Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta

Samoin kuin Björn Wahlroosin ensimmäinen teos Markkinat ja demokratia - loppu enemmistön tyrannialle, myös hänen toinen teos Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta tuntui jotenkin tulleen sisältönsä osalta ohitetuksi varsin vähäisellä julkisella keskustelulla. Wahlroosia kyllä haastateltiin uuden kirjan julkistamisen aikoihin, mutta varsin vähän olivat toimittajat paneutuneet kirjan sisältöön, mistä syystä asiakeskustelu sisällöstä jäi sivuun ja päähuomio meni muuhun, kuten Wahlroosin muuttamiseen Ruotsiin. Ehkä se kertoo osittain Suomessa käytävän julkisen taloustieteellisen keskustelun tasosta. Harmi, koska kirja on erinomainen.

Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta

Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta

Wahlroosin aiempi teos Markkinat ja demokratia oli loistava taloudellinen ja yhteiskunnallinen teos. Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta jatkaa vähintäänkin samalla tasolla. Kirjat täydentävät sopivasti toisiaan, koska niissä otetaan varsin erilainen lähestymistapa samaan ilmiöön eli talouteen ja yhteiskuntaan. Siinä missä Markkinat ja demokratia on yhteiskunnallisempi, analyyttisempi ja pohjaa enemmän historiallisten syiden selittämiseen, Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta ottaa tarkasteltavakseen ennen kaikkea tieteellisestä maailmasta talouteen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun tulleet virheteoriat. Wahlroosin mukaan talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta ovat:

1. Menokuri tukahduttaa talouskasvun
2. Kapitalismi johtaa luonnonvarojen riistoon
3. Alijäämät hoituvat veronkorotuksilla
4. Tuloerot haittaavat talouskasvua
5. Inflaatio on kuluttajahintojen nousua
6. Markkinat eivät toimi tehokkaasti
7. Korot eivät voi laskea alle nollan
8. Vapaita markkinoita ei ole
9. Euforiat, paniikit ja romahdukset ovat helposti estettävissä
10. Keskuspankkien pitäisi vain torjua inflaatiota

Listauksesta löytyy varmasti monia mielipiteitä, mutta tämän kymmenen kohdan kautta Wahlroos tulee kirjassaan käsitelleeksi kiitettävän laajasti erilaisia taloudellisia ilmiöitä. Selvää on, että Wahlroos puolustaa kapitalismia ja markkinataloutta ja tekee sen hyvin argumentoiden. Käsittelen Wahlroosin omistajuutta koskevat kohdat omana erillisenä blogitekstinä, koska niihin kiinnitin kiinnostuksestani johtuen erityishuomiota. Nämä sisältyivät kappaleeseen "Kapitalismi johtaa luonnonvarojen riistoon". Kymmenestä kohdasta varsin moni kannattaa lukea sekä Kreikan että Suomen tilanne takaraivossa. Tällöin useat julkisuudessa esitetyt poliittiset mielipiteet ja vaatimukset aukeavat uudessa valossa.

Kannattaa myös tutustua kirjan loppuosan viitteisiin ja lähteisiin. Sieltä kun paljastuu, kuinka tarkkaa työtä Wahlroos on kirjoittaessaan tehnyt. Hänen lukeneisuutensa on kiitettävän laajaa, kattaen sekä aiemmat klassikot että tämän päivän keskeisimmät kirjoitukset. Lähdeluettelosta löytyy hyviä vinkkejä, jos haluaa kartuttaa omaa taloustieteen tuntemustaan.

Kansainvälisen tason talousajattelija

Kirja julkaistaan suomen lisäksi englanniksi ja ruotsiksi. Näyttäisi siltä, että kirjan myötä Wahlroosin tavoitteena on kansainvälistyä tunnettuna talousajattelijana eli saavuttaa seurattu asema vähintäänkin Pohjoismaissa, mutta myös Lontoossa. Hyvä niin, koska ajattelijana ja kirjoittajana Wahlroos kyllä pärjää vertailussa myös kansainvälisillä kentillä.

On kunnioitettavaa, että hän jaksaa jakaa ajatuksiaan ja kirjoittaa, yhtä hyvin hän voisi olla tekemättä niin. Jaksan siis ihmetellä hänen ajankäyttöään ja kykyään yhdistää merkittävät liike-elämän positiot, luottamustehtävät ja esiintymiset näinkin tuotteliaaseen kirjalliseen tuotantoon. Harva yritysjohtaja pystyy tuottamaan koskaan elämänsä aikana näin tasokasta kirjallista kontribuutiota ja toisaalta harva kokopäiväinen kirjoittaja on saanut mitään merkittävää aikaiseksi yrityselämässä. Nämä huomioiden Wahlroosin panos molemmilla saroilla on kunnioitettava ja ihailtava.  

Jos molemmat Wahlroosin kirjat ovat vielä lukematta, suosittelisin nyt aloittamaan ensin jälkimmäisestä. Se on helpompi luettava ja ajankohtaisempi. Molemmat kirjat kuuluvat taloutta seuraavien pakollisiksi lukukokemuksiksi, ellei sitten satu olemaan maailmankuvaltaan niin Wahlroosin vastakohta, että ei siitä syystä suostu teoksiin tutustumaan.

Toivottavasti Wahlroos jatkaa kirjoittamistaan myös jatkossa. Erityisen mielenkiintoista olisi lukea hänen muistelmansa ja näkemyksensä yrityselämän eri käänteistä eli katsaus kulissien taakse, sitten kun niistä asioista voi kirjoittaa.

Wahlroosin julkistamistilaisuuden puhe löytyy täältä alta. Haastattelukysymyksissä huomaa valitettavasti epäsuhdan kysyjän ja vastaajan välillä, vastaajan eduksi. Sama pätee muihinkin moniin muihinkin hänestä tehtyihin haastatteluihin; huonoihinkin kysymyksiin irtoaa erinomainen vastaus.

Poiminnot

• Markkinatalous on onnistunut melkein kaikessa. (49)
• Kalat ovat aina olleet markkinoille hankala tapaus. (49)
• Markkinatalouden synnyttämä talouskasvu on kieltämättä rasittanut ympäristöä. (50)
• Niin vaikeaa kuin onkin se myöntää, on olemassa asioita, joita ei voi rahalla ostaa - tosin ei kovin montaa. (68)
• Keynesiläisyyden tuloksia on pakko pitää vaikuttavina - ainakin julkisen velan määrällä mitattuna. (73)
• Vapaa-aika on itse asiassa muutoin kattavan verotuksen taloudessa lähes ainoa hyödyke, jota ei veroteta. (77)
• Julkiselle taloudelle rikkaiden verottaminen on sivuseikka. Asiasta varmistuaksesi riittää, että katsot, kuinka moni miljonääri maksaa veroja kotikuntaasi. (84)
• Koska verotuksen tarkoitus ei ole maksimoida valtion verotuloja, vaan kerätä riittävästi rahaa tärkeinä pidettyjen julkisten menojen kattamiseksi, Lafferin käyrien tarkastelu ei tarjoa meille vastausta verotuksen optimaalisen tason määrittelyyn. (94)
• Pitkällä aikavälillä talouskasvulle tärkeintä ei ole kulutus, vaan investoinnit inhimilliseen pääomaan ja uuteen tekniikkaan. (110)
• On selvää, että ihmiskunta ei pelaa enää nollasummapeliä. (117)
• Paras keino auttaa kaikkein köyhimpiä ei siis näytä olevan tulonsiirrot vaan talouskasvun vahvistaminen. (119)
• Nykyisin suurin osa varallisuudesta on itse asiassa inhimillistä pääomaa, ja suurin osa kiinteästä omaisuudesta on rahoitusvarallisuutta, jota omistavat työeläke- ja sijoitusrahastot sekä pääomasijoittajat osakkeiden tai velkapapereiden muodossa. (121)
• Osa inhimillisestä pääomasta on kasvanut akateemisen sivistyksen uljaimmissa tyyssijoissa kuten Harvardissa, Stanfordissa ja Oxfordissa vietettyjen vuosien aikana. Mutta kun tarkastelee omalla työllään vaurastuneiden miljonäärien akateemisia saavutuksia, näyttäisi inhimillinen pääoma olevan jotankin muutakin: havainnointi- ja oppimiskykyä, teknisiä ja tieteellisiä taitoja, mielikuvitusta, kunnianhimoa ja henkilökohtaista kurinalaisuutta. Riittää kun vilkaisee Forbes-lehden maailman rikkaimpien ihmisten luetteloa. Luettelon kärjestä puuttuvat silmiinpistävästi varakkaat perilliset. Kieltämättä Kochin veljekset perivät aikoinaan yhtiön, josta he ovat sittemmin huolehtineet erittäin hyvin, ja hieman kärkisijojen alapuolella Waltonin perhe on hyvin edustettuna, mutta yli puolet 50 rikkaimmasta ihmisestä voidaan luokitella yrittäjiksi. Harvat maineikkaiden sukujen perillisistä ovat enää maapallon rikkaimpien joukossa. ... Toinen ilmeinen havainto on se, että muodollisella koulutuksella ei näytä juuri olevan yhteyttä suureen rikastumiseen. Maailman rikkaimmat ihmiset, Carlos Slim, Bill Gates, Amancio Ortega, Warren Buffet ja Larry Ellison, ovat loistavia liikemiehiä ja luovia ajattelijoita, mutta heillä ei ole paljoakaan muodollista akateemista koulutusta. (121)
• Joseph Stiglitzin väite siitä, että kalliit lukukausimaksut ja yliopistojen rahoittajia suosivat opiskelijavalinnat tekevät pienituloisten vanhempien lapsien pääsyn huipputason yliopistoihin liki mahdottomaksi, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Parhaimmat yliopistot pysyvät akateemisesti vertailulistojen huipulla vain kilpailemalla parhaasta opiskelija-aineksesta. Lahjakkaille mutta vähävaraisille opiskelijoille myönnetty taloudellinen tuki ja vapautukset lukukausimaksuista ovat merkittävä osa tuota kilpailua. (122)
• Olen itse aikoinaan yhtiöittänyt inhimillisen pääomani pörssilistatun yhtiön muotoon ja myynyt sen sitten pari vuotta myöhemmin ehdolla, että jään johtamaan yhdistymisessä syntynyttä uutta yhtiötä. (127)
• Markkinatalouden taloudellinen vapaus on palkinnut yrittäjiä ja sijoittajia ruhtinaallisesti. (130)
• Inflaatio on rahan (suhteellisen) hinnan laskua - tai toisin ilmaistuna rahan ostovoiman heikentymistä. (139)
• Inflaatio on yksinkertaisesti rahan vaihtoarvon alentumista, jonka aiheuttaa ylitarjonta suhteessa rahan kysyntään. Vastaavasti deflaation aiheuttaa rahan puute eli alitarjonta. (146)
• Inflaatio ei ole enempää eikä vähempää kuin rahan ylitarjontaa suhteessa tavaroiden ja palveluiden tuotantoon. (147)
• Inflaatio on aina ja kaikkialla rahataloudellinen ilmiö. (147)
• Vaikka elvyttävä rahapolitiikka ei pysty poistamaan talouden rakenteellisia heikkouksia, keskuspankkien toiminnalla on suuri merkitys. Siksi niitä ei pidä äärilibertaarien ehdotuksen mukaisesti yksityistää. Keskuspankkien tärkeintä tehtävää ei edes mainita rahan kvanttiteoriassa; niiden tulee turvata raha- ja luottomarkkinoiden toiminta. Se on ratkaisevan tärkeää, koska vakavat rahoitusmarkkinoiden häiriöt ovat yksi keskeisimmistä taantumien aiheuttajista. (158)
• Euroopan teollisella suurvallalla (Saksa) on yhä maanosan vanhentunein, tehottomin ja taloudellisesti heikoin pankkijärjestelmä. (160)
• Markkinat eivät tuota uutta ja alkuperäistä tietoa. Niiden kyky ennustaa tulevaisuutta rajoittuu siihen, että ne organisoivat erittäin tehokkaasti markkinaosapuolten näkemyksiä. ... Markkinat eivät innovoi tai visio. (167)
• Markkinat ovat yksinkertaisesti vain erittäin tehokas koneisto, joka kokoaa ja käsittelee markkinaosapuolten tuottamaa tietoa. Ne tarjoavat käyttäjilleen kannustimet tuoda julki tietoa ja hyödyntää sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Sillä tavoin markkinat varmistavat sen, että niiden käytössä on (kaikki) olennainen tieto. (168)
• Vaikka täydellisen tehokkaille markkinoille asetetut kolme edellytystä eivät koskaan todellisuudessa toteudu, eivät markkinat ole tehottomat. (170)
• Markkinoita ei juuri kiinnosta, miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. (171)
• Tutkiessaan rahoitusmarkkinoita taloustieteilijä pääsee lähimmäksi luonnontieteitä, koska hänen käytössään ovat tietokannat, jotka täyttävät määrällisesti ja laadullisesti tiukat kriteerit. (172)
• Markkinat ovat iso demokraattinen mekanismi, jonka osina me kaikki muokkaamme talouttamme hyvinvointimme maksimoimiseksi. (187)
• Ilman tehottomia markkinoita keynesiläiseltä teorialta putoaa pohja. (189)
• Sata vuotta kestänyt inflatorisen rahapolitiikan aikakausi on selvästi tullut päätökseen. (207)
• Euroopan mailla ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa lyhentää kasvattamiaan velkavuoria. Nyt ei tarvita lisää velkaelvytystä katastrofia viimeistelemään, vaan rahan tarjontaa lisäävää ja kasvua tukevaa rahapolitiikkaa, joka kasvattaa luottojen tarjontaa ja heikentää euron ulkoista arvoa. (213)
• Kuten Schumpeter totesi, kapitalismi on mitä suurimmassa määrin luovaa tuhoa; se on henki, joka synnyttää kilpailua ja talouskasvua. (230)
• Matematiikka on (yksinkertaisesti) oikeassa olemisen tiedettä. (245)
• Markkinat valitsevat sijoittajista voittajat ja kitkevät pois häviäjät. (255)
• Harva menestyksekäs pääomasijoittaja kuvittelee onnistuvansa enemmän kuin ehkä 20-prosenttisesti. Kun alkuvaiheen yrityksiin sijoitetaan, jopa neljä viidestä sijoituksesta epäonnistuu. (259)
• En näe mitään ilmeistä syytä, miksi emme antaisi ihmisten päättää itse sijoituksistaan. (259)
• Yhteiskunta tarvitsee riskinottoa tekniikan kehityksen tueksi; on siis periaatteessa yhteiskunnan etujen mukaista, että tekniikan kehityksen edistämiseen sijoitetaan runsaskätisesti. (259)
• Ihmiset ovat aina - ja kaiketi hyvästä syystä - suhtautuneet epäluuloisesti pankkiireihin, ja vaikka useimmat ihmiset todennäköisesti pitävät keskuspankkiireja tavallisia pankkiireja luotettavimpina, ovat he silti pankkiireita. (293)
• On turha kuvitella, että kulta muodostaisi kiintopisteen muuten alati muuttuvassa rahatalouden universumissa. (295)
• Minimipalkka, transaktioverot, maataloustuet, yksinkertaistetut rahapoliittiset tavoitteet ja etuusperusteiset eläkkeet. Ne kaikki edustavat aatteellista perintöä, josta meidän pitää ennen pitkää päästä eroon, jos haluamme vauraan yhteiskunnan, jossa vallitsee täystyöllisyys. (320)
• En ole mitenkään vakuuttunut, että monetkaan esimerkeistä, jotka Michael J. Sandel (2012) mainitsee kirjassaan What Money Can't Buy, ovat todella sellaisia, että niitä ei voisi rahalla ostaa. (328)

Kuisma & Keskisarja: Erehtymättömät

Suomen liikepankkien historia käy hyvästä draamakirjallisuudesta. Yllättäviä käänteitä ja erikoisia persoonia mahtuu matkalle. Markku Kuisma ja Teemu Keskisarja ovat koonneet nämä onnistuneesti yksiin kansiin Erehtymättömät teoksessaan. Teos kuuluu jokaisen liikepankkitoimintaa harjoittavan johtohenkilön pakolliseen lukemistoon, jotta tietää miten liiketoiminta ja yritysrakenteet ovat kehittyneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat ja jotta tietää, mitkä leirit ja henkilöt ovat olleet missäkin asemissa kun keskeisiä ratkaisuja on tehty. Pankkialan ulkopuolisille kirja on hyvää yleissivistävää luettavaa Suomen taloudesta ja yhteiskunnasta, koska pankit ovat sekä talouden että yhteiskunnan keskiössä.

 

Markku Kuisma ja Teemu Keskisarja: Erehtymättömät

Kirjan nimi Erehtymättömät pistää miettimään, mitä sillä on haluttu sanoa. Kuka tai ketkä ovat olleet erehtymättömiä? Oikeasti erehtymättömiä vai vaan luulleensa olevansa erehtymättömiä? Täysin erehtymätöntä henkilöä on kirjan perusteella vaikea nostaa esiin, joitain useammin oikeaan osuneita sentään erottuu ainaisista epäonnisista. Yksi nimi nousee kirjan perusteella kenties ylitse muiden, nimittäin Björn Wahlroos. Monessa hän on ollut mukana, moni järjestely on hänen ajattelunsa tuloksia ja kirjan viimeinenkin kappale asian hyvin käsittelee - Wahlroosin nykyinen asema Nordean hallituksen puheenjohtajana on historiaan suhteutettuna merkittävä matka kukkulan kuningaaksi.

 

Kirjan perusteella päällimmäiseksi Suomen liikepankkien historiassa nousee valtataistelu eri leirien kesken ja se kuinka tämä jako vaikutti syvästi ja laajasti elinkeinoelämään. Toinen leimaava piirre on valtataistelu, sekä pankkien sisällä seuraavasta mantelin perijästä että pankkien välillä keskeisistä asiakkuuksista ja asemista. Kolmantena huomionarvoista on suhde valtioon. Vaikka kyseessä ovat olleet itsenäiset ja yksityisesti omistetut liikepankit, on silti yhteys valtiojohtoon ollut aina keskeinen ja molemminpuolin tärkeä. Erityisesti tämä on korostunut huonoina aikoina.

 

Koska kyseessä on liikepankkien historia, tarinan ulkopuolelle rajoittuvat säästöpankit ja osuuspankit. Siispä tarina on lähinnä SYP:n ja KOP:n muodostumista ja täten monilta osin nykyisen Nordean taustatarinaa. Historian lukeneena voi tehdä yhden selvän johtopäätöksen: mullistusten aika Suomen pankkimarkkinoilla ei ole missään nimessä ohitse vaan lisää yllättäviäkin käänteitä on vielä luvassa. Yritysjärjestelykehitys eli keskittyminen jatkuu ja Suomi on tämän järjestelyn sivuhaara siinä kun Pohjoismaiden markkinaosuuksia jaetaan uudelleen. Pelaajat ovat asemissa, joten kunhan finanssimyrsky ja sääntelymuutokset ensin erottavat jyvät akanoista, on mitä todennäköisemmin luvassa vielä pakan uudelleenjärjesteleminen Euroopassa.

Poiminnot

• Pankit ovat ne kanavat ja valtimot, joita myöten veri juoksee ja joita ilman ei elämä ole mahdollinen ja jotka ensiksi on saatava kuntoon, jotta nykyaikainen elämä voisi päästä kulkemaan. J.K. Paasikivi (1923)
• Pankkihistoriaamme lävistää kahden suuren, Suomen Yhdyspankin (perustettu 1862) ja Kansallis-Osake-Pankin (1889) kilpailu. Dramaattisimmillaan se purkautui valtataisteluissa ja jakoi koko liike-elämän finanssileireihin. Satavuotinen pankkisota päättyi vasta 1990-luvun musertavaan kriisiin ja ratkaisuun, jota edeltävät polvet eivät olisi voineet todeksi kuvitella. Meritan synty vuoden 1995 suurfuusiossa ei jäänyt tämän tarinan viimeiseksi yllätykseksi. SYP:n ja KOP:n perillinen loi oma-aloitteisesti ja kiihkeässä tempossa ”Kalmarin unionia”. Kansallisen pankkihistorian päätepisteessä muodostui Pohjoismaiden ja koko Itämeren piirin mahtavin liikepankki Nordea.
• Realiteettien taju, mitä se sitten kulloinkin tarkoittaa, on aina laskettu pankkimiehen tärkeimpiin ominaisuuksiin.
• 1900-luvun alussa ”pääomilla oli kieli ja mieli”.
• Yleisilmeeltään leirit poikkesivat toisistaan merkittävästi. Kansallispankilla oli hyvä kontakti talonpoikaisiin tallettajiin sekä keskiluokan virkamiehiin ja yrittelijöihin. Yhdyspankki ja Pohjoispankki taas keskittyivät teollisuuteen, tukkukauppaan ja merenkulkuun.
• Kansallispankin suuria omistajia olivat 1900-luvun alussa omat entiset ja toimessa olevat johtajat, mutta osakekanta hajautui laajalle. Myöskään tietyille mahtisuvuille se ei keskittynyt. Toisin oli Yhdyspankissa, jossa kassakaapin paikan halutessaan määräsivät helsinkiläisvenäläiset Sinebrychoffit.
• Omistusasunnot olivat oiva, ehkä suorastaan ainoa keino kasvattaa ”itsetietoisia, kehittyneitä työmiehiä, jotka voivat olla yhteiskuntamme tukena ja kaunistuksena” filosofeerasi afäärifennomanian pääideologi K.A. Paloheimo.
• Valtio rahoitti sotaa lainanoton lisäksi kiristyvällä verotuksella. Liikepankit joutuivat auttamaan luotoilla varakkaita henkilö- ja yritysasiakkaitaan pinteessä. Ylimääräiset omaisuuden luovutusverot (1940,1945) mullistivat pankkien ja isojen firmojen omistussuhteita valtiojohtoisiksi. Yhtiöt saivat maksaa veron omilla osakkeillaan. Niitä hallinnoi valtionvarainministeriön alainen Korvausosakkeiden Hallintoyhteisö, joka nousi yksityisten suurpankkien ja muiden suuyhtiöiden isoksi omistajaksi. … Tilanne ei jäänyt pysyväksi, eikä verotuksen kautta syntynyttä valtionomistusta käytetty samanaikaisen sosialisointikampanjan vyörytykseen. Liikepankit, kuten yleensä suuryhtiöt, hyödynsivät lain suomaa mahdollisuutta lunastaa osakkeensa vähitellen pois Hallintoyhteisöltä käypään markkinahintaan. Paluu normaaliin oli suurin piirtein toteutunut 1950-luvun alussa.
• Kommunismin torjunnan hengessä perustettiin 1970-luvulla myös Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA.
• 1960-luvulla kaikki suurinvestoinnit edellyttivät erityislupia ja –järjestelyjä ulkomaisten luottojen maahantuomiseksi. Jos Suomen Pankissa ei nyökätty että kyllä, rakennetaan sinne paperikone tai tuonne sellutehdas, projekti jäi sikseen.
• Metsäteollisuutta perinteettömillä aloilla pidettiin kansainvälistä yrittelyä merkillisenä ja epäuskottavana. Kun hissiyhtiö Koneen nuori omistajajohtaja Pekka Herlin osti ruotsalaisen kilpailijansa ASEA:n tuotantoa, KOP:n Matti Virkkunen virkkoi: ”Kuule poika-Pekka, et sinä tuommoisissa asioissa pärjää, me ei tähän rahaa anneta”. Käänteentekevän kaupan rahoitussolmun avasi Suomen Itsenäisyyden Juhlarahasto Sitra, Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Wariksen lempilapsi, josta toivottiin ajatushautomoa ja riskirahoittajaa teollisuuden monipuolistamisessa.
• Rahan niukkuus ohjasi liikepankkien sisäistä systematiikkaa ja pani toimimaan varovaisesti nekin, jotka eivät perusluonteeltaan varovaisia olleet. Mieskohtainen ja sukujen välinen luottamus merkitsi paljon. Kun johtokunta käsitteli huomattavaa luottoanomusta, rutiiniin kuului anojan nimen jälkeen kysäistä tunnemmeko hänet (Yhdyspankissa yleensä känner vi honom) ja mistä perheestä hän olikaan? Etusijalla olivat useassa polvessa luottokelpoisuutensa todistaneet.
• Paasikivi eritteli päiväkirjassaan 1920-luvulla, että jokseenkin kaikki Suomen talouden edistys johtui siitä, että pankit ovat suuresti tukeneet teollisuutta. Tukemisella hän tarkoitti luototuksen lisäksi omistusta.
• Suomi eteni edistyneempien Pohjoismaiden ja Saksan seurassa: kaikissa liikepankkien ja suurteollisuuden suhteita lujitti ristiinomistus. Yksityiskohdat vaihtelivat, mutta pankkikeskeinen perusta oli sama: muita myöhemmin liikkeelle lähteneet pohjoiset maat pyrkivät 1800-luvun jälkipuolelta lähtien kuroa umpeen Britannian ja muiden industrialismin edelläkävijöiden etumatkaa liikepankkien, teollisuuden ja valtiovallan tiiviillä yhteistyöllä. Rahoituksen ja omistuksen symbiooseista kehkeytyi yhtä hyvin Saksassa, Ruotsissa kuin Suomessakin pankkileirejä, mutta johdattajana ei oikeastaan ollut suunnitelma. Pikemminkin kyse oli ajautumisesta ja yksi kerrallaan otetuista askelista. Leirimuodostaminen ei ollut tavoite, vaan pääomaköyhyyden sanelemien valintojen seuraus. Ruotsissa tunnetuin finanssileiri syntyi Wallenbergien pankin ja omistusyhtiöiden ympärille, Tanskassa Möller-Maerskien teollisuus- ja rahadynastia ytimenään. Myös Suomessa keskiössä olivat rahasukujen omistamat liikepankit.
• Leirien muodostumiseen ei ollut yhtä yleispätevää kaavaa. Omistusyhteys saattoi alkaa henkilötason suhteista. Toisinaan asiakasyritykset kaatuivat rahoittajan syliin, jolloin velkaa oli pakko kuitata osakkein. Joskus päärahoittajan oli tultava mukaan osakeantiin, joka ei uponnut markkinoille. Usein pankin oli väisteltävä luottotappioita suostumalla ongelma-asiakkaan omistajaksi. Askel askeleelta ja ratkaisu ratkaisulta muodostui saksalais-pohjoismainen pankkikeskeinen malli, jota talousteoreetikot ovat kutsuneet yhteistoiminnalliseksi tai organisoiduksi kapitalismiksi. Satunnaisesti syntyneet siteet liikepankkien ja yritysten välillä vakiintuivat ikuisen oloisiksi. Raha-asioita sävyttivät ajan myötä kulttuuriseikat. Tietyt firmat olivat pyhästi syppiläisiä tai koppilaisia toistasataa vuotta. Vastaavasti suuryrityksiä kuului Ruotsissa SEB:n tai Handelsbankenin sfääriin, Saksassa Deutsche Bankin leiriin jne.
• 1950-luvun taitteessa valvontaviranomaiset alkoivat hätistellä liikepankkeja irti väliaikaisiksi tarkoitetuista osakesalkuista. …Käänteestä alkoi pohjoismaisen järjestelmän eriytyminen. Suomessa omistuksia sijoitettiin enemmän kuin Ruotsissa liikepankkien taseisiin ja hiukan vähemmän apu- ja bulvaaniyhtiöihin. Ruotsissa liikepankkien ja mahtavien sukujen muut yritysomistukset kierrätettiin enemmän holding- ja kehitysyhtiöille. Lopputulos oli erilaisista yksityiskohdista huolimatta kaikkialla Pohjois-Euroopassa samantapainen. Suurteollisuutta keskittyi johtavien liikepankkien ympärille finanssiryhmiin.
• Pankin suojissa kasvatetuille yhtiöille ei löytynyt helposti ostajia, jotka olisivat täyttäneet kolme ehtoa: piti olla maksukykyisiä, teollisuuden kehittämiseen sitoutuneita ja kaiken lisäksi pankin vaikutuspiiriin kuuluvia.
• Omistaminen tarkoitti valtaa ja aika ajoin pankkeja syytettiin sen käyttämisestä muuhun kuin yritysten menestymiseen. Vapaamielisesti noudatetun omistusten täyskiellon muuttuminen 1950-luvun alussa viidesosan rajoituksiin ei sinänsä mullistanut tilannetta. Pienempikin osuus omistuspohjaltaan hajanaisissa yrityksissä toi yleensä määräysvallan hallinnossa.
• Kilpailu talletuksista – pankkiteollisuuden raaka-aineesta kasvatti konttoriverkkoa ja kustannuksia.
• Nuori finanssileijona Björn Wahlroos järkytti 1980-luvulla toteamuksellaan, että riviasiakkaat eivät tuo konttoreihin muuta kuin hiekkaa kengissään. Käsitys suuren yleisön palveluiden kannattamattomuudesta piti paikkansa jo aikaisemmin.
• Washingtonin State Departmentissa asti tiedettiin, että nimenomaan Kansallispankki oli Suomen ”kommunisminvastaisen rintaman todellinen tuki ja ankkuri”, Yhdyspankki vain voittoja hakeva liikepankki, jolta oli turha odottaa samanlaista kylmän sodan asetelmiin liittyvää poliittista harkintaa.
• Pääomamarkkinoita ei Suomessa tosiasiallisesti ollut vielä 1980-luvun alussa, pörssin vaihto oli mitätön.
• Kun pörssi oli nuokkunut kohtalaisesta talouskasvusta huolimatta, osakekurssit laahasivat substanssin alapuolella. Teoriassa yhtiön osakekanta irtosi summalla, jonka sai nostaa saman tien firman kassasta tai moninkertaistaa realisoimalla koneet, kiinteistöt ja maaomaisuuden. Esimerkiksi Kajaani Oy:n pörssiarvo oli 1980-luvun puolimaissa 90 miljoonaa markkaa – sillä ei olisi saanut edes yhtä paperikoneen märkäpäätä, joita yhtiö omisti useampia.
• Suomen taloushistoria kunnioitti ruukkipatruunoita, sahureita ja paperi-industrialisteja ja joskus kauppiaitakin, mutta kaanonista puuttuivat tyystin suursijoittajat. Toki osakkeita ostamalla ja myymällä oli tehty rahaa ennenkin, mutta pelurit olivat pysyneet hiljaisina tai leimautuneet roistoiksi. Tehtailijoiden, talonpoikien ja työläisten maassa arvopaperikauppa haiskahti rehellisen työn ja yrittämisen polkemiselta. Vasta 1980-luvun puolimaissa siinä kimalsi kullan lisäksi kunnia ja parisen vuosikymmentä myöhemmin siitä tuli arkisen tavanomainen säästämis- ja ansaintatapa.
• Merkittävän roolinsa löysivät kasinopeleissä kehitysyhtiöt – omistamaan ja sijoittamaan tarkoitetut firmat, joita Suomen taloushistoria ei juuri tuntenut. 1910-luvulla syntyneet ensimmäiset alan yhtiöt olivat kadonneet pitkän kuivan kauden aikana pankkien pöytälaatikoihin. 1980-luvun puolimaissa kehitysyhtiöitä alkoi olla useita: Mancon, Interpolator, Suomen Pankin ja suurpankkien 1960-luvulla yhdessä perustama Sponsor ja Sponsorin perustama Spontel alkoivat elää omaa elämäänsä yritteliään johtonsa ideoilla.
• Perusolemukseltaan konservatiivinen Yhdyspankki sai Nalle Wahlroosista värikkään paketin 1980-lukua. Wahlroos sisäisti amerikkalaistyyppisen investointipankki-kulttuurin.
• Tulevaisuudessa Merchant Bankin kannatti unohtaa yksityisasiakkaiden kassapalveluissa näperteleminen ja keskittyä yritysrahoitukseen ja osakekauppaan, Wahlroos linjasi samaan tyyliin kuin skoppilaiset.
• Wahlroos sai Yhdyspankissa unelma-alun. Kamppailu HOP:sta kävi kuumana ja sen kuluessa kehkeytyi yhteys SKOP:n johtoon. Yhteydelle tuli käyttöä talvella 1987, kun Wahlroos pääsi junailemaan pörssihistorian ylivoimaisesti suurimman kaupan. Ikiaikainen yhdyspankkilainen metsä- ja konepajafirma Tampella myytiin SKOP:lle.
• SYP tarvitsi Wahlroosia. Kollegojen päähän ei pälkähtänytkään yhtä ennakkoluulottomia suunnitelmia, jotka pysyivät piilossa julkisuudelta. Yhdyspankin arvopaperikaupan tulos kohentui paljolti Wahlroosin aivoituksilla ja erehtymättömällä pelisilmällä.
• SKOP:n iskut ja rahastukset uutisoitiin, mutta SYP:n epäystävälliset toimet pysyivät enimmäkseen salassa. Tämä päti esimerkiksi Wahlroosin ideoimaan Keskon valtausyritykseen. Kauppajätistä kaavailtiin pankille kumppania, jonka myymälöissä hoituisivat rahalaitoksen kassapalvelut. Pankit olivat Länsi-Euroopassa vastaavalla keinolla ohentaneet konttoriverkostojaan, mutta Suomen oloissa malli arvelutti. … Wahlroos päätti ottaa haluamansa väkisin. Suoraviivainen nurkanvaltaus ei käynyt päinsä Keskon kahden osakesarjan takia. Äänioikeutetun A-sarjan osakkeita omistivat vain ketjun kauppiaat. Niinpä Wahlroos osti B-osakkeita pankin bulvaanille tarkoituksena hankkia K-kauppa, jolle kierrätettyinä osakkeet saisivat äänivaltaa. Kesko ja KOP reagoivat valtausyritykseen, jonka Ahti Hirvonen tiedon saatuaan pysäytti aivan viime metreillä.
• Pentti Kourin mielestä 1980-luvun tapahtumat tuntuivat niin mielipuolisilta, että niille on turha hakeakaan rationaalista selitystä. ”Humalaisen miehen käytöksen selittää parhaiten lähtemällä siitä, että mies on humalassa”, joten kasinokausikin tuli ymmärtää ”pankkien ja muiden pelureiden humalasta ja Suomen Pankin jakamasta ilmaisesta viinasta”.
• Keskellä hullunmyllyä Pentti Kouri joka tapauksessa huomasi olevansa ”Suomen omistaja”, KOP:n ja SYP:n suurin ja esimerkiksi Nokian merkittävä osakas. Hänen salkuistaan löytyivät suurpankkien avaimet, jotka sopivat myös teollisuuden lukkoihin. Pysyvään Suomen omistamiseen Kourilla ei ollut rahkeita. Asemat oli rakennettu miljardiluotoilla ja KOP:n luottamuksen varassa.
• Suomalainen kasinotalous huipentui maanantaina 13. maaliskuuta 1989, päivää ennen Yhdyspankin yhtiökokousta. KOP ja Kouri Capital nostattivat painetta. Aleksanterinkadulle pysäköi kuorma-auto lastinaan 16,6 miljoonaa SYP:n A-osaketta, joita KOP vaati asiakkaansa puolesta äänestyskelpoisiksi. Lisää tulisi niin paljon kuin kokouksen ”sekoittaminen” vaati.
• Pankkien luotonanto yrityksille ja kotitalouksille oli lähes kolminkertaistunut 1985-1990 noin 400 miljardiin markkaan. Tämä oli jo sellaisenaan välkkyvä varoitussignaali. Asuntojen hintakuplasta puhuttiin, mutta moni tuskin käsitti sitä, ettei se ollut pihisemässä vaan räjähtämässä tyhjäksi.
• Pankkitoiminnan luonteeseen kuuluu riskien laukeaminen vuosien tai jopa kymmenienkin vuosien päästä ratkaisevien päätösten tekemisestä.
• ”Pankkitoiminnassa ei pidä olla nopea, ripeä, dynaaminen, kreatiivinen ja joustava”. – Erkki Karmila, KOP
• Vuonna 1992 kansainvälisten markkinoiden suurimmat lainanottajat olivat Maailmanpankki, Euroopan Investointipankki ja Suomen valtio.
• Lamavuosina tapahtui liki 60 000 yrityskuolemaa.
• Suomen liikepankkien historia oli pitkälti keskittymisen historiaa.
• Sadassa vuodessa vähitellen syntyneet pankkileirit katosivat kartalta muutamassa vuodessa. Samankaltainen murros tapahtui kaikissa Pohjoismaissa. Suomessa se oli rajumpi kuin Skandinaviassa, jossa lähtötilanne ei ollut yhtä pelkistetty.
• Eräät pankkimiehet olivat 1990-luvun alussa suunnilleen yhtä suosittuja kuin pedofiilimurhaaja Jammu Siltavuori. Tämmöiset tunnelmat muistaen, oli oikeastaan ihme, ettei kriisin vuoksi tiettävästi surmattu ainoatakaan pankinjohtajaa.
• Sammon Björn Wahlroos nousi Nordean hallituksen puheenjohtajaksi kevään 2011 yhtiökokouksessa. Wahlroosin näyttävään sisäänmarssiin sisältyi kieltämättä myös historian ilkikurinen takautuma. Nuorta Wahlroosia oli ennustettu Yhdyspankin pääjohtajaksi, mutta 1990-luvun alussa hänet ulkoistettiin omille teilleen yleisön vihaamana kasinopelurina ja pankin vuosisataisen maineen tärvelijänä. Paria vuosikymmentä myöhemmin hän palasi voittajana pohjoismaiseen suurpankkiin, jota Yhdyspankki-vainaa oli ollut keskeisesti synnyttämässä.