The DAO Of Capital - Austrian Investing In a Distorted World

Tuli luettua The DAO of Capital – Austrian Investing in a Distorted World, jossa amerikkalainen entinen meklari ja hedge fund sijoittaja Mark Spitznagel pyrkii kertomaan, miten sijoittaa itävaltalaisen koulukunnan opein. Lähtökohtaisesti siis varsin kiinnostava aihe.

 

Mark Spitznagel: The DAO of Capital - Austrian Investing in a Distorted World

Kirja esittelee Carl Mengeria, Eugen von Böhm-Bawerkia, Ludwig von Misesia, Murray N. Rothbardia ja Friedrich A von Hayekia eli itävaltalaisia avainhenkilöitä ja heidän ajatuksiaan, mutta kyky esittää näistä teorioista pohjautuvaa sijoitusfilosofiaa jää valitettavan vajanaiseksi. Jää tunne, että itävaltalaisuus on kirjassa päälle liimattua. Kirjassa ollaan lähes koko ajan ikään kuin hukassa. Itävaltalaisuuden osalta herää epäilys siitä, kuinka syvällisesti kirjoittaja on itävaltalaiset teoksensa lukenut ja sisäistänyt. Ainakaan tätä kirjaa ei kannata käyttää välineenä aitoihin ajatuksiin tutustuessa.

 

Jos ja kun tavoitteena on kirjoittaa sijoituskirja, sorrutaan kirjassa kertomaan liiallisesti epäolennaisuuksia. Kirjan 290 tekstisivua olisi voinut käyttää paljon fiksummin. Vielä enemmän hukassa ollaan yrityksessä liittää entisajan itämaiset viisaudet (DAO) yhteen itävaltalaisen teorian kanssa ja vielä sijoittamisen viitekehyksessä. Se nyt vain ei toimi. Siis koko kirjan nimi, The DAO of Capital, ja sitä myötä sen markkinoima sijoitustyyli jää epäselväksi ja siten tylsäksi. Ihan hirveästi ei arvostusta herätä kertoa "Roundabout" metodista, eli vastakkaisuuden opista, jonka mukaan liikenneympyräkin osoittaa, että vasemmalle pääsee helpoimmin kääntymällä oikealle.

 

Kirjan lopussa esitellään kaksi sijoitustapaa, joista toinen on likimain indeksisijoittamista itse kehitetyn indeksin mukaisesti ja toinen tapa perustuu hyvien yhtiöiden ostamiseen. Tämä toinen tapa on kirjoittajankin mukaan lähellä arvosijoittamista. Ei siis mitään mullistavaa tai tieteellisesti poikkeuksellisen lahjakasta.

 

Suomalaisittain kirja menee loppusuoralla jo tragikoomisen puolelle, kun siinä yritetään selittää suomalaista sisua, talvisodan henkeä ja Sibeliusta. Sijoituskirjan kontekstissa nämä sivut veivät viimeisimmätkin uskottavuuden rippeet. Valitettavasti. En siis suosittele kirjaa lukemaan, en itävaltalaisena teoksena enkä sijoituskirjana. Heikko esitys kummassakin sarjassa. VMP voisi joku kiteyttää. Vaikka moni nimekäs kommentaattori on kirjaa kehunut, minä seison nyt oppositiossa. Pahoitteluni kirjoittajalle!

 

Huono kirja erinomaisesta aiheesta alkoi ärsyttämään minua niin paljon, että ajattelin pistää paremmaksi ja kiteyttää itävaltalaiseen teoriaan perustuvan kapitalistin mallisalkun yhdessä blogitekstissä. Sellainen on siis tulossa lähiaikoina, kunhan saan ajatukseni kootuksi ja kirjoitetuksi.

Miten kirjoittaa hyvin?

Kyky kirjoittaa hyvin on arvokas taito elämässä. Mutta miten oppia kirjoittamaan hyvin? Koska luen paljon ja koska päämääränäni on kirjoittaa väitöskirja, olen alkanut kiinnittää erityistä huomiota hyviin kirjoittajiin ja heidän kirjoitustyyliinsä. Terävät ajatukset eli substanssi on aina tärkeä lähtökohta, mutta valitettavan monella huono ulosanti heikentää asiasisällön arvoa. Paljon lukemistani kirjoittajista nostaisin esille puhtaasti tekstintuottokyvyn perusteella Ludwig von Misesin, Ayn Randin, Milton Friedmanin ja Johan Norbergin. Sen sijaan vaikeaselkoiseksi luettavaksi luokittelen esimerkiksi Friedrich A. Hayekin, Carl Mengerin ja Friedrich Nietzschen.



Kirjoittaminen on ajattelun kääntämistä kirjalliseen ilmaisuun

Suomalaisista kirjoittajataitureista arvostustani nauttivat Matti Apunen, Tuomas Enbuske, Markku Kuisma, Sauli Niinistö, Esko Valtaoja, Matti Lainema, Jari Sarasvuo, Saku Tuominen, Risto Harisalo ja Osmo Soininvaara. Näiden lisäksi on joukko lauluntekijöitä, kuten esimerkiksi Toni Wirtanen ja A.W.Yrjänä, joilla on kyky laittaa sanoja sopivaan järjestykseen.

Kirjoittamisen taito

Kirjoittamisen taidosta on kirjoitettu useampia teoksia. Niitä luetutetaan yläasteella, lukiossa ja vielä yliopistossakin. Nyt kun ison opuksen kirjoittaminen on itselleni ajankohtaista, luin läpi Ayn Randin opit kirjoittamisen saloista teoksen The Art of Nonfiction - A Guide for Writers and Readers myötä. Kyseessä on Randin luennot koottuna kirjamuotoon. Opetuksissaan Rand korostaa aivan oikein sitä, että ajattelu ja kirjoittaminen ovat eri prosesseja. Kuitenkin ajatus on valmis vasta kun se on puettu oikeaan kirjalliseen muotoon.

Rand itse kirjoitti sekä mammuttiteoksia, kuten Atlas Schrugged ja The Fountainhead, että lyhyempiä novelleja. Erityisesti suuren kokonaisuuden rakentaminen ja sisällöllinen koossapitäminen ovat vaativia tehtäviä, jotka vaativat järjestelmällisiä työskentelymenetelmiä. On pystyttävä hahmottamaan kokonaisuus ja osattava liittää siihen sopivat yksityiskohdat. Randin itsensä kirjoitustyylissä korostuvat logiikka ja suoraviivaisuus. Lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä. Asiat eivät jää epäselviksi. Silti niissä on tarinallista kerrontaa ja syvällisyyttä. Randilta voi oppia tässä asiassa paljon.

Miten kirjoittaa hyvä kirja-arvio?

Tämän blogin keskeistä sisältöä ovat kirja-arviot lukemistani mielenkiintoisista kirjoista. Randilla on painava kriittinen sanansa sanottavana myös tähän aiheeseen. Hänen mielestään hyvässä kirja-arviossa esitellään kirjan luonne, esitellään sen lukuarvo eli mitä siitä olen oppinut ja lisäksi nostetaan esiin havaitut epäkohdat, jos sellaisia on esiintynyt. Arviointi ei saa olla väline arvioijan itsensä ajatusten esittelemiselle kirjan kirjoittajan kustannuksella. Se olisi loukkaus kirjoittajaa kohtaan.

Kuitenkin kun lukee kirja-arvioita tai laajemmin esimerkiksi toimittajien analyyseja raporteista tai uutisista, törmää jatkuvasti tähän vääristymään: kertojat esittelevät omia ajatuksiaan alkuperäisen kirjoittajan ajatuksia parempina ja erityisesti esittävät kritiikkiä siitä, jos kirjoittaja ei edustakaan arviojan kanssa samaa arvomaailmaa. Ehkä tähän tulee itsekin toisinaan syyllistyttyä, vaikka sitä pyrkiikin objektiiviseen arviointiin ja kunnioittamaan myös vastakohtaista ajattelua. On ajattelijoita ja kirjoittajia, joiden kanssa en ole substanssista samaa mieltä ja maailmankuvamme ovat erilaiset, mutta silti arvostan heitä. Heiltä oppii erityisesti argumentointia ja oman ajattelun heikkouksia.

Väitöskirjan kirjoittaminen

Oman väitöskirjaprojektini osalta suurin vaikeus tällä hetkellä liittyy nimenomaan kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on kaikkein eniten aikaa vievä vaihe. Se vaatii keskittymistä ja yhtäjaksoista päämäärätietoista istumista koneen ääressä ilman keskeytyksiä. Minulla on paljon ajatuksia paperilla, blogissa, väitöskirjan rungossa, Powerpointeissa ja vaikka missä, mutta niiden kokoaminen selkeäksi ja loogisesti eteneväksi kokonaisuudeksi, joka täyttää väitöskirjan muotokriteerit, on vielä tekemätön työsavotta.

Randin luettuani palasin taas kirjoittamisen peruskysymysten ääreen. Aloin tarkastelemaan väitöskirjani runkoa ja rakennetta ja erityisesti sitä, mitä haluan tällä teoksella sanoa ja kenelle. Koen itse tärkeäksi, että kirjoittamisella on missio eli todellinen syy tekemiselle. Sitä koetellaan niinä hetkinä, kun tekstiä ei synny ja paketti tuntuu junnaavan paikallaan. Toinen keskeinen tekijä on pitää kiinni kirjoituksen luurangosta eli rakenteesta. Jatkuvasti tulee vastaan uusia näkökulmia tai osa-alueita, joita tekisi mieli ottaa mukaan, mutta jos aikoo paketin saada joskus valmiiksi, on vain rajattava aihealuetta ja keskityttävä ydinajatuksiin. Tässä vaiheessa on vain kyettävä tuottamaan raakatekstiä ja paljon ajatuksia paperille, editoinnin ja kriittisen tarkastelun aika on sitten myöhemmin.



Ayn Rand: The Art of Nonfiction: A Guide for Writers and Readers

Poiminnot

• Do not get a sense of unearned guilt. Writing is not an index of psychological health.
• What you need for writing: an orderly method of thinking.
• Clarity comes above all else. The first absolute is: be clear. Drama, jazziness, color are never as important as clarity.
• The secret of writing is to be professional about it.
• You cannot do everything at once. Knowledge is acquired in steps.
• All writing is selective in every aspect. You must delimit your subject and theme.
• You must select your aspect of a subject, not a whole subject.
• There are two essential elements of an article: subject and theme. The subject is what an article is about: the issue, event or person it deals with (An article must cover only an aspect of a whole). The theme is what the author wants to say about the subject – what he brings to the subject.
• Why do I want to write this article? involves two sub-questions: What subject do I want to write about? and What do I want to say about the subject i.e. what is my theme?
• If you have nothing to say, no matter how brilliantly you can say it, do not do it.
• In sum, there are three questions to ask yourself before you write an article: What do I want to write about? What do I want to say about that subject? And, What is the element of novelty in my theme?
• Judging one’s audience: Why someone else should be interested in your article?
• Identify the necessary context.
• Ask yourself what you can omit and of what you must inform them.
• Nothing is self-evident except the evidence of your senses. Therefore, when you write, assume nothing is self-evident but logic.
• Do not psychologize.
• Assume full rationality.
• Write as if you are trying to convince yourself.
• The ability to switch perspective between that of the writer and that of the reader, is the best training in objectivity.
• Every general-interest article is written for one purpose: to communicate knowledge to the intelligent layman.
• There is no such thing as Objectivism or any other philosophy. Philosophy is the study of the fundamental nature of reality. “Fundamental” refers to a principle or truth which is present in a vast number of concretes. To say something is fundamental means that many other truths depend on it. To say philosophy studies the fundamentals of reality means it studies those facts present in, and those principles applicable to, everything that exists. Every abstraction, and thus every principle, is manifested in an incalculable number of concretes. It is what concretes have in common – but it does not exist apart from them. An abstraction is a form of human classification by which man integrates the evidence provided by his senses. Man rises above the perceptual level by integrating his percepts into concepts, his concepts into principles, his principles into sciences, and all of his sciences into philosophy. Abstractions are objective, i.e., based on reality. But abstractions, including simple concepts of concretes, do not exist as such. What exists is only the material form which a concept is drawn. I have often said that the whole history of philosophy is a duel between Plato and Aristotle, and that this conflict is present in every issue. If you think principles, and therefore philosophy, exist apart from concretes, then you are Platonist. Plato believed abstractions are archetypes or universals that exist in some other realm, in the form of nonmaterial, supernatural entities. Now the deepest thing Objectivism has common with Aristotle –and it has many things in common – is this: Aristotle was the first to grasp what most people still do not, namely, that everything that exists is a specific, concrete entity, or an aspect of one, such as an action of an entity, an attribute of an entity, a relationship it bears, etc. But the base of everything is an entity – not an idea or abstraction. An abstraction is the form in which we organize these entities in order to understand them. To be Aristotelian all the way down, you must grasp that only concrete events, concrete relationships, concrete problems exists.
• Until men become fully Aristotelian, they cannot apply their philosophical principles to their own lives and actions.
• The purpose of philosophy is to guide a man in the course of his life.
• Philosophy does not tell you concretely what to feel or think; it tells you what is true and right.
• Until a writer is Aristotelian, he will be unable properly to apply his philosophical principles to writing.
• Good articles are done from written outlines. An outline is a plan of mental action.
• Delimit your subject and theme.
• The basic pattern of an outline is that of a theorem of Euclidean geometry: state what you are going to demonstrate, demonstrate it, and then announce the conclusion.
• Let the reader know what your article is about. You could call this the introduction.
• Keep in mind where you start from and where you want to go.
• The guiding question in the writing process is: What does the reader need to know in order to agree with the conclusion?
• The fact is you do not know, in the full epistemological sense, until your thought is conceptualized in grammatical form. Until then, you have only the material which you can organize into knowledge. In this sense, an outline is also helpful in formalizing, and therefore, in firming up, your knowledge.
• There can be no compromise on moral principles.
• What you need most to make a proper outline are: 1) the concept of an essence – and the ability to distinguish essentials from details; and 2) the concept of causality – and the ability to establish cause-and-effect relations in the presentation of an idea.
• Do not try to do your thinking and your writing at the same time. A clear outline helps you avoid this problem. While you are writing, it allows you to focus your attention exclusively on conveying your thoughts in an objective, grammatical form. These are two separate jobs: the job of thinking and the job of expressing your thoughts. And they cannot be done together. If you try, it will take you much longer, and be much more painful, than if you did each one separately – because you are giving your subconscious contradictory orders. You are saying: “I have to express something – but I do not know what”
• One of the deadliest obstacles to good writing is critical overconscientiousness exercised during the process of writing.
• “Referring to the accident of Newton’s apple, accidents happen to those who deserve them.” – Hutchinson: “How to Think Creatively”
• There are three major differences between writing and editing. First, in writing you rely on your subconscious with minimum interference from your conscious mind. In editing, you do the opposite: the dominant process involves your conscious mind. Second, writing, unlike editing, must be highly personal. You go by your emotions, as if you were writing only for yourself. While writing, do not criticize or edit yourself. In editing, however, you must be as objective an impersonal as possible. Try to forget what you have written and read it as if it were by someone else. This is not difficult to do. Anyone who has acted or played charades knows that one can pretend to be another person. So imagine that you have forgotten how the article was written, including all of the emotions, hesitations, and choices involved.
• It is best to edit the next day.
• While editing, you are free to question everything. Do not, however, start doubting for doubting’s sake.
• In editing, there are two principles you must remember: 1) no judgment can be made out of context; and 2) you cannot do everything at once.
• In editing, focus on structure first. In the second reading you should focus on clarity of thought and content. Only on the third reading should you focus on style.
• I would rather have a simple, primer clarity than the best metaphors in the world. Make clarity a fetish, an absolute, a dogma, a dog. If you do that, everything else will be child’s play.
• The first thing to remember about style is to forget it. Let it come naturally.
• In politics, the dominant trend is statism; in ethics, altruism; in epistemology, irrationalism; in estetics, blind emotionalism.
• Don’t say something in a complicated manner when it can be said simply. The simpler the words, the better.
• Logic is the link between sentences, paragraphs, chapters, and volumes.
• There are three basic requirements for a book review: 1) to indicate the nature of the book, 2) to tell the reader what its value is (i.e. what you learned from it), and 3) to tell him briefly what its flaws are, if any.
• You must not use an author’s book to present your ideas. That is what too many of today’s reviewers do. Whether they do it to show off their intelligence or to proselytize for their own philosophy, it is a mistake. As a reviewer, you must express your opinion. But be sure to keep your estimate separate from your report on the book. At no time should your motive be to show the stupid author how much cleverer you are than he. A review is not a contest between you and the author. “The author is for capitalism, therefore he is evil: I am doing this for collectivism, therefore I’m good and my distortions are justified”. That is the psychology of leftist reviewers, and you must not accept any part of it.
• When you select a title, ninety percent of your consideration should be appropriateness, five percent clarity (and if it is appropriate it will be clear) and if possible, the other five percent should be drama or intrigue. As always, do not aim at drama directly.

Ytimekäs opas talouteen

Jim Coxin teos Ytimekäs opas talouteen on nimensä veroinen teos. Se on juuri sitä, mitä lupaa. Siinä käydään talouden perusasiat läpi lyhyesti ja yksinkertaisesti. Näkökulma perustuu sekä itävaltalaiseen että chicagon koulukuntaan, joten lähteinä ovat pääasiassa Ludwig von Mises, Murray N. Rothbard, Friedrich von Hayek ja Milton Friedman. Juuri siis niitä taloustieteilijöitä, joita kannattaakin lukea. Kirja on hyvä aloituspaketti henkilölle, joka haluaa saada perusymmärryksen talouden keskeisistä käsitteistä ja logiikasta. Kirjan saa tilattua Petri Kajanderin laadukkaalla suomennoksella Talouden perusteet-sivuilta, josta kirjan voi myös ladata ilmaiseksi osioittain. 

Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen

Poimintoja

• Kapitalistin kaksi tehtävää taloudessa on odottamisen ja riskin kantamisen tehtävät. 
• "Liitot eivät aikaansaa korkeita palkkoja, korkeat palkat aikaansaavat liitot". - Milton Friedman
• Vapailla markkinoilla liittojen rajallinen rooli olisi hyödyllinen niiden voidessa toimia työpaikkojen välittäjänä ja standardeja sertifioimina lautakuntina. 
• Maailman sivu kokemus on osoittanut työntekijöiden hakeutuvan jatkuvasti vapaampiin talouksiin, paeten Itä-Berliinistä Länsi-Berliiniin, Kiinasta Hong Kongiin, Meksikosta Yhdysvaltoihin. Maailma ei ole vielä nähnyt työläisten massamuuttoja vapaammista talouksista vähemmän vapaisiin talouksiin. 
• Nykyaikaisia yrityksiä johtavat "palkkajohtajat", jotka eivät omista yritystä ja sen omaisuutta ja ovat siten vähemmän kiinnostuneita voittojen maksimoinnista kuin mukavasta olemassaolosta. Samaan aikaan omistajat ovat usein passiivisia sijoittajia, jotka eivät osallistu liiketoiminnan päätöksentekoon. 
• Vapailla markkinoilla on luonnolliset lääkkeet palkkajohtajien huonolle käytökselle: 1) Kuka tahansa passiivinen ja hyväksikäytetty sijoittaja voi myydä osakkeensa tällaisesta yrityksestä. 2) On yleistä, että johto saa palkkionsa osittain yrityksen osakkeissa tai osakeoptioissa, 3) Yrityksen hallitus - voiton maksimoinnista kiinnostuneina omistajina - valitsee parhaan henkilön johtamaan yritysomaisuuttaan, 4) Yritysvaltaajat hävittävät loput tehottomat toimijat.
• Kaikkein akuutein ongelma omistajien ja johtajien välillä ilmenee tilanteissa, joissa ei ole olemassa markkinoitavia osakkeita. Tällaisia ovat esimerkiksi kansalaisten "omistamat" valtion yritykset. Sen sijaan että teoreetikot häiritsevät yritysten johtamista, heidän tulisi kohdistaa huomionsa valtion laitoksiin. 
• Valtion tapauksessa sen resursseilla ei ole omistajuutta. Parhaimmillaankin kansalaisten omistajuus valtion omaisuutta kohtaan on erittäin laimea omistamisen muoto. Valtion johtajat ovat tilapäisiä ja heillä ei ole mitään sidettä omaisuuden arvoon. Tätä voidaan verrata hyvin vuokra-autoihin, joita käsitellään yleensä kovakouraisemmin kuin omia autoja. Onneksi on kuitenkin olemassa todellinen omistaja - vuokra-autoyhtiö, joka pitää huolta autojen arvojen säilymisestä. 
• "Teemme työtä elääksemme, emme elä tehdäksemme työtä". - Milton Friedman.
• Huolenpidon pitäisi kohdistua tuottavuuteemme, ei sen keinoihin - työllisyyteen. Kotimaisen työllisyyden suojelu tariffeilla tai kiintiöillä vähentää elintasoamme, koska toimimme sellaisilla tuotannon osa-alueilla, jotka eivät palvele kaikkein tehokkaimmin tarpeitamme. 
• Raha - vaihdon väline - edesauttoi kaupankäyntiä ja monimutkaisia liikejärjestelyjä. Tämä tarkoittaa rahan merkityksen olevan verrattavissa ihmiskunnan kehityksessä pyörän ja tulen keksimiseen. 
• Talousteoriassa on jätetty merkittvästi painottamatta sitä tosiasiaa, että ihmiset varastavat rahajärjestelmän avulla, ja inflaatio on tapa tämän toteuttamiseen. Luomalla uutta rahaa jokaisen aikaisemman rahan arvo vähenee uuden rahan vastaanottajien hyödyksi. 
• Lenin oli oikeassa. Ei ole olemassa hienovaraisempaa, ei varmempaa tapaa mullistaa yhteiskunnan perustaa kuin valuutan turmeleminen. Tämä prosessi käyttää kaikkia talouden lakien näkymättömiä voimia hyväkseen tuhoamisessa, ja tekee sen tavalla ettei yksi ihminen miljoonasta pysty sitä määrittämään. 
• Kullalla on neljä ominaisuutta oikeina yhdistelminä ollakseen rahaa: 1) Kestävyys, 2) Laaja hyväksyttävyys, 3) Korkea arvo yksikköä kohden ja 4) Jaettavuus. 
• Keskuspankki on myyntiyksikkö valtion velkapapereille - valtion velalle - ja edistää siten liittovaltion alijäämän rahoittamista. 
• Keskuspankin perustamisen jälkeen vuodesta 1913 dollarin arvo on laskenut enemmän kuin 95 prosenttia. Se siitä yleisestä viisaudesta, joka väittää keskuspankin johtavan taistelua inflaatiota vastaan!
• Jokainen kriisi on merkitty virheinvestoinneilla ja alhaisella säästämisellä, ei vähäisellä kulutuksella. 
• Suuren laman, kuten sitä aikaisemmat ja myöhemmät talouden laskukaudet, sai aikaan keinotekoinen rahan tarjonnan lisäys, jonka Yhdysvaltain keskuspankki tehtaili 1920-luvun aikana. Lisääntynyt rahan tarjonta aiheutti keinotekoisen alhaisen korkotason ja kiihtyneen investoinnit pääomavaltaisiin kohteisiin, erityisesti osakemarkkinoille ja kiinteistöihin. 
• Talousteoria tutkii ihmisten toimintaa niukkojen luonnon resurssien muokkaamisessa hyödyllisiksi tuotteiksi. Perusolettamuksina ovat siten ihmisen toiminta pyrkimyksenä päämääriin (tai tavoitteisiin) hänen kohdatessaan niukat resurssit. Loogista päättelyä (deduktiota) käyttäen voidaan aloittaa kieltämättömistä perusolettamuksista ihmisen merkityksellisestä toiminnasta ja niukkuudesta ja jatkaa eteenpäin. Ketju jatkuu ihmisen toiminnasta ja niukkuudesta valintaan; valinnasta oivaltaen totuuden vaihtoehtoiskustannuksista ja jatkaen samaan tapaan koko "talouden" sisältävän tietämysalueen läpi. Tätä menetelmää käyttäen talouden totuudet ovat todistettuja siihen asti, kunnes loogisen deduktiivisen päättelyn ketju on rikkomaton. Tämä menetelmä soveltuu yhteiskuntatieteisiin, koska tutkimalla ihmisen käyttäytymistä voimme ymmärtää ihmistä ohjaavia motiiveja. 
• Chicago-koulukunnan lähestymistapa on toisinaan tunnettu "avaa hevosen suu ja laske sen hampaat"-menetelmänä (empiirinen lähestymistapa). Vaikkakin se on kelpo tapa laskea hampaita, se ei kelpaa tavoiteohjautuneen ihmisen toiminnan tutkimiseen. 
• Ihmisen toiminnassa, päinvastoin kuin luonnontieteissä, käsitteet voidaan kumota ainoastaan toisilla käsitteillä; tapahtumat ovat itsessään monimutkaisia seurauksia, jotka tulee tulkita oikeilla käsitteillä. 
• Deduktio perusolettamuksista oli monien merkittävien taloustieteilijöiden yleisesti käyttämä menetelmä. Sitä käyttivät John Baptiste Say (Sayn laki), Nassau Senior (pääoma- ja arvoteoria), John E. Cairnes (klassinen taloustiede), Carl Menger (rajahyötyanalyysi) ja monet muut viimeisen 200 vuoden aikana. Menetelmää on ylenkatsottu ainoastaan muutamina viimeisinä vuosikymmeninä rynnättäessä positivismiin. 
• Työn arvoteoria toteaa kaiken arvon olevan seurausta ihmisen työstä. Teorialla on tiettyä alustavaa uskottavuutta, sillä työnteko yleensä saa aikaan arvon lisäystä. Tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa teorian ilmeiset virheet. Jos työn arvoteoria olisi oikeassa, timanttikaivoksesta löydetty timantti ei olisi arvokkaampi kuin sen vierestä löytyvä kivi, koska molempiin kohdistuu sama työmäärä. Työn arvoteoria väistämättä kieltää vakiintuneen vähenevän rajahyödyn lain, jonka mukaan tuotteen arvo kuluttajalle laskee jokaisen tuotteen lisäyksikön kulutuksen myötä. Edelleen on täysi mysteeri, kuinka marxilaisuuteen lujasti uskova voi perustella pitsan syönnin lopettamisen. 
• Vaihtoehtoinen teoria, oikea arvoteoria, pitää arvoa subjektiivisena. Subjektiivinen arvoteoria määrittää, ettei tuotteilla ole luontaista arvoa ja että tuotteet ovat arvokkaita ainoastaan siinä määrin kuin on olemassa tuotetta haluava arvostaja. 
• Vaihdannan luonne on sellainen, että kaupantekoa tapahtuu ainoastaan silloin, kun on olemassa epätasa-arvo subjektiivisissa arvostuksissa vastaanotetun ja luovutetun tuotteen välillä. 
• Ei ole olemassa kauppavajetta. Kaupanteko perustuu ainoastaan tilanteisiin, joissa molemmat osapuolet arvostavat vastaanottamansa tuotetta enemmän kuin luovuttamaansa tuotetta. Tämän takia kaikki kauppa luo ylijäämää; jokainen osapuoli hyötyy vapaaehtoisesta liiketoimesta. Kauppavajeen teoria on virheellinen kirjanpidon sovellus talousteoriaan. 
• Phillips-käyrä vakuuttaa jatkuvaa kompromissia työttömyyden ja inflaation välillä perustuen empiiriseen dataan ja tiukkaan keynesiläiseen teoriaan, jonka mukaan talous voi kärsiä joko inflaatiosta tai työttömyydestä, muttei koskaan molemmista samaan aikaan. Todellisuudessa ei ole olemassa pysyvää tai pitkäaikaista kompromissia näiden kahden välillä. 
• Täydellinen kilpailu on perverssi teoria, jonka nykyaikaiset taloustieteilijät ovat kehittäneet käsittelemään yrityksiä, hintoja ja resurssien allokointia. Kilpailu ymmärretään yleensä, ja oikein, yritysten väliseksi kilpailuksi asiakkaiden hankkimisesta. Täydellisen kilpailun teoria heijastelee positivismin ja matematiikan aikaansaamaa vaikutusta taloustieteeseen.

Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia

Björn Wahlroosin teos Markkinat ja demokratia - loppu enemmistön tyrannialle sai kirjoittajansa tyylin mukaisesti julkaisuhetkellä huomiota kärkevillä ja provosoivilla heitoillaan. Lähes jokaisessa Wahlroosin haastattelussa hän sohaisi jotain muurahaispesää ja sai aikaan kriittisen kuhinan. Asioiden esiinnostamisen kannalta tapa on toimiva, mutta valitettavasti itse aihe ja syvällinen keskustelu sen ympärillä jäävät tällöin usein puutteelliseksi. Näin kävi loppujen lopuksi myös itse Wahlroosin kirjalle. Kirja kivitettiin julkaisun yhteydessä kärkkäällä kritiikillä ilman että juuri kukaan oli oikeasti ehtinyt tai viitsinyt kirjaa lukea. Syvälliset analyysit kirjan sisällöstä ja sen pohjalta käytävät keskustelut jäivät valitettavasti puuttumaan.

Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia - loppu enemmistön tyrannialle

Sääli, sillä Markkinat ja demokratia on loistava taloudellinen ja yhteiskunnallinen teos. Kirjan voi hyvin nostaa Suomen talouskirjallisuuden kärkikirjojen joukkoon, eikä se englanninkielisenä versiona kalpene yhtään myöskään kansainvälisissä kirjavertailuissa. Kirja on monen yllätykseksi sisällöltään syvällinen analyysi omistajuuden ja markkinatalouden historiallisesta kehityksestä vaiheittain alkuajoista nykypäivään. Tämä analyysi on loogisesti etenevä ja hyvin jäsennelty katsaus, jossa sekoitetaan sopivasti akateemista teoriaa ja käytännön liike-elämän ymmärrystä. Wahlroos nostaa perustellusti kaiken keskiöön omistusoikeuden, koska ilman sitä ei ole kapitalismia eikä demokratiaa. 

Omistajia ei tarvita, markkinat hoitavat

Kirjan kirjoittaja paljastuu ajattelultaan puhtaaksi finanssimieheksi eli pääomamarkkinoiden kautta asiaa tarkastelevaksi sijoittajaksi ja pankkiiriksi. Tämä ajattelu on useassa kohdin törmäyskurssilla omistaja-ajattelun kanssa. Wahlroos lähtee siitä, että johto hoitaa johtamisen ja markkinat valvonnan, eikä omistajia tarvita liiketoiminnassa. Näinhän rahoitusteoriassa ajatellaan. Tässä kohtaa huomaan olevani itse Wahlroosin kanssa eri linjoilla, sillä väitän että omistajalla on merkitystä eikä ole yhdentekevää kuka omistaa, mitä omistaa, miksi omistaa, miten omistaa ja milloin omistaa. 

Wahlroosin mukaan: "Osakkeenomistajien oletetaan pysyvän yhtiössä äänettöminä osakkaina. Nykyään puhutaan paljon perheyhtiöistä sekä vahvojen ja näkyvien omistajien tarpeellisuudesta, mutta osakkaiden ei ole koskaan oletettu osallistuvan aktiivisesti yhtiön johtamiseen. Ajatus oli ja on yhä se, että he luovuttavat yhtiön johtajille ja johdolle oikeutensa kohdentaa ja hoitaa pääomaa. Ellei muuta ole sovittu, osakkaat voivat asianomaisten jurisdiktioiden eli lakijärjestelmien säätämien osakeyhtiölakien tai yhtiöjärjestyksen asettamissa rajoissa äänestää osakkeillaan vuotuisissa yhtiökokouksissa. Lisäksi he voivat äänestää jaloillaan, jos ne ovat tyytymättömiä tulokseen tai muuten vakuuttuneet siitä, että he voivat saada parempaa tuottoa muualta. Siksi suurimmat ja laajapohjaisimmat yhtiöt ovat listanneet osakkeensa yhteen arvopaperipörssiin."

Yritystyypit omistajarakenteen mukaan

Wahlroosin mielestä on syytä erottaa ja tunnistaa vähintään kuusi omistajarakenteeltaan erilaista yritystyyppiä: 

1. yksityisen yrittäjän yhtiö, jota sen perustanut yrittäjä johtaa ja omistaa joskus muutaman vähemmistöosakkaan kanssa, 
2. myöhemmän sukupolven omistama sukuyhtiö, jolla on tuntuva määrä sukulaisuuden yhdistämiä osakkeenomistajia, 
3. valtion tai kunnan yhtiö, joka on alun perin perustettu tuottamaan julkista hyödykettä tai aloittamaan tuotanto teollisuudenalalla, jota pidettiin yksityisille sijoittajille liian riskialttiina, 
4. työntekijöiden omistama yhtiö, tavallisesti akateemisten ammattilaisten osakkuusyhtiö tai konkurssista nouseva yhtiö, jonka palkka- ja eläkevastuita on korvattu työntekijöille suunnatulla osakeannilla, 
5. tuottajaosuuskunta (kuten maataloudessa), kuluttajaosuuskunta tai keskinäinen yhtiö (kuten vakuutusalalla), 
6. pörssiin listattu osakeyhtiö. 

Osakeyhtiölaki ja vapaa lähtöoikeus turvaavat omistajien oikeudet

Wahlroosin mukaan kaikkien näiden yritysten "omistajilla" on yksi yhteinen huoli: varmistaa, että toimiva johto hoitaa tehtävänsä ja pyrkii sille asetettuihin tavoitteisiin mahdollisimman tehokkaasti, olivet ne mitä tahansa. Kahdessa oleellisessa kohdin yhtiöt kuitenkin eroavat. Ensimmäinen ja tärkein seikka on se, että eri yrityksissä yksittäisten "omistajien" intressit vaihtelevat huomattavasti. Esimerkiksi pörssiyhtiöissä ja yksityisessä osakkuusyhtiössä edut ovat useimmiten vahvasti yhtenäiset ja siten odotettavissa hyvin vähän konflikteja siitä, miten tavoitteet pitäisi saavuttaa. Muissa sen sijaan Wahlroos näkee etujen epäyhteneväisyyttä, joka johtaa ristiriitoihin ja politikointiin.

Wahlroosin mielestä lähes täydellinen yksimielisyys saavutetaan käytännössä kahdella mekanismilla: 1) osakeyhtiölaki, joka rajoittaa enemmistöäänestyksen käyttöä osakeyhtiöissä ja vaatii enemmistöä todistamaan, että se on johdonmukaisesti toiminut kaikkien osakkeenomistajien edun mukaisesti, ja 2) vapaa lähtöoikeus eli oikeus vetää pääomansa pois kohtuullisin ehdoin, jos on eri mieltä strategiasta tai yksittäisestä toimintasuunnasta. 

Perheyritykset eivät istu talousteoriaan

...Sitten on vielä yksi yritysryhmä, johon talousteorian vakio-olettamus ei Wahlroosin mukaan sovi ainakaan lyhyellä tähtäyksellä. Se koostuu yrittäjien ja sukujen omistamista yhtiöistä. Yrittäjän omistamissa yhtiöissä ongelmana eivät ole häilyvät tavoitteet eivätkä korkeat sosiaaliset motiivit, vaan yksinkertaisesti voitto- ja hyötyfunktion määritelmällinen punoutuminen toisiinsa. Kun ei ole muita osakkeenomistajia valvomassa voitto-osuuttaan, voi johtaa yhtiötä niin kuin haluaa, järjestää itselleen luontoisetuja tai jopa jatkaa sitkeästi tappiota tuottavan yksikön toimintaa vain siksi, että se sattuu olemaan harrastus. Kumma kyllä sama logiikka pätee usein myös sukuyrityksiin. Sukuyhtiöillä voi olla kymmeniä tai jopa satoja osakkeenomistajia, jotka kaikki ovat perustajan jälkeläisiä tai heidän puolisoitaan. Ei pitäisi olla mitään syytä, miksi ne eivät maksimoisi voittojaan. Todellisuus kuitenkin kumoaa usein tuon oletuksen. Perinteiden kunnioitus, tunnesiteet, nepotismi ja paternalismi saavat usein perheyhtiöt toimimaan hyvin eri tavoin ja myös tehottomammin kuin sijoittajien omistamat yhtiöt. 

Yrityksissä ei tarvita demokratiaa

Myös hallitustyöskentelyn suhteen olemme eri linjoilla, sillä Wahlroos näkee hallitukset lähinnä valvontaeliminä eikä yritykselle lisäarvoa tuottavina resursseina. Hänen mukaansa: "Pyrkimys kollegiaaliseen johtamiseen ei ole syynä siihen, miksi osakeyhtiöt valitsevat itselleen hallituksen eivätkä vain pääjohtajaa, sillä kollektiivinen johto ei toimi koskaan. Eivätkä osakeyhtiöt järjestä yhtiökokousta demokratian takia, sillä demokratiaa ei yhtiöissä tarvita. Hallitukset ja yhtiökokoukset ovat yksinkertaisesti ylläpitämässä kuria: Henry Hansmannin sanoin antamassa osakkaille "alkeellista suojaa vallassa olevien törkeältä opportunismilta". Tarvittaessa lisäsuojaa antavat tuomioistuimet. Hallituksia ei ole tarkoitettu johtamaan yhtiötä muuta kuin poikkeusoloissa. Ne ovat ensi sijassa valvonta- ja ohjausvälineitä."

Markkinatalous huomioi vähemmistöt

Wahlroos on selvästi vahvimmillaan käsitellessään talouden resurssien allokoitumista rahoitusteorian näkökulmasta. Sen sijaan heikommilla vesillä hän on käsitellessään poliittista päätöksentekojärjestelmää ja demokratiaa. Pääpointti on validi eli markkinatalous huomioi vähemmistöt paremmin kuin demokratia ja markkinatalouden etuna on vapaa oikeus äänestää jaloillaan eli poistua paikalta, jos asiat eivät miellytä. Tältä osin Wahlroosin malli lisäisi kansalaisten oikeutta valita asuinpaikkansa ja yhteisönsä pelkän yhdellä äänellä äänestämisen sijasta. 

Mieluisaa on huomata, että Wahlroos asemoi ajattelunsa usein Adam Smithiin, Milton Friedmaniin, Ayn Randiin, Ludwig von Misesiin ja Friedrich von Hayekiin eli myös omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini. Wahlroos selvästi tuntee sekä Itävaltalaisen että Chicagolaisen koulukunnan ja esittelee ajatuksiaan usein näiden koulukuntien oppien pohjalta. 

Talouskirjojen tuleva klassikko

Kirja on ehdottomasti suositeltava lukukokemus. Realismia on, että ilman vakavaa kiinnostusta taloushistoriaan, harva jaksaa lukea ensimmäisen puolikkaan analyysia omistusoikeuden ja yhtiörakenteen kehittymisestä. Itselleni se oli kuitenkin kirjan parasta antia. Kärkeviä mielipiteitä hakevien henkilöiden kannattaa lukea jatkossakin iltapäivälehtien haastatteluita, sillä itse kirjassa analyysia on paljon enemmän kuin provosointia. Ehkä provosoinnit olisi voinut jättää jopa kokonaan pois, nyt ne jäävät osin irrallisiksi asiayhteydestä ja vesittävät muuten laadukasta kerrontaa. Toivon, että kirja palaisi vielä keskusteluareenoille eikä sen perusteltu pääviesti tulisi teiltatuksi vain siksi, että sen esitti Björn Wahlroos. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava kirjallinen tuotos, yksi parhaista suomalaisen kirjoittajan kirjoittamista talouskirjoista ja toivottavasti tulevaisuudessa yksi Suomen talouskirjojen klassikoista. 

Poimintoja

• Jo Descartes totesi, että historiaa voi vaivoin pitää tieteenä eikä ainakaan eksaktina tieteenä. 
• Taloudellinen riippumattomuus, etuoikeus olla niin vauras, että pystyy ylläpitämään elämäntapansa myös vastoinkäymisten kohdatessa, ja etuoikeus luoda vastaava asema myös tuleville sukupolville on aina ollut välttämätön ehto pitää kuninkaan, valtion tai diktaattorin valta kurissa. Von Misesiä lainatakseni: "Yksityisomaisuus luo yksilölle elinpiirin, jossa hän on vapaa valtiosta. Se määrää rajat autoritaarisen tahdon toiminnalle. Se sallii muiden mahtien nousta poliittisen vallan rinnalle ja sitä vastaan. ...Se on maaperä, jossa vapauden siemeniä ravitaan ja jossa ovat yksilön autonomian ja loppujen lopuksi kaiken henkisen ja aineellisen edistyksen juuret".
• Melkein jo kirjoitetun historian ajan merkittävää varallisuutta on voinut varastoida vain maaomaisuuteen, koska teollisuutta, osakemarkkinoita ja arvokasta henkistä pääomaa ei ole ollut olemassa. Niinpä ei ole sattuma, että englannin kielessä sama sana, title, tarkoittaa sekä omistajuutta todistavaa asiakirjaa että asemaa tai sosiaalista statusta osoittavaa arvoa, joka usein liittyy kyseiseen maaomistukseen. 
• Tarkasti määritelty ja voimassa pidetty omistusoikeus on ollut paras pohja rakentaa ihmisyhteisöä. Ilman sitä ei ole juuri muuta mahtia kuin väkivalta. Markkinat ja demokratia eivät kukoista siellä, missä ei ole omistajia pitämässä järjestystä; suojelemassa itseään, sukulaisiaan, vuokralaisiaan ja naapureitaan kaikenlaiselta väkivallalta vakavista kiukunpurkauksista poliittiseen peloitteluun ja suunnitelmalliseen kansanmurhaan. 
• "Omaisuuden luovuttamattomuuden ja loukkaamattomuuden periaate on kaikkialla maailmassa ja kaikilla sosiaalisen kehityksen tasoilla kansan hyvinvoinnin ja yhteiskunnan edistymisen kulmakivi. Se on valtion perusta, jota ilman sen olemassaoloa ei voi kuvitella". - Ivan Goremykin
• Kohtuullisesti toimivilla markkinoilla resurssien taloudellinen kohdentuminen ei riipu omistusoikeuden jakautumisesta. 
• Jopa epätäsmällisesti määritetty tai valtion omistusoikeus on todennäköisesti parempi kuin ei omistusoikeutta lainkaan. 
• Jos omistusoikeus puuttuu, ei ole edellytyksiä vakaalle hallitsemiselle eikä demokratialle, mutta ei liioin pohjaa markkinataloudelle. Markkinat eivät voi toimia ilman omistusoikeutta. Omistusoikeuteen kuuluva valta ostaa ja myydä on markkinatalouden ydin; ilman sitä ei ole markkinoita. Mertemme sadon tai puhtaan ilman liikakulutus ei johdu kapitalismista - vaikka sen ovat saattaneet aiheuttaa henkilöt, jotka kutsuvat itseään "kapitalisteiksi" - vaan kapitalismin puuttumisesta. Kunhan joku vain omistaisi luonnonvarat, olkoon se joku sitten joukko ihmisiä, rantavaltioita tai YK:n lupakirjan saaneita hyväntekeväisyysinstituutioita, tämä taho voisi sitten seurata kulutusta ja kehittää huutokaupan tai jonkun muun menettelyn, joka antaisi luonnonvaralle sen kysynnän ja tarjonnan tasapainoa vastaavan hinnan. Niin on hitaasti alkanut tapahtua, kun on alettu ostaa ja myydä sekä oikeuksia puhtaaseen ilmaan (tai pikemminkin päästöihin) että kalastuslupia maailman valtameriin. 
• Historioitsijat eivät yleensä ole piitanneet taloudellisen ajattelun vaikutuksesta yhteiskunnalliseen kehitykseen. He ovat kyllä myöntäneet Adam Smithille lisänimen "taloustieteen isä", mutta ovat jättäneet hänet pois suurten valistusfilosofien pöydästä. Lisäksi he ovat aivan viime aikoihin asti sysänneet syrjään sellaiset ajattelijat kuin Anders Chydeniuksen, Thomas Malthusin, Friedrich von Hayekin tai oman aikamme Milton Friedmanin. 
• Talouden keksinnöt kuuluvat tästä huolimatta historian merkittävimpiin muutosvoimiin. Niistä kolme tärkeintä ovat kronologisessa järjestyksessä raha, luotto ja yhtiö. Pääomasijoittaminen, riskisijoitusrahastot tai jopa luottoriskijohdannaiset (CDS) saattavat aikanaan osoittautua neljänneksi, vaikka rehellisyyden nimissä luulen, että se paikka on jo varattu internetille, sen verkkomyymälöille ja -huutokaupoille. 
• Alkeisoppikirjoissa raha määritellään tavallisesti (1) laskentayksiköksi, (2) vaihdon välineeksi ja (3) arvon varastoksi. 
• Olipa nykyraha sitten seteleitä tai talletuksia, se eroaa hopea- ja kultakolikoista siinä, että sen nimellisarvo on huomattavasti suurempi kuin sen paperin arvo, jolle se on painettu. Niinpä rahan markkina-arvo ei enää riipu itse välineestä vaan (1) liikkeeseenlaskijan luottokelpoisuudesta ja (2) liikkeessä olevan rahamäärän suhteesta kaikkien maksutapahtumien kokonaismäärään, mikä luo puitteet rahan liikatarjonnalle ja inflaatiolle. 
• Superlikviditeetillä on kuitenkin hintansa. Koska paperisella (tai sähköisellä) rahalla, päinvastoin kuin vaihtoesineillä, ei ole luontaista arvoa, vaan se on pelkkä saatava joltakin kolmannelta osapuolelta, yhtälöön hivuttautuu uusi elementti - luottoriski. 
• Keskuspankkitoiminnan tulo toi näyttämölle tasokkaiden liikkeenlaskijoiden setelit ja synnytti Greshamin lain "huono raha syrjäyttää aina hyvän rahan". 
• Luottamus on välttämätöntä, koska vakaat rahaolot ovat edellytys maksuajan myöntämiselle. Luotto puolestaan on markkinatalouden polttoainetta. Sen kasvu kertoo investointien, kulutuksen ja talouden kasvusta - se itse asiassa ruokkii niitä - mutta luoton supistuminen on taantuman merkki ja sen aiheuttaja. 
• Luotto on kapitalistiselle taloudelle kaikki kaikessa. Sen avulla resursseja siirretään enemmän pääomia kuin ideoita omistavilta niille, joilla puolestaan on enemmän ideoita kuin pääomia. Ilman luoton ja viime kädessä kehittyneemmän ja riskialttiimman pikkuveljen oman pääoman markkinoita ei rahavaroja voida siirtää tehokkaasti sinne, missä ne tuottavat pienimmällä riskillä parhaiten. Tästä tietenkin seuraisi, että varakkaat, mutta mielikuvituksettomat henkilöt eivät pääsisi hyötymään matalatuottoisista investoinneistaan, kuten maasta. Suuret keksinnöt jäisivät taas rahoituksen puutteessa ikiajoiksi piirrustuslaudalle. 
• Koska luoton saatavuus on avaintekijä, kokonaistuotanto määrää kaikkea taloudellista toimeliaisuutta. Kun lisäksi kestokulutushyödykkeet, ja joskus myös kertakäyttötavarat, ostetaan nykytaloudessa luotolla, kokonaiskulutuksestakin tulee luoton saatavuuden funktio. 
• Termi inflaatio (inflation = laajentuminen, täyttö) ei tule nousseista hinnoista, vaan rahan tarjonnan paisuttamisesta. Tämä kertoo siitä, miten kieli heijastaa usein alkuperäistä syysuhdetta, jota hämärä järjenjuoksu on sittemmin vääristänyt. 
• "Arvopaperistetuista" ja usein päiväämättömistä luotoista oli vain lyhyt matka yksinkertaisimpaan osakeyhtiöön. Luotto oli jo luonut äänettömän eli nuoremman yhtiömiehen kulttuurin. Hänellä oli pienempi riski ja taattu tuotto, joka ohitti saamisjärjestyksessä yhtiökumppanien voitot. Määrätyn koron lisäksi hän ei kuitenkaan saanut muuta osuutta jäännösvoitosta. Tästä oli enää lyhyt askel osakkeisiin ja osakemarkkinoihin; osake on vain ikuinen velkakirja ilman taattua vuotuista tuottoa, mutta siihen kuuluu jäännösoikeus tuloon ja pääomaan. 
• Osakkeenomistajien oletetaan pysyvän yhtiössä äänettöminä osakkaina. Nykyään puhutaan paljon perheyhtiöistä sekä vahvojen ja näkyvien omistajien tarpeellisuudesta, mutta osakkaiden ei ole koskaan oletettu osallistuvan aktiivisesti yhtiön johtamiseen. Ajatus oli ja on yhä se, että he luovuttavat yhtiön johtajille ja johdolle oikeutensa kohdentaa ja hoitaa pääomaa. Ellei muuta ole sovittu, osakkaat voivat asianomaisten jurisdiktioiden eli lakijärjestelmien säätämien osakeyhtiölakien tai yhtiöjärjestyksen asettamissa rajoissa äänestää osakkeillaan vuotuisissa yhtiökokouksissa. Lisäksi he voivat äänestää jaloillaan, jos ne ovat tyytymättömiä tulokseen tai muuten vakuuttuneet siitä, että he voivat saada parempaa tuottoa muualta. Siksi suurimmat ja laajapohjaisimmat yhtiöt ovat listanneet osakkeensa yhteen arvopaperipörssiin. 
• Johdon rajoittamaton vastuu liiketoiminnan asianmukaisesta johtamisesta sekä osakkeenomistajan rajallinen velkavastuu ratkaisevat päämies-edustaja-ongelman yhtiössä, jossa on ulkopuolisia sijoittajia. 
• Kun erot henkilöiden tuottavuudessa ja osakkuudessa kasvoivat räikeiksi, omistusosuuksiin alkoi kohdistua paineita ja syntyi tarve erottaa pääoma työpanoksesta. 
• Pelkkä pääoma ei saa liiketoimintaa menestymään. Yhtiön johtamisen on perustuttava päätösvallan delegointiin ja siihen liittyvään toimivallan vahvaan keskittämiseen, tiukkoihin toimintasääntöihin, ammattimaiseen valvontaan ja viime kädessä luottamukseen, jonka rikkomisella on oltava vakavat seuraumukset. 
• Päämies-edustaja-ongelman varsinainen ongelma on seuraava: Mikä vähimmäismäärä tietoa, vaikutusvaltaa ja edustusta riittää vakuuttamaan sijoittajan uskomaan varansa yhtiölle? Tai vastaavasti potentiaalisen osakkeenomistajan näkökulmasta: Mikä vähimmäisyhdistelmä porkkanoita (taloudellisia kannustimia) ja keppejä (sanktioita huonosta toiminnasta tai ammatillisesta epäpätevyydestä) varmistaa, että johto toteuttaa sijoittajan tavoitteita?
• Osakkailla ja yhtiön johdolla on oltava lähes täysin yhdenmukaiset intressit ja päämäärät. Osakeyhtiö ei voi olla hyväntekeväisyyslaitos eikä pelkästään johdon rikastuttamisväline. ... Yhtiö voi ajaa vain niiden taloudellisia etuja, jotka ovat sijoittaneet siihen. Johtajien ainoa velvollisuus on kaikin laillisin keinoin maksimoida osakkeenomistajien sijoittaman pääoman arvo ja samalla varmistaa, että velkojille voidaan maksaa takaisin heidän rahansa. 
• Osakkeenomistajia on kohdeltava tasa-arvoisina (equals). Siitä johtuu omasta pääomasta englannin kielessä käytetty sana equity, joka tarkoittaa samanarvoisuutta, yhdenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. 
• Itse asiassa - ainakin teoriassa - enemmistöllä ei ole oikeastaan suurta merkitystä yhtiössä. Koska yhtiön pitäisi tavoitella yksinomaan voittoa - ja kaiken kukkuraksi mahdollisimman hyvää voittoa - eroaville näkemyksille ja prioriteeteille ei jää paljon pelivaraa: suotuisimman ratkaisun on voitettava. Näin ei kenties aina käy todellisuudessa markkinoiden ja epävarman tulevaisuuden maailmassa. Periaate selittää kuitenkin pitkälti yritysten hallitusten äänestysten harvinaisuuden verrattuna esimerkiksi parlamentteihin tai kaupunginvaltuustoihin. 
• Koskaan ei ollut tarkoitus, että suuryhtiöistä tulisi kaikkivoipia valtakunnallisia muunnelmia 1800-luvun lopun ruukkikaupungeista, joissa yhtiö omisti kaiken tehtaasta kauppaan ja työntekijöiden vuokra-asuntoihin asti. Suuryhtiön tarkoitus oli yksinkertaisesti pitää mahdollisimman hyvää huolta sijoittajiensa pääomasta, rakentaa suuria ja tuottavia liikeyrityksiä ja jättää muille hyväntekeväisyyden, joista osakkeenomistajat eivät kenties olleet yhtä mieltä. 
• Olipa poliittinen reaktio mikä tahansa, suorat pääomasijoitukset ovat tulleet jäädäkseen. Ne ovat antaneet lisää puhtia pörssiyhtiöille ja osakemarkkinoille tarjoamalla osakkeenomistajille vaihtoehdon; jos johto on liian laiska tai epäpätevä tuottamaan yhtiölle täyttä arvoa, tai jos osakemarkkinat eivät jostain syystä anna arvoa sen ponnisteluille, yhtiö voidaan aina ostaa pois. Pääomasijoitukset ovat tuoneet kapitalismiin uudenlaisen johtamisen, joka nojaa enemmän hierarkiaan - eikä "demokraattiseen" valvontaan senkään vertaa kuin perinteinen osakeyhtiö. 
• Ellei lukuunoteta muutamaa Adam Smithin, Hamiltonin ja Voltairen kaltaista kaukokatseista miestä, vapaan markkinatalouden arvostus on melko uutta. Hyväpalkkaista omaisuudenhoitajaa, arvopaperivälittäjää ja meklaria - puhumattakaan pääomasijoittajasta tai hedge-rahaston hoitajasta - kunnioitetaan ammatinharjoittajana yhä paljon vähemmän kuin opettajaa, historiantutkijaa, professoria tai tuomaria. 
• Ylijäämäviljan markkinoinnin hinta on käänteisessä suhteessa väestöntiheyteen. Mitä suurempi määrä kuluttajia on neliökilometrillä, sitä todennäköisempää on jonkinlainen työnjako ja sitä lyheympi on matka, jolla viljelijä löytää riittävästi kuluttajia ylijäämälleen. Ja mitä suurempi on väestöntiheys, sitä todennäköisemmin syntyy markkinapaikka, joka laskee kaupankäyntikustannuksia edelleen. Näin yksinkertainen peruste voi osaksi selittää maatalouden rakennetta 1700-luvun Euroopassa. Se voi selittää myös suhtautumista markkinoihin, kaupankäyntiin ja viime kädessä koko kapitalismiin. 
• Mihin teollisen vallankumouksen dramaattinen muutos perustui? Ensin oli maatalouden tuottavuuden noustava, jotta alalta olisi vapautunut työvoimaa teollisuuteen. Sitten oli ruoantuotannon kasvettava, jotta voitiin ruokkia pienteollisuuden ja kaupan ympärille kehittyneiden kaupunkien väestönkasvu. Teollistuminen tarvitsikin täydennyksekseen jonkinmoisen maatalousmullistuksen, jottei siltä olisi loppunut puhti. Niinpä teollinen vallankumous tulisi oikeastaan ristiä uudelleen tuottavuusräjähdykseksi. 
• Landes esittää tuottavuuden nousun syyksi kolme "periaatetta: (1) ihmisen taitojen ja työn korvaaminen nopeilla, säännöllisillä, tarkoilla ja väsymättömillä koneilla, (2) elävien voimalähteiden korvaaminen elottomilla; varsinkin sellaisten koneiden keskiminen, joilla lämpö  muutettiin työksi ja siten avattiin melkein rajaton energianlähde, ja (3) uusien ja paljon runsaampien raaka-aineiden käyttö, varsinkin kasvi- ja eläinraaka-aineiden korvaaminen mineraali- ja lopulta keinoaineilla".
• Teollinen vallankumous merkitsi ennen kaikkea työtä tekevän ihmisen vapautumista orjuudesta sekä käytännössä että teoriassa. Ihmisen kekseliäisyyden mahtavat voimat vapautuivat vähitellen kaikkien hyödyksi, kun ihminen pääsi vapaaksi feodalismin kahleista. Se salli hänen tehdä työtä itsensä hyväksi joskus yrittäjänä, mutta useammin jonkun toisen palveluksessa ja saada palkkaan aikaansaannoksensa mukaan eikä vain minimitoimeentuloa. Teollistuminen oli porvariston voitto aristokratiasta sekä markkinoiden voitto esivallasta ja sääntelystä. Ennen kaikkea se oli työnjaon voitto ammattikunnista, luokkaetuoikeuksista ja muista vanhentuneista käytännöistä. Von Misesin sanoin vapaa työvoima "luo enemmän vaurautta kaikille kuin orjatyövoima tuotti aikoinaan isännilleen".
• Tavaroiden hinnan arvoituksellisen määräytymisen ratkaisuksi Marx esittää yksinkertaisesti työmäärää, joka on mennyt niiden tuottamiseen: "...työ on arvon lähde. Tuotteiden vaihtoarvon määrää niiden tuottamisen vaatima työaika. Hinta on tuotteen vaihtoarvon rahallinen ilmaus". Tässä on Marxin taloustiede pähkinänkuoressa. 
• Markkinoilla emme enää tarkoita vain kysynnän ja tarjonnan kohtaamispaikkoja. Markkinatalous on järjestelmä, jossa tuotteen tai palvelun hinta ("hintamekanismi") tasapainottaa kysynnän ja tarjonnan. Lisäksi markkinoilla on ainakin neljä muuta olennaista tehtävää taloudellisen toimeliaisuuden organisoimisessa. Ensinnäkin ne välittävät (jotkut sanoisivat organisoivat tai jopa synnyttävät) informaatiota. Toiseksi ne tuottavat kannustimia omaksua mahdollisimman edullisia tuotanto- ja tiedonvälitysmenetelmiä ja varmistavat siten niukoille resursseille mahdollisimman hyvän tuoton. Kolmanneksi ne määräävät, kuinka paljon kukin saa kokonaistuotteesta eli tulonjaon. Neljänneksi ne tarjoavat yhteiskunnalle tavan mitata laatua, liittyköön se sitten tavalliseen tuotteeseen, huipputekniikkaan tai jopa arvotaiteeseen. 
• Markkinat ovat erittäin tehokkaita tiedonvälittäjiä, sillä ne eivät käytännöllisesti katsoen haaskaa hetkeäkään epäolennaisen tai turhan tiedon välittämiseen. Siksikö niin moni sivistynyt ja hyvin koulutettu, kulttuuri- ja humanistitaustainen henkilö pitää markkinoiden yksinkertaisuutta (ja tehokkutta) niin vastenmielisenä? Markkinat eivät tarjoa osanottajille argumentteja, ne eivät päättele eivätkä osoita syytä eivätkä seurausta. Ne eivät ota huomioon vaihtoehtoisia hypoteeseja tai kilpailevia selityksiä tai tulkintoja. Siten ne voi helposti käsittää väärin eräänlaisen pseudointellektuellin terrorin kaikkivoipaisiksi välineiksi. Taiteen ja kirjallisuuden, antropologian ja kulttuurihistorian kiehtoviin, päivällispöydissä jopa välttämättömiin moniselitteisyyksiin tottuneen on vaikea ymmärtää kaiken oleellisen informaation sisältyvän yhteen ainoaan lukuun, hintaan. He pitävät tätä älyllisesti loukkaavana. 
• Arvopaperikaupan matalien kaupanteko- ja logistiikkakustannusten takia rahoitusmarkkinat ovat tehokkaimmat markkinat ainakin tasapainon löytämisen vaatimalla ajalla ja vaivalla mitattuna. Niillä välitetään enemmän informaatiota ja sovitaan enemmän kauppoja pienemmin kaupantekokustannuksin kuin millään muilla markkinoilla. Laskiessaan vapaan kaupankäynnin kuluja tehokkaat markkinat lisäävät resurssien optimaalisen allokaation eli ihanteellisen jakamisen todennäköisyyttä. 
• Finanssimarkkinoilla käydään kauppaa pääomasta, mutta viime kädessä vaihdannan kohteena on riski tai oikeastaan epävarmuus. Tavaramarkkinat pyrkivät saattamaan tietyn tavaran sitä eniten arvostavan kuluttajan käsiin. Samalla tavalla finanssimarkkinat pyrkivät siirtämään riskiä niille, joilla on sen ottamiseen parhaat edellytykset: sijoittajille, jotka parhaiten pystyvät hajauttamaan riskin tai ovat vähiten taipuvaisia karttamaan sitä. 
• Mitä korkeampi on riskin markkinahinta, sitä korkeammat ovat uuden sijoituksen pääoman kulut. Ja sitä vähemmän tehdään uusia sijoituksia. Mitä vähemmän puolestaan sijoitetaan, sitä vähemmän on teknologista uudistumista ja sitä hitaampaa on talouden kasvu. 
• Rahamarkkinat eivät ole "musta aukko" eivätkä en vie resursseja pois "tuottavimmista sijoituksista". Finanssimarkkinat ovat pikemminkin kanava, jonka kautta pääoma virtaa alalta toiselle etsiessään jatkuvasti mahdollisimman hyvää tuottoa ja matalaa riskiä. Taloudellisen menestyksen tärkeimpiä tekijöitä on se, miten hyvin ja edullisesti tämä kanava toimii. 
• Hintamekanismi on todennäköisesti myös kestävän kehityksen paras tae. 
• Vaikka se saattaa tuntua oudolta varsinkin niistä, jotka ovat ikänsä harrastaneet "ei-kaupallista" taidetta ja kulttuuria, hintamekanismi on todellisuudessa myös ainoa tapa määritellä laatua. Tämä pätee riippumatta siitä, puhummeko modernista taideteoksesta, teknisestä laitteesta tai vaikka ravintolan palvelusta. 
• Ellei asiakas voi paljastaa mieltymystään ilmaisemalla maksuhaluaan, laadun tuottaminen jää aina kannattamattomaksi. 
• Oikeat julkishyödykkeet ovat jakamattomia, jolloin uuden kuluttajan lisäys ei maksa juuri mitään. Esimerkkejä ovat maanpuolustus, yleinen järjestys (eivät pelkät voimakeinot, vaan sopimusyhteiskunnan koko oikeusjärjestelmä) sekä - hiukan epäillen - palokuntien ja vastaavien laitosten ylläpitämä yleinen turvallisuus. Edes innokkain Chicagon koulukunnan kannattaja ei kykenisi keksimään markkinamekanismia, joka optimoisi aitojen julkisten hyödykkeiden tarjonnan ja suunnittelisi niiden rakenteen lyhyellä tähtäyksellä. 
• Ajatus yksityisestä keskuspankista on kiinnostava, mutta todennäköisesti se ei toimisi. 
• Jopa "puhtaan" markkinatalouden synnyttämään tulonjakoon sisältyy uudelleenjakoa eräänlaisena korvauksena huono-osaisimpien pysymisestä mukana. 
• Tulojen uudelleenjaon mekanismit vääristävät aina kannustimia: sosiaaliturva pienentää säästöjä, työttömyysvakuutus pidentää työttömyysaikoja ja verotus vähentää työntekoa.
• Markkinoilla ihmiset tekevät vain omia valintojaan. Niinpä markkinoilla on vaaleihin verrattuna se houkutteleva ominaisuus, etteivät ne vaadi vähemmistöjä taipumaan enemmistön tahtoon. Tämä tekee markkinoista eettisesti vähemmän kiistanalaiset. Markkinoilla vähemmistöjen jäsenet saavat vapaasti valita myös muun kuin kansanäänestyksessä voittaneen vaihtoehdon. Markkinat ovat siksi enemmistövaaleja parempi allokointitapa, mutta vain, jos tulonjaosta ei tarvitse piitata tai siitä voidaan päättää muuten. 
• Enemmistövallan ensimmäinen ja yleinen ongelma on se, että se vaikuttaa julkisten investointien kustannus-hyöty-suhteeseen. Buchanan ja Tullock osoittivat perusteellisesti, että demokratia investoi liikaa julkisiin palveluihin. 
• Verot ovat yhteiskuntaluokkien välisen tulojen uudelleenjaon tärkein väline, mutta runsaat ja lakisääteiset eläkkeet ja terveydenhuoltojärjestelmät niihin liittyvine julkisine menoineen määräävät sukupolvien välistä tulonjakoa eniten. Kaiken lisäksi niitä rahoitetaan yleensä julkisella velalla eikä pakollisilla maksuilla tai veroilla. 
• Miksi alaikäisten vanhemmat eivät saisi vastapainoksi äänestää lastensa puolesta? Tai miksi keski-ikäisillä, joilla on vielä monta vuotta edessään, ei saisi olla enemmän ääntä kuin vanhuksilla, joilla ei todennäköisesti ole tulevaisuutta edessään kuin muutama vuosi? ... Miksi äänestäjille ei anneta enemmän kuin yksi ääni vaaleissa, joissa on useita ehdokkaita? Jos äänestäjä saa rastittaa useiden ehdokkaiden ruutuja, hän saa tilaisuuden osoittaa "hyväksyvänsä" nuo ehdokkaat. ... Monimutkaisempi versio samasta ajatuksesta on antaa jokaiselle äänestäjälle kaksi ääntä, yksi puolesta ja yksi vastaan. Korkeimman nettoäänimäärän saanut valitaan suoraan, tai järjestetään uusintavaali kahden eniten nettoääniä saaneen kesken. 
• Ääritapauksissa - esimerkiksi Pohjoismaissa - äänestäjien yksinkertainen enemmistö voi saada elantonsa julkiselta sektorilta tai on siitä muuten riippuvainen. 
• Korruption voi määritellä yksinkertaisesti niin, että korkeammat julkiset kustannukset korvataan alemmilla yksityisillä kustannuksilla. 
• Yksinkertaisena enemmistövaltana, demokratialla on taipumus paisuttaa julkista sektoria, kun suosikkihankkeiden rajakustannuksia alennetaan pakottamalla niistä hyötymätön vähemmistö jakamaan kulut. Eli maksamaan veroja sellaisesta, josta ne eivät itse hyödy. 
• Jos markkinat ovat ylivoimainen tapa välittää informaatiota ja tahdostaa kysyntä tarjontaan, miksi ne eivät tekisi yhtiöistä aikansa eläneitä? Selitys on yksinkertainen: Koska markkinoiden pyörittäminen on kallista, yhtiöitä syntyy silloin ja siellä, missä ne kykenevät hoitamaan tehokkaammin tehtävät, jotka muuten olisi jätetty markkinoille. Oliver Williamsonin sanoin: "Asiaan on tietenkin vaikuttanut monta tekijää, mutta nykyaikaisen osakeyhtiön on nähtävä syntyneen organisatiorisista innovaatioista, joilla on haluttu säästää ja jotka myös ovat säästäneet transaktiokustannuksia". 
• Monilla aloilla on yrityksiä, joiden omistajat eivät ole ollenkaan sijoittajia eivätkä siksi maksimoi voittoaan. Työntekijöiden omistamilla yhtiöillä on ollut elintärkeä osa akateemisissa ammateissa: asianajossa, tilintarkastuksessa, investointipankeissa, arkkitehdeillä ja lääkäreillä. Monet laki-, arkkitehtuuri-, ja tilintarkastusyhtiöt ovat yhä yksittäisiä osakasyhtiöitä. Tuottajaosuuskunnat ovat yleisiä perusmaataloustuotteiden markkinoilla, ja monissa Euroopan maissa on kuluttajien omistamia yhtiöitä sähköntuotannossa ja -jakelussa samoin kuin vähittäiskaupassa. Keskinäisyys on yleistä myös rahoitussektorilla, missä säästö- ja osuuspankit sekä keskinäiset vakuutusyhtiöt tarjoavat edelleen merkittävän osan kaikista vähittäispalveluista. ... Euroopassa ja varsinkin entisissä sosialistimaissa on kukoistanut laaja kirjo valtionyhtiöitä. Joskus ne ovat tuottaneet voittoa, mutta useimmiten niiden toiminnalla on ollut sekavat ja ajoittain huonosti määritellyt tavoitteet.
• Corporate governance-keskustelu keskittyy käytännöllisesti katsoen kokonaan osakkeenomistajien vaikutusvallan kasvattamiseen yhtiössä ja sivuuttaa valitettavasti tärkeän kysymyksen siitä, miten helppoa on tulo ja lähtö pörssiyhtiöstä. 
• Reippaasti alle 50% osakkeista riittää useimpien yhtiöiden hallitsemiseen. Osakeyhtiöitä ei ole kerta kaikkiaan suunniteltu hallittavaksi "demokratialla".
• Perheyritykset suoriutuvat yleensä huonommin kuin vastaavat pörssiyhtiöt, jotka puolestaan häviävät tehokkuudessa tiukasti hallituille, esimerkiksi yksityisten pääomasijoittajien omistamille yrityksille. 
• Vaativuus ja yhtenäiset intressit ovat tehneet hyvin johdetuista yksityisistä pääomasijoitusyhtiöistä erittäin tuottoisia. Vain siellä, missä suurtuotannon edut ovat merkittävät eikä kilpailu ole ankaraa, suuret pörssiyhtiöt ovat pystyneet samaan. 
• Valtioista ja kansakunnista poiketen yhtiöt kilpailevat omistajistaan/sijoittajistaan tarjoamalla heille houkuttelevia strategioita ja liiketoimintasuunnitelmia. Yhtiöt eivät kuitenkaan tarjoa tilaisuutta vaikuttaa suunnitelmiin, vaan luottavat vaihtoehtonsa kilpailukykyyn markkinoilla ja tarjoavat sijoittajille yksinkertaisesti tilaisuuden liittyä samanmielisten osakkeenomistajien ryhmään lyömään vetoa "sijoitustarinan" puolesta. 
• Useimmat sijoittatajat eivät piittaa vähääkään puhevallasta. Niin kauan kuin yhtiö lunastaa lupauksensa heillä on parempaakin tekemistä kuin istua yhtiökokouksissa. 
• Kuten Milton Friedman huomauttaa, käsite "demokraattinen sosialismi" on harhaanjohtava: demokratia voi toimia ja menestyä vain kilpailevan kapitalismin ja avointen markkinoiden vapaasti vallitessa. 
• "Ellei voi äänestää jaloillaan, ainoa tapa turvata sijoituksensa on juonitella" - Bengt Holmström
• Ei ole perustavampaa oikeutta - ei ihmiselle eikä pääomalle - kuin oikeus äänestää jaloillaan: jättää taakseen sorto - olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa. Vapauden esitaistelijoiden on korotettava äänensä kaikkialla, missä tätä oikeutta loukkaavat rajojaan mustasukkaisesti vartioivat hallitukset tai tulojaan suojelevat hyvinvointivaltiot. Heidän ääntään on kuultava - ei puolustaaksemme etuoikeutettujen valinnanvapautta - vaan turvataksemme valtioiden, yhtiöiden ja yksilöiden välisen kilpailun, joka on vapauden ja edistyksen ylivertainen takaaja kaikkialla. 

Kapitalismin moraali

Björn Wahlroos avasi yhteiskunnallisen keskustelun kapitalismin moraalista Helsingin Sanomien haastattelussaan 12.2. Tätä haastattelua on seurannut liuta kolumneja, "asiantuntijalausuntoja" ja keskusteluja, joissa Wahlroosin näkemykset on pyritty teilaamaan milloin moraalittomina, milloin tieteellisesti väärään ihmiskuvaan perustuvina tai useimmiten vain siksi että "niin ei saa ajatella". 

Tom G. Palmer (toim.) - Kapitalismin moraali

Eetos kustannuksen kustantama ja suomentama, Tom G. Palmerin toimittama Kapitalismin moraali on siis tähän keskusteluun varsin ajankohtainen teos. Kapitalismin kritiikkejä tuntuu löytyvän kirjastoista hyllytolkulla, mutta harvemmassa ovat positiiviset tarkastelut kapitalismin eettisestä ja moraalisesta perustasta. Onneksi tuore Libera-säätiö on ottanut tehtäväkseen tukea ja edistää yksilönvapautta ja -vastuuta, kansalaisyhteiskuntaa ja vapaita markkinoita.  

Gustav von Hertzen toteaa avaussanoissa, että "olemme lähestymässä metakapitalismia, jolloin pääoman tarjonta ylittää kysynnän. Silloin riskivapaalle sijoitukselle ei millään voi saada reaalituottoa eikä raha enää ole taloudellisen kasvun pullonkaula. Tietotaito, osaaminen, yritteliäisyys ja ennen kaikkea moraalipääoma ovat jo tällä hetkellä kehityksen ratkaisevia niukkuustekijöitä". Hän esittää toiveen, että yhä useampi Suomen kansalainen hyödyntää henkilökohtaisen vapautensa vaurastuakseen. Sitä voidaan hänen mukaansa pitää jopa kansalaisvelvollisuutena, koska näin he kapitalisteina kantavat osavastuunsa kansakuntamme kestävästä hyvinvoinnista. 

Kaiken kaikkiaan Kapitalismin moraali-teos haastaa ajattelemaan. Olet sitten kapitalisti tai kommunisti tai jotain siltä väliltä, kirjasta löytyy varmasti kohtia, jotka pistävät miettimään omaa suhtautumista asiaan. Omaan maailmankuvaani kirja istuu kiitettävästi, muttei toki kritiikittömästi. Suosittelen luettavaksi. Kirjan voi tilata täältä. 

Kapitalismin moraali - poimintoja kirjasta

• Pääoman kartuttaminen on kaikkien kehittyvien yhteiskuntien elinehto. Erityyppiset valtiokapitalismin muodot ovat historian saatossa osoittaneet kyvyttömyytensä kestävään pääomanmuodostukseen. Yhteiskunnan kumulatiivinen pääoman karttuminen edellyttää turvattua yksityistä omistusta ja yrittämisen vapautta. 
• Kapitalistinen kulttuuri juhlii yrittäjää, tiedemiestä, riskinottajaa, innovoijaa ja luojaa. 
• Ainoastaan kapitalismissa on yleistä, että ihmisistä tulee varakkaita vaikkeivät he ryhdy rikollisiksi. 
• Milton Friedmanille näytettiin jättimäisen uuden kanavan rakennustöitä Aasiassa. Kun hän huomautti, että oli outoa nähdä työläisten siirtelevän valtaisia määriä maata ja kiveä pienillä lapioilla, hänelle vastattiin: "Sinä et ymmärrä. Tarkoituksena on luoda työpaikkoja." Hän vastasi: "Ai, minä luulin että te yritätte rakentaa kanavan. Jos tarkoituksenne on luoda työpaikkoja, miksi ette anna heille lapioiden sijasta lusikoita?". 
• Sosiaalihistorioitsija Fernand Braudel jäljitti sanan "pääoma" (capital) 1100-1200-luvuille, ja silloin sanalla viitattiin "varoihin, kauppatavaravarantoon, rahasummaan tai korkoa tuottavaan rahaan". Sanaa "kapitalisti" ei Braudelin mukaan käytetty koskaan ystävällismielisesti.
• Vauraudella on syitä, mutta köyhyydellä ei; köyhyys seuraa, mikäli vaurautta ei luoda, mutta vauraus ei ole sitä, mitä syntyy, jos köyhyyttä ei luoda. Ongelma ei ole siinä, että jotkut ovat rikastuneet, vaan siinä, että toiset ovat pysyneet köyhinä. 
• Voitto on olennaista, jotta päämäärä voitaisiin toteuttaa paremmin. Lisäksi voiton tuottaminen tarjoaa pääomaa, jota maailmamme tarvitsee innovaatioon ja edistykseen - ilman voittoa ei ole edistystä. Ne ovat täysin riippuvaisia toisistaan. 
• Kapitalismi on viime kädessä sitä, että ihmiset tekevät yhteistyötä luodakseen arvoa sekä muille ihmisille että itselleen. Kapitalismi on arvon lähde. Se on hämmästyttävin koskaan olemassa ollut yhteiskunnallisen yhteistyön väline. 
• David Hume kirjoitti kirjassaan Treatise on Human Nature, että ihmisiä kohtaavat olosuhteet ovat (1) pyyteellisyytemme, (2) väistämättä rajallinen anteliaisuutemme muita kohtaan ja (3) tarpeidemme tyydyttämiseen tarvittavien resurssien rajallisuus. Näiden vuoksi meidän on välttämätöntä tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja luoda oikeudellisia sääntöjä - erityisesti omaisuutta ja vaihdantaa koskevia oikeudellisia sääntöjä - määrittelemään, miten yhteistyö on mahdollista. Nämä säännöt kertovat, kenellä on oikeus sanoa, miten tiettyä omaisuutta käytetään. Jos selkeästi määriteltyjä omaisuussäännöksiä ei olisi, asia johtaisi alituisiin ristiriitoihin. Omistusoikeuteen liittyvät säädökset mahdollistavat monimutkaisen sosiaalisen yhteistyön ja koordinoinnin, joiden avulla saavutamme päämäärämme. 
• On tietyn liittouman tarkoituksena sitten voiton tuottaminen tai jonkin muun päämäärän saavuttaminen, sen tärkein piirre on siinä, että osallistumisemme siihen on vapaaehtoinen valinta. 
• F.A. Hayekin huomautus, jonka mukaan kansalaisyhteiskunnan liittoumat luodaan tietyn päämäärän saavuttamiseksi, mutta kansalaisyhteiskunnalla kokonaisuudessaan ei ole yhtä päämäärää. Se on kaikkien näiden tarkoitushakusten toimien suunnittelematon, spontaanisti syntyvä tulos. 
• Markkinat ovat olennainen osa kansalaisyhteiskuntaa. Markkinat syntyvät kahdesta tosiasiasta: siitä, että ihmiset voivat saavuttaa enemmän tekemällä yhteistyötä muiden kanssa kuin toimimalla yksin, ja siitä, että pystymme tunnistamaan tämän. 
• Parturiesimerkki: Ajatellaan parturia. Nykyisin miehet leikkauttavat hiuksensa aina kolmen tai neljän viikon välein. Jos hiustenleikkuu olisi ilmaista, he saattaisivat käydä parturissa joka viikko. Rahan periminen hiusten leikkaamisesta hyödyntää parturin työvoimaa paremmin. Markkinoilla parturin palvelusten hinta määrittelee sen, miten suuri osa yhteiskunnan työvoimasta omistautuu parturin ammatille. Jos valtio pitää hiusten leikkaamisen hinnan matalana, hiustenleikkuuta haluavien määrä kasvaa, ja niin ollen myös partureiden määrän tulee kasvaa ja muiden työpaikkojen tulee vähentyä, jos työvoiman yhteismäärä pysyy samana. Se, mikä pätee partureihin, pätee myös muihin ammatteihin. Rahassa ilmaistut hinnat ovat ainoa käytettävissämme oleva keino määritellä, miten resurssit jaetaan niin, että ne suuntautuvat mahdollisimman arvokkaasti. 
• Jotkut vaurastuvat ennen muita: jos odotamme että kaikki vaurastuvat yhtä nopeasti, kukaan ei koskaan saavuta vaurautta. Rikkaiden vastustaminen ei ole perusteltua, sillä köyhillä on mahdollisuus rikastua ainoastaan silloin, kun taataan oikeudet, joiden ansiosta kuka tahansa - ja jokainen - voi hankkia vaurautta, työn hedelmiin ei puututa ja omistusoikeutta kunnioitetaan. Yhteiskunta, jossa yhä useammat yksilöt saavuttavat vaurauden ja ovat yhtä mieltä siitä, että "rikastuminen on hienoa", on itse asiassa jotakin sellaista, jonka voimme rakentaa. 
• Maailman suurin vaurauden epätasa-arvoon liittyvä skandaali ei ole rikkaiden ja köyhien epätasa-arvo taloudellisesti vapaissa yhteiskunnissa, vaan se, että taloudellisesti vapaissa yhteiskunnissa elävien ihmisten vaurauden ja taloudellisesti epävapaissa yhteiskunnissa elävien ihmisten vaurauden välillä on valitaisa kuilu. Vaurauden ja köyhyyden välinen kuilu on varmasti asia, joka voidaan ratkaista muutamalla sääntöjä, ts. muutamalla talouspolitiikkaa. Ihmisten vaptauttaminen taloudellisesti epävapaasta yhteiskunnasta tuottaa suunnattomia määriä vaurautta, joka tekisi enemmän maailman rikkaiden ja maailman köyhien välisen kuilun kaventamiseksi kuin mikään kuviteltavissa oleva politiikka. Lisäksi tämä tapahtuisi oikeuden toteuttamisen positiivisena tuloksena, eliminoimalla ihmisten epätasa-arvoinen kohtelu maissa, joita johdetaan kelvottomasti hyvävelijärjestelmillä, valtiojohtoisesti, militaristisesti, sosialistisesti, korruptiolla ja raa'alla voimalla. Taloudellinen vapaus, siis tasa-arvoiset oikeusstandardit ja tasa-arvoinen kunnioitus kaikkien oikeudelle tuottaa ja käydä kauppaa, on moraaliselle olennoille oikea oikeuden mittapuu. 
• "Tappiollinen liiketoiminta on yleisesti ottaen hyvin typerä, jopa tyhmä tapa olla filantrooppinen." -H.B.Acton, The Morals of the Markets. 
• Oikeus omaisuuteen on oikeus ostaa ja myydä vapaasti ja ottaa luonnosta haltuun tavaroita, joita kukaan ei omista. Se on oikeus tavoitella omaisuutta, mutta ei oikeus saada myötäjäisiä luonnolta tai valtiolta; se ei takaa onnistumista minkään hankkimisessa. 
• Kuten Robert Nozick on huomauttanut, varmistaakseen, että kannustimet suuntautuvat oikeille ihmisille, jopa egalitaristin täytyy olettaa, että voimme tunnistaa yksittäisten panosten roolin. Lyhyesti sanoen ei ole olemassa perusteita soveltaa oikeudenmukaisuuden käsitettä tulojen ja varallisuuden tilastolliseen jakaumaan kokonaistaloudessa. Meidän on hylättävä mielikuva suuresta kakusta ja sitä jakavasta hyväntahtoisesta vanhemmasta, joka tahtoo olla reilu kaikille pöydässä istuville lapsille. 
• Altruistien mukaan elämä asettaa meidät perustavaan valintatilanteeseen: meidän täytyy joko uhrata muut itsemme puolesta tai uhrautua muiden puolesta. Jälkimmäinen toimintatapa on altruistinen, ja oletus on, että ainoa vaihtoehto sille on elämä saalistajana. Mutta Ayn Randin mukaan emme joudu tällaiseen vaihtoehtotilanteeseen. Elämä ei edellytä uhrauksia kumpaankaan suuntaan. Rationaalisen ihmisen intressit eivät ole ristiriidassa keskenään, ja aidon oman etumme tavoitteleminen edellyttää sitä, että olemme tekemisissä muiden kanssa rauhanomaisen, vapaaehtoisen vaihdannan keinoin. 
• Randin eettinen filosofia perustuu oivallukseen, jonka mukaan elämä on perimmäinen arvo, summum bonum. Juuri elävien organismien olemassaolo, niiden tarve säilyä olemassa alituisella tarpeiden tyydyttämisellä synnyttää koko arvojen ilmiön. Maailma ilman elämää olisi tosiasioiden muttei arvojen maailma, siellä mitään tilaa ei voitaisi sanoa paremmaksi tai huonommaksi kuin jotain muuta. Niinpä oma elämä on perustava arvon mittapuu, jonka avulla ihmisen täytyy arvioida, mikä on hänen etunsa mukaista: ei pelkkä selviytyminen hetkestä toiseen, vaan hänen tarpeidensa täydellinen tyydyttäminen alituisella kykyjen käytöllä. 
• Etiikan tarkoituksena on antaa mittapuu, jonka avulla voimme elää järjen mukaisesti oman elämämme palveluksessa. ... Etiikan tarkoituksena on siis kertoa meille se, miten saavutamme omat todelliset intressimme, ei sitä, miten uhrata ne. 
• Elääksemme järjen mukaisesti meidän täytyy hyväksyä riippumattomuus hyveeksi. Järki on yksilön kyky. Vaikka oppisimme muilta miten paljon tahansa, ajattelu tapahtuu yksilön mielessä.
• Elääksemme järjen mukaisesti meidän täytyy myös hyväksyä tuottavuus hyveeksi. Tuottaminen on arvon luomista. 
• Oikeudenmukaisuuden periaatetta Rand kutsuu kauppiasperiaatteeksi: se merkitsee elämää kauppaa käymällä, arvon tarjoamista arvosta, etsimättä tai antamatta sitä, mitä ei ansaitse. Kunniallinen ihminen ei tee tarpeistaan vaatimusta muille; hän tarjoaa arvon kaikkien suhteiden perustaksi. ... Kaupan periaate on ainoa perusta, jonka pohjalta ihmiset voivat olla tekemisissä toistensa kanssa riippumattomina ja tasa-arvoisina. 
• Lyhyesti sanoen objektivistinen etiikka pitää yksilöä päämääränä itsessään termin täydessä merkityksessä. Johtopäätös on se, että kapitalismi on ainoa oikeudenmukainen ja moraalinen järjestelmä. ...Ainoa kapitalismin aesttama yhteiskunnallinen rajoite on vaatimus, jonka mukaan niiden, jotka toivovat palveluksia muilta, täytyy tarjota arvoa vastineeksi. Kukaan ei saa käyttää valtiota pakkolunastaakseen sen, mitä muut ovat tuottaneet. 
• Ihmisen tulot ovat oikeudenmukaiset, jos ne on saatu vapaaehtoisella vaihdannalla, palkkiona tarjotusta arvosta, kun päättämässä ovat ne, joille arvo on tarjottu. 
• Omistajuus on laillinen käsite, joka viittaa konkreettisiin aineellisiin esineisiin. Vauraus on taloudellinen käsite, joka viittaa niukkoihin resursseihin. Kaikki arvokkaat resurssit ovat aineellisia esineitä tai heijastavat tai ruumiillistavat niitä, mutta kaikki aineelliset esineet eivät ole resursseja: hylätyt talot ja roskakasat ovat tästä ilmeisiä esimerkkejä, samoin monet esineet, jotka niiden omistajat antaisivat mielellään pois, jos joku vain suostuisi ottamaan ne. Lisäksi tämän päivän resurssi voi huomenna lakata olemasta resurssi, kun taas tämän päivän arvottomasta esineestä voi tulla huomenna arvokas. Aineellisten esineiden asema resursseina on siis aina ongelmallinen ja riippuu jossain määrin kaukokatseisuudesta. Esine on vaurautta vain silloin, jos se on tulovirran lähde. Esineen arvo sen todelliselle tai mahdolliselle omistajalle riippuu sen odotetusta kyvystä tuottaa tuloja tietyllä hetkellä. Tuo kyky puolestaan riippuu siitä, miten esinettä voidaan käyttää. Pelkkä esineiden omistaminen ei siis välttämättä tuo vaurautta: sitä tuo menestyksekäs käyttö. Tulojen ja varallisuuden lähde ei ole omistaminen vaan resurssien käyttö. 
• Odottamattomasti muuttuvassa maailmassa vaurauden säilyminen on aina ongelmallista, ja ajan mittaan sen voidaan sanoa olevan mahdotonta. Voidakseen säilyttää tietyn määrän vaurautta, joka voidaan siirtää perintönä sukupolvelta toiselle, perheellä tulisi ola sellaisia resursseja, jotka tuottaisivat pysyvää nettotuloa, siis lisätuloa, joka ylittää omistettujen resurssien ylläpitämisestä aiheutuvat kulut. Näyttää siltä, että tämä olisi mahdollista ainoastaan joko paikalleen pysähtyneessä maailmassa, jossa on tänään samanlaista kuin eilen ja huomenna samanlaista kuin tänään, ja jossa niin ollen päivä päivän ja vuosi vuoden jälkeen sama tulo kertyy samoille omistajille tai heidän perillisilleen; tai jos kaikki resurssien omistajat olisivat täydellisen kaukokatseisia. Kumpikaan tapaus ei todellakaan vastaa todellisuutta. 
• Kaikki vauraus koostuu käyttöomaisuudesta, joka tavalla tai toisella edustaa tai ainakin viime kädessä heijastelee tuotannon aineellisia resursseja, arvokkaan tulon lähteitä. Kaiken tulon tuottaa ihmisen työ, joka tehdään tällaisia resursseja yhdistelemällä. Tämän vuoksi resursseja täytyy käyttää tietyllä tavoin yhdistellen: resurssien käyttö perustuu siihen, että ne täydentävät toisiaan. Täydentävyyden tapoja ei ole millään tavoin "annettu valmiina" yrittäjille, jotka tuotantosuunnitelmia tekevät, käynnistävät ja toteuttavat. Mitään tuottamisfunktiota ei todellisuudessa ole. Päinvastoin, yrittäjän tehtävänä on nimenomaan ottaa alituisesti muuttuvassa maailmassa selville, mikä resurssiyhdistelmä tuottaa tämän päivän olosuhteissa mahdollisimman suuret tulot menoihin verrattuna, ja arvata, mikä yhdistelmä tekee niin huomisen todennäköisissä olosuhteissa, kun tulot, vaadittavan lisäpanoksen hinta ja teknologia ovat kaikki muuttuneet. 
• Varallisuuden omistajat ovat kuin hotellivieraita tai junamatkustajia: he ovat aina paikalla, mutta he eivät koskaan ole pitkään samoja ihmisiä. 
• Markkinataloudessa kaikki vauraus on luonteeltaan problemaattista. Mitä kestävämpää ja mitä luonteeltaan täsmällisempää omaisuus on, sitä rajallisempia ovat sen käyttötavat ja sitä selvemmin ongelma nousee esiin. 
• Pääoman voitot ja tappiot syntyvät pääasiallisesti siksi, että kestäviä resursseja on käytettävä tavoilla, joihin niitä ei ole suunniteltu, ja koska jotkut ymmärtävät muita paremmin ja aikaisemmin, mihin suuntaan muuttuvan maailman muuttuvat tarpeet ja resurssit ovat menossa. 
• Erikoistuminen on kaiken vaurauden luomisen salaisuus ja ainoa ihmisen tilanteen kestävän paranemisen lähde. 
• Moninaisuus ilman vapautta käydä kauppaa merkitsee köyhyyttä. Yksikään ihmisolento ei voi kukoistaa ilman kauppaa, vaikka hänellä olisi mielin määrin yhtä taitoa tai yhtä resurssia. Vapaiden markkinoiden vuoksi olemme riippuvaisia muista, joita emme tunne, tunnista tai edes ymmärrä. Ilman markkinoita olisimme köyhiä, kurjia, raakoja ja tietämättömiä. 
• Kukaan ei ole ilmaissut asiaa paremmin kuin David Hume yli 250 vuotta sitten - on olemassa vain kolme luonnollista lakia: omistusoikeus, sen vapaaehtoinen luovuttaminen ja lupausten toteuttaminen. Nämä ovat järjestyksen pohjimmaiset perustat, jotka mahdollistavat markkinat ja vaurauden. 
• "Jos hyödykkeet eivät ylitä rajoja, sotilaat ylittävät." - Frederic Bastiat

Parhaat talouskirjat

Mitkä ovat viisi parasta talouskirjaa, jotka suosittelisit aiheesta kiinnostuneelle ystävällesi luettavaksi? Minulta kysyttiin tätä asiaa jokin aika sitten ja tässä on suositukseni. Lista pitää sisällään nimenomaan yleiset talouskirjat, eikä yrityskirjoja, bisneselämänkertoja, oppikirjoja tai strategiakirjoja.

1. Ludwig von Mises, Human Action: Paras koskaan lukemani kirja. Kapitalismin raamattu. Täydellinen kuvaus ihmisen toiminnasta. Kirja luo loogisen, filosofisen ja eettisen perustan yksilöiden vapaaehtoiseen vaihdantaan perustuvalle taloudelle. Tämän kirjan jälkeen talousajattelu on helppoa. Kirja on noin 900 sivua, joten ihan kevyestä paketista ei ole kyse. Silti jokainen sivu on ehdottamasti lukemisen arvoinen.
2. Anders Chydenius, Kansallinen voitto: Suomalaisena olisi epäisänmaallista olla nostamatta listalle Chydeniusta, joka kirjoitti viisaita taloustieteistä jo ennen kuuluisammaksi nousseita klassikoita. Teos on mielestäni tärkeä osa Suomen historiaa ja se ansaitsisi arvokkaamman aseman suomalaisessa kirjallisuudessa. Tämän teoksen pitäisi kuulua lukion äidinkielen lukulistoille.
3. Milton Friedman, Capitalism and Freedom: Milton Friedmanin perusteellinen kannanotto vapaan markkinatalouden puolesta. Kirjassa käydään läpi monia arkipäiväisiä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja osoitetaan niihin paremmat, yksilöiden vapaaseen toimintaan perustuvat ratkaisut. Friedmanin Youtube-videot kapitalismista ovat myös katsomisen arvoisia. Suhteellisen kevyt kirja aloittelijalle.
4. Adam Smith, The Wealth of Nation / Kansojen varallisuus: Klassikko, johon usein viitataan, mutta hyvin harva ihminen on oikeasti lukenut alkuperäistä teosta. Kannattaisi, koska kirja on paljon monipuolisempi kuin siitä annettu kuvaus. Kun suhteuttaa teoksen kirjoitusajankohtaan eli 1700-luvun lopulle, ei voi kuin kunnioittaa Smithiä vapaan markkinatalouden ajattelun edelläkävijänä. Vaikea luettava, koska teksti on päivityksistä huolimatta vahnakantaista ja ajat muuttuneet, mutta silti perusajatus on iätön ja toimiva.
5. Friedrich A. von Hayek: The Fatal Conceit / Kohtalokas ylimieli: Tästä kirjasta kirjoitin jo blogissani. Kapitalismin klassikoita. Hyvin suorasanainen ja perusteltu kritiikki sosialismia kohtaan. Hayek käsittelee laajasti yhteiskuntaa, ei vain taloutta. Misesiä, Friedmania ja Smithiä voi lukea kriittisemminkin libertarismiin suhtautuva henkilö, mutta Hayek herättää mustavalkoisuudessaan väkisinkin reaktion joko puolesta tai vastaan.
6. Johan Norberg, In Defence of Global Capitalism / Globaalin kapitalismin puolustus: Kuudentena lisään listaan vielä Norbergin erinomaisen teoksen globalisaatiosta, koska tämän kirjan lukeminen auttaa merkittävällä tavalla ymmärtämään nykyistä maailmantaloutta ja kehittyvien maiden nousua. Tämä selkeälukuinen ja ajankohtainen teos on listan helpoin luettava, joten tästä voi aloittaa kevyesti.

Chicagolainen vs Itävaltalainen koulukunta

Mises.orgin artikkeleista löytyi kiinnostava vertailu chicagolaisen ja itävaltalaisen koulukunnan eroavuuksista ja yhtäläisyyksistä. Teksti on kiinnostava väitöskirjani kannalta, joten se on hyvä ottaa talteen.

Friedman-Hayek-Mises-Rothbard

Oma koulukuntamatkani on kulkenut siten, että kauppakorkeakoulussa sain kipinän tutustua monetarismiin ja Milton Friedmanin ajatuksiin, koska en tuntenut "yleisenä totuutena" tuputettua keynesiläisyyttä oikeaksi. Mitä enemmän Friedmanin ajatuksiin tutustuin, sitä vakuuttunemmaksi tulin, että Keynes oli väärässä. Julkisen sektorin sekaantuminen markkinatalouteen ei ole hyvästä. Kauppakorkeakoulussa ei kertaakaan mainittu Ludwig von Misesiä. Ei kertaakaan. Kertonee kenties enemmän kauppakorkeakoulusta kuin von Misesin painoarvosta taloustieteelle. Vasta kauppakorkean jälkeen löysin liberalismin myötä ensin Friedrich Hayekin ja myöhemmin Ludwig von Misesin ja hänen oppilaansa Murrau Rothbardin ajatukset. Ne veivätkin sitten mukanaan.

Tällä hetkellä katson olevani sekä chicagolainen että itävaltalainen, mutta entistä enemmän itävaltalainen. Valitettava fakta on, että liian moni taloudellinen päättäjä - on sitten kyse poliitikoista tai taloustieteilijöistä - ei ole tohtinut kyseenalaistaa "ainoana totuutena" opetettua keynesiläisyyttä. Sen seurauksista kärsimme nyt, kun valtioiden velkaantuminen on pursunut yli äyräidensä. Keynesiläinen krapula on kova.

Mitä eroa on chicagolaisilla ja itävaltalaisilla?

Kiteytettynä, molempia koulukuntia pidetään pro-kapitalistisina, ainakin suhteessa valtion suurta roolia kannattaviin keynesiläisiin nähden. Monissa asioissa chicagolaiset ja itävaltalaiset ovat samoilla linjoilla, kuten minimipalkan, tariffien ja julkisen kulutuksen vastustamisessa. Suurin eroavuus juontaa Robert R. Murphyn mukaan metodologisesta erosta. Tässä artikkelissa tarkastellaan etenkin Ludwig von Misesin ja Milton Friedmanin metodologisia tekstejä siitä, mitä on taloudellinen teoria. Toinen eroavuus koulukuntien välillä on se, miten ne selittävät taloudelliset suhdannevaihtelut. Kolmas eroavuus on löydettävissä siitä, miten ne suhtautuvat rahaan. Kirjoittajan suositus on, että tunnetumman Friedmanin ajatusten omaksuneiden henkilöiden kannattaa laajentaa omaa lukemistaan myös Ludwig von Misesin ja Murrau Rothbardin teksteihin.

Linkki tekstiin:

The Chicago School versus the Austrian School - Robert P. Murphy - Mises Daily