Prakseologia ja aika

Ajan käsitteen ymmärtäminen on ratkaisevan tärkeä toiminnan yleisten sääntöjen ymmärtämiselle. Aika erottelee prakseologisen tieteen muista koulukunnista, jotka käsittelevät ihmisen toimintaa. Ilman aikaa toiminnan käsittely olisi vastaavaa matematiikan kanssa. Se tarkoittaisi, että prakseologisen tieteen kaikki suhteet ja vaikutukset esiintyisivät yhtä aikaa.

Toiminnassa ajalla on ratkaiseva merkitys siinä, että yhden asian tulee seurata toista ja ne tulee ymmärtää syy-seuraussuhteen kautta eli muutoksena. Muutoksen käsite edellyttää ajan käsitettä. 

Toiminnasta puhuttaessa on kolme aikakategoriaa: 

1. Menneisyys: Aika ennen tekoa (the past)
2. Nykyisyys: Toimintaan kuluva aika (the present)
3. Tulevaisuus: Aikaa toiminnan jälkeen (the future). 

Toiminta mahdollistaa ihmiselle ajan tajun. Hän voi ajatella, kuinka asiat olivat ja kuinka hän haluaa niiden olevan. Toiminta kohdistuu aina tulevaisuuteen. Se on pyrkimystä poistaa epämukavuutta, joka jatkuisi,  jos ihminen ei toimisi. 

Ajantajumme on aina riippuavinen toiminnoistamme. Se saa meidän ajantajumme eroamaan koneiden mittaamasta ajasta. Toiminta tapahtuu aina nykyhetkessä ja nykyisyys toiminnan näkökulmasta on hyvin erilainen verrattuna siihen mihin viittaamme atomien ja planeettojen liikkeenä. Aika, jonka mittaamme kelloilla on aina menneisyyttä. Aika, jonka mittaamme toiminnan kautta pitää sisällään epämukavuutemme tunnistamisen (identifying), suunnittelu (planning) epämukavuuden poistamiseksi ja jonkin tekemisen (acting) sen poistamiseksi. 

Aika on myös meille niukkaa. Toiminnan hetkestä lähtien joudumme olemaan säästeliäitä samoin kuin joudumme olemaan säästeliäitä muiden niukkojen resurssien kanssa. Aika eroaa muista fyysisistä tuotteista ja palveluista, joiden kanssa olemme säästeliäitä, sillä sitä ei voi koskaan olla ylenpaattisesti suhteessa toimintaan. Vaikka voisit saada mitä tahansa haluamaasi ilman työntekoa, joutuisit silti suunnittelemaan, mitä haluat kuluttaa ensin, koska on olemassa tyytyväisyyden asteita, jotka eivät ole sovitettavissa keskenään. 

Tyytyväisyyden tasojen yhteensovittamattomuuden takia yksilön teot eivät voi tapahtua samalla hetkellä. Ne voivat tapahtua sarjassa tai yhdellä teolla voi olla monta tarkoitusta, mutta kahden teon välillä yhden täytyy aina seurata toista. Siten ei myöskään ole sopivaa viitata tekoon, joka tyydyttää useita tarpeita useiden tekojen yhteensattumana. 

Tosiasia, että yksilö ei voi suorittaa kahta tekoa samaan aikaan pitää sisällään loogisen edellytyksen, että teot ovat toisiinsa nähden itsenäisiä suhteessa niiden arvoasteikkoon. 

Action occurs in the present.

With action there is a real and extended present.

Time is always scarce with reference to action.

Two actions cannot happen at the same time. 

Prakseologia ja arvoasteikko

Arvoa ei ole itsessään olemassa. Sitä ei ole "asioissa tai esineissä". Arvo on meissä ja se ilmenee tavassa, jolla reagoimme ympäristömme olosuhteisiin.

Ihminen voi sanoa arvostavansa yhtä asiaa toista enemmän päivästä toiseen, mutta näitä puheita ei voi mitenkään loogisesti arvioida. Vain toiminnalla on merkitystä eli kun ihminen valitsee ja preferoi. Ihminen tyydyttää kaikkein tärkeimmät tarpeensa ja jättää vähemmän tärkeät tyydyttämättä. 

Tosiasia, että toiminta on valinta, merkitsee että arvostus tapahtuu toiminnassa ja siten on mahdollista muodostaa toimijan arvoista viitteellinen arvoasteikko. Jokainen teko on linjassa ihmisen arvoasteikon kanssa, koska asteikko on ainoastaan työväline ihmisen toiminnan loogiselle tulkinnalle. 

Ei ole mitään keinoa määrittää tietoisen toimijan arvostuksia ilman toimintaa. Toiminta mahdollistaa määrityksen siitä, mitä henkilö pitää tärkeämpänä, sen mitä hän arvostaa. 

Prakseologia päämääristä ja keinoista

Kuten aikaisemmilla prakseologiaa käsittelevillä kirjoituksilla (osa 1, osa 2) on käynyt ilmi, ihmisen toiminta on tarkoituksellista käytöstä. Mitä sitten on tarkoituksellinen toiminta ja mitä tarkoittavat tavoitteet ja keinot?

Tarkoituksellinen toiminta on ihmisen tietoista pyrkimystä päästä keinojen avulla tavoitteisiin. Kun ihminen toimii, hänen pyrkimiään tuloksia voidaan kutsua hänen tavoitteiksi tai päämääriksi (end, goal tai aim). Ihminen toimii aina poistaakseen epämukavuutta ja tavoite on aina haluttu tila ilman tätä epämukavuutta. 

Ihminen joutuu käyttämään keinoja halutun päämäärän saavuttamiseksi. Asiasta tulee keino, kun ihminen ajattelee hyödyntävänsä sitä jonkin tavoitteen saavuttamiseksi ja ihmisen toiminta käyttää sitä tähän tarkoitukseen. 

On tärkeää huomata, että sekä tavoitteet että keinot eivät ilmene fyysisessä maailmassa ilman ihmistä. Maailmassa ei ole keinoja, on vain asioita, ja ihminen antaa niille merkityksen. Kun prakseologiassa mainitaan keinot ja päämäärät, sillä viitataan tarkoitukselliseen merkitykseen, jonka ihminen antaa ympäristölleen. Jos hänellä on päämäärä saavutettavanaan, se on seurausta hänen mielensä havaitsemasta epämukavuudesta, mutta tätä eivät muut voi välttämättä empiirisesti havainnoida. Tavoite alkaa sisäisestä ajatuksesta ja muuttuu todeliseksi päämääräksi, kun saavuttamiseksi ryhdytään toimimaan. 

Prakseologia hyödyntää subjektiivisia merkityksiä, jotka ihminen antaa asioille, ja analysoi niitä rakentaakseen tieteen, joka voi johtaa tietämystä ja tietoa loogisesti väistämättömistä toiminnan säännöistä. Se ei kerro, kuinka ihmisen tulee toimia, vaan mitä tapahtuu, jos ihminen toimii. Prakseologia on ihmisten, heidän merkityksiensä ja heidän toimintansa tiede.  

Prakseologia ja ihmisen tavoitteellinen toiminta

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tässä blogissa prakseologiasta, koska se on tutkimukseni tieteenfilosofinen ja metodologinen ydin. Oheisella videolla Praxgirl kertoo yksinkertaisesti, mitä tarkoitetaan ihmisen tavoitteellisella toiminnalla ja mitä prakseologia tutkii. 

On tärkeää ymmärtää, että tavoitteellinen toiminta tarkoittaa ihmisen tiedostamaa toimintaa. Tämän tiedostetun toiminnan ulkopuolelle rajautuu tiedostamaton toiminta, kuten reaktiot jonkun lyödessä sinua vasaralla polveen. 

Toinen keskeinen ymmärrettävä asia on se, että myös toimimattomuus on toimintaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen valinta olla tekemättä mitään on myös osa hänen tavoitteellista toimintaansa. Silloin hän suosii toimimattomuutta muihin toimintoihin nähden. Tavoitteellinen toiminta ei siis ole vain aktiivista vaan myös passiivisia valintoja. 

Toiminnan edellytykset

Tällä toisella videolla Praxgirl käy läpi toiminnan edellytyksiä. Ihminen toimii kun hän haluaa poistaa epäkohtia elämässään. Epäkohtia poistamalla ihminen pyrkii itse määrittelemäänsä onnellisuuteen. Prakseologia ei tutki sitä, onko tämä onnellisuus oikea vai väärä, eikä sitä onko ihminen onnellinen vaan ainostaan ihmisen tavoitteellista toimintaa epätyydyttävien tilojen poistamiseksi. 

Ihmisen toiminnalla on kolme edellytystä:

1. Epätyydyttävä tila
2. Näkymä olotilasta ilman tätä epäkohtaa
3. Näkemys, että tämä muutos voidaan saavuttaa toimimalla

Jos yksikin näistä edellytyksistä poistetaan, loogisesti rikotaan tarkoituksellisen toiminnan käsite. Jos siis poistetaan epätyydyttävä tila, tullaan poistaneeksi insentiivi eli tarkoitus ihmisen toiminnalle. Jos taas poistetaan näkymä olotilasta ilman epäkohtaa tai näkemys siitä, että muutos voidaan saada aikaan toiminnalla, jää jäljelle epätoivossa elävä ihminen, joka ei näe tilanteessansa ulospääsyä. 

Rationaalinen toiminta

Kolmannella videolla Praxgirl osoittaa, miksi termit rationaalinen ja irrationaalinen ovat tarpeettomia ja merkityksettömiä suhteessa ihmisen subjektiivisiin tavoitteisiin. Toiminta on aina väistämättä rationaalista, koska toimiva ihminen pyrkii aina toiminnallaan tyydyttämään jonkin tarpeensa. 

Prakseologia pitää toimivan ihmisen arvoja annettuina eikä analysoi niitä. Se soveltaa vain yhtä normia ja se on, soveltuuko käytetyt keinot pyrittyjen tavoitteiden saavuttamiseksi. Siksi prakseologia on arvovapaata. Kukaan ulkopuolinen ei voi leimata henkilön toimintaa irrationaaliseksi, jos henkilö on pyrkinyt toiminnallaan saavuttamaan tavoitteensa. Ihminen voi epäonnistua tavoitteensa saavuttamisessa, mutta silti hänen toimintansa on aina rationaalista. 

Usko joulupukkiin

Rakennustyömaa-, teollisuuslaitos- ja yritysvierailut ovat aina mahtavia. Silloin pääsee kurkistamaan kunnolla firman konepellin alle. Toimivat prosessit ovat kuin taidetta, erittäin kaunista katseltavaa. Neuvotteluhuoneen ja numeroiden sijasta parhaan kuvan yhtiöstä saa kävelykierroksella. "Analyze by walking" on erinomainen keino tutustua yritykseen ja oppia ymmärtämään avainproseseja.

Tähän asti mieleenpainuvimmat vierailukokemukseni ovat olleet:

1. Olkiluodon ydinvoimala
2. Volvon autotehdas Ruotsissa
3. Sinebrychoffin panimo
4. Käsityökellopaja Sveitsissä
5. Nokian Renkaiden tuotantolaitos

Usko joulupukkiin

Jokin aika sitten tutustuin yritykseen, jonka liikevaihdosta 85% tulee joulumyynnistä. Kysyin yrityksen omistajalta, miten tällaista yhtiötä johdetaan ja millainen on yhtiön hallitustyöskentely. Vastaus oli täydellinen:

"Alkuvuonna lasketaan menneen joulun tulot.

Kevät odotetaan kesää.

Kesä otetaan aurinkoa.

Alkusyksystä päätetään, mitä jouluksi tehdään.

Syksy painetaan 200 lasissa.

Jouluna myydään kaikki mikä irtoaa.

Niin, ei siinä sen kummempaa ole, pitää vain aina uskoa joulupukkiin."

Hyvää Joulua!

Hyvä liiketoimintamalli

Millainen on sinun liiketoimintamallisi? Miten pystyt kuvaamaan sen? Entä miten esität sen ulkopuoliselle? Miten siitä voi kommunikoida? Monikymmensivuiset liiketoimintasuunnitelmat eivät ole enää tätä päivää. Ensinnäkin niiden kirjoittamiseen kuluu tolkuttomasti aikaa ja toiseksi kukaan ei niitä jaksa lukea. Valmistumisen jälkeen ne usein unohtuvatkin pöytälaatikkoon pölyttymään. 

Business Model Generation

Aikamme yksi kiinnostavimmista strategia-ajattelijoista Alexander Osterwalder julkaisi yhdessä Yves Pigneurin ja suuren kanssajoukon kanssa uudenlaisen, pelkistetyn ja hyvin visualisoidun alustan liiketoimintamallin kuvaamiseksi. Business Model Generation on julkaistu sekä kirjana että vapaasti ladattavana työkalupakettina. Lisää aiheesta löytyy myös Business Model Alchemist-blogista. 

Luin jokin aika sitten kyseisen kirjan ja ihastuin. Kyseessä on selkein ja viihdyttävin koskaan lukemani strategiakirja. Siinä keskitytään jokaisen liiketoimintamallin kannalta keskeisiin pohdittaviin asioihin ja osataan kuvata kiitettävästi eri osioiden väliset suhteet esimerkkien avulla. Todella viihdyttävää luettavaa! Suosittelen teosta ja mallia erityisesti aloitteleville yrittäjille sekä pk-sektorin konsulteille. Myös sijoittajalle se on oiva työkalu sijoituskohteensa liiketoimintamallin testaamiseen.

Syksyn mittaan olen huomannut, että mallia on alettu käyttämään sekä akateemisella puolella, konsulttien toimesta että myös yritysjohdossa viestimässä ja kiteyttämässä yrityksen strategiaa. Työkalu sopii erittäin hyvin alustaksi hallituksessa käsiteltävään strategiaan, koska tältä pohjalta hallituksen jäsenen pitäisi pystyä muodostamaan riittävän hyvä kuva kokonaisuudesta. Aika näyttää tuleeko tästä mallista Michael E. Porterin viiden voiman mallia vastaava klassikko vai onko kyseessä vain ohimenevä strategiatrendi. 

Cone Made

Toinen erittäin kiinnostava ja toimiva työkalu liiketoimintamallin kuvaamiseen ja strategiatyöhön on suomalaisen Cone Advisorin kehittelemä Cone Made-malli. Sen avulla johto pystyy selkeästi kiteyttämään yhtiön mission, vision ja strategiaelementit sekä linkittämään strategisesti tärkeiden hankkeiden johtamisen ja seurannan yhteen virtuaaliseen alustaan, jota vastuuhenkilöt, johtoryhmä ja hallitus voivat aktiivisesti seurata mistä tahansa. Erityisesti monialakonsernin johtamisessa tällainen järjestelmä on osoittanut etunsa. Malliin voi tutustua tarkemmin täältä. Mallin pääarkkitehti tohtori Jukka Ala-Mutka kirjoittaa aktiivisesti ja asiantuntevasti liiketoimintamallien innovaatioista, ketterästä strategiasta ja johtamisesta omassa blogissaan. Suosittelen seurattavaksi aihealueesta kiinnostuneille. 

Snowball - Warren Buffet And The Business of Life

Warren Buffetista ja hänen sijoitusopeistaan on kirjoitettu useampia kirjoja. Kuitenkin suurin osa näistä kirjoista on kirjoitettu ilman Buffetin myötävaikutusta. The Snowball - Warren Buffet and the business of life on Alice Schroederin kirjoittama elämänkerta Buffetista ja ilmeisesti ainoa, jonka tekemiseen Buffet itse on osallistunut. Kirja on 816 sivun järkäle, joka käy läpi Buffetin elämän syntymästä siihen pisteeseen, kun Buffet lahjoitti suuren osan omaisuudestaan Bill ja Melinda Gatesin säätiölle.

The Snowball: Warren Buffet and the business of life

Suurin osa lukijoista hakee oletettavasti kirjasta sijoitusvinkkejä ja sijoittajalegendan toiminnan ymmärtämistä. Tältä osin kirja on iso pettymys, eikä sitä voi sijoituskirjana suositella. Kirjassa keskitytään käymään läpi Buffetin henkilöhistoriaa, kuvataan laajasti perheen tarinaa sekä kerrotaan yksityiskohtaisesti yksittäisiä tapahtumia, kuten Salomonin pelastusoperaatiota, jossa Buffet oli keskiössä. Kirjan lukeminen kannattaa siis vain, jos on todellinen Buffet-fani.

Mikä tekee Buffetista mestarin?

Oliko Buffetin persoonassa sitten jotain poikkeavaa, mikä tekee hänestä maailman kautta aikain parhaan sijoittajan? Kirjan perusteella sanoisin, että ei varsinaisesti. Hän vain on kyennyt pitämään kiinni periaatteistaan, paneutunut asioihin syvällisemmin ja keskittynyt omaan intohimoonsa eli sijoittamiseen. Sen jälkeen kurinalaisuus ja aika ovat tehneet tehtävänsä, tässä tapauksessa hänen hyväkseen. 

Buffetin kasvatusopit

Jos tarkastelee Buffetin elämää sijoittamisen ulkopuolella, voi todeta miehen eläneen ja yhä elävän hyvin yksinkertaista elämää. Jo varhain lapsuudessa hän oppi oman työnteon merkityksen ja kulutti vähemmän kuin tienasi. Tämä saituudeksikin kutsuttu piirre paistaa läpi koko hänen elämänsä ja korostuu hyvin hänen suhtautumisessaan omiin lapsiinsa. Buffet nimittäin käytti rahaa kannustinjärjestelmänä omien lastensa kasvatuksessa: tyttären painon pudotuksesta seurasi rahallinen palkinto ja opiskeluaikoina lasten vuokra oli sidottu painoon. Sairasta sanoisi joku. Buffetin mielestä kuitenkin kaikki piti ansaita. Hän suhtautui lähtökohtaisesti kielteisesti perittyyn omaisuuteen ja ansaitsemattomiin etuihin eikä täten antanut mitään ilmaiseksi kenellekään, ei edes omille lapsilleen. Myöhemmin Buffetin lapset ovat toki saaneet osuutensa isänsä omaisuudesta omien säätiöiden muodossa, mutta suurimman osan omaisuudestaan Buffet on lahjoittanut pois. Suhteesta lapsiin yleisesti Buffet toteaa kirjassa loistavasti: "Anyone can be a father, but you have to be a daddy too"

Yksinkertainen elämä

Myös naisasioiden osalta Buffetin elämää voi pitää vähintäänkin erikoisena. Vaimonsa kanssa hän asui erillään, edustustilaisuuksissa hän kävi toisen naisen kanssa ja kodinhoitajana toimi vaimon suosittelema nainen, jonka kanssa Buffet meni naimisiin ensimmäisen vaimon menehdyttyä sairauteensa. Kirjan perusteella saa myös kuvan, että Buffet on ollut kotonaan kohtuullisen avuton ja passattu. Mies on elänyt Coca-Colalla ja hampurilaisilla koko ikänsä ja käyttänyt kaiken aikansa uutisten lukemiseen, jotta ymmärtäisi paremmin sijoittamista. Hänelle jopa toimitettiin aamun lehti yöllä suoraan painosta, jotta hän ehti lukemaan sen yöaikaan ennen muita ja oli täten muita aikaisemmin tietoinen asioista. 

Buffet ja hallitustyöskentely

Mitä yritysten johtamiseen ja omistamiseen tulee voi kirjan perusteella todeta, että Buffetin vahvuus on ollut oikeiden yhtiöiden valinnassa, ei niinkään hyvässä hallinnossa. Buffet on ollut mukana useampien yhtiöiden hallituksissa, mutta kirjan perusteella hänen lisäarvoansa hallitustyöskentelyssä ei voi arvioida merkittäväksi. Kriisien hetkellä asiat ovat kulminoituneet pääomistajaan eli Buffetiin ja hän on joutunut ratkomaan ongelmia ja laittamaan mainettaan peliin yhtiön puolesta, kuten Salomonin tapauksessa, mutta muutoin Buffetin linja on ollut selkeä: johto johtaa ja hän pysyy erossa yrityksen asioista. 

Poimintoja kirjasta

• Spend less than you make. 
• With his first loss Warren learned three lessons: One lesson was not to overly fixate on what he had paid for a stock. The second was not to rush unthinkingly to grab a small profit. And third was about investing other people's money. If he made a mistake, it might get somebody upset at him. So he didn't want to have responsibility for anyone else's money unless he was sure he could succeed. 
• Valuing is not the same as predicting.
• In the short run, the market is not a voting machine. In the long run, it's a weighting machine.
• There are only three ways the stock market could keep rising at ten percent or more a year. One was if interest rates fell and remained below historical levels. The second was if the share of economy that went to investors, as opposed to employees and government and other things, rose above its already historically high level. Or, the economy could start growing faster than normal. It's "wishful thinking" to use optimistic assumptions like these.
• Although innovation might lift the world out of poverty, people who invest in innovation historically have not been glad afterward. "There were two thousand auto companies: the most important invention, probably, of the first half of the twentieth century. It had an enormous impact on people's lives. If you had seen at that time of the first cars how this country would develop in connection with autos, you would have said, "This is the place I must be". But of the tho thousand companies, as of a few years ago, only three car companies survived. And, at one time or another, all three were selling for less than book value, which is the amount of money that had been but into the companies and left there. So autos had an enormous impact on America, but in the opposite direction on investors."
• "It's wonderful to promote new industries, because they are promotable. It's very hard to promote investment in a mundane product. It's much easier to promote an esoteric product, even particularly one with losses, because there's no quantitative guideline". 
• "Money could make me independent. Then I could do what I wanted to do with my life. And the biggest thing I wanted to do was work for myself. I didn't want other people directing me. The idea of doing what I wanted to do every day was important to me". 
• "Be fearful when others are greedy, and greedy when others are fearful".
• Munger was always asking people, "what is the best business you've heard of?"
• Munger put not just his whole partnership, but all the money he had, and all that he could borrow into an arbitrage on one single stock, British Columbian Power. 
• Buffet and Munger defined risk as not losing money. To them, risk was "inextricably bound up in your time horizon for holding an asset". Someone who can hold an asset for years can afford to ignore its volatility. Someone who is leveraged does not have that luxury - the investor may not be able to wait out a volatile market. She is burdened by the "carry" that is, the cost and she depends on the lender's goodwill. 
• "It's so expensive to be rich" - Malcolm Forbes
• "Wall Street is the only place people ride to in a Rolls-Royce to get advice from people who take the subway."
• Buffet had been especially moved by the logic of Garrett Hardin, a leader of the population control movement, whose 1968 article "The Tragedy of the Commons" laid out the way that people who have no ownership stake in common goods - the air, the seas - overuse and destroy them. 
• "I'm not an investor in other people's funds". He was only interested as an owner. 
• "Derivatives are like sex. It's not who we're sleeping with, it's who they're sleeping with that's the problem."
• Buffet was of an age and from an era that viewed serving on boards as a quasisocial activity in which deference and politeness held sway. In 1998, that was the boardroom culture throughout America. This culture reflected the reality that the structure of corporate boards gave directors very little leeway with management. "As a director, you can't remotely tell management what to do. All this stuff you read in the press about the board setting strategy is baloney. As a board member, you can do practically nothing. If CEO thinks a director is smart and on his side, he'll listen to some degree, but ninety-eight percent of the time, he'll do what he wants to anyway. Listen, that's the way I run Berkshire."
• "I'm strictly hands-off. You guys run your own business. I won't interfere."
• Investing is laying out money today to get money back tomorrow. 
• A stock is a piece of business, not a bunch of number on a screen. 
• "You can't do well in investing unless you think independently. And the truth is, you are neither right nor wrong because people agree with you. You're right because your facts and reasoning are right. In the end, that's what counts."
• "If a cross-section of American industry is going to do well over time, then why try to pick the little beauties and think you can do better? Very few people should be active investors."
• "Cash combined with courage in a crisis is priceless."
• Challenged on his decision not to sell financial stocks in the spring of 2008, Buffet said he only sold when a company's competitive advantage disappear, he lost faith in management, or he needed cash. 
• "The purpose of life is to be loved by as many people as possible among those you want to have love you."
• "Treat your body like the only car you'll ever own."

HHJ-alumniseminaari IV

Viime viikolla järjestettiin vuosittainen valtakunnallinen HHJ-alumniseminaari Tampere-talossa. Neljättä kertaa pidetty seminaari kokosi jälleen pk-yritysten hallitustyöskentelystä kiinnostuneita henkilöitä ympäri Suomea oppimaan ja keskustelemaan. Tällä kertaa teemana "Hallitus osana tehokasta johtamisjärjestelmää". Hyväksytty Hallituksen Jäsen (HHJ) on Tampereen kauppakamarin ja Hallituspartnerit ry:n yhdessä alulle panema valtakunnallinen koulutuskokonaisuus. Kokonaisuus pitää sisällään HHJ-kurssin, tutkinnon ja alumnitoiminnan. Itse kävin kurssin ja tutkinnon vuonna 2008 ja suosittelen sitä kaikille pk-yritysten hallitustyöskentelystä kiinnostuneille. Lisätietoja löytyy täältä.

Muutamia keskeisiä poimintoja esityksistä ja keskusteluista

• Hallituksen kannattaa kerran vuodessa kokoontua yhtiön asiakkaan tiloissa. Tällöin hallitus saa hyvää palautetta suoraan asiakkaalta ja usein asiakas arvostaa tällaista järjestelyä.
• Hallitusten kannattaisi käyttää paljon nykyistä enemmän ulkopuolisia asiantuntijoita kuultavina. Hallituksen kokouksen alkuun kannattaa tilata joku alustamaan aiheesta, jonka pohjalta asiasta voidaan keskustella ja päättää.
• Oletko töissä yhtiössä, jos olet hallituksessa? Onko hallituksen jäsenyys verrattavissa työsuhteeseen? Oletko sisällä vai ulkona?
• Hallituksella tulee olla kyky lopettaa asioita eli aikaisemmin aloitettuja hankkeita. Tämä kyky on vähintään yhtä tärkeä kuin uusista hankkeista päättäminen. Liian usein hankkeet jäävät roikkumaan tai elämään omaa elämäänsä ilman että niitä seurataan ja päätetään lopettamisesta, jos elinmahdollisuuksia ei enää ole. On siis kriittisesti tarkasteltava aikaisemmin päätettyjä hankkeita ja mielekkyyttä niiden jatkamiseen.
• Hallituksen tulee olla yhteydessä yhtiöön vain toimitusjohtajan kautta. Jos hallituksen jäsen on yhteydessä suoraan toimitusjohtajan alaiseen, on toimitusjohtajan oltava tästä tietoinen.
• Talousjohtajaa kannattaa käyttää hallituksen sihteerinä. Toimitusjohtaja ei ole hyvä hallituksen sihteeri vaan mielummin sihteerinä toimii joko talousjohtaja, puheenjohtaja itse tai joku hallituksen jäsen. 
• Hallituksen jäsenen on toimittava vain hallituksen kautta. Samanaikainen konsultointi sekoittaa rooleja.
• Hallituksen puheenjohtajan tehtävänä on blokata pois asialistalta sellaiset asiat, jotka ei ole riittävän hyvin valmisteltu. On turhaa viedä hallitukseen asioita, jotka ei ole riittävän hyvin valmisteltu. Tällä asetetaan hallitustyöskentelyn vaatimustaso toimitusjohtajalle.
• Hallituksen puheenjohtajan tehtävänä on aktivoida hallituksen jäseniä vaihtoehtojen tarkasteluun. Puheenjohtaja vastaa siitä, että päätöksenteossa kaikki vaihtoehdot käydään läpi ja päätetään siltä pohjalta parhaiten sopiva.
• Liian usein vanhat uskomukset rajoittavat kehitystä. Siksi uskomuksia on aina kyseenalaisettava.
• Omistajat luovat toimintaa ohjaavia arvoja. Esimerkiksi IKEA:ssa Kamprad on pitänyt kiinni kulttuurista, jossa säästetään kuluja kaikessa mahdollisessa. Vastaavasti Citymarketeissa lähtökohtana on, että kauppias avaa ovat joka aamu, koska se on merkki asiakaslähtöisyydestä. Wal-Martissa johto on päivän viikosta töissä jossain yrityksen myymälässä asiakaspalvelutehtävissä.
• Omistajan vastuulla on seuranta, johdon vastuulla on valvonta. Seurannalla ja valvonnalla on eroa, sillä seuranta on välillistä ja etäisempää, valvonta välitöntä ja läheisempää.
• Pk-yrityksissä omistajastrategia ohitetaan liian kevyesti. Moni pk-yritys ei osaa edes sanoa, miksi ovat olemassa. Epämääräiset kirjaukset voitontavoittelusta eivät vielä ole omistajastrategia.
• Palaveri-sana tulisi kieltää kokonaan. Palavereissa lähtökohtaisesti vain keskustellaan. Kokouksessa päätetään asioista. On tehtävä selväksi osallistujille, onko kyse keskustelusta vai ollaanko tultu päättämään.
• "Pääomasijoittajan piti tuoda pääomaa ja osaamista. Ei tuonut kyllä kumpaakaan. Pääomasijoittajan lisäarvo yrityksessä oli negatiivinen."
• "Pääomasijoittajan kanssa puhuttiin paljon kassavirrasta. Ei se mikään kassavirta ollut, lähinnä puro."
• Pk-yritykselle ei ole arvoa isossa yrityksessä työskennelleestä henkilöstä. Ajatusmaailma on vain erilainen. Hallitukseen kannattaa valita vain sellaisia henkilöitä, jotka ymmärtävät yrityksen koon ja kulttuurin.

Miten ennustaa ja budjetoida tulevaa?

Tulevaisuutta ei voi tietää. Silti sitä pitää usein ennustaa. Erityisesti taloudessa. Taas on se aika vuodesta, kun yhtiöiden hallituksissa käsitellään toimivan johdon laatimaa budjettia ensi vuodelle ja päivitetään seuraavien vuosien ennustelukuja. Edellisen vuosien lukujen kertominen 1,05:lla ei ole budjetointia tai ennustamista, vaikka se yleisin tapa yhä näyttääkin olevan. Mitä suurempi epävarmuus ja mitä enemmän muuttujia, sen vaikeampaa on puristaa näkemys yhdeksi luvuksi. Erityisesti sumuisessa ympäristössä punnitaan johdon kykyä ohjeistaa tulevaa. Yrityskauppamateriaalien perusteella mitään taantumaa ei ole koskaan tulossakaan, sen verran tiukat ”hockey stickit” eli lätkämailan lavat osoittavat yhtiöiden juuri lähtevän ennätysmäiseen kasvukiitoon. Uskokoon ken tahtoo.

Mitä tulevaisuuslukujen pitäisi kuvata?

Olen havainnut, että tulevaisuuslukuihin liittyy selkeitä näkemyseroja. Mitä tulevaisuuden luvut oikeastaan kuvaavat? Mitä niiden pitäisi kuvata? Ovatko tulevaisuusluvut

1. tämän päivän jatkumo?
2. todennäköisin toteuma?
3. tavoitetila kaikkien asioiden onnistuessa?

Yhtä oikeaa vastausta on vaikea antaa. Nyrkkisääntönä olen ohjeistanut, että budjetti- ja ennustelukujen tulisi olla johdon paras näkemys tulevasta, joka toteutuu vähintään 90 % todennäköisyydellä. Tulevaisuusluvuissa on kyse johdon uskottavuudesta, joten arvioisin johdon suorituskykyä suhteessa johdon itsensä antamiin ennusteisiin. Jos siis luvuista poiketaan merkittävästi, varsinkin alakanttiin, on johdon annettava uskottava selvitys tilanteesta ja ennen kaikkea siitä, mikä sellainen seikka on vaikuttanut toteumaan, joka ei ollut tiedossa lukuja laadittaessa. Tältä pohjalta hallitus voi arvioida, onko yllätys seurausta siitä, että homma ei ole johdolla hanskassa vai onko todella markkinat muuttuneet niin, että tilanne ei ollut ennakoitavissa. Tämän analyysin ja arvion pohjalta on päätettävä, onko johto kykenevä jatkamaan tehtävässään vai onko kenties tarvetta vaihtaa vetäjää.

Liiallinen optimismi ja loppukiri

Ihmisillä on tapana ajatella optimistisesti tulevaisuuden suhteen. Niinpä turhan moni rakentaa liian ruusuisen tavoitetilan. Tällaiset tavoiteluvut voivat olla hyvä keino myynnin motivoimisessa, mutta hallitustyöskentelyn osalta ne muodostavat haasteen, etenkin jos tavoitteista jäädään jo ensikuukausina. Ylipäätään on yleistä, että tilikauden loppuun rakennetaan loppukiriä. Hallituksen seurannan ja ohjauksen kannalta tämä on erityisen ongelmallista, koska helposti syntyy tilanne, jossa kevät kuunnellaan johdon vakuuttelua siitä, kuinka ”kyllä tämä tästä lähtee” eikä korjaavia toimenpiteitä tehdä, mutta kesällä huomataankin, että lopun hevosenpotkua ei tulekaan toivottuun tapaan ja tulostavoitteista jäädään reilusti.

Alhaalta ylös vai ylhäältä alas?

Luvuilla on monta käyttötarkoitusta yrityksissä, joten käyttötarkoitus määrittelee pitkälti laadintaprosessin ja lopputuloksen. Luvut voivat syntyä organisaatiossa joko alhaalta ylös tai ylhäältä alas. Syntyvät luvut sitten kumpaa kautta tahansa, tärkeintä on että kukin tulosyksikkö osallistuu lukujen laadintaan, tietää taustaoletukset ja sitoutuu toteutukseen. Yleensä tämä toteutuu helpommin alhaalta ylös menetelmällä, mutta tällöin voi myös ilmetä sekä yksilöiden että yksiköiden välistä pelaamista. Myynti asettaa tavoitteet itselleen sopiviksi saadakseen bonuksensa, yksikkö haluaa varmistaa omat resurssinsa ja yhtiön sisäinen siirtohinnoittelu pyritään neuvottelemaan itselle suotuisaksi. Johdon tehtävänä on siis joka tapauksessa katsoa kokonaisuutta, tuoda realismia ja poistaa päällekkäisyyksiä.

Mikä on tulevaisuuslukujen merkitys?

Isäni ei ole perheyrityksessämme koskaan tehnyt budjettia, eikä tule koskaan tekemäänkään. Ei vaikka pankki on joskus pyytänyt. Ei ole ollut tarvetta. Vastaavalla tavalla toimii moni pk-yritys ja perheyritys. Tulevaisuuslukujen kirjaamisella paperille ei sinänsä ole mitään itseisarvoa. Tarve tulevaisuudesta kertomiselle syntyy vasta silloin, kun yhtiössä on toimiva hallitus tai sillä on velvoitteita ulkopuolisia tahoja, kuten pankkeja, viranomaisia tai pääomamarkkinoita kohtaan.

Pörssiyhtiöt ovat tulevaisuuslukujen toinen äärilaita. Mitä tarkemmat ennusteet johto pystyy antamaan, sitä enemmän sijoittajat ja analyytikot arvostavat. Tarkkuuteen liittyy myös paradoksi. Nimittäin ennustettavuus on markkinoilla kaiken a ja o, joten jos johto joutuukin poikkeamaan ennusteistaan ja antamaan tulosvaroituksen, on markkinoiden reaktio usein negatiivinen. Siispä liian tarkka ohjeistus voi olla hirttosilmukka johdon kaulalla. Epäselvä ohjeistus antaa enemmän liikkumavaraa.

Mitä rahalla saa?

Ihmiset pystyvät käsittämään eri tavalla eri suuruisia summia. Joillekin satatuhatta on suuri summa, toisille miljoona vaatii jo keskittymistä ja miljardi menee käsittämättömyyksiin. Mises Insituutin blogista löysin kiehtovan kuvan, joka havainnollistaa hyvin, mitä rahalla saa ja asettaa eri asioita oikeaan mittakaavaan. Kuva on kooltaan suuri, joten voit käydä selailemassa sitä täältä.

Minulle kuviossa vaikeinta on ymmärtää rap-artistien 100 - 1 020 miljoonan dollarin tuloja. Se on paljon se! Vertailuna voi todeta, että sillä summalla laukaisee yhden avaruussukkulan. Myös Mona Lisan arvioitu 730 miljoonan dollarin arvo on "aikas kallis hinta" pienestä taulusta. Etenkin kun samalla summalla saisi noin kolme Airbus 380 lentokonetta.

Elämäsi auto

Kohtaat hyvän haltijattaren. Hän antaa sinulle yhden toiveen: saat valita omaksesi minkä tahansa auton maailmassa. Siis ihan minkä tahansa. Minkä auton valitset...

...jos ehtona on, että sinun on käytettävä samaa autoa koko elämäsi? 

Miten valintasi muuttuu, jos et siis saa myydä tai vaihtaa autoasi milloinkaan? 

Miten suhtautumisesi kyseistä autoa kohtaan muuttuu, jos tiedät että elät sen kanssa koko elämäsi?

Warren Buffetin elämänohje

Kyseinen esimerkki kuuluu maailman rikkaimpiin henkilöihin kuuluvan sijoittajalegenda Warren Buffetin opetuksiin. Hänen mukaansa valintoja tulisi tarkastella pysyvinä, koska vain siten asioille osaa antaa pitkäaikaista arvoa. Jos tiedät omistavasi auton ikuisesti, todennäköisesti pidät siitä parempaa huolta. Peset sitä, ajat varovaisemmin ja huollat useammin. 

Ajatus pysyvästä omistajuudesta on hyvän omaisuudenhoidon perusta. Buffetin mukaan sama pätee kaikkiin valintoihin. Valitset siis vaimoa, osaketta, autoa tai mitä muuta tahansa asiaa, valinnan ei tulisi perustua vain tämänhetken tilanteeseen vaan olisi tarkasteltava kokonaisuutta ja valittava siten, että valinnan kanssa voi elää koko elämänsä. 

Esimerkillään Buffet haluaa myös korostaa ihmisen omasta kehosta ja terveydestä huolehtimista. Ruumiimme on meille kerran pysyvästi annettu ja sen kanssa elämme elämämme loppuun asti. Siispä Buffet kehottaa ensisijaisesti huolehtimaan omasta terveydestä, koska samoin kuin auton kanssa, laiminlyöty huolto ei ole myöhemmillä kilometreillä enää paikattavissa. 

Niin ja mitä autovalintaan tulee, itse taitaisin käydä täällä.

Ankkuri vai ruori?

Ankkuriomistaja on yleisesti käytetty termi sellaisesta yrityksen omistajasta, jolla on merkittävä osuus yrityksestä ja joka ei lähtökohtaisesti ole myymässä omistustaan. Esimerkiksi valtio käyttää omistajapolitiikassaan paljon ankkuriomistaja-termiä.

Arvostamani Matti Laineman kanssa käymissä keskusteluissa nousi kuitenkin esille pohdinta siitä, onko ankkuriomistaja hyvä termi kuvaamaan omistusta. Ankkuri määritellään usein rautaiseksi esineeksi, jolla laiva, vene tai pyydys kiinnitetään väliaikaisesti tai pysyvästi paikalleen. Ankkuri on toisin sanoen perässä kulkeva jarru. Ankkuri viittaa siis pysähtyneisyyden tilaan. Kun ankkuri on vedessä, ei laiva liiku. Ankkuri sitoo laivan perustuksiin eli pohjaan. Onko siis ankkuriomistajankin tehtävänä toimia paikallaan pitäjänä ja pohjaan sitojana?

Ankkurissa on kourat, jotka pureutuvat kerroksiin ja pitävät siten aluksen paikallaan. Onko siis ankkuriomistajan koura kiinni menneessä vai uskaltaako hän hellittää ja suunnata tulevaan? Tietääkö ankkuri, miltä keulassa näyttää?

Ankkuri on myös toivon ja uskollisuuden symboli. Tämä positiivinen mielikuva ilmentää ankkuriomistajan toivoa yrityksen menestymiseen sekä uskollisuutta pitkäaikaisena omistajana. Isolta omistajalta edellytetään toivoa ja uskoa.

Ruoriomistaja

Jos haetaan parempaa symbolista termiä ankkuriomistajalle niin hyvä vastine olisi ruoriomistaja. Ruori on laivan tai aluksen ohjaamiseen tarkoitettu ohjauslaite, joka muuttaa potkurin tai peräsimen asentoa.

Ruori on laivan etupäässä, mutta ei kärjessä. Ruorista näkee pitkälle. Ruorista muutetaan laivan suuntaa. Ison omistajan olisi hyvä olla ruorissa. Potkuri tai peräsin eli laivan mylly (yrityksen johto) kyllä jauhaa, mutta jonkun on väännettävä ruorista suunta.

Ruorin kehällä on usein kapuloita. Nämä kapulat eivät kuitenkaan ole rattaissa vaan kehällä helpottamassa laivan ohjaamista. Samoin ruoriomistaja tarvitsee tukevia kapuloita eli ulkopuolisia apuja hallitukseen helpottamaan ruorin suuntaamista.

Kumman aluksessa sinä siis mielummin matkaisit, ruoriomistajan vai ankkuriomistajan? Suomessa on itse asiassa toiminut yritys nimeltä CG Ruori Oy, jonka taustalta on löytynyt Boardmanissa vaikuttaneita aktiivisia omistajia.

Lisääkö rahan määrä onnellisuutta?

Jos ensi yönä Nukkumatti kävisi jokaisen meistä rahasäilöllä kaksinkertaistamassa rahamme, olisimmeko aamulla tuplasti rikkaampia?

Hetken herätessämme näin uskoisimme. Päivän valjetessa alkaisimme kuitenkin ymmärtämään, että muutkin ovat saaneet. Itse asiassa kaikki ovat saaneet. Samassa suhteessa. Suhteessa muihin, mikään ei olisi muuttunut. Kaikilla olisi tuplasti enemmän kädessä. Olisimmeko onnellisempia?

Menisimme kauppaan. Tavarat olisivat ennallaan. Nyt saisimme vanhalla hinnalla tuplasti enemmän. Mutta halukkaita ostajia olisi myös enemmän. Voisi seurata hullut päivät.

Mitä tekisi kauppias? Kysynnän kasvaessa ehkei hän olisi halukas enää luopumaan tavaroista vanhaan hintaan. Niinpä hän nostaisi hintoja. Jospa vaikka tuplaisi, kun kysyntää näyttäisi olevan.

Uutta tilausta tehdessään kauppias huomaisi tavarantoimittajien myös nostaneen hintojaan. Kenties jopa tuplanneen, kun kysyntää näyttäisi olevan. Taloudessa tuntuisi menevän kovaa.

Hetken päästä huomaisimme, että lähes kaikilla tavaroilla olisi uudet hintalaput. Kaupassa käynti ei olisi enää yhtä kivaa. Emme saisikaan enää enemmällä enempää.

Toisilla ihmisillä on velkaa. Tuplarahalla velan voisi lyhentää. Kun on kaksisataa kädessä, on kivempi maksaa aiempi satasen velka, kun itselle jää velattomana vielä satanen käteen. Velallinen riemuitsee.

Lainanantaja saisi satasensa. Mutta satasella ei saisikaan enää kaupasta samaa kuin ennen. Kenties saisi puolet vähemmän. Vähän niin kuin olisi saanutkin velalliselta vain viisikymppiä. Lainanantaja pettyy.

Päivä kääntyy kohti iltaa. Mitä on oikein tapahtunut? Tilanne alkaa hahmottua.

Yön aikana rahan määrä taloudessa on tuplaantunut.

Tavaroiden määrä ei ole kasvanut.

Hinnat ovat vähitellen muuttuneet vastaamaan uutta tilannetta.

Velalliset ovat puolittaneet velkansa.

Lainanantajat ovat jääneet puolesta paitsi.

Onko hyvinvointi lisääntynyt? Ei ole.

Miksi ei? Raha ei ole hyvinvointia synnyttävä hyödyke. Raha on vain vaihdon väline. Paperirahalla ei ole arvoa sinänsä. Rahan lisääntyminen ei kasvata hyvinvointia kasvattavien hyödykkeiden määrää. Vain hinnat nousevat.

Lopulta suuremmalla summalla rahaa saa saman verran hyödykkeitä kuin aiemmin puolta pienemmällä. Vain numerot ovat kasvaneet. Ostovoima on pysynyt ennallaan.

Miksi sitten painaa lisää rahaa? Kuka siitä hyötyisi? Kuka ylipäätään painaa rahaa? Kuka päättää rahan painamisesta?

Mitäpä jos olisi sellainen tilanne, että suurin velallinen olisi valtio. Ja valtiolla olisi yksinvalta rahan painamiseen. Ja valtio ei jakaisikaan painamaansa uutta rahaa tasaisesti lähtötilanteessa kaikille vaan ottaisi itse ensin päältä. Ja valtiolla olisi keskuspankki, joka päättäisi ohjauskorosta. Siis siitä, kuinka paljon velallinen maksaa velasta kuluja.

Mitä tällaisessa tilanteessa voisi tehdä? Mitä kenties yksityisen ihmisen kannattaisi tehdä?

Velallinen näyttäisi voittavan. Hintojen nousu söisi velat. Tilanne kannustaisi siis velanottoon. Siitähän on kokemusta.

Lainanantaja näyttäisi häviävän. Tilanne kannustaisi siis välttämään lainanantoa. Tai ainakin lainamäärän tulisi muuttua rahamäärän muuttuessa. Tai korkotason tulisi olla muu kuin velallisen ohjaama. Lainaaminen valtiolle ei sittenkään taida olla riskitöntä, kuten on opetettu.

Käteisen haltija näyttäisi pysyvän ennallaan, jos hän saisi lisää käteistä vähintään samassa suhteessa kuin rahan määrä taloudessa lisääntyy. Ellei näin olisi, hän häviäisi suhteellisesti. Hänen rahoillaan saisi jatkossa vähemmän, koska muilla olisi suhteessa enemmän rahaa käytössä ja hinnat olisivat muuttuneet. Käteinen ei siis ole turvasatama.

Miten siis suojautua valtion valuutalta?

Jos rahan painaminen jatkuisi, menettäisikö raha joskus luottamuksensa? Valtion säätelemästä rahasta tulisi arvotonta paperia.

Mitäs sitten tehtäisiin? Siirryttäisiinkö markkinoilla takaisin kultaan? Tai muuhun raaka-aineeseen? Tai ylipäätään omaisuuserään, jolla on aitoa arvoa?

Millä on aitoa arvoa? Ihmisillä? Kyllä, koska aito arvo on sitä mitä ihmiset arvostavat. Ihmiset yksilöinä.

Arvostaminen ja arvo ilmenevät vaihdannassa. Vaihdannassa yksilöt vaihtavat vähemmän arvostamiaan asioita enemmän arvostamiinsa asioihin.

Vain asioilla, joilla on yksilöille hyötyä on arvoa. Ja vain hyödylliset asiat lisäävät hyvinvointia.

PS: Ai et usko vai? Tutustu tähän niin et voi olla ihmettelemättä.

Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Historian tunteminen auttaa ymmärtämään nykypäivää. Erityisesti pitkän perspektiivin ottaminen helpottaa erottamaan olennaiset kehitystrendit epäolennaisista. Olen keväästä asti pyrkinyt hahmottamaan itselleni kuvaa suomalaisen omistajuuden historiasta. Tällaista teosta ei valitettavasti ole kirjoitettu, vaikka sille mielestäni olisi tarvetta. Asiaa täytyy siis tarkastella yleisten taloushistoriateosten ja yksittäisten yritysten historiikkien kautta.

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Markku Kuisma ja Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma on taloushistorian ja yrityshistorian tutkijana yksi ensisijaisia lähteitä suomalaisen omistajuuden historiaa tarkasteltaessa. Akateemisten teosten ohella hän on kirjoittanut muutamia kiinnostavia yleiskirjoja, joiden kautta asiaan pääsee käsiksi. Erityisesti hänen teoksensa Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 on kiinnostava luettava, koska siinä otetaan riittävän pitkä perspektiivi ja keskitytään olennaisen kuvaamiseen mielenkiintoisia yksityisseikkoja unohtamatta. Kuisman kirjaa on analysoinut myös Unto Hämäläinen, Jukka Tarkka, Talouselämä ja  Erkki Tuomioja.

Ohessa on tiivistettynä Kuisman kuvaelma Suomen taloushistoriasta "suomalaisen omistajuuden"-silmälasein läpikäytynä. Kuisma jakaa teoksensa neljään aikakauteen, jotka ovat:

1. Erämaa Euroopan reunalla (noin vuodet 1000-1700)
2. Varhaiskapitalismin nousu (1700-luvun alusta 1800-luvun loppuun)
3. Industrialismin läpimurto (1800-luvun lopusta noin 1950-luvulle)
4. Talouden vallankumous (1950-luvulta nykypäivään)

Erämaa Euroopan reunalla

Turun piispa oli Suomen rikkain mies ja kirkko keskiajan lopulla suurin yksittäinen maanomistaja. Piispan kanssa samoilla vallan ja vaurauden areenoilla pystyivät kilpailemaan vain johtavat maalliset ylimykset. Heidänkin asemansa perustui maaomaisuuteen ja ylimyssukujen liittoihin, mutta myös sotaisiin, hallinnollisiin ja liiketoiminnallisiin taitoihin. (s.32)

Linnanherruus soi tilaisuuksia myös liiketoiminnalle, jonka avulla menestyneimmät päälliköt kykenivät kartuttamaan tuntuvasti omaisuuttaan. Linnanpäälliköt ja Turun piispa heidän vertaisenaan olivat kuin keskiaikaisia kaupparuhtinaita, joiden liiketoimien laajuus ja kaupalliset suhdeverkostot merten yli jättivät taakseen heiveröisten suomalaiskaupunkien ulkomaankaupan. (s.33)

Turun piispa oli keskiajalla Suomen rikkain mies

Linnoja, linnaläänejä ja niihin liittyviä veronkatunto ja hallinto-oikeuksia ei ohjattu pelkästään hallitsijan tai vallassa olleen sukuryhmittymän suosikeille, uskollisille kannattajille tai lepytystä vaatineille haastajille. Niitä voitiin myös läänittää, myydä, lahjoittaa, pantata tai käyttää muutoin poliittisen ja taloudellisen kaupanhieronnan välikappaleina. Tällaisten asetelmien vallitessa ei ollut mahdotonta, että suuri osa Suomea saattoi joutua ylimysten ja palkkasoturipäälliköiden yhteen kietoutuneiden liike- ja sotatoimien rahoittajatahoille. Näin tapahtui 1360-luvulla, kun koko Länsi-Suomi oli panttina Rostockissa pitäneellä pankkiirilla. Pankkiirille se oli päätynyt luoton vakuutena Holsteinin kreivin joukoissa palvelleelta saksalaiselta palkkasoturipäälliköltä. (s.35)

1400-luvulla vahvistuva valtiovalta puuttui yhä jyrkemmin ikimuistoisiin nautinta- ja omistussuhteisiin, kun kaikki asumattomat erämaat julistettiin feodaalisia omistuskäsityksiä seuraten kruunun yleismaiksi. Asutusliikkeistä ja maanomistusolojen muutoksista huolimatta keskiajan lopun Suomi oli eteläisempään Eurooppaan verrattuna hyvin harvaan asuttu, köyhä ja talonpoikaisvaltainen. Talonpoikaisvaltaisuutta ilmensivät parhaiten maanomistusolot, jotka taloudellisen merkityksensä vuoksi vaikuttivat rakentavasti sosiaalisiin suhteisiin. Maatiloista kuului 1500-luvun alussa yhä yli yhdeksän kymmenestä talonpoikaiselle kansalle, vaikka kirkko ja uuden herraluokan etevimmät edustajat olivatkin yksittäisinä maanomistajina suurimpia. (s.39)

1500-luvun lopulla kirkon maanomistus, joka käsitti viidenneksen valtakunnan maatiloista, takavarikoitiin valtiolle, ja kirkon keräämät kymmenykset muutettiin kruununveroksi. Kirkko köyhtyi, valtio vaurastui ja valta-asemiaan vahvistaneesta kuninkaasta tuli Ruotsin kansallistetun kirkon päämies Rooman paavin sijasta. (s.49)

Varhaiskapitalismin nousu

Yksipuolisuudessaan Suomen asema kansainvälisessä kaupassa oli 1700-1800-luvulla ytimeltään samantapainen kuin aiemmin. Suolaa sisään, tervaa ja puuta ulos: tähän on pelkistettävissä suomalaisen kauppavaihdon yksinkertainen rakenne. (s.73)

Vapauden ansioista kaupallisessa arvossaan kohonneita metsiä ryhdyttiin oikeastaan vasta nyt ensi kertaa toden teolla hoitamaan. Metsävarojen parempi hoito olikin itse asiassa yksi liberalisoinnin painavimmista perusteista. (s.81)

Terva oli 1700-luvulla Suomen tärkeimpiä vientituotteita

Talonpoikien ote maanomistuksesta alkoi voimistua. Suurta käännettä taloudellisesti tärkeimmän varallisuuden omistussuhteissa seurasi puolestaan sosiaalisten valtasuhteiden asteittainen muutos, joka väistämättä nosti itsenäisen viljelijäluokan poliittista vaikutusvaltaa. "Valtio voittaa eniten, kun talonpoika omistaa maansa. Kokemus osoittaa että ne maat ovat onnellisimmat, joissa talonpojilla on vapaus ja varmuus", ruotsalainen Taloudellinen sanakirja kuvasi 1780-luvulla reformien takana ollutta ajatuskulkua. Samat ajatukset sopivat perusteluiksi myös 1750-luvulla aloitettuun ja seuraavan sadan vuoden aikana toteutettuun isojakoon, suurten tilusten jako- ja maanmittaustoimitukseen. Isojaolla tavoiteltiin maatalouden tehostamista. Tämän arvioitiin tapahtuvan vapauttamalla viljelijät vanhan sarkajaon pakottamista kollektiivisista työmuodoista individualistisempaan yrittämiseen omilla, mahdollisimman yhtenäisillä tiluksillaan. Samalla isojako synnytti tahtomattaan perustan modernille metsien omistusrakenteelle. Metsien isojako teki talonpoikaistosta ja jakoon liitetty liikamaiden erotus valtiosta maan suurimmat metsänomistajablokit. Sellaisina ne vaikuttavat ratkaisevasti Suomen talouteen ja politiikkaan vielä 2000-luvullakin. (s.97-98)

Osana valtio- ja kansakunnanmuodostusta fennomaniasta, kielinationalistisesta liikkeestä, tuli yksi 1800-luvun jälkipuolen suuriruhtinaskunnan johtavista poliittisista voimista, joka muun ohella oli mukana synnyttämässä uusia suuryhtiöitä, -pankkeja ja -teollisuutta modernisoituvaan Suomeen. (s.108)

Industrialismin läpimurto

Industrialismin ja markkinatalouden liitosta syntynyt teollinen kapitalismi muutti koko 1800-luvun maailmaa perustuksiaan myöten. Moderni kapitalismi mursi ja muokkasi yhteiskunnallisia suhteita, ajatus- ja elämäntapoja ja koko aineellista kulttuuria ennenkokemattomalla voimalla. Suomen ensimmäiset suurteollisuuslaitokset, puuvillatehtaat, käynnistyivät jo 1800-luvun alkupuolella: Finlayson Tampereella 1820-luvulla ja turkulainen Barker sekä Forssan tehdas 1840-luvulla. Höyryvoima kytkettiin teollisuuden voimanlähteeksi ensimmäisen kerran 1844. Samana vuonna asennettiin käyttöön maan ensimmäinen, käsityön syrjäyttänyt paperikone Frenckellin tehtaalla Tampereella, Suomen Manchesteriksi ihaillun brittiesikuvan mukaan kutsutussa teollisuuskaupungissa. (s. 115)

Uudistukset raha- ja rahoitusoloissa edistivät ratkaisevasti liike-elämän toimintaedellytyksiä. Suomen oman rahayksikön markan (1860) irrottaminen oikullisesta ruplan kurssista ja sitominen ensin hopeaan 1865 ja sitten kultakantaan 1878 loivat rahaoloihin pitkän vakauden kauden. Teollisuuden, kaupan ja modernisoituvan maatalouden rahoitus ja pääomahuolto ottivat puolestaan pitkän askeleen eteenpäin, kun maan ensimmäinen liikepankki Suomen Yhdyspankki SYP perustettiin 1862. Pitkään maan ainoana rahoituslaitoksena toiminut Suomen Pankki lisäsi myös luotonantoaan yrityksille, mutta Yhdyspankki kohosi silti jo 1870-luvulla keskuspankkia suuremmaksi liike-elämän rahoittajaksi. Alkujaan vähäväkisiä auttamaan tarkoitetut säästöpankit, joita syntyi jo 1820-luvulta lähtien, ja pellervolaisen agraariliikkeen osuuskassat, joita nousi 1900-luvun alusa jokaiseen kirkonkylään, palvelivat liike-elämän sijasta pääasiassa alemman keskiluokan, maanviljelijöiden ja työväestön säästö- ja luottotarpeita. (s.117)

Osakeyhtiö oli modernin teollisuuskapitalismin läpimurrolle lähes yhtä tärkeä kuin pankkilaitos. Yhtiömuotoinen liiketoiminta oli sinänsö vanhaa perua. Laivanvarustajat ja teollisuudenharjoittajat olivat turvautuneet siihen satoja vuosia riskejä jakaessaan. Uutta oli vuoden 1864 osakeyhtiölain myötä tulleet selvät juridiset vahvistetut pelisäännöt. Niiden avulla osakeyhtiö teki suurten alkupääomien keräämisen pieninäkin erinä mahdolliseksi ja rajoitti samalla yksityisen osakkaan vastuuta vararikon sattuessa. Ensimmäisinä ja laajimmin osakeyhtiön mahdollisuuksia käyttivät hyväkseen suuria perustamispääomia tarvinneet teollisuusyritykset, mutta yhtiömuoto levisi nopeasti myös pankki- ja vakuustoimintaan sekä kaupan ja merenkulun piiriin. (s.118)

Tampereelle 1820-luvulla perustettu puuvillatehdas Finlayson on Suomen ensimmäinen suurteollisuuslaitos

Modernin teollisuuden ja liike-elämän perustajat - työn, pääoman, tekniikan ja markkinakysynnän yhdistäneet yrittäjät - olivat paljolti lähtöisin yhteiskunnan vanhoista yläkerroksista. Perinteisen virkamies- ja upseerieliitin rooli liiketoiminnassa oli oikeastaan yllättävän näkyvä, vaikka kaupantekoa pidettiinkin porvarillisena ja sen vuoksi aatelismiehelle hieman sopimattomana. Venäjällä asetehtailijana rikastunut Kaukas-yhtiön perustaja, ylhäinen upseeri Hugo Standertskjöld, Nokia-yhtiön perustanut Fredrik Idestam ja Kymenlaakson paperiteollisuuden pioneeri kreivi Carl Robert Mannerheim ovat hyviä esimerkkejä aatelismiehistä teollisuusyrittäjinä. Nimiluetteloa voi jatkaa vaikkapa Ramsayn, Wreden, Wasastjernan, von Julinin ja Björkenheimin suvuilla, joista tosin osa oli aateloitu nimenomaan varhaisteollisuuden yrittäjäansioidensa perusteella. (s.127)

Kertynyt varallisuus, koulutus, arvostettu asema, kansainväliset yhteydet ja vaikutusvaltaiset poliittiset suhteet olivat suuri etu uusia yrityksiä käynnistettäessä. Näistä eduista nauttivat myös rannikkokaupunkien vanhat porvarilliset kauppahuoneet ja laivanvarustajat, sellaiset kuin Viipurin Hackman ja Wahl, Oulun Bergbom ja Snellman, Kokkolan Donner ja Vaasan Wolff. Niistä osa sijoitti onnistuneesti merenkulusta kertyneitä pääomiaan, liiketoimintakokemustaan ja ulkomaisia yhteyksiään uuteen suurteollisuuteen. (s.127)

Monet uusien teollisuudenalojen pioneerit nousivat täysin oudoilta vaikuttaneista suunnista. Apteekkarit, kuten esimerkiksi Mäntän puunjalostuskeskittymän perustanut G.A.Serlachius tai Vaasan höyrymyllyn ja puuvillatehtaan käynnistänyt A.A.Levon olivat alkuperäisessä ammatissaan saaneet sentään tuntumaa kaupankäynnin lisäksi kemiaan ja muihin modernin teollisuuden perusteina olleisiin luonnontieteisiin. Mutta miten oli koulunrehtori Alfred Kihlmanin laita, kun hänet vedettiin 1866 konkurssikypsän Tampreen Pellava ja Rautateollisuus Oy:n (Tampellan) hallituksen puheenjohtajaksi? Koulutus ja muu tausta eivät näyttäneet viittaavan siihen, että papinpoika ja teologi Kihlmanista olisi tullut maan eturivin industrialisteja ja myöhemmin 1890-luvulla Kansallis-Osake-Pankin johtava hallintomies. Kihlman-ilmiötä selittää modernin teollisuuskapitalismin voima taloudellisen vaurauden ja edistyksen luojana. Tämän tajuaminen veti sivistyneistön eturiviläisiä Snellmannista lähtien pohtimaan industrialismin merkitystä kansakunnan paremman tulevaisuuden luomisessa, ja sai muutamat ryhtymään myös ajatuksista tekoihin. Sääty-yhteiskunnan murtuminen ja henkisen ilmaston muutos vapauttivat myös ihmisiä syntyperänsä ja taustansa rajoituksista. Murrosvaihe avasi mahdollisuuksia rohkeasti uutta etsineille. Ja juuri moderni teollisuus, jossa kaikki oli luotava tyhjästä, tarjosi erilaisia tilaisuuksia, melkein kuin valtaamattomat erämaat raivaajilleen vuosisatoja aiemmin. (s.127)

Kiihkeimmät kansainväliset puutavarasuhdanteet 1870-luvulla houkuttelivat suomalaismetsiin myös ulkomaisia yrittäjiä. Ensimmäisten joukossa tulivat norjalaiset. Heillä oli pitkät perinteet sahatavaranviennistä, mutta järeimmät tukkimetsät Norjassa olivat ehtymässä ja siksi yrittäjät hakivat tulevaisuutta itäisestä Pohjolasta. Yksi norjalaisten idäntien kulkijoista oli Drammenin sahakaupungista lähtenyt Hans Gutzeit, joka oli kohottamassa Kymijoen suistoa ja Kotkaa vilkkaaksi puunjalostuskeskukseksi. Gutzeit jättikin nimensä sananmukaisesti Suomen teollisuushistoriaan suuryhtiöksi nousseen Enso-Gutzeitin (Stora-Enso) muodossa. Ruotsalaisia, muita skandinaaveja, saksalaisia ja venäläisiä liikemiehiä houkuttelivat tänne etupäässä runsaat metsävarat ja Pietarin läheisyys, mutta etenkin puutavaraliikemiehistä harva asettui Suomeen pysyvästi. Muilla aloilla kuin puunjalostuksessa toimi sen sijaan lukuisammin paikkansa vakiinnuttaneita ulkomaisia yrittäjiä. Sellaisia olivat jo 1800-luvun alkupuolella Venäjän armeijan mukana tulleet Sinebrychoffit ja Saksasta vuosisadan puolimaissa tulleet Fazerit ja Pauligit, jotka uursivat uraa uudessa elintarviketeollisuudessa. Ulkomaisten yrittäjien aktiivinen osuus Suomen teollisessa läpimurrossa ei ollut kansainvälisesti katsoen poikkeuksellista. Skandinaaviassa ja muualla Euroopassa kehityskulku oli samantapainen. Erottelu etnisen taustan perusteella on silti monessa suhteessa viivan vetämistä veteen. Saksasta Nuutajärven lasitehtaan palvelukseen tullut ja sittemmin oman kauppaliikkeen perustanut (1862) Georg Stockmann oli epäilemättä ulkomainen yrittäjä, mutta entä Helsingin tunnetuinta tavarataloa johtaneen, suomalaiseen yhteiskuntaan sulautuneet seuraavat sukupolvet? Samaa voi kysyä Viipurin Hackman-perheestä. (s.129)

Ulkomaisten yrittäjien merkitys suomalaisen yritystoiminnan kehityksessä oli tärkeä. Kuvassa Hans Gutzeit.

Todellisia harvinaisuuksia sen sijaan olivat suomenkielisen rahvaan riveistä liike-elittiin kohonneet tulokkaat. Tällainen oli talonpoikana Satakunnassa aloittanut Antti Ahlström, joka 1850-luvulla käynnistyneen liikemiesuransa kuluessa nousi yhdeksi maan rikkaimmista teollisuuspatruunoista. Samaan sarjaan kuuluivat myös Itä-Suomen Antti Mustonen, Simon Parviainen, Juho Lallukka ja muutamat muut. Heidän erikoiset menestystarinansa ilmentävät osuvasti industrialismin avaamaa suurta muutosvirtaa: talonpoikaiston sosiaalista nousua, joka vuosisadan vaihteessa alkoi ravistella myös poliittisia ja ideologisia valtarakenteita. (s.130)

Suomen nopeimmin kasvanut teollisuudenhaara 1800-luvun jälkipuoliskolla oli sahateollisuus. Sillä hankittiin vuosisadan taitteessa miltein puolet maan vientituloista. Koko mestäsektorin osuus Suomen viennistä kasvoi 1860-luvun alun vajaasta 40 prosentista 1910-luvun alun 70-80 prosenttiin. Venäjä, Iso-Britannia ja Saksa hallitsivat koko 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun neljää viidesosaa Suomen kasvaneesta kauppavaihdosta. Maa, jonka osuus oli vain puolisen prosenttia Euroopan väestöstä ja vientikaupasta, hallitsi 1900-luvun alkaessa peräti viidesosaa Euroopan ja kymmenesosaa koko maailman sahatavaraviennistä. (s.135)

Vielä 1860-luvulla Suomi kuului Euroopan köyhimpiin maihin. Kansantuote oli 40% alempana länsieurooppalaista keskitasoa, joka sekin oli alhainen. Ruotsi oli samoilla mittareilla viidesosan ja Britannia ja Yhdysvallat kolme kertaa korkeammalla tulotasolla, (s.135)

Osuuskuntaliike tuli synnyttäneeksi suomalaisittain suuria teollisuus-, kauppa- ja pankkiyhtymiä: maidontuottajien Valion (1905), maataloustarvikeliike Hankkijan (1905), osuuskauppojen SOK:n (1904) ja osuuskassojen OKO:n (1902). Osuustoimintaliike suhtautui kriittisesti kovaan kilpailukapitalismiin, joka Pellervo-Seuran varsinaisen johtohahmon Hanner Gebhardin sanoin synnytti "kovinta itsekkyyttä ja vieraannuttamista". Pellervolainen yritystoiminta ei ollut ainoa ideologisen kansanliikkeen, sosiaalisen kysynnän ja markkinatalouden liitosta syntynyt liike-elämän voimaryhmä, Perinteisiä valtasuhteita ja yritysmaailman rakenteita järisyttivät jo aiemmin Kansallis-Osake-Pankki (KOP, 1889) ja vakuutusosakeyhtiö Pohjola (1890). Niitä olivat aktiivisena etujoukkona perustamassa fennomaanien uuden sukupolven nuoret radikaalit, joille ei riittänyt vain hallintokoneiston ja sivistyselämän suomalaistaminen. Myös yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin keskeisesti vaikuttaneet moderni teollisuus, pankit ja suurpääomat oli vallattava luomalla "ruotsalaisen pääoman" ylivallan murtamiseen pystyviä "suomalaiskansallisia" rahanlinnakkeita ja samanhenkistä yrittäjäluokkaa. Talouselämän ideologinen leirinmuodostus synnytti kolme suurta valtablokkia: fennomaanien KOP-Pohjola-ryhmän, alkuperältään samansukuisen mutta korostetusti agraarisen, osuustoiminnallisen Pellervo-ryhmän ja perinteistä liike-elämää edustavan "ruotsalaisen" Yhdyspankki-ryhmän. (s.144)

1918 luokkasodan piirteet näkyivät sotivien osapuolten sosiaalisessa koostumuksessa ja tavoitteissa. Valtaosin työväestöstä kootut punakaartit - komentajanaan sahatyöläisten liiton puheenjohtaja Eero Haapalainen - tavoittelivat talousjärjestelmältään sosialistista ja ulkopoliittisesti uutta Neuvosto-Venäjää lähentyvää Suomea. Valkoisten kaartien ydin muodostui puolestaan maata omistavista talonpojista, joita johti suuriruhtinaskunnan vauraimpiin teollisuussukuihin perhesiteiltään liittynyt vapaaherra Mannerheim - liikepankkien pankinjohtajista ja indistrialisteista kokoonpantuine esikuntineen ja rahoittajineen. Valkokaartin tavoitteena oli bolsevismin kurimuksesta irtautuva, valtiollisesti itsenäinen ja järjestelmältään markkinatalouteen, yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksityiseen omistusoikeuteen perustuva porvarillinen Suomi. (s.160)

Markkinatalouden poliittisella pakko-ohjauksella oli ratkaiseva merkitys maan talousdynamiikkaan, yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin ja koko modernin Suomen syntyyn. Suuryhtiökapitalismi ja samalla maan ylivoimaisesti tärkein vientiteollisuus jätettiin raaka-ainehuollossaan puolet metsävaroista omistaneen talonpoikaiston ja noin kolmanneksen metsistä omistaneen valtion armoille. Siten viennin välityksellä syntyneet metsätulot saattoivat edelleen pudota "hienona, hedelmöittävänä sateena yli koko yhteiskunnan", kuten Pellervon pääideologi Hannes Gebhard asian ilmaisi. Suurten metsäyhtiöiden edustamien markkinavoimien poliittinen suitsiminen katkaisi kehityksen kohti eteläamerikkalaistyyppistä "banaanivaltiota", latifundiotaloutta, jossa maanomistus, vientikauppa ja poliittinen valta keskittyivät harvoille suuromistajille ja -yhtiöille. Sen sijaan vaurastuva, itsetuntoinen talonpoikaisto vahvistui yhteiskuntaluokkana ja poliittisena voimatekijänä. (s.165)

Valtion painoarvo suhteessa yksityisiin talousmahteihin kasvoi muutenkin kuin puunjalostusfirmojen metsäkauppojen rahoittajana. Ensi askel tässä mielessä merkittävien valtionyhtiöiden synnyssä otettiin, kun Paasikiven pankkiirisenaatti osti norjalaisten omistaman pörssiyhtiön W.Gutzeitin osake-enemmistön 1918 Suomen valtiolle. Kulissien takainen todellinen syy oli keisarillisen Saksan vaatimus torjua brittivaikutusta Suomen metsäteollisuudessa. Ulospäin puhuttiin ylevämmin puolen miljoonan hehtaarin metsäomaisuuden ja suurten vesivoimavarojen pelastamisesta kansalliseen ohjaukseen. Muutamille pankkiireille afääri toi lisäksi lihavia järjestelyvoittoja. (s.167)

Suomen valtion rooli teollisuuden perustajana oli 1900-luvun alussa keskeinen

Valtion välitöntä vaikutusta metsäteollisuudessa vahvistettiin myös perustamalla 1922 Veitsiluodon saha. Sen erityistehtävä oli hyödyntää Pohjois-Suomen metsävaroja, joista valtiolla oli suuri osuus. Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat (myöh. Kemira) perustettiin samaan aikaan edistämään poliittisesti johtavan elinkeinon, maatalouden, modernisointia. Outokummun kuparikaivoksen lunastamista 1920-luvulla kokonaan valtiolle puolsivat strategiset tekijät: Euroopan mittakaavassa arvokasta malmiesiintymää haluttiin hyödyntää kotimaisen metalliteollisuuden kehittämiseksi ja oman puolustustalouden lujittamiseksi. Valtiollisen yrityksen voimin valjastettiin myös Imatran koski. Tavoitteena oli kiihdyttää sähköistystä ja teollista edistystä. Valtion aktiivisuus talouselämässä imi elinvoimansa nationalismin ja pääomaköyhyyden yhdistelmästä. Nuori tasavalta halusi lujittaa taloudellista itsenäisyyttään suojautumalla kansainvälistä superpääomaa vastaan. Samalla valtiovalta halusi jouduttaa vaurautta lupaavaa teollista kehitystä toimialoilla ja alueilla, joilla markkinavoimat eivät tähän pystyneet tai kannattavuussyistä halunneet. Tyhjää tilaa valtiolliselle teollisuudelle jäikin yllin kyllin. Kotimaan yksityiset suurpääomat olivat suhteellisen vaatimattomia ja lisäksi pääosin sitoutuneet johtavan vientiteollisuuden, puunjalostuksen, kehittämiseen. Niillä ei siis ollut varaa, intressiä eikä osaamista hajottaa resurssejaan luomaan uutta perusteollisuutta. Tästä huolimatta yksityisellä liike-elämällä oli useimmiten happavan torjuva asenne suhteessa valtion kasvavaan yritystoimintaan, jossa se näki vapaan markkinakapitalismin vaarallista ohjausta. Yksityisellä talouselämällä ei kuitenkaan ollut kylliksi poliittista voimaa pysäyttää valtiojohtoisen perusteollisuuden nousua, joka nojasi kansallismielisen porvariston, agraarien ja sosiaalidemokraattien tukeen. (s.168)

"Käsitys, että n.s. kansainvälinen pääoma istuu kita avoimena rajan tuolla puolen joka hetki odottaen pääsyä maahan nielaistakseen sen teollisuuden suuhunsa, on kuvana pelottava, mutta siinä ei ole siteeksikään perää. Päinvastoin on, kuten valtion taholla liiankin hyvin tiedetään, tällä kertaa mahdollista saada vierasta pääomaa pitkäaikaisesti sijoittumaan maahanmme ja suotuisinakin aikoina on se ollut sangen vaikeasti tänne houkuteltavissa", totesi puunjalostusfirmojen edunvalvoja Axel Solitander 1932. (s.170)

1930-luvun alun pulavuodet iskivät rajuina koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Vienti ei vetänyt ja investoinnit hyytyivät näkymien synkkyyteen, pankkien rahahanojen tiukentumiseen ja korkojen nousuun. Yrityksiä kaatui ja lainarahalla uudistuksia tehneitä maatiloja sortui, omistajien ohella usein myös luottoja taanneiden sukulaisten ja naapureiden tappioksi. Vararikot ja maatilojen pakkohuutokaupat tulivat katkeran tutuiksi, pankit olivat tukehtua luottotappioihinsa ja palkkoja laskettiin. (s.173)

Syksyn 1944 välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen oli karkoitettava maasta saksalaisjoukot, kotiutettava kenttäarmeijansa ja maksettava sotakorvaukset, jotka kaikkien asiantuntijoiden mielestä ylittivät maan taloudellisen suorituskyvyn. Voittajalle oli lisäksi luovutettava Petsamo nikkelikaivoksineen ja Jäämeren satamineen sekä Karjala, eli yhteensä noin kymmenesosa maan pinta-alasta. Neljännes rakennetusta vesivoimasta, viidennes rautateistä, yli kymmenesosa teollisuuden tuotantokyvystä ja suuret metsävarat jäivät rajan itäpuolelle. (s.185)

Talouden vallankumous

Sotakorvausten suorittaminen oli kallis pääsylippu tulevaisuuteen. Väkilukuun suhteutettuna Neuvostoliiton vaatimat tavaratoimitukset olivat arvoltaan suurempia kuin Saksalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuomitut, ylivoimaiseksi osoittautuneet korvaukset. Raskaimmillaan, 1945-1948, sotakorvauksiin oli käytettävä kuudesosa valtion budjetista ja neljäsosa metalliteollisuuden jalostusarvosta. Koko teollisuuden jalostusarvosta laivojen, vetureiden, koneiden, kaapelin ja metsäteollisuustuotteiden nopeatahtinen toimitusvirta söi kymmeneksen, eikä vastaanottaja maksanut näistä toimituksista ruplaakaan. (s.191)

Sotakorvausten toimituksista oli lisäksi selviydyttävä oloissa, joissa raaka-aineista, koneista, kuljetuskalustosta ja energiasta oli huutava pula koko sodan jäljiltä raunioituneessa Euroopassa.Suurten sotakorvauksien sitomia voimavaroja olisi kipeästi kaivattu kotimaisiin tarpeisiin. Karjalassa ja muilla Neuvostoliiton anastamilla alueilla kotinsa menettäneiden asuttaminen tynkä-Suomeen oli jo yksin suunnaton hanke. Neljällesadalletuhannelle ihmiselle, kymmenesosalle maan koko väestöstä, oli löydettävä pikaisesti uudet tilat, talot ja siedettävä tulevaisuus. (s.191)

Mahdottomasta tehtävästä selviydyttiin Suomen historian radikaaleimmalla maanjakoreformilla. Reformi pirstoi sivutuotteenaan suurtiloja, edisti pienviljelystä ja syväjäädytti maatalousvaltaisen elinkeinorakenteen vuosikymmeniksi eteenpäin. Etenkin metsäteollisuus ja muut suuret maanomistajat kiinnittivät näihin ongelmiin huomiota vastustaessaan maanjakoa, mutta yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi suuromistajatahojen vaimeat protestit sivuutettiin. (s.192)

Sotakorvausten ja jälleenrakennuksen vaatimaa tuotantokykyä oli jännitettävä äärimmilleen supistunein voimavaroin. Maailmansota maksoi 90 000 suomalaisen hengen, ja paristasadastatuhannesta haavoittuneesta neljännes jäi loppuiäkseen invalideiksi. Uuden itärajan taakse jäivät Karjalan suuret metsävarat, rikkaat nikkeliesiintymät pohjoisessa ja maan parhaita peltoja. Lisäksi menetettiin suurten mahdollisuuksien satama Jäämeren rannalla sekä huomattava osa sähköntuotantoa, rautateitä ja tehtaita. (s.192)

Talouden elpymistä vauhditti Pohjois-Suomen koskien valjastaminen sähköntuotantoon korvaamaan sodassa menetettyjä Karjalan voimalaitoksia. Pahin energiakriisi työnnettiin näin syrjään. Sähköpula ehti silti ensin synnyttää kansainvälisesti yhden merkittävimmistä 1900-luvun metallurgisista innovaatioista, Outokummun liekkisulatuksen, josta tuli muutamassa vuosikymmenessä kuparinsulatuksen päämenetelmä koko maailmassa. (s.198)

Sotakorvauksista selvittiin äärimmäisen vaikeina aikoina

Sotakorvauksilla oli kääntöpuolensa, joka näkyi teollisuuden kasvussa. Korvaukset tulivat kalliiksi valtiolle ja veronmaksajille, mutta yrityksille ne tarjosivat pitkiä tilaussarjoja ja tasaisen varmaa tulovirtaa laajentumiselle ja uudistuksille. 1930-luvun tuotantotaso oli saavutettu 1948, uusin ennätyksiin yllettiin 1950-luvulla. Ensimmäinen kunnon huippusuhdanne, joka runsaiden vientivoittojen mahdollistaman vapautuneen tuonnin kautta avasi kulutustavaratarvikkeiden saantia suurellekin yleisölle, koettiin 1953 Korean suurvaltakriisin kiihdyttämänä. Itse asiassa Suomi koki maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä todellisen talousihmeen. Talous kasvoi 1950-1974 nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Kasvu tosin jäi hieman Euroopan keskiarvon alapuolelle, mutta siitä huolimatta Suomi kipusi maanosansa hyvinvointivaltioiden joukkoon. Jopa vanha talousmahti Iso-Britannia ohitettiin 1970-luvulla, kun mittarina käytetään kansantuotteen arvoa henkeä kohti. Länsinaapuri ja mallimaa Ruotsi eteni edelleen vauraammassa ja parempituloisessa ykkösluokassa. (s.199)

Maailmansodan ja jälleenrakennusvuosien kasvattama julkinen valta ei sota- ja kriisikauden mentyä ohi vetäytynytkään enää takaisin kuoreensa. Päinvastoin: julkinen sektori kasvoi muuta taloutta nopeammin, valtion ja kuntien kokonaismenot olivat 1950-1970-luvulla jo kolmanneksen kansantuotteesta ja suunta oli nouseva. Valtio tuli myös entistä näkyvämmin mukaan talouteen suurten teollisuusyritysten omistajana ja perustajana, vaikka talouden dynamiikka ja yhteiskuntajärjestelmä perustuivatkin edelleen yksityiseen yritteliäisyyteen ja omistukseen. (s.201)

Punamultahallitukset ja presidentti Kekkonen olivat löytäneet yhteisen menestyskonseptin jouduttaa Suomen teollistamista valtionyhtiöiden avulla. Niinpä öljynjalostuksen 1950-luvulla käynnistänyt Neste Oy, 1960-luvulla terästeollisuudessa aloittanut Rautaruukki Oy ja valtion asepajoista sodan jälkeen koottu konepajayhtiö Valmet Oy olivat edelleen vasemmistokeskustalaisen teollisuuspolitiikan lempilapsia ja ylpeydenaiheita. Sellaisia olivat myös niiden vanhemmat sisaryhtiöt Outokumpu, Kemira, Veitsiluoto ja Enso-Gutzeit, joilla oli muun ohella roolinsa taloudellisten valtarakenteiden tasapainottajina. Osuustoimintayritysten tavoin ne muodostivat yksityisten finanssileirien ja suuryhtiöiden vastavoiman, jota omistus liitti kansanliikkeisiin. (s.211)

Liberalismi otti maailmalla ja Suomessa monta askelta eteenpäin, kun pitkään jatkunut luottamus valtiollisen ohjauksen siunauksellisuuteen vaihtui 1980-luvulla uskoksi siihen, että vapaat markkinavoimat tuottavat tehokkainta talouskasvua. Talouspoliittiset tarkistukset osuivat ajallisesti yhteen merkittävien poliittisten käännekohtien kanssa. Dramaattisimmin talouden ja politiikan välinen yhteys nousi esiin, kun Berliinin muuri murtui 1989, maailmasodan jäljiltä jaettu Saksa yhdistyi ja heikentynyt Neuvostoliitto valtapiireineen sortui kaksi vuotta myöhemmin. (s.214)

Suuryhtiöiden johtoportaan oli myös tavoiteltava paikkaa presidentin valtaverkostoissa. Lähimmäksi Kekkosta pääsivät muutamat idänkaupassa aktiiviset metalli- ja rakennusteollisuuden vuorineuvokset. Itsestään selvästi presidentin lähelle ryhmittyneeseen suurteollisuusleiriin kuuluivat tärkeimmät valtioenemmistöiset suuryhtiöt - Neste, Enso-Gutzeit, Valmet, Rautaruukki, Outokumpu ja muut - joihin ei valittu pääjohtajia eikä aina johtokunnan rivijäseniäkään tunnustelematta Tamminiemen herran käsityksiä. Kekkosesta kehkeytyikin valtansa päivinä eräänlainen suomalaisista suuryhtiöistä koostuneen jättikonsernin hallituksen puheenjohtaja, jolta muuten arvonsa tuntevat teollisuuspatruunat kävivät hakemassa ohjausta ja apua. (s.219)

Suomen lähentyminen ja liitos Euroopan Unioniin eteni taloudellisesti poikkeuksellisen synkkinä vuosina. Maa oli sukeltanut 1990-luvun alkaessa historiansa pahimpaan lamaan. Tuhansia yrityksiä kaatui, syövän lailla levinnyt jättityöttömyys suisti melkein puolen miljoonan ihmisen ja heidän perheidensä elämän raiteiltaan, ja koko yhteiskuntakoneistoa - kouluja, sairaaloita, virastoja, joukkoliikennettä - pidettiin pystyssä miljardin markan viikkovauhdilla lisääntyvällä ulkomaisella valtionvelalla. (s.227)

Ero edeltävän vuosikymmenen kasvuhuumaan oli huikea. Vielä 1980-luvulla Suomesta oli puhuttu Pohjolan Japanina, joka kehitti talouttaan ja kansalaistensa hyvinvointia modernin vientiteollisuutensa vedolla. Täystyöllisyys oli käytännössä saavutettu, terveydenhoito ja sosiaaliturva olivat tasolla, joka haki maailmalta vertaistaan. Kansainvälistä kehitystä seuraillut rahamarkkinoiden vapauttaminen näytti puolestaan synnyttäneen rahanrunsauden, joka ruokki ehtymättömän tuntuisesti yrittäjiä, renesanssissaan eläviä pörssisijoittajia kuten myös satoja tuhansia tavallisia asunnontarvitsijoita. Pankkien avokätinen luotonanto tuntui vihdoin toteuttavan kaikki unelmat. Vuosikymmeniä jatkuneet säännöstelyn ja pääomaköyhyyden ajat olivat enää pahaa unta. (s.227)

1990-luvulla Suomea koetteli lama ja työttömyys

Suomi kipusi 1990-luvun jälkipuolella syvästä lamasta ja pankkikriisistä ratkaisevasti muuttuneena. Lama jätti perinnökseen yhtäältä muutaman sadan tuhannen pitkäaikaistyöttömän muodostaman syrjäytyvän alaluokan, ahdistusta, velkapiinaa ja traumoja. Toistaalta lamavuosina toteutui samanlaisista yhteyksistä tutun kaavan mukaisesti suuri omaisuuksien uusjako, kun maksu- ja luottokykyisille avautui runsaasti tilaisuuksia edullisiin kauppoihin sortuvilla markkinoilla. Lamasta nousi myös vaikeuksien vahvistamia yrityksiä ja nopeasti vaurastuvaa uutta liike-eliittiä. (s.230)

2000-luvun alkaessa puunjalostuksen vientiosuus oli enää kolmannes; rinnalle olivat kohonneet Nokia-vetoinen elektroniikka ja telekommunikaatio sekä perinteinen metalli- ja konepajateollisuus. Raju rakennemuutos näkyi hyvin myös yritystasolla. Nokian liikevaihto ja tulos olivat 2000-luvun alussa yksin yhtä suuria kuin kolmeen kansainväliseen suuryhtymään - Stora-Enso, UPM-Kymmene ja Metsäliitto-ryhmä - keskittyneen metsäteollisuuden. (s.232)

2000-luvulla suomalaisyritysten omistus kansainvälistyi Nokian vanavedessä

Yritysrakenteiden keskitys oli alkanut 1980-luvulla vastauksena kovenevaan kansainväliseen kilpailuun. Vauhti kiihtyi seuraavalla vuosikymmenellä laman ja globalisaation yhteisvaikutuksesta. Uutena piirteenä tuli tuolloin mukaan myös omistussuhteiden raju muutos, kun nationalistiset omistusrajoitukset purettiin Euroopan Unionin jäsenyyteen valmistauduttaessa. Useimpien suomalaisten suuryritysten omistus alkoi kansainvälistyä. Nokiaa, Nordeaa ja UPM-Kymmeneä ja monia muita pörssiyhtiöitä omistivat amerikkalaiset eläkerahastot ja muut enimmäkseen kasvottomat suursijoittajat. Jonkinlainen poikkeus oli vuoden 1998 suomalais-ruotsalaisessa fuusiossa luotu metsäjätti Stora Enso, jossa Suomen valtion rinnalla pääomistajana oli tunnettu Wallenbergin finanssidynastia Ruotsista. Stora-Enson lisäksi Suomen valtio piti suurta omistusta energiayhtiöissään Fortumissa ja Neste Oilissa. Fortum oli luotu 1990-luvun lopulla Nesteen ja Imatran Voiman fuusiossa, joka purettiin puoli vuosikymmentä myöhemmin. Erona entiseen oli, että yltiöpäisesti kansainvälistyneen Nesteen raskaat ulkomaiset rönsyt oli leikattu ja vanha valtiollinen sähkölaitos IVO oli viety Fortumina pörssiin. (s.232)

Lähde: Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Siltala.