Kuvitellaan tilanne, jossa sinulla on hallinnoitavanasi 50 miljoonan euron henkilökohtainen ja suvun varallisuus. Valittavanasi olisi kaksi vaihtoehtoa.
Vaihtoehto A
Vaihtoehto A:ssa toteuttaisit rahoitusteorian mukaista oppia hajauttamisesta ja sijoittaisit salkkusi tuottotavoitteesi mukaisen allokaation perusteella eri omaisuuseriin eri puolille maailmaa. Salkkusi noudattelisi täydellistä hajauttamista yritysriskin, omaisuuseräriskin, ajoitusriskin, maantieteellisen riskin yms. osalta. Oma roolisi olisi minimissään. Voisit luoda hajautussäännön, jonka perusteella salkkusi hoituisi kuin automaattisesti.
Vaihtoehto B
Vaihtoehto B:ssa ottaisit hajautuksen sijaan näkemystä. Toteaisit, että Helsingin Pörssissä Yritys X ja Yritys Y ovat hyvin potentiaalisia ja sinulla olisi yrityksille annettavaa. Ostaisit molemmista 15 miljoonalla eurolla suurimman osakkeenomistajan aseman ja asemoituisit yritysten hallituksen puheenjohtajaksi. Jäljellä jäävällä 20 miljoonalla eurolla ostaisit ensin Pörssiyritys Z:n osakkeita 5 miljoonalla eurolla saaden myös paikan hallituksessa, 10 miljoonaa sijoittaisit kiinteistöihin, osakkeisiin ja korkopapereihin ja 5 miljoonaa sijoittaisit bisnesenkelinä pörssin ulkopuolisiin kasvuyrityksiin. Salkkusi olisi rakenteeltaan hyvin riskipitoinen mm. yritys-, toimiala- ja maariskin suhteen ja oma roolisi riskien hallinnassa olisi keskeinen. Omalla toiminnallasi olisi vaikutusta sekä kohdeyrityksiin että markkinoihin. Sinulla olisi sekä valtaa että vastuuta.
Kumman vaihtoehdon sinä valitsisit?
Kaksi suhtautumistapaa riskiin
Sijoittamisen kaksi peruselementtiä ovat tuotto ja riski. Näiden välillä vallitsee yleisesti korrelaatio, jonka mukaan suuremman tuoton vastinparina on suurempi riski. Mika Ihamuotilan väitöskirjassa nostetaan kuitenkin esille se tosiasia, että merkittävä osa suurtenkin pörssiyhtiöiden omistajista eivät ole hajauttaneet salkkuaan vaan he pyrkivät hallitsemaan riskiä omalla aktiivisella toiminnallaan.
Varsin vähän ymmärretty fakta on se, että sijoittajan ja omistajan logiikat eroavat toisistaan. On eri asia olla sijoittaja kuin omistaja. Sijoittaja on passiivinen, hänen salkkunsa on hajautettu ja hän pyrkii menestymään suhteessa tuottoindeksiä vastaan. Yksi osake on vain rivi hänen salkussaan, eikä hänen toimenpiteillään ole vaikutusta yritykseen tai markkinoihin. Hänen työkalunsa ovat ostaa, pitää ja myydä ja aikajänne on kvartaalitalous. Hänen osuutensa yrityksestä on likvidi. Kun sijoittaja näkee yrityksen edessä vaikeita aikoja, hän myy.
Omistaja sen sijaan on yleensä aktiivinen ja hänen salkkunsa ei ole hajautettu vaan usein munat ovat samassa korissa. Hän omistaa yritystä suurella osuudella ja hänen menestymisensä on riippuvainen yrityksen menestymisestä. Omistus yrityksessä tuo hänelle valtaa ja vastuuta ja usein hän antaa yritykselle kasvot. Omistusosuus on niin suuri, näkyvä ja epälikvidi, että sen myymisellä olisi vaikutusta yritykseen ja myös markkinat reagoisivat tällaiseen muutokseen. Omistajan aikajänne on pitkä ja etenkin perheyrityksissä kvartaali on usein 25 vuotta. Vaikeuksien hetkellä omistajan vastuu kasvaa, eikä hän voi paeta vastuutaan. Toisaalta menestys tuo myös kunniaa.
Iso salkku lisää vaihtoehtoja ja vastuuta
Mitä siis riskiin tulee, on olemassa kaksi lähestymistapaa: hajauttaa tai hallita. Piensijoittajalla ei ole valinnanvaraa. Hänen työkalupakistaan löytyvät vain osta, pidä ja myy vaihtoehdot, joten näillä nappuloilla riskin hallinta aktiivisen omistamisen kautta ei tule kysymykseen. Tällöin on vaihtoehtoina joko hajauttaminen tai pyrkimus markkinoiden voittamiseen osakepoiminnalla.
Tältä osin 50 tuhannen euron salkun hoitaminen eroaa 50 miljoonan euron salkun hoitamisesta, sillä 50 miljoonan euron salkulla on mahdollista hankkia yrityksistä valta-asemia, joiden kautta pystyy vaikuttamaan yrityskohtaiseen riskiin aktiivisella omistajuudella. Missään nimessä tällainen näkemyksen ottaminen ei aina tarkoita riskin pienentymistä. Päinvastoin, mikäli näkemys yrityksestä on väärä tai luottamus omiin kykyihin ylittää omat osaamisen rajat, voi lopputuloksena olla totaalinen katastrofi. Esimerkkejä löytyy sekä hyviä että huonoja, myös Suomen markkinasta.
Johtopäätökset
Lopputulemana voi todeta, että tietyn varallisuusmäärän hallitsija voi hajauttamisen sijasta keskittyä myös riskin hallintaan aktiivisen omistajuuden avulla. Tämä edellyttää oikeaa näkemystä, osaamista ja kykyä luoda lisäarvoa aktiivisella omistajuudella. Tällöin riskit absoluuttisesti kasvavat, mutta niiden hallinasta tulee henkilökohtaista. Toisaalta ilman tällaisia riskinottajia meillä ei olisi upeita omistajatarinoita.
Kumpi on sitten parempi tapa? Ei kumpikaan. Riippuu yksilöstä ja hänen tavoitteistaan, kyvyistään ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista, kumpi tapa on sopii paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti