Tulkitsevan paradigman intellektuaalinen historia on monimutkainen ja konseptuaalisesti yhtä rikas kuin funktionaalisen paradigman. Tulkitseva paradigma olettaa ontologiselta lähtökohdiltaan sosiaalisen maailman, joka hylkää yhteiskuntatieteen, joka keskittyy analysoimaan rakenteita. Se hylkää kaikki näkökulmat, jotka tarkastelevat sosiaalista maailmaa todellisuutena, joka on irrallinen ihmisten mielistä. Tulkitsevan paradigman mukaan sosiaalinen maailma ei ole muuta kuin subjektiivinen rakennelma yksilöllisistä ihmisistä, jotka yhteisen kielen kautta ja jokapäiväisen kanssakäynnin myötä voivat luoda ja ylläpitää ylisubjektiivista yhteisen ymmärryksen sosiaalista maailmaa. Sosiaalinen maailma on täten näkymätöntä luonteeltaan ja se on jatkuvassa vahvistumis- ja muutosprosessissa. Tulkitseva paradigma ei täten näe mahdollisena organisaatioiden olemassaoloa minään konkreettisena olemuksena. Vaikka jotkut ajatuskoulukunnat hyväksyvät organisaation konseptin ja käytön ”tilinpidollisessa mielessä”, jossa ihmiset yrittävät tehdä selkoa maailmastaan, ne eivät tunnista organisaatiota itsessään. Tulkitsevan paradigman näkökulmasta organisaatioita ei yksinkertaisesti ole olemassa.
Tarkalleen ottaen teoria organisaatioista, joka perustuisi tulkitsevaan paradigmaan on lähtökohdiltaan vastakohtainen. Kuitenkin tämän koulukunnan edustajat ovat esiintyneet sosiologeina, jotka pyrkivät kyseenalaistamaan vallitsevan funktionaalisen paradigman. Funktionaalisessa paradigmassa, mitä useimmat tutkimukset ovat, organisaatiot oletetaan kovina, konkreettisina ja näkyvinä empiirisinä ilmiöinä, jotka ovat olemassa ”tuolla jossain” todellisessa maailmassa. Tulkitsevat sosiologit ovat tiukasti tätä rakenteellista absolutismia vastaan ja väittävät, että yhteiskuntatieteen tulisi perustua perusteellisesti erilaisille olettamuksille sosiaalisen maailman ontologisesta olemuksesta. Osoittaakseen tämän, tutkijat ovat erityisesti pyrkineet havainnollistamaan funktionalistisen paradigman lähtökohtaisen virhepäätelmän. Erityisesti he ovat pyrkineet osoittamaan, kuinka ”todellinen organisaatio” on riippuvainen yksilöiden subjektiivisesta tulkinnasta.
Tulkitsevan paradigman tutkimukset ovat lähtökohtaisesti haastajan asemassa funktionaaliseen paradigmaan nähden, mikä vaikuttaa tämän paradigman tutkimuksiin. Tulkitsevan paradigman tutkimuksissa on myös havaittavissa epäjohdonmukaisuutta teoreettisten julistusten ja empiirisen tutkimuksen oletusten välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että teoreettisesti pyritään kyseenalaistamaan funktionaalisen paradigman olettamukset, mutta käytännön tutkimuksessa joudutaan tekemään samanlaisia olettamuksia ja luopumaan tulkitsevan paradigman olettamuksista.
Etnometodologiset lähestymistavat organisaation toimintojen tutkimiseen
Yksi ensimmäisistä kritiikeistä funktionaalista paradigmaa kohtaan on löydettävissä Bittnerin artikkelista The Concept of Organization (1965). Tässä artikkelissa Bittner väittää, että organisaatioteoreetikot, jotka puolustavat organisaatiota pysyvinä ihmisten yhdistelmänä tekemässä toimintoja yhteisen tavoitteen hyväksi, ottavat organisaation käsitteen ongelmattomana. Kuitenkin tämä rakenne ei esitä muuta kuin yleisen oletuksen tietyistä toiminnoista tietyssä tilanteessa. Tällaisen yleisen oletuksen ottaminen itsestäänselvyytenä ja käyttäminen organisaatioanalyysin perusteena ei voi olla ongelmatonta. Bittner hyökkää esimerkiksi Weberin teoriaa vastaan toteamalla, että ”jos byrokratiateoria on teoria lainkaan, se on yksinkertaistettu versio toimijan teorisoinnista. Lisäksi se on korruptoitunut ja epäpätevä versio siitä ja siinä on tuotu yleisen kielen diskurssin sanastoa, jolla on kulttuurillinen sisältömerkitys tyydyttämään teoreettisen postulaation tarpeita.” Sen sijaan Bittner esittää, että organisaatiotutkijoiden pitäisi olla metodologisteja, jotka ovat huolestuneita menettelytavoista ja näkökulmista, joihin toimijat turvautuvat rakentaessaan maailmaansa. Lopullisessa argumentissaan Bittner esittää, että toimija ei ole organisaatiossa sivustaseuraaja vaan keino käyttää organisaation käsitettä tietyssä suhteellisen erityisessä tapauksessa tiettyyn tarkoitukseen.
Bittnerin artikkeleiden keskeisiä huomioita ovat sen esitykset, jonka mukaan organisaation käsite ja siihen liittyvät määreet kuten rakenne, hierarkia ja tehokkuus ovat ongelmallisia sosiaalisia rakenteita. Hänen mukaansa näiden konstruktioiden pitäisi olla tutkimuksen aiheita sosiologisessa analyysissa eikä näitä tulisi ottaa itsestäänselvyyksinä. Paradoksaalisesti kuitenkin Bittnerin omassa Skid Row-tutkimuksessa hän ottaa kritisoimansa asiansa kritisoimatta. Burrel ja Morgan kuvaavat myös koulukunnan keskeisten empiiristen tutkimusten kuten Bittnerin ja Zimmermanin ristiriitaisuutta sekä hairahduksia tulkitsevan paradigman polulta.
Bittnerin ja Zimmermanin tutkimuksia ja teorioita voi kuvailla termillä ”ontological oscillation”. Tällä tarkoitetaan sitä, että analyyttisesti he painottavat voimakkaasti subjektivistista näkökulmaa, mikä kiistää sosiaalisten rakenteiden ja konkreettisen sosiaalisen todellisuuden olemassaolon kaikissa muodoissaan. Kuitenkin yritys operationalisoida heidän ajatuksia käytännön kontekstiin johtaa usein siihen myönnytykseen, että realistisempi ontologinen näkemys puskee läpi takaovesta. Tämän tiedostaen heidän tutkimuksia voi hyvinkin tarkastella suhteessa muihin tutkimustyyppeihin. Tämä ontologinen ”oscillation” on kirjoittajien mukaan tyypillistä kaikessa fenomenologisessa sosiologiassa, jotka pyrkivät havainnollistamaan perusoletuksiaan tarkastelemalla arkipäivän empiiristä toimintaa.
Koulukunnan tutkijat, kuten Silverman, ovat hakeneet tyypillisesti inspiraatiota fenomenologisista teorioista kuten Schutzista. Kuitenkin myös Weberiä seuraten he ovat usein käyttäneet toimintaviitekehystä (action framework) työkaluna tutkiessaan suhteellisen ”realistista” sosiaalista todellisuutta pitkälti hyläten sen ontologisen perustan johon heidän viitekehyksensä juontaa juurensa. Todellinen fenomenologisen sosiologian lisäarvo on ennen kaikkea siinä, että se on tunnistanut sosiaalisen todellisuuden ytimen sisältävien ”ideaali tyyppien” ontologisen statuksen. Teoksessaan The Theory of Organisations (1970) Silverman esittää, että todellisuus on sosiaalisesti rakentunut, sosiaalisesti säilyvä ja sosiaalisesti muuttuva. Hän tulkitsee tämän tarkoittavan sitä, että sosiaalisten teorioiden on omaksuttava vapaaehtoisempi teoria toiminnasta. Myöhemmissä tutkimuksissa Silverman näyttää hyväksyvän sen, että on olemassa intersubjektiivinen jaettu todellisuus, jota on mahdollista tutkia fenomenologisella sosiologialla. Kiinnostava kuvaus tästä on tutkimus työhaastattelutilanteista, joissa pyritään osoittamaan usean todellisuuden moninainen kanssakäyminen. Tällöin todellisuus on sidottuna tiettyyn sosiaaliseen kontekstiin, tässä tapauksessa haastattelijan ja työnhakijan sekä ulkopuolisten tekijöiden kontekstiin.
Silverman ja Jones päätyvät myös huomioimaan kielen merkityksen sosiaalisena rakenteena ja sen rooli markkinahierarkian vahvistajana sekä todellisen erottamisena kirjoitetusta. Itse asiassa keksimällä voima- ja auktoriteettisuhteen rakenteiden sisästä, kielestä ja puheen merkityksistä, Silverman ja Jones puhuvat hermeneuttisen näkökulman puolesta kriittiseen teoriaan, joka kuuluu radikaaliin humanistiseen paradigmaan. Tällä on paljon yhtäläisyyksiä Habermansin tutkimuksiin ja se on teoreettiselta suuntaukseltaan suuri muutos. Voimanäkökulma on havaittavissa tulkitsevan paradigman papereissa taustalla vaikuttavana tekijänä, mutta se ei istu fenomenologisen sosiologian luonteeseen tulkitsevasta paradigmasta, koska siinä oletetaan että sosiaalinen rakenne on realismia ja siinä tunkee läpi ideologinen hallinta.
Fenomenologinen symbolinen vuorovaikutus ja organisaation aktiviteettien tutkimus
Kiinnostuksen huomio vaihtelee fenomenologisen symbolisen vuorovaikutuksen sekä etnometodologien välillä siinä, kuinka sosiaalinen todellisuus on luotu kanssakäymisen kautta. Etnometodologit keskittyvät tyypillisesti siihen, kuinka yksilöt huomioivat ja käsittävät maailmaansa, kun taas fenomenologinen symbolinen vuorovaikutus keskittyy sosiaalisiin konteksteihin, jossa kanssakäyvät yksilöt harjoittavat useita toimintoja luodessaan ja ylläpitäessään tiettyjä määritelmiä maailmasta. He havainnollistavat kuinka todellisuus ja totuudet ovat pohjimmiltaan sosiaalisesti luotuja, useiden kilpailevien teemojen ja määritelmien vuorovaikutuksesta syntyneitä neuvottelutuloksia. Esimerkkinä Sudnow (1965) tarkastelee tutkimuksessaan Normal Crimes, kuinka tuomiot ovat lopputulosta tietyistä vuorovaikutteisista kanssakäymisistä. Toisena esimerkkinä Emerson (1970) tarkastelee yksityisyyttä ja seksuaalisuutta tutkimuksessaan Behaviour in Private Places, jossa kuvataan kynegologisia tutkimuksia sosiaalisina tilanteina.
Fenomenologinen haaste vallitsevalle organisaatioteorialle
Fenomenologisen sosiologian haaste vallitsevalle organisaatioteorialle on hyvin perustavaa laatua oleva. Se esittää, että koko organisaatioteorian kenttä perustuu hyvin epäilyttäville perusteille. Ontologiset oletukset, jotka luonnehtivat funktionaalista paradigmaa ovat täysin päinvastaiset fenomenologiseen näkökulmaan. Fenomenologeille organisaatiota näkyvänä ja konkreettisena ilmiönä ei yksinkertaisesti ole olemassa vaan sosiaalinen maailma on pohjimmiltaan prosessuaalinen ja esiintyy tarkoituksenmukaisissa itsenäisten yksilöiden toiminnoissa tai kanssakäymisessä. Sosiaalinen todellisuus, joka näin syntyy koostuu enemmästä kuin todellisuuden kuvista, jotka voidaan ilmaista ja ymmärtää tyypittelyjen verkostona. Ne eivät sisällä vankkaa määritelmää, ne kaunistelevat monimutkaisuutta, monimutkainen sosiaalisen todellisuuden luonne ilmaantuu vain kuin yksiköt ovat pakotettuja – kanssakäymisen paineen tai pyrkiessään luoda selkoa maailmastaan – sukeltamaan syvemmälle hakiessaan uusia ja modifioituja luokitteluja, joilla on merkitystä heidän luodessaan ymmärrystään maailmasta.
Organisaatiot nähdään fenomenologisesta näkökulmasta täten sosiaalisesti rakentuvina. Organisaatio tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Yleismaailmallisena konseptina sen inteersubjektiivinen status on äärimmäisen epäilyttävä. Organisaatioteoreetikot nähdään kuuluvan pieneen itseänsä ylläpitävään yhteisöön, joka uskoo organisaation olevan havainnollinen ontologinen todellisuus ja luovat teorioita siitä. Fenomenologien mukaan organisaatioteoreetikot luovat teorioita konsepteista, joilla on hyvin vähän merkitystä heidän oman yhteisönsä ulkopuolella. Kuitenkin he juonittelevat itsensä niiden suosioon, joita heidän on tarve palvella, mikä on johtanut johdon näkökulman ylikorostumiseen tutkimuksissa. Se käyttää johdon termejä luodessaan teoriaa, vaikka Bittnerin mukaan näitä ei tulisi käyttää resurssina vaan analysoinnin kohteina.
Koska fenomenologinen kritiikki organisaatioteoriaa kohtaan on ontologista, on se myös totaalista ja kokonaisvaltaista. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki käsitteet, joita organisaatioteoreetikot käyttävät voidaan kyseenalaistaa. Ennen kaikkea kritiikki osoittaa sen, että organisaatioteoreetikot ovat ylikonkretisoineet sosiaalisen maailman. Fenomenologinen sosiologi elää yksinkertaisesti eri maailmassa kuin funktionaaliseen paradigmaan pohjaava organisaatiotutkija. Siksi sellaisen tutkimuksen rakentaminen, jossa nämä kaksi näkökulmaa yhdistyisi on yksinkertaisesti mahdotonta. Näitä kahta ajatussuuntausta on yritetty lähentää tuomalla näkökulmia idealismista ja positivismista, mutta tällä kentällä olisi vielä tekemistä. Tutkijalle, joka vakuuttuu siitä, että sosiaalinen todellisuus on täysin autonomisten yksilöiden jokapäiväisessä toiminnassa ja vuorovaikutuksessa rakentamaa, muodostuu ongelmaksi kehittää epistemologioita ja metodologioita, jotka olisivat linjassa tämän lähtökohdan kanssa tutkiessaan maailman luonnetta. Vastaavasti tutkijalle, joka uskoo yksilön valtaan luoda oma todellisuutensa tarjoaa radikaali humanismi paremman lähtökohdan kuin sosiaalista sääntelyä tarkasteleva tulkitseva paradigma.
Gabriel: Unmanaged Organizations: Stories, Fantasies, Subjectivity
Gabriel väittää paperissaan, että jokaisessa organisaatiossa on kerros, jota ei voida johtaa. Tässä kerroksessa ihmiset yksiköinä ja ryhmänä osallistuvat spontaaniin toimintaan, joka tapahtuu intohimojen, tunteiden ja tahtotilojen ohjaamana. Päävoima tällä alueella on fantasia ja sen esiintymät eli tarinat, myytit, vitsit, juorut, lempinimet, graffitit ja sarjakuvat. Tässä ihannemaailmassa tunteet vievät voiton rationaalisuudelta ja mielihyvä realismilta. Tutkijan mukaan tämä unelmaorganisaatiotila on rikas, moniulotteinen ja luonnollinen subjektiivisuuden esiintymä. Hän esittelee neljä organisatorista narratiivia, jotka ovat a) toimija sankarina, b) toimija selviytyjänä, c) toimija uhrina ja d) toimija rakkauden kohteena.
Alkuun tutkija lähtee liikkeelle kontrollin konseptista, joka on organisaatioiden diskurssien ytimessä niin taylorismissa kuin Weberin byrokratiateoriassa. Järjestys, ennustettavuus, luotettavuus ja kontrolli ovat niitä ominaispiirteitä mitä yleisesti liitetään organisaatioon. Kontrollin tiedetään synnyttävän myös vastustusta, joten erilaisia lähestymistapoja sen suhteen on kehitetty. Toisaalta organisaatiokulttuuria ja sen symboleita on tarkasteltu asemoivina tekijöinä suhteessa työntekijöihin. Tutkijan mukaan nämä molemmat edustavat kuitenkin liiaksi johtajan ja poliittisen näkökulman organisaatioon eli niissä organisaatio nähdään poliittisena ja symbolisena kuvana, jossa yksilö on ylikontrolloitu ja ylisosialisoitu. Työntekijän rooliksi tässä on nähty joko totella tai kapinoida. Tutkijan mukaan subjektiivisuus työpaikoilla pitää ottaa huomioon myös ulkopuolisena osallistumisesta, valvontakäytännöistä ja rakenteista. Hänen mukaansa jokaisessa organisaatiossa on kolonialisoimaton vyöhyke, jota ei voi johtaa vaan jossa ihmiset yksilöinä ja ryhmässä toimivat spontaanisti. Tätä aluetta hän kutsuu johtamattomaksi organisaatioksi. Tämä näkökulma ei ole saavuttanut huomiota, koska funktionaalisessa paradigmassa korostuu johtajalähtöinen tutkimus.
Johtamattomissa organisaatioissa fantasian rooli on keskeinen. Tutkija perustaa empiriansa useisiin tarinoihin, jotka kuvaavat erilaisia teemoja. Näitä tarinoita ei ole johdettu tai hallittu, mikä tutkijan mielestä avaa uuden ikkunan organisaatioiden tarkastelemiseen. Lähestymistapa on narratiivinen ja niiden kautta tarkastellaan kertojan kokemuksia organisaatiosta.
Tutkija havainnollistaa kertomalla osan tarinoista ja lopulta luokittelemalla ne neljään eri luokkaan. Ensimmäisessä kertoja esiintyy sankarina eli osoittaa korvaamattomuutensa organisaatiolle. Toisessa kertoja on sankarimainen selviytyjä, joka organisaation byrokratiaa vastaan taistellen on lopulta sankari. Kolmas kertoja on uhri, jota muut eivät ymmärrä ja joka joutuu organisaation ”pahoinpitelemäksi”. Neljännessä taas kertoja on rakkauden kohde, joka saa omasta mielestään erityistä huomiota osakseen organisaatiossa. Kun nämä tarinat vedetään yhteen, tutkija toteaa ensinnäkin sen, että organisaatio näyttäytyy hyvin subjektiivisesti eri henkilöille. Toiset painottavat samasta kokemuksesta eri asioita, koska ovat mahdollisesti toimineet eri roolissa. Toisaalta tämän perusteella tutkija osoittaa, että organisaatioissa on tasoja, joihin johto ei voi vaikuttaa. Koska organisaatiot ovat sosiaalisesti rakentuneita yksilöiden verkostoja, ei johto voi mitenkään kontrolloida ja ohjata kaikkea. Tutkija ei pyri osoittamaan sitä, että organisaatiot kokonaisuudessaan olisi johtamattomia vaan että on olemassa osa-alueita, joissa johto ei voi toimia. Toisaalta hän kyseenalaistaa organisaation käsitteen rakenteellisesti olemassa olevana, koska organisaatio muodostuu yksilöille fantasioihin perustuvista tarinoista ja subjektiivisista tulkinnoista.
Gabrielin artikkeli istuu hyvinkin tulkitsevaan paradigmaan, koska se haastaa funktionaalisen paradigman organisaationäkemyksen. On selvää, että organisaatioista kuten organisaatioiden ulkopuoleltakin on löydettävissä tarinoita, jotka ihmiset kertovat omalla tavallaan subjektiivisesti. Maailma on sosiaalisesti rakentunut niin organisaatioiden sisällä kuin niiden ulkopuolella eikä organisaation rajapinta ole konkreettinen ja erottava.
Weick: Heedful interrelating on Flight Decks
Karl Weick ja Karlene Roberts tarkastelevat kollektiivista mieltä organisaatioissa. He perustavat tarkastelunsa empiiriseen tutkimukseen lentotukialukselta, jossa virheiden välttäminen edellyttää usean ihmisen saumatonta yhteistyötä ja virheiden tapahtuminen on dramaattista. Artikkeli ei sano kuuluvansa tulkitsevaan paradigmaan, mutta sen voi hyvin luokitella siihen kategoriaan, koska se haastaa vallitsevan tarkastelun organisaatioista konkreettisina rakenteina ja sen sijaan korostaa yksilöiden tulkintaa ja kanssakäymistä sosiaalisen todellisuuden rakentajana. Empiirisen esimerkkinsä pohjalta tutkijat yrittävät tehdä johtopäätöksiä organisaatioteorian aikaisempiin lähestymistapoihin.
Kollektiivisella mielellä kirjoittajat tarkoittavat sitä huomioonottavaa yhteistyötä, jossa kukin työskentelevä henkilö osaa ja muistaa oman työnsä osa-alueen ja omaa jonkinlaisen kuvan kokonaisuudesta muodostaen muiden vastaavanlaisten toimijoiden kanssa toimivan kokonaisuuden, mutta varsinaisesti kenelläkään ei ole hallittua kuvaa kokonaisuudesta. Kollektiivinen mieli esiintyy vain yksittäisten toimintojen kautta eli kun yksilö tekee ratkaisuja tavoitellakseen tiettyä tilaa. Esitellessään kollektiivista mieltä ja sen aikaisempaa tutkimusta tutkijat viittaavat ennen kaikkea Wegnerin ja kumppaneiden tutkimuksiin, jotka osoittivat että ihmiset luottavat oman muistinsa lisäksi myös muiden ihmisten muistiin ja täten yhteiseen kollektiiviseen muistiin. Ihmiset muun muassa muistavat tiedon paikkoja, mutta eivät välttämättä tietoa itsessään koska olettavat jonkun muun muistavan varsinaisen sisällön. Täten ihminen vapauttaa omaa muistikapasiteettiaan luottamalla muiden kanssa muodostamaan kollektiiviseen muistiin. Tutkijat myös painottivat, että tällaista kollektiivista muistia ei voi tutkia ilman ryhmän ymmärtämistä ja kielen sekä kommunikaatioprosessien tarkkailua. Mitä organisaatioteoriaan tulee niin kollektiivinen muisti mahdollistaa yksinkertaistenkin ihmisten toimimisen vaativissa tehtävissä, jos toiminta on organisoitu siten että se muistuttaa aivojen neuronien verkostoja. Tutkijat välttävät tarkoituksella sanan organisaatiomuisti käyttämistä, koska kollektiivinen muisti viittaa nimenomaan useaan yksilöön jotka toimivat kuten ryhmä. Lähtökohta on siis yksilölähtöinen tarkastelu kollektiiviseen käyttäytymiseen.
Mielen määritteleminen ei ole yksinkertaista. Joillekin mieli ei ole edes metaforana tila vaan mieli aktualisoituu ihmisen käyttäytymisenä. Toinen keskeinen käsite tutkijoiden paperissa oli huomioonottaminen (heed), joka kuvastaa ihmisen toimintaa, jossa hän huomioi muut kanssatoimijat. Huomioonottavassa käyttäytymisessä toimija yhä oppii, toisin kuin tavanomaisessa käyttäytymisessä. Huomioonottava käyttäytyminen on harjoittelun tulosta, tavanomainen toistuva käyttäytyminen on toistojen tulos. Tutkijat käyttävät Aschin lähestymistapaa ryhmän tarkastelemisessa ja määrittelevät ryhmän neljän kriteerin kautta. Oleellisena näkökulmana on se, että vaikutussuhteita tarkastellaan muuttujina ja vuorovaikutusta prosesseina jotka muuttuvat jatkuvasti ajan kuluessa. Ei siis ole yhtä syy-seuraus suhdetta vaan useita vaikutussuhteita, jotka muuttuvat tilanteiden muuttuessa.
Mieli alkaa toiminnolla, joka ryhmän tapauksessa tarkoittaa kontribuutiota ryhmän toimintaan. Toiminnallaan yksilöt alkavat muodostaa kollektiivista mieltä huomioidessaan myös muut systeemissä oletettavasti olevat toimijat. Kuten sanottua systeemin osat ovat kaikille tuttuja eri näkökulmista, mutta systeemi itsessään ei ole kenellekään tuttu. Systeemiä voisi kuvata listaamalla jokaisen vaikuttavan yksilön ja indikoimalla hänen mukanaolonsa kyllä/ei kuvauksella, mutta tämä tilanne ei olisi stabiili vaan alati jatkuva tarkastelu. Kollektiivisesta mielestä on muun muassa sellaista hyötyä, että sen avulla voidaan saavuttaa pidempi ajallinen muistijakso menneeseen ja tulevaan, sillä voidaan saavuttaa syvällisempi muistamus ja kolmanneksi sillä voidaan saavuttaa parempi muistaminen kun kollektiiviseen mieleen yhdistyy uusia tulijoita, joille kollektiivinen mieli jaetaan ja jotka omalta kokemuspohjaltaan tuovat uutta systeemiin. Kielen rooli yhteisen kollektiivisen mielen jakamisessa korostuu. Erityisen arvokkaaksi nousevat tarinoiden kertojat, jotka pystyvät jakamaan tietoutta muistettavalla ja elävällä tavalla. Tarinat tekevät kollektiivisen mielen rikkaaksi. Myös ryhmän sisäpiiriläisten kommunikaatio uusien kanssa on keskeinen osa kollektiivisen mielen jakamista ja muodostumista.
Tutkijat esittävät neljä empiiristä esimerkkiä kollektiivisesta mielestä. Kaksi kuvaa toimintoa, jossa toisia huomioivaa käyttäytymistä ja kollektiivista mieltä ei esiinny ja kaksi toimintoa, jossa toiset huomioiva kollektiivinen mieli esiintyy. Lopputuloksena tutkijat toteavat ensinnäkin laajentavansa fokuksen konseptualisoimalla mielen toiminnaksi joka rakentaa mentaalisia prosesseja sen sijaan että mentaaliset prosessit rakentaisivat toimintaa. ”Olla yhteydessä on mieli/huomioon ottaminen”. Kollektiiviselle mielelle eristyksissä olevien toimintojen yhteydet ovat arvokkaita. Kollektiivisen mielen kehittyminen osana ryhmän kehittymistä nousee merkitykseen. Sillä onko ryhmä kokenut vai kokematon ja onko sille tapahtunut onnettomuuksia ei ole mitään tekemistä kollektiivisen mielen kanssa. Sen sijaan kollektiivista mieltä voi kehittää matriisissa, jossa ryhmä voi olla kehittynyt tai kehittymätön ja kollektiivinen mieli voi olla kehittynyt tai kehittymätön. Tutkijoiden mukaan yhdistelmät kehittynyt ryhmä ja kehittymätön kollektiivinen mieli sekä kehittymätön ryhmä kehittynyt kollektiivinen mieli voivat olla mahdollisia. Kehittyneen ryhmän kehittymätöntä kollektiivista mieltä on esiintynyt eri tutkimuksissa. Löydöksissä on myös havaittu katastrofeja. Toisaalta kehittymättömän ryhmän kehittynyt kollektiivinen mieli on esiintynyt esimerkiksi ad hoc projekteissa, joissa on kehitetty uutta. Koska kehittynyttä kollektiivista mieltä voi esiintyä kehittymättömässä uudessa ryhmässä, on tämä tutkijoiden mukaan mullistava tieto ryhmän kehittymisen kannalta. Ryhmät voivat itse asiassa ollakin fiksuimmillaan varhaisvaiheessa. Tämä johtuu siitä, että ajan myötä ryhmän toiminnot rutinoituvat ja kollektiivisen mielen käyttö alenee. Tällä tuloksellaan tutkijat haastavat aiemmat tutkimukset kuten LaPorten ja Consollinin tutkimukset luotettavista organisaatioista. Tutkijoiden mukaan järkevä systeemi tekee oikeita ratkaisuja rakenteesta riippumatta ja riippumatta ympäristön paineista. He esittävät että uudemmat organisoitumisen muodot kuten verkostot ja itseohjautuvat systeemit antavat enemmän kapasiteettia kollektiiviselle mielelle kuin perinteiset organisaatiot. Heidän mukaansa olisi kiinnitettävä enemmän huomiota sosiaalisiin prosesseihin ja mikrodynamiikkaan eikä niinkään rakenteeseen, strategiaan ja demograafisiin tekijöihin. He myös nostavat esiin huolehtivan tuloksen käsitteen, joka tuo laadullisen ja sosiaalisen näkökulman tulosten tarkastelemiseen. Lopussa tutkijat esittävät kritiikkiä yksilökeskeisyyden kasvua kohtaan, koska näkevät sen uhkana kollektiivisen mielen ja siten organisoituneen yhteistoiminnan kehittymiselle.
Aiemmat tekstit:
