torstai 2. kesäkuuta 2011

Burrell & Morgan: Radikaali strukturalistinen paradigma

Burrell & Morgan: Radikaali strukturalistinen paradigma (365-377)

Radikaali strukturalistinen pyrkii tarjoamaan kritiikkiä funktionaaliseen lähestymistavan heikkouksiin. Se syyttää funktionaalisia tutkijoita kapitalistisen järjestelmän palvelemisesta, liiallisesta empiirisyydestä, historianäkökulman unohtamisesta, Marxin töissä esiintyneen sosiaalisen ajattelun syrjäyttämisestä, luokkasuhteiden aliarvioimisesta, valtion tärkeän roolin unohtamisesta sekä status quota tukevien mallien käyttämisestä jatkuvan ontologisen sosiaalisen muutoksen sijasta. Radikaalin strukturalistisen paradigman kritiikki perustuu ennen kaikkea funktionaalisessa paradigmassa vain osittain kehittyneeseen tutkimukseen organisaatioista.

Burrel ja Morgan esittelevät kirjassaan 12 kritiikin lähdettä, joiden osalta radikaali strukturalistinen paradigma pyrkii tarjoamaan vaihtoehdon funktionaaliselle paradigmalle.

1. Organisaatioteoria on lukittautunut hyväksymään johdon määrittelemät ongelmat: Organisaatioteoreetikoiden pitäisi kääntää katseensa ja keskittyä tutkimaan sosiaalisen ylivallan rakenteita ja tuoda tätä tietoa ja valtaa niille, jotka ovat ylivallan käytön kohteina ja riistetylle sosiaaliselle enemmistölle.

2. Organisaatioteoreetikot tietoisesti tai tiedostamattaan ovat aktiivisessa ja konkreettisessa roolissa ihmisen alentamisessa työympäristössä: Organisaatioteoreetikoiden tulisi harjoittaa toimintatutkimusta, jolla on päämääränään epäjatkuva vallankumouksellinen muutos. Teorian ja käytännön tulisi olla yhdistettynä älylliseen käyttäytymiseen, josta teoreetikko on hyvin tietoinen.

3. Se jättää huomioimatta Marxin kontribuution: Syvällinen ja laaja Marxin töiden tuntemus on välttämättömyys kaikille radikaaleille organisaatioteorioille.

4. Se unohtaa luokkasuhteiden analysoinnin: Luokan konseptin tulisi luoda perustan kaikille koherenteille radikaaleille organisaatioteorioille.

5. Sen perustana on ohut ja harhaanjohtava tulkinta Weberistä: Weberiä tulisi lukea syvällisemmin ja laajemmalla ymmärryksellä. Useimmat funktionaalisen paradigman organisaatioteoreetikot väärinesittävät täysin Weberin näkemyksen byrokratiasta ja väärinkäyttävät Weberin konseptia ideaalista tyypistä.

6. Se laiminlyö valtion roolin: Organisaatioanalyysi riippuu valtioteoriasta, jota tarvitaan yksityiskohtaiseen argumentointiin.

7. Se on historiatonta: Radikaalilla organisaatioteorialla tulisi olla historiallinen ulottuvuus. Ymmärtääkseen organisaatioita tänään, pitää ymmärtää niiden menneisyyttä, ja on kyettävä ymmärtämään miten ja miksi ne ovat alun alkaen kehittyneet.

8. Se on staattista eli se omaksuu olettamana tasapainon, sosiaalisen konsensuksen ja orgaanisen yhtenäisyyden: Organisaatioteorian tulisi olla dynaamista, sen tulisi tarkastella yhteiskuntaa prosessina, joka kehittyy vuorovaikutuksen ja toisilleen vastakkaisten voimien myötä ja se voi johtaa poikkeuksellisiin ja epäsäännöllisiin muutoksiin.

9. Se on pohjimmiltaan empirististä eli huolissaan ennen kaikkea metodologiasta: Havainnoinnin ja kokemusperäisten tekniikoiden sijasta radikaalin organisaatioteorian pitäisi tavoitella koherentin teoreettisen näkemyksen ensisijaisuutta, joka ei välttämättä ole alisteinen minkään aineiston tyrannialle.

10. Se on epäteoreettista: Konventionaalisissa analyyseissa käytetyn ”teorian” määritelmää tulisi muuttaa siten, että radikaalin organisaatioteorian pitää nauttia laajan skaalan, poliittisesti relevantin teoreettisen näkökulman kehittämisestä.

11. Se on pohjimmiltaan tietämätön elintärkeistä organisaation ulkopuolisista makrososiaalisista tekijöistä: Radikaalin organisaatioteorian pitää lähteä liikkeelle perusolettamuksista, jonka mukaan organisaatioita ei voida ymmärtää ilman a prior analyysia niistä sosiaalisista prosesseista ja rakenteista, joissa organisaatioiden ajatellaan esiintyvän.

12. Sen toistuvat yritykset tarjota yleistä teoriaa ehdottavat mahdollisuutta ja synteesin toivoa, vaikka todellisuudessa nämä ovat saavuttamattomia: Konventionaalinen organisaatioteoria ja sen radikaali vastakohta ovat yhtäaikaisesti toisensa poissulkevia. Mikään synteesi ei ole mahdollista, koska ongelmat eivät ole vertailukelpoisia. Radikaaliin organisaatioteoriaan ei voi, eikä pidä, sisällyttää sen funktionaalista vastustajaa.

Radikaalin strukturalistisen paradigman keskeiset konseptit ovat totaalisuus, rakenne, ristiriita ja kriisi. Totaalisuus tarkoittaa heille sitä, että organisaatiotutkimuksessa on huomioitava sosiaalisen systeemin elementit eli sitoa tarkasteltava ilmiö kontekstiinsa. Rakenne vastaavasti tarkoittaa sitä, että organisaatiot ovat rakenteellisia todellisuuksia ja ne ovat osa sitä, joka muodostaa kokonaisuuden. Osa reflektoi kokonaisuutta. Ristiriita tarkoittaa yhteiskunnassa vallitsevien vastavoimien ja vastinparien ymmärtämistä ja huomioimista. Esimerkiksi jako pääoman ja työvoiman välillä tulisi ottaa huomioon organisaatiotutkimuksessa, samoin jako Weberin ja Marxin välillä. Maailma koostuu ristiriidoista ja näiden ristiriitojen avaaminen kuuluu olennaisena osana organisaatiotutkimukseen. Kriisi tarkoittaa pyrkimystä totaaliseen muutokseen ja maailman parannukseen kriisin kautta. Muutokset organisaatiorakenteissa johtavat näiden tutkijoiden mielestä muutokseen kokonaisuudessa ja täten prosessi muuttaa kaikkea. Pohjalla vallitsevat vallankumoukselliset aatteet nykytilan totaaliseksi muuttamiseksi.

Radikaali weberiläinen lähestyminen radikaaliin organisaatiotutkimukseen

Korporatismin (corporatism) ymmärtämisessä tärkeä havainto on ymmärtää korporaatiot näkymättöminä byrokraattisten instituutioiden verkkona, joka on olemassa modernissa yhteiskunnassa alisteisena valtiolle. Valtio on kaiken toiminnan keskipiste eli eräänlainen mustekalan keskiö, jonka lonkerot ulottuvat kaiken sosiaalisen toiminnan alueille. Weber on kiinnostunut valtion ja byrokratisaation prosessin suhteesta ja erityisesti siitä, miten valtakoneisto hallitsee laajoja sosiaalisia rakenteita. Radikaalit weberiläiset ovat kiinnostuneita ennen kaikkea valtasuhteista, mikä linkittää heidät vahvasti poliittiseen yhteiskuntatieteeseen.

Weberin organisaatioteorian rooli tulee tulkita totalitaarisuuden teorian valossa siten että valtio on kaiken toiminnan keskiössä. Burrel ja Morgan esittelevät joitain tämän suuntauksen keskeisiä kirjoittajia. Milibandin teos ”The State in Capitalist Society” on lähestymistavassaan lähellä Marxia sentralismissaan eli siinä, kuinka valtion tulee olla kaiken toiminnan keskipiste. Vastakohta tälle lähestymistavalle on pluralismi, jossa ei ole yhtä keskipistettä vaan useita pieniä keskuksia hajaantuneessa joukossa. Valtion ongelmana Milibandin teoksessa on se, että kokonaisuus muodostuu byrokraattisista instituutioista, joiden väliset suhteet myös valtiosysteemiin ovat rakenteellisia. Tämä tila tukee hänen mukaansa vallalla olevaa talousmahtia. Hän näkee erityisesti valtarakenteiden legitimaatioprosessin eli toiminnan, jossa esimerkiksi poliittisella propagandalla, massamedian kautta tai yliopistojen myötä tehdään poliittinen sosialisaatio, joka tulee vallassa olevia rakenteita ja vallassa olevia tahoja. Vaihtoehtona Miliband esittelee ”todellisen sosialistisen valtion luomisen”. Hänen mielestään kaikki organisaatiot oli sitten kyse yksityisestä yrityksestä tai poliisilaitoksesta tulisi nähdä osana valtiota ja keskinäisiä suhteita. Hänen mukaansa organisaatioita ei voi tarkastella erillisinä yrityksinä vaan kaiken on oltava osa valtiota.

Toinen teos, jonka Burrel ja Morgan esittelevät on Eldridgen ja Crombien ”A Sociology of Organization”. Kirja koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen käsittelee organisaatioteoriaa, toinen organisaatiota ilmiönä ja kolmas weberismiä. Kolmas esille nostettu teos on Mouzelisin ”Organization and Bureaucracy”. Summa summarum, näille kaikille teoksille, kuten koulukunnalle ylipäätään on yhteistä se, että heidän mielestään organisaatioita tulisi tutkia poliittisesti rakentuvan yhteiskunnan elementteinä. Tämä lähestymistapa edellyttää ensinnäkin valtasuhteiden analyysia etenkin suhteessa valtioon. Organisaatiota ei heidän mielestään voi ajatella irrallisena. Valtateoria (theory of power) muodostaa heille yhden teoriakentän. Vastakohtaisena lähestymistapana toimii pluralismi, jossa valtakeskittymiä ei ole vaan valta on hajaantunutta. Pluralistit näkevät radikaalin weberiläisen lähestymistavan ongelmana ennen kaikkea valtiokeskeisyyden eli valtion puuttumisen kaikkeen. Byrokratisoinnin prosessin myötä valta keskittyy byrokraateille, mikä lopulta johtaa totalitarismiin.

Aiemmat tekstit:

1) Burrell & Morgan: Funktionaalinen paradigma

2) Burrell & Morgan: Tulkitseva paradigma

3) Burrell & Morgan: Radikaali humanistinen paradigma ja antiorganisaatioteoria

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts with Thumbnails