla tuntui olevan. He varmasti tykkäävät myös esityksestä minua enemmän. Jotenkin esitys oli myös tarinaltaan surumielinen, vaikka kappaleet saivatkin porukan svengaamaan. Ei huono esitys, mutta ei pärjää tässä sarjassa.
Luolanainen
Vaikka Luolanaisen alussa Anu Raipia yrittää todistaa, että Luolanainen ei ole vastakohta Luolamiehelle, tulee hän itsekin verraneeksi esityksiä keskenään. Vertailulta ei vain voi välttyä niin ilmeiseltä vastavedolta se vaikuttaa. Vastaveto päättyy vain nolosti, sillä luolamies vie voiton 100-0 kaikilla mittareilla. Suurin ero tulee esittäjissä. Riku Suokas on stand-up-koomikko, jolla on karismaa ja lava hallussa. Anu Raipia on näyttelijä, joka vetää näytelmää vuorosanoilla. Luolamiehen juoni on yhtenäinen ja etenevä, Luolanaisen epäselvä ja poukkoileva. Luolamiehessä sitä vain nauraa hervottomana, Luolanaisessa hyvähtelee hieman vaivautuneena, kun juttu yrittää olla tekohauska. Sorry, ei vain toiminut, enkä voi suositella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti