Kolmekymmentä

Kolmekymmentä. Miehen elämän keskikohta vai kolmasosa? Onneksi nykyaikana suomalaisella enemmän jälkimmäinen. Joka tapauksessa ainakin hyvä hetki pysähtyä katsomaan, mitä on tähänastisella elämällään tullut tehneeksi, mihin nykyinen elämäntyyli todennäköisesti johtaa ja mitä elämältään vielä tulevaisuudessa tahtoo. 

Kolmenkympinkriisi?

Kun puhutaan kolmestakympistä, yleisin puheenaihe on kolmenkympinkriisi. Google-vilkaisulla huomaa, kuinka keskustelupalstat ovat pullollaan tätä aihetta. Erityisesti naisten foorumit. Kurkkasin niitäkin. Ehkä ihmisellä sitten on yleisesti olemassa jokin kolmenkympin fiksaatio eli pitkäaikainen toive siitä, että tietyt ihanneasiat olisivat toteutuneena kolmikymppisenä. Siis "isona/aikuisena". No, minulla ei ole kriisiä. Päinvastoin, elän elämäni parasta aikaa!

Tavoitteellinen toiminta ja tavoitteiden toteutuminen

Aloitin aikanaan 15-vuotiaana kirjaamaan ylös asioita, joita tahdon, luettuani kaikki Jari Sarasvuon teokset ja muuta valmennuskirjallisuutta sekä mm. Nietzschen filosofiaa. Siitä lähtien on vuosittain tullut tarkasteltua isompaa kuvaa eli yli 5 vuoden horisonttia eteenpäin ja taaksepäin, sekä säännöllisesti tarkennettua vuoden ja lyhyemmän aikavälin tärkeimpiä painopisteitä.

Viisitoistavuotta vanha paperi löytyy yhä kirjan välistä, joten kaivoin sen nyt esiin. Silloin tehty ensimmäinen paperi on hyvin laaja käsittäen monta elämän osa-aluetta. Järisyttävintä paperia luettaessa on huomata, että kaikki ne asiat, joita olen oikeasti tahtonut, ovat nyt toteutuneet! Toki paperista huomaa, että se on kirjoitettu 15-vuotiaan uhmakkuudella ilman oikeaa ymmärrystä siitä, millaista on olla 30-vuotias, mutta ehkä juuri siinä kiteytyykin koko paperin paras viisaus: uskalla ajatella isosti! Realismi on pessimismiä, joten jos ei uskalla tahtoa isoja asioita, harvemmin niitä tulee myös saavuttaneeksi. 

Epäonnistumiset auttavat oppimaan

En väitä, että kaikki asiat olisivat menneet elämässäni tähän asti aina suunnitelmien mukaan tai etten olisi missään epäonnistunut. Päinvastoin, olen myös mokannut huolella. On monia hetkiä, jotka olisivat voineet päättyä todella huonosti ja jälkeenpäin ajateltuna olen toiminut erittäin tyhmästi. On tullut otettua tolkutonta riskiä ja käännettyä myös sellaisia kiviä, jotka olisi voinut jättää kääntämättä. Usein näitä temppuja on tullut kaduttua, mutta nyt ajattelen niiden kuuluvan osaksi kasvua. Tärkeää on ymmärtää virheensä ja oppia niistä. 

Elämänoppi yksinkertaisuudessaan

En myöskään vanno suunnitelmallisuuden nimiin. Ei elämä voi olla vain suunnitelman suorittamista. On osattava elää hetkessä. Sen sijaan uskon tavoitteellisuuteen ja päämäärätietoiseen toimintaan. Oman tähänastisen elämänfilosofiani kiteyttäisin kahteen asiaan:

1. Tiedä mitä tahdot
2. Tee juuri sitä mitä tahdot

Näin aion opettaa myös lapsilleni. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa osoittautuukin varsin vaikeaksi. Myös itselleni. Ensinnäkin kun juttelen ihmisten kanssa, varsin usein huomaan, että moni ei tiedä, mitä elämältään tahtoo. Siis mitä ovat ne asiat, jotka kokee itse tärkeäksi ja tahtoisi niiden tapahtuvan. Maailmassa on lähes rajaton määrä asioita, joita voi haluta. Jotta voi ylipäätään valita mieleisensä, on tunnettava itsensä ja oma arvomaailmansa, jonka pohjalta voi laittaa asioita arvoasteikolle omaan tärkeysjärjestykseen. Oman arvomaailman muodostaminen taas edellyttää ennakkoluulotonta tutustumista laajasti erilaisiin ajatuksiin ja ihmisiin. Jotkut miellyttävät, toiset eivät, siitä se persoonallisuus rakentuu.  

Toiseksi kannattaa tehdä juuri sitä mitä tahtoo. Kun tietää, mistä pitää ja mitä tahtoo, kannattaa keskittyä tekemään sitä eli käyttää mahdollisimman paljon aikaansa sen tekemiseen. Taas kerran on kyse valinnasta eli antaako aikaansa tärkeimmiksi määrittelemilleen asioille vai hukkuuko aika haahuiluun. Keskittyminen tärkeimpiin asioihin vaatii itsekuria ja keskittymiskykyä, joille motivaatio toimii moottorina. Ihminen on paras siinä, mitä hän tekee intohimoisesti ja kasvaa niissä asioissa, mitä hän tekee säännöllisesti ja päämäärätietoisesti parempaan pyrkien. Aika on kaikille vakio, joten erottautuminen tapahtuu ajan hyödyntämisessä. Aika on myös arvokkain resurssi, joten suosittelen käyttämään sitä säästeliäästi. 

Oman elämäni kohokohdat

Kun kelaan muistinauhaani viimeiset 15 vuotta taaksepäin nousee mieleeni seuraavat keskeiset elämäni kohokohdat suunnilleen kronologisessa järjestyksessä:

• Yläasteen ysiluokka: kasiluokalla oli kapinoiva kiekkoilija. Siihen asti koulu oli ollut helppoa ja mielenkiinto muualla. Ysillä minun oli pakko tsempata, jotta pääsisin tavoittelemaani lukioon ja muuttamaan Tampereelle. Aloin oikeasti lukemaan (edes kerran kokeisiin). Keskiarvo nousi niin paljon kuin se vuodessa voi nousta, lähelle ysiä. Sain mitä halusin. 
• Sammon lukio: lukioaika opetti monta asiaa. Ensinnäkin muutin yksin asumaan Tampereelle. Oli pakko opetella huolehtimaan itsestään. Hyvä kasvunpaikka! Lukiossa opin myös lukemaan, kun lopetettuani lätkän pelaamisen oli yllättävästi aikaa muullekin. Kävin lukiokursseja varmaan 1,5-kertaa vaadittavan määrän. Erityisen herätyksen sain yhteiskuntaopista. Siispä liityin myös kokoomusnuoriin. Lopputodistus oli yläastettakin parempi ja kirjoituksista tuli jopa älliä. Sammon lukiosta jäi erittäin hyvät muistot ja kunnioitus monen opettajan ammattitaitoa kohtaan. 
• Kauppatieteiden maisteri: Tiesin jo yläasteella, että haluan lukemaan kauppatieteitä. Siispä pänttäsin pääsykokeisiin niin paljon kuin mahdollista. Kerralla läpi Tampereen yliopistoon. Itse yliopiston opiskeluajoista ei kyllä jäänyt kohokohtia. Valitettavan tasotonta toimintaa monelta osin. Boomin bileet oli parhaita. Jälkeenpäin harmittaa, etten sittenkin valinnut Helsingin kauppakorkeakoulua. Tosin sillä asialla ei jälkeenpäin ole ollut mitään merkitystä. 
• Armeija, osa 1: Kävin armeijan kahteen kertaan Porin prikaatissa Säkylässä, kansainvälisssä valmiusjoukoissa (FRDF) pioneerijoukoissa. Ensimmäinen kerta onkin legenda, ja oli varsinainen legenda prikaatissa palatessani taas ruotuun. Alokas- ja AUK-aikoina nimittäin halusin hemmetin paljon RUK:iin. Sinne oli pakko päästä! Halukkaita oli monia ja kisa tiukka. Viimeisimpänä suorituksena oli pikamarssikilpailu siis kuka juoksee puolivarustuksessa tietyn matkan nopeimmin saa eniten pisteitä. Matka oli ehkä 15-20km, en tiedä. Jalkani olivat olleet "hieman kipeät" ennen suoritusta, mutta en halunnut jättää matkaa väliin. No, täysillä matkaan tietysti! Matkan aikana jalat vihloi "ihan kivasti". Periksi ei voinut antaa, joten oli vain pakko jatkaa, vaikka kipu koveni. Viimeiset kilometrit juoksin kuulemma kuin Aku Ankka, mutta eteenpäin mentiin. En muista viimeisistä kilometreistä mitään. Muistan vain että taisi sattua. Pääsin maaliin ja lyhistyin maaliviivalle. En päässyt enää ylös. Siitä suoraan sairaalaan, jossa todettiin, että molemmat sääriluut ovat poikki, ei siis murtuneet vaan kunnolla poikki. Olin juossut jalkani katki. Ilmeisesti alun hiusmurtumat oli tällä matkalla runnoutunut niin, että nyt oli sääriluut kunnolla rikki. Siispä kävi käsky vuodeksi kotiin kuntoutumaan, koska jouduin opettelemaan kävelemisen uudelleen fysioterapeutin avustuksella. Mutta RUK:iin pääsin, perkele! Ai niin, ja pikamarssin aikani: yksi prikaatin parhaista! 
• RUK ja Oppilaskunnan puheenjohtaja: Palasin armeijaan vuoden tauon jälkeen ja liki suoraan RUK:iin. Aika jäätävä muutos siviilistä suoraan talviseen Haminaan. Oli myös kiva palata, kun maine kaljupäisestä "jalkansa katki juosseesta natsista" oli jo kiirinyt. RUK:ssa löysin rajani. Kun fyysistä ja henkistä kuormaa kasvatetaan riittävästi, jossain kohtaa löytyy piste, jossa ihminen on aika yksin oman itsensä kanssa. Silloin tulee perusluonne esiin. Se luonne oli hieno löytää. Opin myös paljon johtajana. Klisee, mutta arvostan RUK:ia Suomen parhaana johtamiskouluna, parempana kuin yliopisto. Erityiseksi oman RUK-aikani teki valinta Kurssimme 225 Aura Oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajaksi. Todellinen kunniatehtävä kurssijuhlineen ja muineen! Tosin, suorittaa pioneeri RUK ja olla Oppilaskunnan puheenjohtaja ei ollut helppo yhdistelmä. Olin siinä epäonnistua. Onneksi kurssin johtaja Vesa Nissinen osasi oikealla hetkellä rohkaista juuri oikeilla sanoilla ja neuvoilla. Syväjohtamista käytännössä. Nykyisin on kiva käydä Haminassa, kun on upseerikerholla tinatuoppi omalla kaiverruksella.
• Bryssel ja Alexander Stubb: Armeijan jälkeen palasin hetkeksi opintoihin ja suuntasin siitä onnistuneen eurovaalikampanjan myötä Brysseliin europarlamentaarikko Alexander Stubbin avustajaksi. Kiitettävä kokemus! Alex on ihmisenä yksi eniten arvostamiani henkilöitä maailmassa. Hieno ihminen. Samoin erinomainen esimies. Siispä oli ilo nähdä hänen kauttaan EU sisältäpäin. Hyvä tiimi, parlamentissa kivoja kollegoja, jänniä asioita valmistelussa, joten viihdyin. Bryssel oli myös kaupunkina kiva. Turistille ankea, mutta kun oppii tuntemaan paikat, on se ihan kiva kotikaupunki. Maailman paras ruoka, oluet ja suklaat. Siispä tuliaisena +10kg, vyötäröllä. 
• Ensimmäinen maraton: Brysselin jälkeen palasin taas urheilun pariin. Hain lajiani ja lopulta löysin juoksun. Siispä aloin treenaamaan maratonille. Riittävän kunnianhimoiselta kuulostava matka, joten pakko kokeilla. Ensimmäinen kerta Turussa oli melkoinen kokemus. Maalissa oli aika voittaja fiilis. Kiehtova laji. 
• Elämäni rakkaus - Merja: Joskus pitää lähteä kauas, jotta näkee lähelle. On ehkä hieman paradoksaalista, että maailmalta tullessani tapaan elämäni naisen kotikaupunkini Kankaanpään yökerhossa joululomalla. Rakastuin ja yhä rakastan. Paljon hyviä asioita tapahtunut yhdessä. Ylivoimaisesti eniten elämänlaatuani ja onnellisuuttani lisännyt asia on Merjan myötä tullut arjen onnellisuus. 
• Häät: Hääpäivä 18.7.2009 oli kaikilta osin täydellinen päivä. Pelkästään hyviä muistoja. 
• Hugo: Ensimmäisen lapsen syntymä 13.11.2010 oli todellinen ilonhetki. Kaikki muu on loppujen lopuksi aika pientä lasten syntymän rinnalla. Esikoinen muutti elämää erittäin paljon. Muutti myös minua. Oma poika, sanoinkuvaamatonta. 
• Hilda: Toisen lapsen syntymä 16.5.2012 oli toinen todellinen ilonhetki. Ei yhtään vähäpätöisempi kuin ensimmäinen. Oma tytär, yhtälailla sanoinkuvaamatonta. 
• Tohtoriksi?: Kun en saanut purettua opiskelun kunnianhimoani yliopistossa riittävästi, alkoi ajatus väitöskirjasta kuulostaa riittävän hullulta ja tavoitteelliselta, jotta se kiinnostaisi toteuttaa. Siispä aloitin opiskelemaan työelämän ohessa, ikään kuin harrastuksena. Ehkä en ihan tiennyt mihin tuli ryhdyttyä. Aika mammuttihanke on kyseessä. Etenkin tässä elämäntilanteessa. Mutta norsu syödään pienin paloin. Niin tämäkin. Opinnot on jo kasassa ja aikataulussa edetään. Tuottaa paljon mielihyvää, vaikka on toisinaan taakkakin.
• Mielekäs työ: Olen aina saanut tehdä mielekästä työtä. Siis sellaista mistä pidän ja mikä tuottaa minulle mielihyvää. Oli se sitten Tampereen kauppakamarilla, Panostajalla tai nyt Taaleritehtaalla, olen aina viihtynyt kiitettävästi ja saanut myös toimia hyvien esimiesten alaisuudessa. Kun työssä saavuttaa päivittäin pieniä onnistumisen tunteita ja vähintään kuukausittain joitain konkreettisia isompia tavoitteita, on työ palkitsevaa ja joka päivä on ilo nousta tekemään kiinnostavia asioita. 

Mitä tahdon tulevaisuudessa?

Olen saanut tähän mennessä paljon. Onneksi niin. Mutta ei tämä tähän jää. Tulevaisuuden tavoitteita on vaikea jakaa näin avoimesti. Pidän ne siis pääosin omana tietonani. Näette sitten. Tärkein tavoite on kuitenkin huolehtia perheestä eli kasvattaa lapset hyvin ja olla hyvä aviomies. Terveyttä arvostan elämän tukijalkana, joten siihen käytän aikaa jatkossakin. Työrintamalla tähtään huipulle. Mikä se huippu on, sitä en kerro. Tiedän kuitenkin mihin haluan, miksi ja milloin. Toki tällä rintamalla kestän myös mahdolliset takapakit. Ennen kaikkea haluan kasvaa johtajana. Tohtoriksi tahdon 2015 mennessä. En vain hatun takia vaan siksi, että aihe on intohimoni ja minulla on siinä sanottavaa. Toivottavasti pystyn jättämään jonkinlaisen jäljen myös akateemiseen maailmaan. Mitä muuta? No, paljon pieniä asioita lyhyelle ja pitkälle tähtäimelle. Niin ja 50-vuotiaana ostan Bentleyn. Millaisen, sen määrittelee senhetkinen varallisuuteni.