Ayn Rand: For The New Intellectual

Jatketaan Ayn Randin parissa. For The New Intellectual on eräänlainen Ayn Randin aiempien teosten koontiteos. Siinä esitellään lyhyesti Randin pääteokset We The Living, Anthem, The Fountainhead ja Atlas Shrugged. Atlas Shruggedista esitellään mm. John Galtin loppupuhe kokonaan.
 

Ayn Rand: For the New Intellectual

For The New Intellectual on ylistyspuheenvuoro ajattelijoille. Rand nostaa valokeilaan kaksi ihmistyyppiä, joita hän selvästi arvostaa ylitse muiden eli ammattilaiset liikemiehet/naiset ja ammattilaiset ajattelijat eli tieteentekijät, kirjailijat ja uutta luovat. Rand peräänkuuluttaa näiden kahden ihmisryhmän yhteistyötä, koska uudet ajatukset (tiede) ja niiden soveltaminen käytäntöön (liiketoiminta) ovat yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima.

 

For The New Intellectual ei itsessään ole merkittävä teos. Ensikertalaiselle se toimii hyvänä johdantona Randin tuotantoon. Sen perusteella voi päättää, haluaako lähteä lukemaan syvällisemmin muita teoksia. Randia jo lukeneelle se on tiivistelmä aiemmista ajatuksista lisättynä lyhyellä johdannolla. Muutamia sitaatin arvoisia lainauksia sentään tästäkin kirjasta sain talteen.

Poiminnot

• When a man, a business corporation or an entire society is approaching bankruptcy, there are two courses that those involved can follow: they can evade the reality of their situation and act on a frantic, blind, range-of-the-moment expediency – not daring to look ahead, wishing no one would name the truth, yet desperately hoping that something will save them somehow – or they can indentify the situation, check their premises, discover their hidden assets and start rebuilding.
• The professional businessman and the professional intellectual came into existence together, as brothers born of the industrial revolution. Both are the sons of capitalism – and if they perish, they will perish together.
• Intellectual freedom cannot exist without political freedom; political freedom cannot exist without economic freedom; a free mind and a free market are corollaries.
• Capitalism wiped out slavery in matter and in spirit. It replaced Attila and the Witch Doctor, the looter of wealth and the purveyor of revelations, with two new types of man; the producer of wealth and the purveyor of knowledge – the businessman and the intellectual.
• Capitalism demands the best of every man – his rationality – and rewards him accordingly. It leaves every man free to choose the work he likes, to specialize in it, to trade his product for the products of others, and to go as far on the road of achievement as his ability and ambition will carry him. His success depends on the objective value of his work and on the rationality of those who recognize that value. When men are free to trade, with reason and reality as their only arbiter, when no man may use physical force to extort the consent of another, it is the best product and the best judgment that win in every field of human endeavor, and raise the standard of living – and of thought – ever higher for all those who take part in mankind’s productive activity.
• The professional businessman is the field agent of the army whose lieutenant-commander-in-chief is the scientist. The businessman carries scientific discoveries from the laboratory of the inventor to industrial plants, and transform them into material products that will men’s physical needs and expand the comfort of men’s existence. By creating mass market, he makes these products available to every income level of society. By using machines, he increases the productivity of human labor, thus raising labor’s economic rewards. By organizing human effort into productive enterprises, he creates employment for men of countless professions. He is the great liberator who, in the short span of a century and a half, has released them from the terrible drudgery of an eighteen-hour workday of manual labor for their barest subsistence, has released them from famines, from pestilences, from the stagnant hopeless and terror in which most of mankind has lived in all the pre-capitalist centuries – and in which most of it still lives, in non-capitalist countries.
• There ought to be a private, voluntary program of “student exchanges” between the intellectuals and the businessmen, the two groups that need each other most, yet know less and understand less about each other than any alien society in any distant corner of the globe. The businessmen need to discover the intellect, the intellectuals need to discover reality.
• Honor is a thing to be earned.
• Men have been taught that the highest virtue is not to achieve, but to give. Yet one cannot give that which has not been created. Creation comes before distribution – or there will be nothing to distribute. The need of the creator comes before the need of any possible beneficiary. Yet we are taught to admire the second-handler who dispenses gifts he has not produced above the man who made the gifts possible. We praise an act of charity. We shrug at an act of achievement. (The Fountainhead)
• Men have been taught that it is a virtue to agree with others. But creator is the man who disagrees. Men have been taught that it is a virtue to swim with the current. But creator is the man who goes against the current. Men have been taught that it is a virtue to stand together. But creator is the man who stands alone. (The Fountainhead)
• The only good which men can do to one another and the only statement of their proper relationship is – Hands off! (The Fountainhead)

Whom You Know Matters in Venture Capital

Whom you know matters in venture capital business. That statement sounds like self-evident for private equity professionals. But is this statement also a scientific truth? How can you prove it? Why does it matter? How does it matter? Does it apply only in certain stage of investments or is it more general theory?

Yeal Hochberg, Alexander Ljungqvist and Yang Lu wanted to find a scientific evidence for this reseach question in their Journal of Finance's article "Whom You Know Matters: Venture Capital Networks and Investment Performance". I had a chance to analyze this article in depth while attending EDEN Corporate Finance Seminar in Berlin. Here is attached my presentation. The full article can be dowloaded here (PDF).

Whom You Know Matters in Venture Capital from BreatheBusiness

Conclusions

The paper presents fivefold contribution. According to authors:

1.       This is the first paper to examine the performance consequences of the VC industry’s predominant choice of organizational form: networks. Previous work focuses on describing the structure of syndication networks (Bygrave (1988), Stuart and Sorensen (2001)) and motivating the use of syndication (Lerner (1994a), Podolny (2001), Brander, Amit, and Antweiler (2002)).

2.       The findings shed light on the industrial organization of the VC market. Like many financial markets, the VC market differs from the traditional arm’s-length spot markets of classical microeconomics. The high network returns documented suggest that enhancing one’s network position should be an important strategic consideration for an incumbent VC, while presenting a potential barrier to entry for new VCs. The results add nuance to Hsu’s (2004) finding that portfolio companies are willing to pay to be backed by brand-name VCs and suggest that there are real performance consequences to the contractual differences illustrated in Robinson and Stuart’s (2004) work on strategic alliances.

3.       The findings have ramifications for institutional investors choosing which VC funds to invest in, as better-networked VCs appear to perform better.

4.       The analysis provides a deeper understanding of the possible drivers of cross-sectional performance of VC funds, and points to the importance of additional fundamentals beyond those previously documented in the academic literature.

5.       It provides preliminary evidence regarding the evolution of a VC firm’s network position.

Discussion

It's easy to agree with the main findings presented in this paper. Venture capital is by nature the business of contacts. However, one must put the findings into context in order to understand that having contacts is not a primary matter, but a secondary matter for defining investment performance. Fundamentally, investment performance is still measured by what you buy, what you pay and how you exit. Having good contacts and getting access to best syndicates can enlarge one's investment potential, but without the right choises and right decisions by the actor itself, it doesn't automatically lead to a better performance.

 

Authors focused on networks between venture capital companies. Furthermore, one might ask are other VCs really the most important contacts for a VC? Venture capital industry is an ecosystem of value-adding stakeholders combining investors (capital), entrepreneurs (ideas), banks (debt) and service providers (advice) in order to create value for each players involved. In the ecosystem like this, defining the most relevant partner might be difficult, but I doubt that for many VCs other VCs are not the most relevant ones. Based on my experience, I would say that access to capital (investors) and access to deal flow (entrepreneurs) are the ones whom pays the most to know in venture capital.

Kirjaholisti

Yöpöydän laatikossa 2, sängyn vieressä lattialla 1, keittiön kulmapöydällä 1, kodin työhuoneen pöydällä 2, olohuoneessa 1, työsalkussa 2, urheilukassissa 1...

Nämä ovat korkattuja eli luettavana olevia kirjoja. Kirjahyllyssä korkkausta odottaa kymmenittäin kirjoja, läpiluettuja on satoja. Skannaan jatkuvasti mielenkiintoista uutta luettavaa kirjakaupoista ja verkosta. 

Olen kirjaholisti. Siis kirjariippuvainen. Luen aivan tolkuttomasti, ison osan vapaa-ajastani. Luen lähes aina, kun se on mahdollista. Luen kun lapset ovat päiväunilla, kun olen yksin, ennen nukahtamista, syödessä, matkustaessa. Luen kaikkialla, missä se on mahdollista. Luen junassa, sängyssä, sohvalla, vessassa, ruokapöydässä, terassilla, rannalla. Aina häiriöksikin asti. Minulla pitää olla "avoinna" erilaisia kirjoja erilaisia tilanteita varten. Skarppina hetkinä luetaan tiukkaa teoriaa, pikahetkillä lyhyitä kappaleita, väsyneempänä suomenkielistä historiallisempaa kerrontaa tai kevyempää sijoituskirjallisuutta. Vähän samalla tavalla kuin viini valitaan ruoan mukaan. 

Lukeminen vie mukanaan

Miksi luen? Ehkä on hyvä palata alkuaikoihin. Koulussa en ollut lukijatyyppiä. Lätkä ja urheilu olivat kaikki kaikessa, joten lukeminen ei paljoa kiinnostanut. Koulussa lukeminen oli välttämätön pakko ja kun riittävän hyvät arvosanat tulivat helpolla, ei siihen kannattanut käyttää enempää aikaa. Lukemisen herätyksen koin lukiossa. Silloin alkoi kiinnostamaan etenkin filosofia, talous ja yhteiskunta. Siispä tiedonjanoa piti alkaa turruttamaan lukemisella. 

Kun lukion ja yliopiston ohjattu kurssimuotoinen lukeminen tuli päätökseen 2009, piti tyhjiötä täyttää jollakin. Siispä siirryin suoraan jatko-opintoihin tekemään väitöskirjaa, koska tiedostin että lukisin joka tapauksessa, joten oli parempi tehdä se suunnitelmallisesti ja kohti tunnustettua päämäärää. Siispä viime vuodet olen lukenut väitöskirjaa varten. Mutta eihän se ole siihen rajoittunut. Ehkä päinvastoin, se on kiihdyttänyt kiinnostusta lukea kaikkea hiukankin aiheeseen liittyvää laajentaen lukukirjoa entisestään. 

Lukeminen kannattaa aina?

Mainos, jossa Jörn Donner toteaa, että lukeminen kannattaa aina, on syöpynyt mieleeni. Ilmeisesti olen mainoksen uhri. Ja kannattaahan se. Lukemisen tärkein hyöty on ennen kaikkea oman ajattelun kehittyminen. Tosin rajansa silläkin. Tunnen nimittäin tunnistaneeni lukemisen rajahyödyn. Uudet kirjat eivät enää tuota yhtä paljon uusia ajatuksia ja mielihyvää, vaan kirjoja tulee kahlattua entistä nopeammin ja samojen asioiden huomaa toistuvan.

Olen nykyisin supernopea lukija eli pystyn kahlaamaan useimmat kirjat tunnista viiteen. Viikossa saan luetuksi keskimäärin 2 kirjaa. Vuodessa siis noin sata. Kymmenessä vuodessa siis laskennallisesti noin tuhat. Ehkei todellisuudessa ihan noin paljoa, mutta yli 80 kirjaa vuodessa tahti on jatkunut jo joitain vuosia. Muistan Sarasvuon kirjoittaneen suunnilleen niin, että jos käyttää tunnin extraa päivässä tiettyyn aiheeseen, on noin viidessä vuodessa alallaan Suomen paras ja kymmenessä vuodessa maailman kärkeä. Toivottavasti. 

Huonon kirjan lukeminen harmittaa suunnattomasti, koska se tuntuu ajanhukalta. Siksi kirjojen valitsemisen suhteen tulee yhä valikoivammaksi. Jotta saisi uusia ajatuksia, pitäisi pystyä laajentamaan kirjavalikoimaa uusiin aihealueisiin. Nyt luen vain "asiakirjoja" eli taloutta, filosofiaa ja yhteiskunnallista kirjallisuutta. En lainkaan draamaa, viihdettä tai fiktiota. Olen yrittänyt, mutta se ei minulta onnistu. Pysyttäydyn siis asiassa. Harvoin luen myöskään samaa kirjaa kahta kertaa. Se kun tuntuu ajan tuhlaukselta, vaikka ajatusten kertaus olisikin arvokasta. 

Pitäisikö sitten vähentää lukemista? Ehkä. Jopa todennäköisesti. Mitä sitten tilalle? Perhe. Sosiaalinen elämä eli keskustelut. Liikunta. Ajattelu ja kirjoittaminen. Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, kannattaa ottaa aikaa ajattelemiselle. Usein se on parempaa ajankäyttöä kuin lukeminen. Se on rajattomampaa ja innovatiivisempaa. Ja ajatusten parasta jalostamista on kirjoittaminen. Tiedä häntä, vaikka kirjoittamalla saisi joskus aikaiseksi vaikka oman kirjan. Sitä olisi kiva lukea. 

Praxeology: The Law of Returns

How do we derive the utility of a producer good?

How does one determine how much utility one of the machines that milled a diamond has to an actor?

The means we use satisfy our ends we call goods. We can classify goods into two main categories: 1) consumer goods and producer goods. Consumer goods are those goods that are used directly by an actor to satisfy an end. Producer goods are those factors which are combined with at least one other factor to create a definite quantity of a consumer good. For example, ham sandwich is a consumer good. You eat the ham sandwich to directly satisfy your hunger. The bread, ham and labor you employ to produce the ham sandwich are producer goods of factors of production.

If one wants to find the utility derived from any unit of a homogenous consumer good, all one needs to consider is - first - the fact that human action is an exchange. It means preferring one thing over another. Or in other words, the cost of choosing one end is determined by whatever other end you could have chosen. Second, that action determines what man values most - because logically - what he did must be considered what he thought was most urgent. And lastly, that these preferences can be arranged into a scale. This action shows us that because the most urgent want is satisfied first, each successive end must therefore less important. Therefore, a unit of a means that directly satisfy an end aimed at by an actor (consumer good), will command a diminishing value to the actor.

We now understand that the value of consumer goods (means that satisfy ends directly) are their marginal utility to the acting individual. This utility always diminishes with each successive unit and there is no way to calculate this fact arithmetically. There can be no adding or multiplying. 

When it comes to producer goods (means that satisfy ends indirectly), first we have to acknowledge that there is no way of deriving utility from units of a homogeneous producer goods because they are not directly consumed. They don't satisfy ends directly, but only to contribute to producing a final product which satisfies ends. The utility of a marginal unit in a producer good is derived from the utility of it's marginal product (marginal productivity). 

Goods are simply scarce means used to satisfy our ends. The very fact that we need to produce consumer goods implies that producer goods are scarce as well. Things that render unlimited supplies are not goods (means) at all! For example, the knowledge to make coffee is not something anyone has to economize. The "recipe" (idea) for how to make a cup of coffee is never exhausted. The only things we can run out of are coffee beans, filters, water etc. We must economize these goods. 

We also mentioned that a producer good must be combined with at least one more producer good to create a consumer good. This is because if only one producer good were needed to create a consumer good, it would be a consumer good itself! There is a key concept that can be derived from understanding the fact that producer goods at all times must be combined with at least one other production good: while we cannot add, subtract or multiply value with utility, quantities of homogeneous units of supply can be measured! Therefore it follows logically that at some definite point the marginal productivity of producer goods reaches a optimum point. That is, if we keep all other inputs fixed and keep on increasing the quantity of one producer good by one unit, then at some point an optimum level will be reached where each additional unit of producer's good can no more increase it's marginal productivity. This is know as The Law of Returns. 

What these optimums are must be determined by technological experience and are outside the realm of Praxeology, but The Law of Returns, the fact that scarce producer goods must have an optimum output is arrived through logic. As we can see, determining how men value means (whether they are directly consumed goods or or indirect producer goods) can be understood logically through categories of purposeful action. All we must do is to consider value starting from ends, working through consumer goods and then through factors of production. We can conclude that the utility of a producer is its contribution to the product! This conclusion, including the fact that definite producer goods have an optimum output will become more important once we start talking about markets and why products that seem almost indistinguishable have varying prices and how all of this plays into the concept of profit and loss. Nevertheless, they are indispensable logical implications in the science of Praxeology. 

YLE: Pörssiyhtiöiden ulkomaisomistus

YLE julkisti tänään teettämänsä selvityksen suomalaisten pörssiyritysten ulkomaisista omistajista. Ulkomaiset omistukset on Suomessa kirjattu hallintarekisteriin, josta ei anneta tietoja julki, joten näitä omistustietoja on pidetty salaisina. Nyt tiedot on saatu koottua muuta kautta. 

YLE:n selvityksen lopputulos on visuaalisesti näyttävä verkostokartta, jossa pääsee tarkastelemaan, mitkä kansainväliset rahastot omistavat mitäkin suomalaisia yrityksiä. Siinäpä se selvityksen tulos sitten näin omistajuuden tutkijan näkökulmasta onkin. Muu materiaali herättää ainakin minussa valitettavan vähän mielenkiintoa.

• Ei ole uutinen se, että kansainvälisillä markkinoilla toimivia suomalaisia suuryrityksiä ovat omistamassa kansainväliset sijoitusrahastot. Näinhän sen pitää ollakin. Kansainvälisten sijoitusrahastojen tarkoituksena on sijoittaa hajautetusti parhaisiin kansainvälisiin suuryrityksiin. Siispä Kone, Nokia, Wärtsilä, Metso, UPM-Kymmene jne kuuluvat luonnollisesti niiden salkkuihin. 
• Maailman suurimmat sijoitusrahastot ovat rahamäärällä mitattuina erittäin suuria, suhteutettuna vaikkapa Helsingin pörssin kokoon. Täten siis myös sijoitussummat ovat absoluuttisesti suuria, vaikka yksittäisten omistusten rooli kunkin rahaston salkussa onkin hyvin rajallinen. Ei ole sinällään uutta ja yllättävää, että kansainvälisten sijoittajien omistusosuus Helsingin pörssissä on täten yli 50 prosenttia. Kuten olen todennut, pääoma institutionalisoituu ja maailman uudet omistajat ovat suuria pääomapooleja eli sijoitusrahastoja. Tätä tietoa tutkimustulos vahvistaa. 
• Tutkimuksessa paljastuvat omistajien nimet eivät ole sinällään mikään salaisuuden paljastuminen. Se, että Vangard, Goldman Sachs, JP Morgan jne omistavat rahastojensa kautta kansainvälisiä yhtiöitämme on ollut yleisesti tiedossa ja helposti pääteltävissä. Rahastoja hallinnoivien yhtiöiden nimet eivät monellekaan suomalaiselle sano juuri mitään. Finanssialan ihmiset sen sijaan tuntevat ne nimeltä lähtökohtaisesti kaikki.
• Tutkimuksen mukaan Nokiaa omistaa noin 3000 ulkomaista rahastoa, Sampoa 1000 ja Konetta samoin 1000. Täten yksittäisten omistussuhteiden tarkastelu on jokseenkin turhaa. On aika epärelevantti tieto esimerkiksi todeta, että BlackRockin rahasto omistaa Wärtsilää. Mitä sitten? Lähtökohtaisesti yksittäiset omistukset ovat rahastojen osalta rivejä salkussa, joka voidaan koska tahansa myydä. Siispä yksittäisille omistussuhteille tulee merkitystä vain silloin, jos joku rahasto ostaisi tai myisi merkittävän omistusosuuden jostain yhtiöstä. Kuitenkin, kuten YLE:n tekstissäkin sanotaan, nämä omistusosuudet pyritään usein pitämään alle liputusrajojen eli 5% ja alle 10%, jolloin omistusmuutoksista on ilmoitettava. Yksittäiset liikehdinnät alle 5% omistusosuuksissa ovat lähes merkityksettömiä, ellei markkinoilla synny joukkoliikettä eli useamman rahaston samanaikaisia ja samansuuntaisia liikkeitä. Näin harvoin käy, koska rahastojen suuresta määrästä johtuen sijoitusnäkemykset vaihtelevat. 
• On myös hyvä ymmärtää, mistä nämä rahastot saavat pääomansa. Suurin osa näistä rahastoista on eläke-, vakutus- tai indeksirahastoja, jotka hallinnoivat esimerkiksi laajan kansalaisjoukon eläkepääomia. Pääomat eivät siis ole Vangardin tai muun rahastoa hallinnoivan yhtiön "miljardipääomaa" vaan esimerkiksi eläkeyhtiöiltä ja vakuutusyhtiöiltä kerättyä pääomaa, jonka tuottoa käytetään ihmisten eläkkeiden maksamiseen tai vakuutuskorvauksiin. Mitä paremmin näillä rahastoilla menee, eli mitä paremmin rahaston omistamilla yrityksillä menee, sitä enemmän on jaettavissa hyvinvointia pääomien todellisille omistajille eli kansalaisille ympäri maailmaa.

Tutkimuksen uutisoinnissa minun silmääni hieman särähtää käytetyt termit eli "suomalaiset yritykset" ja "ulkomainen pääoma". Kyllähän totuus on, että nämä kyseessä olevat yhtiöt ovat kansainvälisiä yhtiöitä, joiden kotipaikka sijaitsee Suomessa, mutta liiketoiminta on aidosti globaalia.  Näiden yhtiöiden liikevaihdosta vain marginaalinen osuus tulee Suomesta, tuotantoa on kaikilla mantereilla ja henkilökunnastakin alle puolet on Suomen kansalaisia. En sano, etteikö yrityksen kotimaata tulisi huomioida ja etteikö sillä olisi merkitystä, mutta eipä taida ihan jokainen Konecranesin aasialainen asiakas miettiä yhtiötä suomalaisena. Vastaavalla tavalla "ulkomaiset rahastot" ovat kansainvälisiä rahastoja. Niiden kotipaikka voi olla mikä tahansa, koska lähtökohtaisesti ne ovat koonneet pääomansa hyvin globaalisti monista eri maista. Myös meidän suomalaisten pääomia esimerkiksi eläkeyhtiöidemme toimesta on sijoitettuna näihin rahastoihin, joiden kautta omistamme osaltamme globaaleja suuryrityksiä.  Omistamisen maailma on aidosti kansainvälinen ja verkottunut, siksi pääomamarkkinat toimivat tehokkaasti ja lisäävät globaalia vaurautta. 

Miten kirjoittaa hyvin?

Kyky kirjoittaa hyvin on arvokas taito elämässä. Mutta miten oppia kirjoittamaan hyvin? Koska luen paljon ja koska päämääränäni on kirjoittaa väitöskirja, olen alkanut kiinnittää erityistä huomiota hyviin kirjoittajiin ja heidän kirjoitustyyliinsä. Terävät ajatukset eli substanssi on aina tärkeä lähtökohta, mutta valitettavan monella huono ulosanti heikentää asiasisällön arvoa. Paljon lukemistani kirjoittajista nostaisin esille puhtaasti tekstintuottokyvyn perusteella Ludwig von Misesin, Ayn Randin, Milton Friedmanin ja Johan Norbergin. Sen sijaan vaikeaselkoiseksi luettavaksi luokittelen esimerkiksi Friedrich A. Hayekin, Carl Mengerin ja Friedrich Nietzschen.



Kirjoittaminen on ajattelun kääntämistä kirjalliseen ilmaisuun

Suomalaisista kirjoittajataitureista arvostustani nauttivat Matti Apunen, Tuomas Enbuske, Markku Kuisma, Sauli Niinistö, Esko Valtaoja, Matti Lainema, Jari Sarasvuo, Saku Tuominen, Risto Harisalo ja Osmo Soininvaara. Näiden lisäksi on joukko lauluntekijöitä, kuten esimerkiksi Toni Wirtanen ja A.W.Yrjänä, joilla on kyky laittaa sanoja sopivaan järjestykseen.

Kirjoittamisen taito

Kirjoittamisen taidosta on kirjoitettu useampia teoksia. Niitä luetutetaan yläasteella, lukiossa ja vielä yliopistossakin. Nyt kun ison opuksen kirjoittaminen on itselleni ajankohtaista, luin läpi Ayn Randin opit kirjoittamisen saloista teoksen The Art of Nonfiction - A Guide for Writers and Readers myötä. Kyseessä on Randin luennot koottuna kirjamuotoon. Opetuksissaan Rand korostaa aivan oikein sitä, että ajattelu ja kirjoittaminen ovat eri prosesseja. Kuitenkin ajatus on valmis vasta kun se on puettu oikeaan kirjalliseen muotoon.

Rand itse kirjoitti sekä mammuttiteoksia, kuten Atlas Schrugged ja The Fountainhead, että lyhyempiä novelleja. Erityisesti suuren kokonaisuuden rakentaminen ja sisällöllinen koossapitäminen ovat vaativia tehtäviä, jotka vaativat järjestelmällisiä työskentelymenetelmiä. On pystyttävä hahmottamaan kokonaisuus ja osattava liittää siihen sopivat yksityiskohdat. Randin itsensä kirjoitustyylissä korostuvat logiikka ja suoraviivaisuus. Lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä. Asiat eivät jää epäselviksi. Silti niissä on tarinallista kerrontaa ja syvällisyyttä. Randilta voi oppia tässä asiassa paljon.

Miten kirjoittaa hyvä kirja-arvio?

Tämän blogin keskeistä sisältöä ovat kirja-arviot lukemistani mielenkiintoisista kirjoista. Randilla on painava kriittinen sanansa sanottavana myös tähän aiheeseen. Hänen mielestään hyvässä kirja-arviossa esitellään kirjan luonne, esitellään sen lukuarvo eli mitä siitä olen oppinut ja lisäksi nostetaan esiin havaitut epäkohdat, jos sellaisia on esiintynyt. Arviointi ei saa olla väline arvioijan itsensä ajatusten esittelemiselle kirjan kirjoittajan kustannuksella. Se olisi loukkaus kirjoittajaa kohtaan.

Kuitenkin kun lukee kirja-arvioita tai laajemmin esimerkiksi toimittajien analyyseja raporteista tai uutisista, törmää jatkuvasti tähän vääristymään: kertojat esittelevät omia ajatuksiaan alkuperäisen kirjoittajan ajatuksia parempina ja erityisesti esittävät kritiikkiä siitä, jos kirjoittaja ei edustakaan arviojan kanssa samaa arvomaailmaa. Ehkä tähän tulee itsekin toisinaan syyllistyttyä, vaikka sitä pyrkiikin objektiiviseen arviointiin ja kunnioittamaan myös vastakohtaista ajattelua. On ajattelijoita ja kirjoittajia, joiden kanssa en ole substanssista samaa mieltä ja maailmankuvamme ovat erilaiset, mutta silti arvostan heitä. Heiltä oppii erityisesti argumentointia ja oman ajattelun heikkouksia.

Väitöskirjan kirjoittaminen

Oman väitöskirjaprojektini osalta suurin vaikeus tällä hetkellä liittyy nimenomaan kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on kaikkein eniten aikaa vievä vaihe. Se vaatii keskittymistä ja yhtäjaksoista päämäärätietoista istumista koneen ääressä ilman keskeytyksiä. Minulla on paljon ajatuksia paperilla, blogissa, väitöskirjan rungossa, Powerpointeissa ja vaikka missä, mutta niiden kokoaminen selkeäksi ja loogisesti eteneväksi kokonaisuudeksi, joka täyttää väitöskirjan muotokriteerit, on vielä tekemätön työsavotta.

Randin luettuani palasin taas kirjoittamisen peruskysymysten ääreen. Aloin tarkastelemaan väitöskirjani runkoa ja rakennetta ja erityisesti sitä, mitä haluan tällä teoksella sanoa ja kenelle. Koen itse tärkeäksi, että kirjoittamisella on missio eli todellinen syy tekemiselle. Sitä koetellaan niinä hetkinä, kun tekstiä ei synny ja paketti tuntuu junnaavan paikallaan. Toinen keskeinen tekijä on pitää kiinni kirjoituksen luurangosta eli rakenteesta. Jatkuvasti tulee vastaan uusia näkökulmia tai osa-alueita, joita tekisi mieli ottaa mukaan, mutta jos aikoo paketin saada joskus valmiiksi, on vain rajattava aihealuetta ja keskityttävä ydinajatuksiin. Tässä vaiheessa on vain kyettävä tuottamaan raakatekstiä ja paljon ajatuksia paperille, editoinnin ja kriittisen tarkastelun aika on sitten myöhemmin.



Ayn Rand: The Art of Nonfiction: A Guide for Writers and Readers

Poiminnot

• Do not get a sense of unearned guilt. Writing is not an index of psychological health.
• What you need for writing: an orderly method of thinking.
• Clarity comes above all else. The first absolute is: be clear. Drama, jazziness, color are never as important as clarity.
• The secret of writing is to be professional about it.
• You cannot do everything at once. Knowledge is acquired in steps.
• All writing is selective in every aspect. You must delimit your subject and theme.
• You must select your aspect of a subject, not a whole subject.
• There are two essential elements of an article: subject and theme. The subject is what an article is about: the issue, event or person it deals with (An article must cover only an aspect of a whole). The theme is what the author wants to say about the subject – what he brings to the subject.
• Why do I want to write this article? involves two sub-questions: What subject do I want to write about? and What do I want to say about the subject i.e. what is my theme?
• If you have nothing to say, no matter how brilliantly you can say it, do not do it.
• In sum, there are three questions to ask yourself before you write an article: What do I want to write about? What do I want to say about that subject? And, What is the element of novelty in my theme?
• Judging one’s audience: Why someone else should be interested in your article?
• Identify the necessary context.
• Ask yourself what you can omit and of what you must inform them.
• Nothing is self-evident except the evidence of your senses. Therefore, when you write, assume nothing is self-evident but logic.
• Do not psychologize.
• Assume full rationality.
• Write as if you are trying to convince yourself.
• The ability to switch perspective between that of the writer and that of the reader, is the best training in objectivity.
• Every general-interest article is written for one purpose: to communicate knowledge to the intelligent layman.
• There is no such thing as Objectivism or any other philosophy. Philosophy is the study of the fundamental nature of reality. “Fundamental” refers to a principle or truth which is present in a vast number of concretes. To say something is fundamental means that many other truths depend on it. To say philosophy studies the fundamentals of reality means it studies those facts present in, and those principles applicable to, everything that exists. Every abstraction, and thus every principle, is manifested in an incalculable number of concretes. It is what concretes have in common – but it does not exist apart from them. An abstraction is a form of human classification by which man integrates the evidence provided by his senses. Man rises above the perceptual level by integrating his percepts into concepts, his concepts into principles, his principles into sciences, and all of his sciences into philosophy. Abstractions are objective, i.e., based on reality. But abstractions, including simple concepts of concretes, do not exist as such. What exists is only the material form which a concept is drawn. I have often said that the whole history of philosophy is a duel between Plato and Aristotle, and that this conflict is present in every issue. If you think principles, and therefore philosophy, exist apart from concretes, then you are Platonist. Plato believed abstractions are archetypes or universals that exist in some other realm, in the form of nonmaterial, supernatural entities. Now the deepest thing Objectivism has common with Aristotle –and it has many things in common – is this: Aristotle was the first to grasp what most people still do not, namely, that everything that exists is a specific, concrete entity, or an aspect of one, such as an action of an entity, an attribute of an entity, a relationship it bears, etc. But the base of everything is an entity – not an idea or abstraction. An abstraction is the form in which we organize these entities in order to understand them. To be Aristotelian all the way down, you must grasp that only concrete events, concrete relationships, concrete problems exists.
• Until men become fully Aristotelian, they cannot apply their philosophical principles to their own lives and actions.
• The purpose of philosophy is to guide a man in the course of his life.
• Philosophy does not tell you concretely what to feel or think; it tells you what is true and right.
• Until a writer is Aristotelian, he will be unable properly to apply his philosophical principles to writing.
• Good articles are done from written outlines. An outline is a plan of mental action.
• Delimit your subject and theme.
• The basic pattern of an outline is that of a theorem of Euclidean geometry: state what you are going to demonstrate, demonstrate it, and then announce the conclusion.
• Let the reader know what your article is about. You could call this the introduction.
• Keep in mind where you start from and where you want to go.
• The guiding question in the writing process is: What does the reader need to know in order to agree with the conclusion?
• The fact is you do not know, in the full epistemological sense, until your thought is conceptualized in grammatical form. Until then, you have only the material which you can organize into knowledge. In this sense, an outline is also helpful in formalizing, and therefore, in firming up, your knowledge.
• There can be no compromise on moral principles.
• What you need most to make a proper outline are: 1) the concept of an essence – and the ability to distinguish essentials from details; and 2) the concept of causality – and the ability to establish cause-and-effect relations in the presentation of an idea.
• Do not try to do your thinking and your writing at the same time. A clear outline helps you avoid this problem. While you are writing, it allows you to focus your attention exclusively on conveying your thoughts in an objective, grammatical form. These are two separate jobs: the job of thinking and the job of expressing your thoughts. And they cannot be done together. If you try, it will take you much longer, and be much more painful, than if you did each one separately – because you are giving your subconscious contradictory orders. You are saying: “I have to express something – but I do not know what”
• One of the deadliest obstacles to good writing is critical overconscientiousness exercised during the process of writing.
• “Referring to the accident of Newton’s apple, accidents happen to those who deserve them.” – Hutchinson: “How to Think Creatively”
• There are three major differences between writing and editing. First, in writing you rely on your subconscious with minimum interference from your conscious mind. In editing, you do the opposite: the dominant process involves your conscious mind. Second, writing, unlike editing, must be highly personal. You go by your emotions, as if you were writing only for yourself. While writing, do not criticize or edit yourself. In editing, however, you must be as objective an impersonal as possible. Try to forget what you have written and read it as if it were by someone else. This is not difficult to do. Anyone who has acted or played charades knows that one can pretend to be another person. So imagine that you have forgotten how the article was written, including all of the emotions, hesitations, and choices involved.
• It is best to edit the next day.
• While editing, you are free to question everything. Do not, however, start doubting for doubting’s sake.
• In editing, there are two principles you must remember: 1) no judgment can be made out of context; and 2) you cannot do everything at once.
• In editing, focus on structure first. In the second reading you should focus on clarity of thought and content. Only on the third reading should you focus on style.
• I would rather have a simple, primer clarity than the best metaphors in the world. Make clarity a fetish, an absolute, a dogma, a dog. If you do that, everything else will be child’s play.
• The first thing to remember about style is to forget it. Let it come naturally.
• In politics, the dominant trend is statism; in ethics, altruism; in epistemology, irrationalism; in estetics, blind emotionalism.
• Don’t say something in a complicated manner when it can be said simply. The simpler the words, the better.
• Logic is the link between sentences, paragraphs, chapters, and volumes.
• There are three basic requirements for a book review: 1) to indicate the nature of the book, 2) to tell the reader what its value is (i.e. what you learned from it), and 3) to tell him briefly what its flaws are, if any.
• You must not use an author’s book to present your ideas. That is what too many of today’s reviewers do. Whether they do it to show off their intelligence or to proselytize for their own philosophy, it is a mistake. As a reviewer, you must express your opinion. But be sure to keep your estimate separate from your report on the book. At no time should your motive be to show the stupid author how much cleverer you are than he. A review is not a contest between you and the author. “The author is for capitalism, therefore he is evil: I am doing this for collectivism, therefore I’m good and my distortions are justified”. That is the psychology of leftist reviewers, and you must not accept any part of it.
• When you select a title, ninety percent of your consideration should be appropriateness, five percent clarity (and if it is appropriate it will be clear) and if possible, the other five percent should be drama or intrigue. As always, do not aim at drama directly.

Praxeology: Mitä on pääoma?

Mitä on pääoma? Liian moni mieltää pääoman rahaksi. Kuitenkin raha on täysin eri asia kuin pääoma. Raha on vaihdon väline, jonka keskeinen ominaisuus on ostovoima eli kyky vaihtaa rahaa ihmisen haluamiin tuotteisiin ja palveluihin. Pääoma sen sijaan on perusluonteeltaan aikaa. Pääoma on työn tuloksena syntynyt aikavarasto, joka on varastoituneena pääomahyödykkeisiin. Aikaisemmin tehty työ varastoituu pääomaan ja pääoma käytettäessään vähentää tulevan työn tarvetta. Praxgirl avaa asiaa seuraavassa erinomaisella esimerkillä. 

Pääoma on aikavarasto

Kuvitellaan Robinson Crusoe autiolle saarelle. Hän saa elantonsa syömällä kalaa. Joka päivä hän käyttää tietyn ajan kalastamiseen. Kuitenkin jonain päivänä hän päättää vähentää kalastamiseen käyttämäänsä aikaa uhraamalla aikansa verkon rakentamiseen. Tämä aikauhraus on investointi. Investointi on tämän päivän kulutuksen vähentämistä tai säästämistä, jotta tulevaisuudessa voisi nauttia suuremmista saaliista. Siispä Crusoe rakentaa verkon. Kun verkko on valmis, ei Crusoen tarvitse enää itse käyttää aikaansa kalastamiseen. Hän saa elintarvikkeensa verkon avulla. Säästyneen ajan hän voi käyttää vaikka metsästämiseen. 

Verkko on siis pääomaa. Se on investointi, joka on aikaansaatu säästämällä aikaa muusta tekemisestä. Siten se on aikavarasto, joka aiemmin tehdyn työn ansiosta vähentää tulevan työn tarvetta. Tämä vapautunut aika voidaan käyttää muuhun tarkoitukseen ja siten parantaa elintasoamme. Ei tarvitse enää syödä vain kalaa vaan voimme nauttia muista luonnonantimista ja korkeammista tarpeistamme. 

Miksi pääoma on tärkeä tekijä yhteiskunnassa?

Kun ymmärrämme pääoman määritelmän oikein ja sisäistämme sen syvällisesti, ymmärrämme myös sen merkityksen yhteiskunnassa. Pääoma on välttämätön väylä elintasomme parantamisessa. Pääoma on mahdollisuus, ei uhka. Jotta voimme kartuttaa elintasoamme, on meidän ensin investoitava aikaamme pääoman luomiseen. On siis tehtävä asioita, jotka vapauttavat aikaamme myöhemmässä vaiheessa. 

Toiseksi määritelmä tekee mielettömäksi pääoman ja työvoiman välisen vastakkainasettelun. Pääoma ja työ ovat aina täydellisessä symbioosissa keskenään. Pääomaa syntyy vain työllä ja vain pääoma pystyy vapauttamaan ihmisen välttämättömästä työstä tuottavampaan työhön. Antaa siis pääoman hoitaa ne asiat, jotka se pystyy hoitamaan niin voimme keskittyä itse mielekkäämpään ja tuottavampaan tekemiseen. 

Praxgirl: What is Capital?

How should we create wealth? Should we only live in the present moment or think about the future?

Land (nature-given means) and labour have limitations in their productive output. Therefore, if man wants to increase his rate of production of consumers goods, he must engage in a process that awards him with more time. This involves producing and saving goods that will not be used for consumption in the present, but at some later time. This accumulation of time is called Capital and the goods that store the time are called capital goods.

Capital or Time (which as we can see can be used interchangeably) is the third and final element of factor of production. For production of any good 3 factors must be mixed together:

1. Land (the nature-given means)
2. Labor (the element of human energy)
3. Time (the time involved in production)

We can see that there is a process involving "stages" in production of goods that will ultimately be consumed by individuals. These stages are called The Structure of Production. Each structure of production will vary in length of the time and the process will take. A shorter structure of production will take less time to produce the desired consumer good, but will have a lesser rate of production than a lengthier structure. 

To illustrate, let us imagine Robinson Crusoe stranded on a desert island. His immediate desire is to feed himself. He looks around and finds a fish in a fresh water pond in the middle of the island. So he jumps into the water and starts catching the fish by hand. This structure of production is almous instantaneous because his fishing is only one stage removed from his eating fish. His rate of catching fish is however, really slow. If Crusoe decides to engage in the process of building a net his rate of fishing will increase tremendously. But this also means that he will have to engage in a longer structure of production before he can begin to eat fish at all. A net will take him ten days to construct, during which he will not be able to be catch fish to feed himself. Whether or not a man will invest his time and energy into longer structure of production depends solely on his time preference, that is whether he prefers things sooner or later. Crusoe will have to decide whether engaging ten days of labor which not immediately feed him will be worth the final product which is increased rate of fish production. 

Supposing Crusoe is determined to better his situation, and he feels that a fishing net could really help him catch more fish, the question is: how will Crusoe achieve the feat of building a net without starving to death? What Crusoe needs is time. If he has been spending his entire day catching 10 fish by hand, then building a net will mean that he needs to have 100 fish saved to feed himself during the production process. Crusoe therefore has two possible ways of saving: 1. He could save some fish every day until he acquires 100 fish at which point he can now engage in the process of building the net. Or 2. He can catch less fish a day and spend the saved time building the net little by little. In both cases he is engaging fundamentally the same process in saving. Crusoe is choosing to reduce his present consumption in order to consume more in the future. His saved fish represent his capital. 

Capital is stored up land, labor and time. At every step, more capital put us closer to enjoyment of consumer goods. He who possesses capital in that much closer in time to achieve his desired good. Once Crusoe no longer has to spend his entire day fishing, he can dedicate more time to achieve more ends. He can read, write or leisure. He can spend time building a house, or preparing clothes for the winter. Saving is the fundamental action which is necessary for improvement of our situation. If I had to choose the most important implication from the fact that human act, it would be the importance of Capital. The concept of capital is the answer to the how and why we live in a such a productive and complex modern society. We all today living better off of the fruits of the labor of previous generations. What this really means is that we are all living in a world that is the result of men before us saving. Instead of consuming everything they had produced, our ancestors accumulated capital beginning with small steps like saving of fish, then producing tools such as nets and so on into larger and larger structures of production. 

We live in a very complex society where the consumer goods we enjoy aren't merely the result of technological process. Technology is merely a recipe on how to achieve our ends. Even if Crusoe knows how to build a boat to get out of the island, he has to satisfy his most urgent needs first which are to feed himself and to survive through his situation. We cannot embark onto a new technology without having the savings to facilitate this sideways production. 

Prakseologia, hyöty ja rajahyöty

Mitä on hyöty? Onko henkilön hyötyä mahdollista mitata? Miksi timantit ovat kalliimpaa kuin vesi? Miksi ihmiset maksavat toisesta tuotteesta enemmän kuin toisesta? Mistä hyödykkeiden arvot muodostuvat?

Mitä on hyöty ja miten hyödykkeet saavat arvonsa?

Prakseologinen arvottaminen: hyöty on subjektiivista

Ihminen toimii poistaakseen epämukavuuttaan. Hän uskoo, että hänen asiasta saamansa hyöty pystyy parantamaan hänen hyvinvointiaan. Asiaan liitettyä painoarvoa siinä uskossa, että se voi poistaa epämukavuutta, voidaan kutsua hyödyksi (utility). Se mikä tekee yhden asian hyödyn toista suuremmaksi, voidaan määrittää ainoastaan toimivan ihmisen toiminnalla ja siten loogisesti kaikki viittaukset hyötyyn suhteessa toimintaan tulee viitata ihmisen subjektiiviseen arvostukseen. 

Reaalimaailmassa esineillä on objektiivinen ja mitattava käyttöarvo. Eräät kutsuvat tätä hyödyksi. Mutta tämä ei ole se sama hyöty, jonka pohjalta ihminen toimii. Ihminen toimii ainoastaan omasta näkemyksestään asian tuomasta käyttöarvosta hänelle. Kutsumme subjektiivista käyttöarvoa hyödyksi. 

Prakseologista hyötyä ei voida mitata yksilön näkökulmasta tai verrata ihmisten välillä. Hyötyä voidaan ainoastaan asettaa järjestykseen korkeammalle tai alemmaksi henkilön näkökulmasta. Jotta on mahdollista mitata jotain, tulee olla kiinteä ja objektiivinen mittayksikkö, johon muita yksiköitä voidaan verrata. Ihmisen arvostuksissa ei ole olemassa tällaista subjektiivista yksikköä. 

Laskeva rajahyöty: valitsemme aina seuraavan yksikön

Emme ole koskaan valintatilanteessa, jossa valintamme koskee kaikkia maailman timantteja ja kaikkea maailman vettä. Valitsemme ainoastaan seuraavan yksikön vettä ja timantteja välillä. Valintamme tapahtuu rajalla. Vertaamme ainoastaan timanttien rajahyötyä ja veden rajahyötyä, emme kaikkien timanttien hyötyä ja kaiken veden hyötyä. Rajahyöty tarkoittaa hyötyä tuotteen seuraavan lisäyksikön nauttimisesta. 

Toiminta pitää sisällään keinojen rajallisuuden. Siksi joudumme olemaan säästeliäitä keinoissamme saavuttaaksemme päämäärämme. Loogisesti niukat keinomme tulee kohdentaa palvelemaan kaikkein eniten haluttuja tavoitteita. Seuraavat keinot palvelevat toiseksi tärkeimpiä tavoitteita ja niin edelleen. Tämä tarkoittaa, että jokainen tasalaatuisen hyödykkeen lisäyksikkö edistää vähäisemmin haluttua tavoitetta ja siten tarjoaa meille vähäisemmän rajahyödyn. Tämä tunnetaan laskevan rajahyödyn lakina. 

Hinnat eivät määräydy kysynnästä ja tarjonnasta vaan ihmisten valinnoista

Laskevan rajahyödyn laki mahdollistaa ymmärryksen, että hyödykkeen hinnat eivät määräydy mekaanisesti kysynnän ja tarjonnan kautta, vaan tavoitteisiin pyrkivien valintoja tekevien ihmisten toimesta. 

Miten opiskella kauppatieteitä?

Opiskeluaikoina tuli paljon mietittyä, mitä kauppatieteiden pääaineita ja kursseja kannattaisi valita. Kirjoitin tästä aiheesta aikanaan tähän blogiinikin juuri valmistuttuani. Nyt kun tarkastelen asiaa työelämän, ja erityisesti rahoitus/pääomasijoitusalan näkökulmasta, tekisin valintani seuraavalla tavalla, jos aloittaisin opintoni nyt. Listaus on toki yksisilmäinen, eikä varmastikaan kokototuus, mutta jos haluaa pääomasijoitusalalle niin uskon, että tällainen opiskelupolku voisi olla sopiva, tai ainakin sitä reilun viiden vuoden toimialakokemuksella suosittelen: 

Kannattaa opiskella kauppatieteitä!

Urapolku pääomasijoittajaksi

1. Kansantaloustiede: Ensimmäisen vuoden tai kaksi lukisin pääasiassa kansantaloustiedettä, jotta oppisin ymmärtämään, miten markkinatalous toimii. Mitä on markkinat, kysyntä ja tarjonta, mikä on kansantalous, miten talouden yleiset lait toimivat. Sekä makrotaloutta että mikrotaloutta. Tämä olisi opastus taloudelliseen ajatteluun. Lukisin vähintään perus- ja aineopinnot, mielellään enemmänkin. 
2. Laskentatoimi ja rahoitus: Toisena ja kolmantena vuotena lukisin laskentatoimea ja rahoitusta, jotta oppisin ymmärtämään, miten yritykset ja pääoma toimivat. "Accounting is the language of business" totesi Warren Buffet osuvasti, joten on oleellista osata oppia ymmärtämään ja puhumaan bisneksen kieltä. On ymmärrettävä yrityksen sisäinen laskentatoimi (kustannuslaskenta, budjetointi, investointilaskenta, toimintolaskenta jne) sekä tunnettava hyvin tilinpäätöksen sisältö eli mistä mikäkin rivi tuloslaskelmassa ja taseessa muodostuvat ja kyettävä analysoimaan yrityksen taloudellista tilaa (kassavirta, arvonmääritykset jne). Tämän yrityskohtaisen tarkastelun lisäksi on tärkeää ymmärtää rahoitusta ja pääomamarkkinoita ja kyetä kytkemään yrityksen talous tähän kokonaisuuteen. Laskentatoimen valitsisin pääaineekseni ja tekisin siitä tässä vaiheessa kandidaatin tutkinnon. Tällä pohjalla pystyy mielestäni hyvin aloittamaan oman alan työtehtävät ja käytännön oppimisen, esimerkiksi taloushallinnon tehtävissä tai nuorena analyytikkona, jotta oppii käytännössä, miten asiat toimivat ja saa rutiinia. Niin ja ennen kaikkea oppii käyttämään Exceliä. 
3. Strategia: Kolmantena ja neljäntenä vuotena lukisin strategiaa, jotta oppisin ymmärtämään, miten yritykset kilpailevat markkinataloudessa. Lukisin strategiakirjallisuuden klassikoita, kuten Porteria ja kumppaneita, koska heidän mallinsa auttavat ymmärtämään markkinoiden ja toimialojen logiikoita. Strategian opiskeleminen on mielestäni hyödyllisempää vasta opintojen myöhemmässä vaiheessa, koska silloin asiat avautuvat eri tavalla. On ihan älytöntä päntätä ulkoa strategiakirjojen tiettyjä listoja tenttejä varten, kun oleellista on kyky ajatella strategisesti. Ainakin itselläni sekä kiinnostus strategiaan että kyky ymmärtää sitä kehittyi vasta kun oli kunnon kosketusta käytännön työelämään, jolloin pystyi tarkastelemaan strategiaa elävissä tilanteissa. Maisterin opintoni tekisin joko laskentatoimesta/rahoituksesta tai strategiasta työelämän ohessa. 
4. Johtaminen: Työelämässä tyypillisesti ensin toimitaan asiantuntijatehtävissä ilman varsinaista vastuuta eli avustetaan päätöksentekijöitä. Toisessa vaiheessa toimitaan asioiden johtajana eli saadaan vastuuta asiakokonaisuuksista ilman henkilökohtaisia alaisia. Kolmannessa vaiheessa toimitaan ihmisten johtajana, jolloin mukaan tulee vastuu alaisten ja koko tiimin johtamisesta. Vaadittavat osaamiset muuttuvat myös vastaavalla tavalla. Alussa tarvitaan kapeaa asiaosaamista eli tietyn, pienen osa-alueen ymmärrystä, sen jälkeen laajemman asiakokonaisuuden ymmärrystä ja kolmannessa vaiheessa kykyä saavuttaa tuloksia ihmisten kanssa ja kautta. Opiskeluaikana en lukisi ihmisten johtamista, ellen sitten haluaisi erikoistua siihen osa-alueeseen, koska taas kerran näiden asioiden opiskelu ilman relevanttia kosketuspintaa käytäntöön ei anna oikeaa mahdollisuutta ymmärtää asioita. Jättäisin siis tämän osa-alueen opiskelun työelämään ja siihen aikaan, kun vastuu ihmisten johtamisesta voi tulla lähiaikoina ajankohtaiseksi. Johtamiskursseista on olemassa hyvä tarjonta, joten uskon että tämän osa-alueen oppii paremmin yrityksille suunnattujen kurssien ja koulutusten kautta kuin kauppakorkeakoulussa opiskelemalla. Ja tässä asiassa ennen kaikkea käytäntö opettaa. Opiskelisin siis työelämässä ollessani johtamista, jotta oppisin ymmärtämään, miten ihmiset käyttäytyvät ja miten heitä johdetaan.
5. Markkinointi: Tämän osalta mielipiteet jakaantuvat varmasti kaikkein eniten. Milloin pitäisi lukea markkinointia ja oppia ymmärtämään, miten yritys saa asiakkaita ja myyntiä markkinoilla? On varmaankin kaksi ääripäätä. Toisaalta voi sanoa, että kauppatiedettä lukevan olisi heti alusta alkaen ymmärrettävä asiakasta, myyntiä ja markkinointia, koska ilman tätä muu on turhaa. Toisaalta itse näen vaihtoehtona kehityspolun, jossa edetään asiaosaamisesta asiakasrajapintaan. Ehkä näkökulmani perustuu etenkin pääomamarkkinoiden perspektiiviin, jossa yritystoimintaa lähestytään pääomamarkkinoiden näkökulmasta eikä tehdä varsinaista toimialavalintaa ja siten erikoistuta tiettyyn segmenttiin ja asiakkuuksiin. Joka tapauksessa yrityksen johto on aina ensisijaisesti vastuussa myynnistä ja asiakkuuksista, joten markkinoinnin ymmärtäminen nousee keskeiseksi. Kotlerista ja muista klassikoista oleellista on hallita tiettyjä työkaluja ja toimintamalleja omassa ajattelupakissaan, ei niinkään muistaa ulkoa tenttiin vaadittavia listoja. 

Muut osakokonaisuudet

Näiden suurten kokonaisuuksien lisäksi yliopistoista löytyy kauppatieteiden alta joukko erilaisia pääainevaihtoehtoja. Liian moni niistä on mielestäni kuitenkin liian kapea-alaisia ja sinällään ohjaa, ja myös rajaa, tulevia työvaihtoehtoja. Jos lukee vakuutustiedettä, lienee luonnollista, että hakeutuu sen alan hommiin, joko sitten finanssitaloihin tai julkiselle sektorille. Yliopistoissa opetetaan pääaineena myös yrittäjyyttä, mitä en henkilökohtaisesti voi ymmärtää. Jos yrittäjyyttä pidetään tieteenä, silloin sitä yliopistossa opettamalla syntyy yrittäjyyden tutkijoita. Jos taas pyrkimyksenä on kouluttaa yrittäjiä, on yliopisto siihen mielestäni väärä foorumi. Mielummin korvaisin yrittäjyyden omistajuuden pääaineella, vaikka omistajuuskin on luonteeltaan enemmän taidetta kuin tiedettä. 

Muista pääaineista poimisin sopivia kurssipaketteja perusteiden ymmärtämiseksi. Vero-oikeudesta on hyvä osata perusteet, jotta tietää miten verotus toimii. Erityistuntemus on tarpeen lähinnä vain veroeksperteille, joilta voi ostaa palveluita. Juridiikasta on samoin hyvä tuntea perusteet, jotta ymmärtää yrityksen juridisen ympäristön, etenkin osakeyhtiölain, ja tuntee sopimusoikeuden päälinjat. Tositilanteita varten on olemassa juristit, jotka osaavat asiansa. 

Omana pääainekokonaisuutena muodostaisin hankintatoimen pääaineen, joka koostuisi osto-osaamisesta ja logistiikasta. On kumma, että myyntiä ja markkinointia opetetaan yleisesti, mutta harvemmassa opetetaan sen toista puolta eli ostamisen ja hankinnan teoriaa.

Oma polku

Oma lähtökohtani on aina ollut pyrkiä valmistautumaan tulevaan opiskelemalla siihen valmentavaa kirjallisuutta.  En lukenut opiskeluaikoina juurikaan strategiaa. Nyt jatko-opintojen myötä olen ihastunut aiheeseen perusteellisesti. Sitä olen lukenut viimeiset kolme vuotta runsaasti omistajuuden kirjallisuuden ohessa. 

Vasta viime aikoina olen alkanut poimimaan johtajuutta käsitteleviä kirjoja. Itsensä johtamista olen toki lukenut 15-vuotiaasta asti, mutta leadership-kirjat tuntuvat vasta nyt tarpeellisilta. Markkinointikirjoja olen lukenut vähän koko ajan, mutta tiedostan että sen osa-alueen vahvistaminen on edessä. Kotlerin Principles of Marketing kirjan-pohjalta mennään tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei loputtomiin. 

Kauppatieteiden ulkopuolelta filosofia ja yhteiskuntatieteet ovat aina olleet kiinnostavia, kenties jopa hyödyllisiä. Filosofia kehittää ajattelua, yhteiskuntatieteet ymmärtämään poliittista päätöksentekoa ja yhteiskunnan toimintaa. Psykologiaa ja erityisesti sosiaalipsykologiaa haluaisin joskus oppia, mutta toisaalta kaikkeen ei vain ole aikaa. Insinööriä minusta ei saisi milloinkaan. 

Ludwig von Mises: Human Action

Paras koskaan lukemani kirja. Ylivoimaisesti. Kirja, josta on vaikea - liki mahdoton - tehdä muistiinpanoja, koska sen voisi alleviivata kannesta kanteen. Kirja, joka on eniten muuttanut tai vahvistanut maailmankuvaani ja tapaani ajatella. Kirja, jota lukiessa pää huutaa riemusta, kun lähes jokaiselta sivulta löytyy aukikirjoitettuna asioita, jotka ovat odottaneet kohdalleen loksahtamista. Koko kirja loogisesti ja eettisesti perusteltua tekstiä, jonka voi todeta pätevän käytännössä. "Näinhän ne asiat menevät" tunne valtaa lukiessa. 

Ludwig von Mises: Human Action

Ludwig von Misesin pääteos Human Action on lukukokemus vailla vertaa. Liki 900 sivuinen järkäle on alusta loppuun asti toimiva kokonaisuus. Teos lähtee liikkeelle määrittelemällä teorian ihmisen käyttäytymisestä toimivien yksilöiden valintoihin perustuen. Tämä ihmisen toimintaa tutkiva teoria on nimeltään prakseologia. Prakseologia haastaa muissa tieteissä vallitsevan ihmiskäsityksen perustellusti ja loogisesti. Tämän jälkeen käydään läpi ihmisen arvoja, tarpeita sekä luonnolliseen ihmisten väliseen yhteistyöhön perustuvaa vaihdantaa. 

Käsitellään aikaa, ajan arvoa, epävarmuutta, päämääriä, ihmisten toimintaa yhteiskunnassa, työnjakoa, ideoiden merkitystä, vaihdantaa, arvonmääritystä taloudellisessa toiminnassa, taloustieteen teoriaa, markkinoiden toimintaa, yrittäjyyttä, voittoja ja tappioita, vapautta, kilpailua, hintojen muodostumista, rahan olemusta, rahaa vaihdon välineenä, ajan ja rahan suhdetta, koron muodostumista, luottoa, rahan määrää, suhdanteita, valtion roolia rahamarkkinoilla, työtä ja palkkoja, työttömyyttä, vuokraa, maan hyödyntämistä, maan hintaa, markkinoita tietolähteenä, vallan merkitystä, harmoniaa ja intressiristiriitoja, yksityistä omaisuutta, perimistä, sosialismin mahdottomuutta, valtioiden roolia markkinoilla, verotusta, tuotannonrajoituksia, palkkakattoja, ay-liikettä, valuuttoja ja luottoja, syndikaatioita ja korporaatioita, sodan taloutta, hyvinvointiyhteiskuntaa markkinataloudessa, interventioiden ongelmallisuutta, aiempien talousteorioiden virheitä, taloustieteen roolia oppimisessa ja koulutuksessa sekä taloustieteen roolia ihmisen olemassaolon suurten kysymysten ratkaisemisessa. Kuvastaa hieman kirjan kattavuutta. Kaikkiin näihin annetaan perusteltu näkemys, jonka kanssa on vaikea olla eri mieltä. Kirjaa voi hyvällä omallatunnolla tituleerata kapitalismin raamatuksi, niin syvällisen ja laajan pohjan se antaa ihmisen vapaille valinnoille ja markkinataloudelle. 

Normaaliin tapaan, en jaa tässä muistiinpanojani kirjasta sitaattipoimintoina, koska se olisi mahdotonta. Sen sijaan palaan kirjaan useasti myöhemmin ja se tulee olemaan väitöskirjani teoreettinen kulmakivi. Kirja on ladattavissa ilmaiseksi Mises Instituutista PDF-muotoisena ja osina täältä sekä ääneen luettuna täältä, mutta on selvää, että tämä kirja kuuluu kirjahyllyyn, vieläpä paraatipaikalle. Kirjasta löytyy myös Youtube-videoita eri osioista, jos haluaa alkuun ottaa maistiaisia ennen koko kirjan ahmimista. Kirjaan saa helposti kulumaan luku-urakkana vuoden, koska sitä ei voi, eikä kannata lukea väsyneenä tai kiireessä. Silti se on kaiken siihen käytetyn ajan arvoinen. Miksi lukea monia lyhyitä keskivertoteoksia, kun voi lukea yhden täydellisen kirjan kerralla samassa ajassa? 

Toivoisin, että Human Actionin ja muiden von Misesin teosten ympärille muodostuisi lukupiiri, jossa kirjan lukeneet vaihtaisivat ajatuksiaan ja kävisivät yhteiskunnallista keskustelua lukemansa pohjalta. Sellaiselle olisi tässä yhteiskunnassa tilausta, niin relevantteja ja ajankohtaisia von Misesin ajatukset ovat tänäkin päivänä. Jos joku ilmoittaa lukeneensa von Misesin Human Actionin, henkilön pisteet minun silmissä nousevat välittömästi, niin merkittävästä teoksesta on henkilökohtaisesti tässä kirjassa kyse. 

Ajattelun työkaluja

Henry Hazlitin Thinking as a Science kiinnitti huomiota ajatteluun. Hazlitin pääviesti oli, että a) ajattelemiseen pitää ottaa aikaa ja b) ajattelun pitää olla systemaattista ja tavoitteellista ongelmien ratkaisemista. Kolmas Hazlitin huomio oli, että omaa ajatteluaan voi - ja jopa pitää - kehittää. Ajatteluaan voi kehittää esimerkiksi opiskelemalla erilaisia malleja, joiden kautta eteen tulevia tilanteita voi tarkastella. Nämä mallit ovat ikään kuin ajattelijan työkalupakki, josta tilanteeseen sopiva työkalu kaivetaan helpottamaan ratkaisun löytymistä. 

The Decision Book - Fifty models for strategic thinking

Mallit helpottavat ajattelemista

Tällaisia työkaluja ajattelemisen ja päätöksenteon helpottamiseksi tarjoaa Mikael Krogeruksen ja Roman Tschäppelerin teos The Decision Book - Fifty models for strategic thinking. Kirja löytyy myös suomeksi nimeltä Pieni suuri päätösten kirja. Tykkään itse malleista ja kuvioista. On selvää, että kaikki mallit tekevät yksinkertaistuksia eivätkä kerro välttämättä koko totuutta, mutta nimenomaan lähestymistapana ne toimivat erinomaisesti. Kirja sisältää 50 kirjoittajien kokoamaa yleistä mallia mm. itsensä kehittämisestä, itsensä ymmärtämisestä, muiden ymmärtämisestä ja muiden kehittämisestä.

Kirja on kuin tehty lentokenttäkirjaksi. Itsekin poimin sen matkaan Heatrowlta ja luin ajatuksella läpi parin tunnin lennon aikana. Lyhyt, selkeä, tiivistetysti kirjoitettu kuvaus selkeillä kuvituksilla. Helppo oppia nopeasti mallin käyttötarkoitus ja johtava ajatus. Kirjaa on helppo suositella luettavaksi. Vaikka moni malli onkin entuudestaan tuttu, uskon jokaisen saavan kirjasta jotain ja kirjaan on myös aika ajoin hyvä palata.

Omia suosikkejani kirjassa olivat mm:

• Eisenhowerin ajanhallintamalli
• Omaa tulevaisuutta tarkasteleva risteysmalli (The Crossroads model)
• Ongelmatilanteita tarkasteleva The Swiss Cheese model
• Oppimista hahmottava The Double-loop learning model
• Pareto-sääntö 80/20
• Tiimin johtamista kuvaava The Drexler-Sibbet Team Performance model
• Tiimin jäseniä kehittävä The Hersey-Blanchard Model (Situational Leadership)

Kirjasta löytyy muita blogiarvioita mm. Kirjaveräjästä, Jenny Henrikssonilta ja Even Butterflies Think. 

Osaatko ajatella?

Koska olet viimeksi ajatellut? Siis oikeasti ajatellut eli ottanut aikaa ajattelulle tekemättä mitään muuta. Istunut, keskittynyt ja ajatellut. 

Me kuvittelemme ajattelevamme paljon, tekevämme oikein ajatustyötä, mutta todellisuudessa ajattelemme aivan liian vähän. Itse heräsin tähän todellisuuteen lukiessani Henry Hazlittin teosta Thinking as a Science. Luen ja kirjoitan paljon, mutta ajattelen liian usein vain pinnallisesti, en systemaattisesti ajan kanssa ja keskittyen. Liian usein ihminen tarttuu ensimmäiseen ajatukseen, eikä ratkaise ongelmia ajattelemalla systemaattisesti läpi vaihtoehtoja ja siten parantaen ratkaisujaan. Teemme ja touhuamme, mutta emme ajattele. 

Ajatteletko, oikeasti?

Mitä on ajattelu?

Mitä sitten on kyky ajatella? Se on kyky yhdistää asioita mielessä. Se on kykyä keskittyä. Se on järjestelmällistä ongelmien ratkaisemista mielen avulla. Mitä suurempi ja laajempi tieto- ja kokemuspohja, sitä suurempi "tietopankki" henkilöllä on ja sitä parempi on hänen kyky ratkaisujen löytämiseen monipuolisesti. Lopputuloksena on laajempi ratkaisuvalikoima. Asiaa voi kuvata siten, että tietopankki on ihmisen kovalevy. Toisilla on kovalevyllä tallennettuna enemmän tiedostoja kuin toisilla. Ajatteleminen on näiden tiedostojen hakemista kovalevyltä, tiedon prosessointia, ajatusten yhdistämistä ja uusien ajatusten eli ideoiden synnyttämistä.

Kannattaako lukeminen?

Lukeminen on hyödyllistä. "Lukeminen kannattaa aina" sanotaan. Lukeminen on toisten ajatuksiin tutustumista. Se on tietopankin täyttämistä tiedostoilla. Lukeminen saa usein ajattelemaan, mutta lukemisen vaarallisuus piilee siinä, että oma ajattelu lähtee liiaksi seuraamaan lainattuja ajatuspolkuja. Lukeminen voi lukittaa omaa ajattelua. Siispä tietyn tietotason jälkeen Hazlitt suosittelee lukemisen lopettamista tai ainakin rajoittamista ja saman ajan käyttämistä mielummin ajattelemiseen tai kirjoittamiseen. Hazlitt vaatii myös lukemisen suunnittelua ja varoittaa lukemisen vaaroista. Olet sitä mitä luet, joten huonojen kirjojen lukeminen on sekä ajanhukkaa että suuremmassa määrin saastuttaa omaa ajatteluasi. Mieti siis mitä luet. 

Kannattaako kirjoittaminen?

Kirjoittaminen on hyvä tapa prosessoida ajatuksia. Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi ja antaa niille muodon. Kirjoittaminen myös dokumentoi ajatukset, jolloin niihin on helpompi myöhemmin palata. Mutta kirjoittaminen myös rajoittaa. Se on usein hidasta ja kaavamaista. Kirjoittaessa joutuu keskittymään enemmän muotoiluun ja sanojen valintaan, mikä on pois lennokkaalta ajatuksenjuoksulta. Siispä toisinaan on kirjoittamisen sijasta hyvä vaikka puhua nauhurille. Puhua ajatukset auki. Antaa ajatusten tulla. Pölistä.

Lue Henry Hazlittin Thinkin As a Science ja ota aikaa ajattelulle!

Hazlittin kirja on täydellinen ajatustenherättäjä. Se muuttaa omaa tapaasi ajatella ja lukea. Se pakottaa ajattelemaan. Lue se niin ymmärrät! Kirjan voi ladata ilmaiseksi PDF-muodossa tai tilata täältä Mises Insituutin sivuilta.

Minulle tämä kirja oli toistaiseksi kaikkein inspiroivin lukukokemus eikä ideoiden pulppuamisesta meinannut tulla lukemisen aikana loppua. Kirjani sivut ovat täynnä lukiessa syntyneitä ajatuksia ja ratkaisuja moniin alitajuntaisiin ongelmiin. Otin myös kirjasta opiksi: aiemmin luin kaikki junamatkat, nykyisin käytän matkasta puolituntia tai tunnin pelkästään ajatteluun. Katson junan ikkunasta ulos, pidän muistivihkon esillä ja keskityn ajattelemaan ratkaisuja esille nousseisiin ongelmiin. Tämän seurauksena ratkaisuni ovat ainakin omasta mielestäni parantuneet. Usein lopputuloksena on toimintatapa, joka ei alkuun tullut mieleenikään. Toisinaan tämän prosessin jälkeen huomaa, kuinka ideat tai ratkaisut syntyvät yön aikana alitajunnassa ja aamulla asian voi kirjoittaa paperille ratkaistuna. Suosittelen kokeilemaan!

Poimintoja

• When I use the word thinking, I mean thinking with a purpose, with an end in view, thinking to solve a problem.
• I beg no one to get frightened. Science does not necessarily mean test tubes and telescopes. I mean science in its broadest sense; and in this sense it means nothing more than organized knowledge.
• For our purposes, all sciences may be divided into two kinds: positive and normative. A positive science investigates the nature of things as they are. It deals simply with matters of fact. Such a science is physics, chemistry, psychology. A normative science is one which studies things as they ought to be. As the name implies, it seeks to establish a norm or pattern which ought to be adhered to. It studies means of reaching desired ends. To this class belong such sciences as ethics, education, agriculture.
• I object to the term "art" to designate any set of organized rules for doing a thing, because "art" also means the actual doing of that thing. And this thing may be done, and often is done, in total ignorance of the rules governing it. A man may possess the art of swimming—he may be able to swim— without any previous instruction, without any knowledge of how he ought to hold his body, arms and legs; just as a dog may do the same thing.
• The science of thinking, then, if such a science there be, is normative. Its purpose is to find those methods which will help us to think constructively and correctly.
• Before considering methods of thinking, however, it would be well to ask ourselves what thinking is. As stated before, the term is loosely used to cover a wide range of mental processes. These processes we may roughly divide into memory, imagination and reasoning. By "thinking" I mean reasoning.
• Modern psychologists tell us that all reasoning begins in perplexity, hesitation, doubt. "The process of reasoning is one of problem solving. . . . The occasion for the reasoning is always a thwarted purpose.' It is essential we keep this in mind. It differs from the popular conception even more than may appear at first sight. If a ma/n were to know everything he could not think. Nothing would ever puzzle him, his purposes would never be thwarted, he would never experience perplexity or doubt, he would have no problems. If we are to conceive of God as an All-Knower, we cannot conceive of Him as a Thinking Being. Thinking is reserved for beings of finite intelligence.
• We cannot think on " general principles. " To try this is like attempting to chew laughing gas. To think at all requires a purpose, no matter how vague. The best thinking, however, requires a definite purpose, and the more definite this purpose the more definite will be our thinking. Therefore in taking up any special line of thought, we must first find just what our end or purpose is, and thus get clearly in mind what our problems are.
• Our first step, then, is to get our problem or problems clearly in mind, and to state them as definitely as possible. A problem properly stated is a problem partly solved.
• Our next move was to classify. This is essential not only to systematic reasoning but to thinking of any kind. Classification is the process of grouping objects according to common qualities. But as almost all objects differ in some qualities and almost all have some qualities in common, it follows that, contrary to common belief, there is no one classification absolutely essential to any group of objects.
• One method applicable to almost all problems is what we may call either the deductive or the a priori method. This method reaches a conclusion without observation or experiment. It consists in reasoning from previous experience or from established principles to particular facts.
• And now we come to a whole host of effective methods, all of which may be classed as comparative. The comparative method is as old as thought itself, but it is strange that even scientists did not begin to use it consciously and consistently until almost the present generation. Nowhere is it better illustrated than in modern psychology. Most of the so-called branches of psychology are merely different forms of the comparative method of treatment " Abnormal psychology" is merely a comparison of abnormal mental types with normal mental types for the light they throw on each other. And none of these methods is of any value except in so far as it makes use of comparison.
• Often consciously used in the consideration of problems is the so-called historical method. This method, as its name implies, consists in obtaining knowledge of a thing by considering its past record. The word history is popularly used in so narrow a sense, however, being restricted only to the history of nations, and often merely to the political history of nations, that we can avoid confusion by calling this method the evolutionary. In the final analysis the method is comparative, for it really consists in comparing a thing at one period of development with itself at another period.
• Nowhere is the evolutionary method more strikingly seen than in biology. Since Darwin's great theory was promulgated the science has gone forward by leaps and bounds. We have derived untold benefit from a comparison of man and animals in the light of this hypothesis; even study of the development of individual man has been aided. The discovery of the fact of evolution constituted an incalculable advance, but the method for study which it furnished was of even greater importance.
• We are often exhorted to "observe." Presumably we are to do this '' on general principles. " Such advice is about as foolish as asking us to think on general principles. The absurdity is obvious. If we started out merely to observe, with no definite purpose in mind, we could keep it up forever. And get nowhere. Nine out of every ten observations would never be put to use. We would be sinfully wasting our time. To observe most profitably, just as to think most profitably, we must have a definite purpose. This purpose must be to test the truth of a supposition.
• The suggestions or suppositions are tested by observation, memory, experiment. Supposition and observation alternate.
• We are often aided in the solution of a problem by asking its opposite.
• The method of analogy likewise encourages suggestions. Analogy consists in noting certain likenesses between things, and assuming that they also possess other common qualities.
• Empirical observation. Empirical, at least for our present purposes, means merely that which comes within experience. But the term is generally opposed to scientific. This, however, is not what I mean to imply by the term empirical observation. I mean rather thinking on the basis merely of facts which occur in the natural course of events, which have not been systematically produced by ourselves or others for the purpose of solving a problem. Logicians usually call this method simply observation, and oppose it to experiment. But I object to calling this simply observation because experiment itself is really observation, only in one case we observe merely events which happen to occur, and in the other we observe the results of events which we have made occur. The true way of distinguishing these two methods would be to call one empirical observation, and the other experimental observation. This empirical method—if indeed I am justified in calling it a method—is the most common in all thinking.
• Empirical observation is used where experiment is impossible—often, unfortunately, where experiment is merely inconvenient. But valuable as empirical observation is, and often as we must use it, it should never be employed when we can experiment. When the empirical method is rightly used allowance always has to be made for certain irrelevant factors. But "making allowances" is always sheer guess work. The experimental method consists not in making allowances for certain factors,but in eliminating those factors.
• To make the experiment of any use we should first take two groups of pupils—the 
  larger the better. For it is obvious that if we take a great number of pupils and place them 
  in two groups the differences between the individuals will tend to offset one another.
• The experimental method has been well summed up by Thomson and Tait in their Nat
  ural Philosophy: "In all cases when a particular agent or  cause is to be studied, experiments should be arranged in such a way as to lead if possible to results depending on it alone; or, if this can- not be done, they should be arranged so as to increase the effects due to the cause to be studied till these so far exceed the unavoidable concomitants, that the latter may be considered as only disturbing, not essentially modifying the effects of the principal agent.''
• Every problem should be dealt with as many methods as possible. 
• 
  
  
  

  John Stuart Mill, in an essay on Jeremy Bentham, pointed out that the secret of the lat
  ter's strength and originality of thought lay in his method, which "may be shortly described as the method of detail; of treating wholes by separating them into their parts, abstractions by resolving them into things,—classes and generalities by distinguishing them into the individuals of which they are made up; and breaking every question into pieces before attempting to solve it."
• 
  
  
  

  Knowledge furnishes problems, and the discovery of problems itself constitutes an intellectual advance.
• 
  
  
  
  
  
  
  

  Method is essential to good thinking. 
• 
  
  
  
  
  
  
  

  The two most prominent errors made in classifying are (1) not making classifications mutually exclusive, (2) not making them cover all the objects or phenomena supposed to be classified.
• 
  
  
  
  Consider the classification of constructive methods into comparison,  observation, and experiment. It is apparent that these methods overlap. We cannot compare without observing, much of our observation involves comparison, when we experiment we 
  must of course observe the results obtained, and the results are usually always compared. All three methods could be classed under observation.
• We cannot overlook the excellent counsel of Blaise Pascal. He urges that we not only define our terms, but that whenever we use them we mentally substitute the defini
  tion.
• The quickest way to detect error in analogy is to carry it out as far as it will go—and fur
  ther. Every analogy will break down somewhere. Any analogy if carried out far enough becomes absurd.
• And in thinking, when we leave one method and take up another, we should try to forget entirely the first conclusion and begin on the problem as if we had never taken it up before. After we have taken up all the applicable methods, then, and then only, should we begin to compare conclusions.
• If the deductive method is to be checked up by experiment, and the results of the experiment are always to be taken, why not experiment first, and omit theory altogether? Leaving aside the fact that theory is the best guide for experiment—that were it not for theory and the problems and hypotheses that come out of it, we would not know the points we wanted to verify, and hence would experiment aimlessly—a more serious objection is that experiment is seldom if ever perfect, for it nearly always involves some unverified assumption. 
• Experiment and deduction are not the only methods which can be checked up against each other. We can do likewise with the comparative and the experimental, the historical and the theoretical—in fact, all viewpoints applicable to any one problem.
• What is essential is that all suggestions be tested out, either by memory, observation or experiment, in all their implications, and that the tendency be resisted to accept the first solution that suggests itself.
• Thomas A. Edison says he always rejects an easy solution of any problem and looks for something difficult. But the inventor has one great advantage over any other kind of thinker. He can test his conclusion in a tangible way. If his device works, his thinking was right; if his device doesn't work, his thinking was wrong. But the philosopher, the scientist, the social reformer, has no such satisfactory test. His only satisfaction is the feeling that his results harmonize with all his experience.
• The science can receive justice only in a book devoted entirely to it.
• What is the hardest task in the world? To think. —EMERSON.
• Few people will admit specific faults in themselves of any kind, especially if these happen to be intellectual.
• Any train of thought is made possible by previous connections of ideas in our minds. 
• No thought can enter our minds unless it is associated in some way with the previous thought. Psychologists have traditionally classified associations into four kinds: association by succession, by contiguity, by similarity and by contrast.
• Any attempt to show why the mind acts in this way, any explanation of the way in which the different kinds of association are made possible, would bring us into physiological psychology, would involve a study of the brain and the nervous system. For our purposes it is sufficient to keep in mind that such associations do take place. Without them no idea can occur. Without them thought is impossible.
• But when we are thinking with a purpose, in a word, when we are reasoning, we reject all associations which have no bearing on our purpose, and select only those which serve it.
• Concentration does not, as popularly supposed, mean keeping the mind fastened on one object or idea or in one place. It consists in having a problem or purpose constantly before one. It means keeping our thought moving toward one desired end. Concentration is often regarded as intense or focused attention. But the fact is that all attention is focused attention. Psychologists are fairly well agreed that we can attend to only one thing at a time. Mind wandering, and so called distributed attention, is really attention directed first to one thing, then to another, then to another; or first to one thing, then to another, and then back again to the original object, resting but a few moments on each idea.
• Concentration may best be denned as prolonged or sustained attention. It means keeping the mind on one subject or problem for a relatively long period, or at least continually reverting to some problem whenever one's thoughts momentarily leave it.
• But if most men were so convinced that concentration is such an unquestionable virtue, they would practice it a little more. At least they would make greater efforts to practice it than they do at present. The truth is that concentration, per se, is of little value. The value of concentration depends almost entirely on the subject concentrated on.
• But if you immediately abandoned every problem you started to think of, whenever you came across one which you imagined was just as important, you would probably never really solve any big question.
• Our attention is guided by interest. If a man merely allows his thoughts to flow at random, thinking only of those things which spontaneously arouse his interest, he may or may not attend to things worth thinking about. All will depend upon the path in which his natural interests run.
• The brain has no hidden mechanism by which it can separate the true from the false. To be sure, if we use no effort the most usual and strongest associations will be more likely to assert themselves, and it may be that often these will have more warrant than unusual and weaker associations. Outside of this, there is no superiority.
• As an experiment, then, the next time you come across a puzzle which you fail to solve at first tilt, write down all the unsatisfactory solutions suggested, and all the questions, difficulties and objections met with. You may leave this for a few weeks. When you return to it a few of the difficulties will look less formidable, and some of the questions will have practically answered themselves.
• It has been frequently said that many of the world's greatest inventions were due to accident. In a sense this is true. But the accident was prepared for by previous hard thinking. It would never have occurred had not this thinking taken place. It is said that the idea of gravitation came to Newton because an apple fell on his head. Perhaps. But apples had been falling ever since there were apple trees…
• Our subject is prejudice. Our object is to free ourselves as much as possible from our own prejudices…. Prejudice is often confused with intolerance. They are not the same. … The fact that a man is unprejudiced does not make his opinion right. And the fact that a man is prejudiced does not necessarily make his opinion wrong; though it must be admitted that if it is right it will be so only by accident.
• We desire an opinion to be right because we would be personally benefited if it were. Another reason why we desire an opinion to be right is because we already happen to hold it. ...To reverse an opinion is to confess that we were previously wrong. 
• The hypothesis maker has a specific form of fear of inconsistency.... The desire to prove hypothesis correct, simply because it is our hypothesis, or because it is a fascinating hypothesis. 
• An opinion is a habit of thought. 
• It is well known that the opinions of a man over forty are pretty well set. 
• We agree with others, we adopt the same opinions of the people around us, because we fear to disagree. ... Just as with fashions in clothes there are people who strive to imitate others, so there are people who devote themselves entirely to being "different."
• If you make originality and radicalness your aim, you will attain neither truth nor originality. But if you make truth your aim you will very likely get truth, and originality will come of itself.
• The distinguishing mark of the great thinkers of the ages was their comparative freedom from the prejudices of their time and community. In order to avoid these prejudices one must be constantly and uncompromisingly sounding his own opinions. Eternal vigilance is the price of an open mind.
• We think in order to have opinions. We have opinions in order to guide action; in order to act upon should occasion require.
• The doubtful attitude should be maintained only so long as you are actively searching for evidence bearing on a question. Maintained at any other time or used in any other way it means merely uncertainty, indefiniteness, vagueness, and leads nowhere.
• Next to being right in this world, the best of all things is to be clearly and definitely wrong, because you will come out somewhere. If you go buzzing about between right and wrong, vibrating and fluctuating, you come out nowhere; but if you are absolutely and thoroughly and persistently wrong, you must, some of these days, have the extreme good fortune of knocking your head against a fact, and that sets you all straight again
• Any decision would be better than no decision. 
• A good book should be read over and over again; and the art of reading is the art of skipping.
• Many learned men have read themselves into dreamy stupidity; men who know what everybody else thought, but who never have any thoughts of their own.
• Learning to think by reading is like learning to draw by tracing. … No man will ever become a great thinker by reading. It can never become a substitute for thought. At best, as John Locke says, "Reading furnishes the mind only with materials of knowledge, it is thinking makes what we read ours.
• The safest way to have no thoughts of one's own is to take up a book every moment one has nothing else to do. ...A man should read only when his thoughts stagnate at their source, which will happen often enough even with the best of minds. On the other hand, to take up a book for the purpose of scaring away one's own original thoughts is a sin against the Holy Spirit. It is like running away from Nature to look at a museum of dried plants, or gaze at a landscape in copperplate.
• A science is nothing more than the organized solution of a number of related problems.
• In mathematics, to understand is to agree.
• Every large subject has gathered about it a vast literature, more than one man can ever hope to cover completely. This literature may be said to consist wholly of two things: information as to facts, and opinions on those facts.
• The wording is never the thought. Strictly speaking, "thought" is something which can exist only in the mind. It can never be transferred to paper. ...The fact is that words, though they are not thought, are the associates of thought. 
• The more knowledge a man has the more problems he will have. 
• The best practice for boxing is boxing. The best practice for solving important questions is solving important questions. 
• We should plan our reading. If you cannot keep a list of books you intend to read, at least keep a list of books you have read. We should plan not only with regard to topics and subjects, but with regard to authors. Whether consciously or not, we tend to imitate the authors we read. This emphasizes the importance of reading the best books, and only the best books. Books are like your nutrition. 
• To quote Arnold Bennett: "Unless and until a man has formed a scheme of knowledge, be it but a mere skeleton, his reading must necessarily be unphilosophical. He must have attained to some notion of the interrelations of the various branches of knowledge before he can properly comprehend the branch of knowledge in which he specializes."
• Lay out some definite end, some big objective, to be attained; and before reading a book we should ask how that helps us to attain it.
• To think and act differently, merely for the sake of being different, is unprofitable and dangerous, all questions of ethics aside.
• To now is one thing; to do another. We do not act according to knowledge; we act according to habit. Knowledge used does not need to be remembered; practice forms habits and habits make memory unnecessary. The rule is nothing: the application is everything.