Alakerta - Pelaajista urheiluseurojen omistajia?

Kirjoitukseni urheiluseurojen omistuksesta julkaistiin perjantaina Aamulehden Alakerta-palstalla. Idea kirjoitukselle syntyi, kun kesällä seurasin Valkeakosken Hakan tapausta sekä useamman jääkiekkoseuran tilannetta. Urheilubisnes toimialana ei ole perinteisesti ollut taloudellisesti terveellä pohjalla, eikä tälläkään hetkellä elä helpossa tilanteessa. Uusia ideoita varmasti kaivataan. Osaamisammateissa, kuten asianajajat, lääkärit yms., ammatinharjoittajat ovat usein tietyn vuosimäärän yrityksessä työskennellessään kasvaneet yritystensä osakkaiksi eli partnereiksi. Tämä partnership-omistusmalli näyttäisi toimivan pääsääntöisesti hyvin, joten kenties se olisi laajennettavissa myös muihin osaamisammatteihin. Urheiluseurat voisivat olla tästä yksi esimerkki.

Ohessa on Aamulehden tekstini. Aito ja alkuperäinen löytyy painettuna Aamulehdestä 10.9.2010.

Entinen NHL-pelaaja Sami Kapanen on kuopiolaisen Kalpan omistajia. Lopetettuaan keväällä pelaajauransa Kapanen siirtyi seuran toimitusjohtajaksi.

Pelaajista urheiluseurojen omistajia?

Urheiluseuran omistajana voi tehdä pienen omaisuuden, mutta on aloitettava suurella. Menestyvän urheiluseuran omistaminen on monen entisen pelaajan ja manageripelejä pelanneen pikkupojan unelma. Pelaajien siirteleminen pelimerkkeinä, voittoisan paletin rakentaminen, suuren yleisön kiinnostuksen saavuttaminen sekä urheilun jännityksen aistiminen tekevät urheiluseuratoiminnasta erityisen kiinnostavan kokonaisuuden. Kuitenkin urheiluseuran pyörittäminen on sekä meillä että maailmalla ollut omistajilleen enemmänkin päänvaiva ja kallis harrastus kuin kannattavaa liiketoimintaa.

Urheiluseuran omistaminen eroaa merkittävästi yrityksen omistamisesta. Yritystoiminnan tarkoitus on yleisesti varsin yksinkertainen: tuottaa voittoa omistajilleen. Urheiluseurassa sen sijaan tulisi aivan ensimmäiseksi määrittää toiminnan tarkoitus. Onko seuran toiminta harrastustoimintaa, huippu-urheilua vai liiketoimintaa? Tämä valinta määrittää sekä seuran toimintamuodon että toimintatavan. Talkootyö ja voiton maksimointi ovat vaikea yhtälö yhdistettäväksi.

Jos seuran päämääränä on harrastustoiminta, on rekisteröitynyt yhdistys yleisin toimintamuoto. Seuran rooli on toimia jäseniensä yhteenliittymänä ja mahdollistaa harrastuksen tuottama mielihyvä jäsenilleen. Toiminta tapahtuu lajin ehdoilla ja jäsenet vastaavat kustannuksista. Huippu-urheilussa sekä yhdistys että yritys ovat toimintamuotoina mahdollisia. Rajanveto amatööri- ja ammattihuippu-urheilun välillä on veteen piirretty viiva ja se riippuu sekä lajista että sarjatasosta. Huippu-urheilun erottaa harrastustoiminnasta kolme tekijää. Ensinnäkin toiminta on tavoitteellista ja kilpailuhenkistä siten, että vain parhaat pelaavat. Toiseksi kustannukset kasvavat sen verran suuriksi, että urheilijat eivät pysty toimintaa omasta pussistaan rahoittamaan, joten tarvitaan ulkopuolisia rahanlähteitä. Kolmanneksi seuran ja huippu-urheilijan tavoitteet erkanevat toisistaan. Seuran tavoitteena on menestyä omassa ympäristössään eli muita seuroja vastaan. Huippu-urheilijan ensisijaisena tavoitteena on saavuttaa paras mahdollinen pelipaikka ja toissijaisena tavoitteena auttaa seuraa menestymään. Tämän seurauksena syntyy pelaajamarkkinat, joissa pelaajia edustavien agenttien rooli on korostunut.

Jos urheiluseuran tarkoituksena on liiketoiminta, on osakeyhtiö luonnollinen toimintamuoto. Osakeyhtiölain mukaan osakeyhtiön tarkoituksena on tuottaa voittoa omistajilleen. Urheilumaailmassa realistisempana tavoitteena on yleisesti pidetty tappioiden minimoimista. Positiivinen yllätys oli, että jääkiekon SM-liigaseurat pystyivät viime vuonna parantamaan tuloksiaan ja niiden yhteenlaskettu tulos päätyi noin miljoona euroa plussalle. Osa seuroista maksoi omistajilleen jopa nimellistä osinkoa.

Liiketoimintaa harjoittavan seuran tärkein strateginen valinta on päättää, missä liiketoiminnassa se on mukana. Yleisiä vaihtoehtoja on viisi. Urheiluviihdebisneksessä urheilu on ydin ja palvelun tarkoituksena on tuottaa yleisölle elämyksiä. Lipputulot ja fanituotteet ovat pääasiallisin tulonlähde. Kasvattajaseurabisneksessä liikeideana on kasvattaa pelaajia parempiin seuroihin ja saada palkkio kasvatustyöstä. Tällöin seuran paras pelaaja voidaan myydä kesken kauden esimerkiksi Venäjälle, jos vain hinta on kohdallaan. Mainosbisneksessä liikeideana on hyödyntää seuran ja pelaajien huomioarvo mainos- ja televisiosopimuksina. Ravintolabisneksessä urheilutapahtuma toimii sisäänheittäjänä ja varsinainen raha tehdään suurelle väkijoukolle myytävästä ruoka- ja juomapalveluista. Viides vaihtoehto on kaikkien edellisten yhdistelmä. Viime vuonna jääkiekon SM-liigaseurojen yhteenlaskettu liikevaihto oli 80,6 miljoonaa euroa. Keskimäärin jääkiekon SM-liigaseurojen liikevaihto oli 6 miljoonaa euroa. Muissa Suomen palloilulajeissa luvut ovat paljon pienemmät.

Useat esimerkit osoittavat, että urheilullinen menestys ei takaa seuran taloudellista menestymistä eikä taloudellisella ylivoimalla voi ostaa mestaruuksia. Kuitenkin urheiluseuroissa yleisesti uskotaan siihen, että mitä enemmän resursseja toimintaan panostetaan, sitä parempi on urheilullinen menestys. Tämä pätee erityisesti urheiluseurojen suurimpaan kuluerään eli pelaajabudjettiin, joka esimerkiksi jääkiekon SM-liigassa muodostaa sosiaali- ja vakuuskulut huomioiden noin puolet seurojen kuluista. Epäselvää kuitenkin on, kuinka paljon kustannusten kasvattaminen esimerkiksi pelaajabudjetin osalta tuottaa seuralle taloudellisesti. Tästä seuraakin urheiluseuran omistajan dilemma: jos pitäisi valita urheilullinen menestys tai taloudellinen menestys, kumpi kannattaisi valita? Mestaruushaaveiden mentyä voi seuralle olla taloudellisesti kannattavaa kaupata muita seuroja kiinnostavat pelaajat kesken kauden pois ja saada täten resursseja seuraavaa kautta varten. Kausikortin ostaneiden fanien ymmärrystä tämä toimintatapa kuitenkin koettelee.

Pelaajat ovat urheiluseuroille sekä tärkein menestystekijä että suurin kuluerä. Pelaajien rooli seurojen taloudellisessa menestyksessä on kuitenkin jäänyt vähäiseksi. Pelaajat ovat keskittyneet maksimoimaan oman palkkansa pelaajamarkkinoilla. Seurojen taloudelliseen tilanteeseen nähden pelaajien palkkiot ovat ylittäneet seurojen maksukyvyn. Tämä toiminta on voinut jatkua, koska seurojen omistajat ovat olleet valmiita kaivamaan takataskustaan lisää rahaa seuran tappioiden paikkaamiseksi. Konkurssin partaalla on mitattu seuran kannattajien ja sidosryhmien kykyä kantaa oma kortensa kekoon.

Urheiluseurojen toiminnan tervehdyttämiseen on olemassa kolme polkua. Ensinnäkin seura voi palata juurilleen ja keskittyä toimimaan jäsentensä yhteisönä ilman taloudellisia tavoitteita. Urheilullista menestystä ja mielihyvää voi saavuttaa myös talkoovoimin. Toisena vaihtoehtona on seuran liiketoiminnan kehittäminen kannattavaksi ja pyrkimys omistaja-arvon kasvattamiseen. Seuran johtaminen tapahtuu taloudellisten periaatteiden pohjalta ja urheilutoimintaan panostetaan taloudellisen kannattavuuden rajoissa. Urheilullista menestystä ei haeta hinnalla millä hyvänsä.

Kolmas kehityspolku on kiinnittää pelaajat kiinteämmin osaksi seuran menestystä tekemällä pelaajista omistajia. Palkkapelaajan sijasta urheilija voisi hyvinkin olla myös omistava yrittäjä. Samalla tavalla kuin asianajotoimistot, lääkäriyritykset ja muut osaamisammatit ovat tyypillisesti partnereiden eli ammattia harjoittavien osakkaiden omistamia, voisivat myös urheiluseurat toimia partneri-mallilla. Ollessaan omistajia omilla rahoillaan pelaajilla olisi pitkäaikainen intressi sekä seuran urheilullisesta että taloudellisesta menestyksestä. Tämä olisi omiaan kasvattamaan seurauskollisuutta, vähentäisi ylilyöntejä pelaajapalkkioissa ja toisi suoran tulospalkkioelementin avainhenkilöille. Useimmissa seuroissa 5-6 avainpelaajan omistus voisi riittää tervehdyttämään seuran toimintatapoja ja taloutta. Toinen mielenkiintoinen ilmiö pelaajien omistuksissa on trendi, jossa urheilulla varallisuutta hankkineet pelaajat ovat sijoittaneet pääomiaan kasvattajaseuroihinsa osakeanneissa. Paras esimerkki tästä on entinen NHL-jääkiekkoilija Sami Kapanen, joka on seuransa Kalpan pääomistaja. Kesän aikana Kapanen siirtyi pelaajan roolista seuran toimitusjohtajaksi. Toivoa sopii, että sekä nykyisiltä että entisiltä pelaajilta löytyy tarvittavaa omistajaosaamista ja sitoutumista, jotta urheiluseuratoiminta saataisiin kestävälle pohjalle myös taloudellisesti.

Tero Luoma

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa omistamisesta.

Lähde: Aamulehti, Alakerta (10.9.2010)

Helsinki City Marathon 2010

Tällä kertaa teksti menee teemasta ohitse, mutta sen verran moni on kysellyt kuulumisia ja kokemuksia viikonlopun Helsinki City Marathonista, joten parempi jakaa ajatukset blogissa.

Lähtötilanne lyhyesti oli se, että takana oli vajaa vuosi valmennettua harjoittelua ja Helsinki City Marathon oli asetettu kesäkauden päätavoitteeksi. Alkukesästä kuitenkin tuli mutkia matkaan kun penikat pamahti. Seurasi seitsemän viikon juoksutauko ja Paavo Nurmen puolikas oli pakko jättää väliin. Olin jo heittää kirveen kaivoon koko HCM:n suhteen, mutta onnekseni sain lainaksi kunnon cyclocross-pyörän, jolla pääsin tutustumaan pyöräilyn saloihin ja pitämään yllä peruskuntoa. Juoksuharjoittelu jäi kuitenkin väliin ja vasta reilua viikkoa ennen H-hetkeä pystyin ottamaan ensimmäisiä juoksuaskelia.

Ennen lähtöviivaa ei saa luovuttaa ja kesä ilman marathonia olisi harmittanut, joten päätin lähteä koittamaan, miten koivet kestää. Tavoitteena oli kuunnella kehoa ja keskeyttää, jos juoksu ei suju. Kerran olen jo jalkani katki juossut, joten josko niistä armeija-ajoista olisi edes vähän viisastunut. Toisaalta kun marathonille matkaan lähtee niin ei tällä luonteella matkasta mitään puistokävelyä tule, joten lähdin tavoittelemaan neljän tunnin alitusta.

Tankkaus oli tällä kertaa varsin erilainen. Aikaisemman määrän eli pastan ja hiilarien ahmimisen sijasta tankkiin laitettiin laatua eli salaatteja, superfoodeja ja suola-sitruunavettä. Olo oli selvästi kevyempi ja energisempi eli taktiikka tuntuisi toimivan. Matkalla menovetenä oli kisaurheilujuoma, vesi ja energiageelit tasaisella tahdilla alusta alkaen.

Marathonkonkarit sanovat, että tuskin koskaan kohdalle osuu täydellinen kilpailu. Aina on jotain vastoinkäymistä jossain välissä, muuten marathon ei olisi marathon. Myös toinen totuus tuli todistetuksi: marathon alkaa vasta kolmestakympistä. Siihen asti meno on valmistautumista loppuhuipennukseen.

HCM 2010 oli omalta osaltani helppo aina 35km kohdalle. Juoksu rullasi, olin aikatavoitteesta edellä ja hetken jo ehti haaveilla, että tästä voisi tulla todellinen jymyjuoksu. No ne haaveet haihtuivat viimeistään Lehtisaaren lepikkoon. Maha petti, geeleistä tuli jellyä ja neste ei enää imeytynyt. Jalat ja pää pelasivat, mutta keskivartalo kramppasi. Siinä sitten osittain sikiöasennossa yritin jatkaa juoksua, koska tiedossa oli, että kävely kangistaa ja siihen leikkiin lähtiessä peli on nopeasti pelattu. Tuhlasin silti 7 kilometriin varmaan tunnin. Se mikä siihen asti oli saavutettu kelloon hyvää kääntyi minuutti minuutilta takamatkaksi. Katainen on kuitenkin pakko pitää takana, se ajatus kannustaa kiristämään.

Henkinen helpotus koitti taas neljässäkympissä. Ehkä tässä onkin saumoja neljään tuntiin. Yritetään eli lisää hanaa. Loppu tultiin taas lentämällä ja kävelijöitä kiertämällä. Kello vain kävi liian kovaa. Stadion näkyy, mutta maalia ei missään.

Lopulta maalisuora, niin paljon kuin kropasta lähtee. Maali, tavoiteaika 4:00 oman kellon taulussa. Tuuletus. Tyhjä olo. Pysähdys. Jumitus. Linkutus. Merja maalipaikalla. Suukko. Mitali. Mitä tuli tehtyä? Kokemusta rikkaampi. Vastoinkäymiset voitettu. Voimantunne. Hieno tapahtuma. Mitähän seuraavaksi? Miksi?

Valkeakoski

Tämän kesän kiinnostavin kaupunki omistamisen näkökulmasta on ollut ylivoimaisesti Valkeakoski. Erityisesti Aamulehden kautta olemme saaneet seurata, kuinka paperiteollisuuden murrosta läpikäyvässä kaupungissa on samanaikaisesti kehittynyt kaksi kiinnostavaa omistajatarinaa. Molemmissa tarinoissa yhteisenä nimittäjänä on pyrkimys pelastaa yritystoiminnan jatkuminen konkurssilta.

Kuitu Finland Oy

Viskoosikuituja päätuotteenaan valmistava Kuitu Finland Oy (ent. Säteri Oy) on käynyt omaa elintaisteluaan. Yhtiön tarina on jo sinänsä kiinnostava esimerkki omistajan roolista yritystoiminnassa. Lyhykäisyydessään kuvio meni niin, että aikaisemmin hyvinkin kannattava ja innovatiivinen Säteri Oy myytiin ulkomaisille omistajille, tässä tapauksessa aasialaiselle pääomasijoittajalle First Alverstone Partnersille. Uusi omistaja toimi kuten pääomasijoittaja pahimmassa tapauksessa voi toimia eli lopetti yrityksen kehittämisen, vei osaamisen ja tuotannon Kiinaan ja imi lypsävän lehmän kuiviin tyhjentämällä kaiken kassavirran itselleen. Yhden version yhtiön tarinasta voi lukea täältä.

Valkeakoskella 1940-luvulta lähtien toiminut Säterin tehdas sulkeutui 16. joulukuuta 2008, kun Kuitu Finland Oy haettiin konkurssiin. Konkurssipesälle haettiin ostajaa, joka uutena omistajana ottaisi tehtaan hoidettavakseen. Lopulta viime viikolla saimme lukea, että Neomarkka Oyj on laatinut esisopimuksen kuituliiketoiminnan tuotantolaitoksen ostamisesta. Neomarkka Oyj on Helsingin pörssissä listattu sijoitusyhtiö, jonka suurin omistaja yli 60% omistusosuudella on Reka Oy eli Renttojen sukuyhtiö. Neomarkka sijoittaa teollisuuteen, koska "siitä heillä on enemmän osaamista kuin puhtaasta arvopaperisijoittamisesta". Renttojen yrittäjätaival alkoi 1900-luvun alussa kengistä ja nahasta kenkätehtailija Edvard Rentosta. Suku laajensi 1950-luvulla kumiin ja sen jälkeen ovat tulleet kaapelit, johtosarjat, viemäriputket, sijoittaminen, talopakettien tekeminen ja nyt viskoosikuidut. Aamulehden (18.7.2010) haastatteleman Neomarkka Oyj:n toimitusjohtajan Markku E. Renton mukaan Neomarkan yksi vahvuus on ehkä siinä, että he pystyvät menemään toimialalta toiselle ja hyödyntämään muualla kertyneitä resursseja ja osaamista.

Tiedotteen mukaan Neomarkan tarkoituksena on hyödyntää Valkeakosken tehtaan jo aikaisemmin tunnetuksi tekemää korkealaatuista tuotetta, asiantuntevaa henkilöstöä ja asiakaskuntaa sekä jatkaa sellupohjaisten tekstiili- ja kangaskuitujen valmistamista Euroopan ja Yhdysvaltojen markkinoille. Toiminnan painopiste tulisi olemaan palonsuojakuitujen valmistamisessa, joita tarvitaan sisustus- ja suojavaatemateriaaleissa sekä kulkuvälineissä. Tuotantolaitoksen uudelleen käynnistäminen luo noin 200 työpaikkaa Valkeakoskelle. Tehtaan arvioitu tuotantokyky on noin 65 000 tonnia vuodessa.

Aamulehden haastattelussa Markku E. Rentto kertoo näkevänsä Kuidussa mahdollisuuden tehdä kansainvälinen oman alansa huipputarina. Rentto uskoo, että selkeä omistajuus ja aito kiinnostus yhtiön tulevaisuuteen ja kehittämiseen ovat merkittäviä asioita. Tehtaalle tulee selkeä isäntä. Rentto uskoo johtamisessa ja omistamisessa pitkäjänteisyyteen, esimerkkiin ja huolellisuuteen. Kun omistaja tekee kovasti töitä, se tarttuu koko organisaatioon. Ahkeruus, vastuu omasta tekemisestä ja hyvin tehdystä työstä palkitseminen ovat edelleen päteviä, mutta hyvinkin tuttuja asioita työelämästä. Nämä asiat yhtiön tulevat työntekijät löytävät edestään Neomarkan kanssa. Renton mukaan omistamiseen taas kuuluu tunne siitä, että tekee merkityksellistä ja mielekästä työtä. Se koostuu vastoinkäymisistä ja onnistumisista. Uusi Kuitu-isäntö ilmoittautuu kotimaisen omistamisen puolestapuhujaksi. Suomi ei saa jäädä pelkäksi tytäryhtiötaloudeksi. Toisaalta Neomarkan omistama kaapeliyhtiö Reka toimii Venäjällä ja Ruotsissa. Tärkeää on se, missä päätökset tehdään.

Linkkejä Kuitu Finlandia käsitteleviin juttuihin:

Aamulehti

Tekniikka ja Talous

Kansan Uutiset

Valkeakosken Sanomat

FC Haka

Valkeakosken jalkapalloylpeys FC Haka on kokenut tällä kaudella kovia sekä kentällä että ennen kaikkea kentän ulkopuolella. Viimeisimmän Aamulehden uutisen mukaan seuran pääomstaja Seppo "Sedu" Koskinen on valmis myymään jalkapalloseuran osake-enemmistönsä pois yhdellä eurolla. Osakkeet hän myisi FC Haka ry:lle, joka jatkaisi seuran toimintaa myös tulevaisuudessa. Koskinen haluaa, että Haka jatkaa toimintaa myös tulevaisuudessa, mutta yksin hän ei siihen enää pysty. Koskinen olisi valmis muuttamaan sijoittamansa 2,1 miljoonaa euroa FC Haka Oy:n osakkeiksi ja markkinointisopimukseksi ravintoloilleen. Osakkeet hän luovuttaisi nimellishintaan. FC Hakan omistajat kokoontuivat kriisikokoukseen, jonka päätöksenä muodostettiin työryhmä pohtimaan seuran tulevaisuutta. Työryhmä antaa esityksensä jatkosta lauantaina 24.7.2010.

Linkki FC Hakan uutiseen:

Aamulehti

Yhtäläisyyksiä ja eroavuuksia

Valkeakosken kahdessa omistajatarinassa on sekä yhtäläisyyksiä että eroavuuksia.

• Konkurssi: Molempia tarinoita yhdistää konkurssi. Kuitu Finland Oy haettiin konkurssiin vuonna 2008. FC Haka Oy ei ole konkurssissa, mutta tämäkin vaihtoehto on olemassa, jos työryhmä ei löydä kestävää ratkaisua tilanteeseen. Kuitu Finland Oy näyttää tällä hetkellä nousevan konkurssista henkiin, FC Hakan suunta taas on ennemminkin kohti konkurssia.
• Terve yritystoiminta: Kuitu Finland Oy:n eli Säterin tehtaan viskoosikuitu-liiketoiminta on useampien arvioiden mukaan ollut ja on kannattavaa liiketoimintaa. Yhtiön tuote on hyvä ja sillä on kysyntää markkinoilla. Yhtiö oli hyvin kannattava ennen ulkomaista omistajaa ja uusi omistaja Neomarkka Oyj uskoo yhtiön kannattavuuteen myös jatkossa. FC Haka Oy:n liiketoiminta sen sijaan ei ole kannattavaa. Jalkapalloseuran pyörittäminen Suomessa ei ole bisnes. Tämän on saanut kokea jo Hjallis Harkimo ja nyt Sedu Koskinen. Jokainen joka on istunut tiistai-iltana vesisateessa katsomassa suomalaista potkupalloa ymmärtää, miksi lajilla on tässä maassa hyvin vaikea tehdä rahaa.
• Markkina: Kuitu Finland Oy:n markkina-alue on Eurooppa ja Pohjois-Amerikka. Yhtiö on tuotteellaan "born global", koska yksistään kotimaan markkina on sille aivan liian pieni. Pärjätäkseen yhtiön on pakko hakea kasvua kansainvälistymisestä ja kilpailla globaalilla kentällä. FC Haka Oy:n markkina-alue on Suomi. Itse asiassa sen markkina-alue rajoittuu Pirkanmaahan, tarkemmin katsoen Etelä-Pirkanmaahan ja Valkeakoskeen. Jalkapalloseura on malliesimerkki paikallisesta bisneksestä. Seuran juuret ovat paikkakunnassa ja kannattava yhteisö muodostuu pääosin paikallisista. Muutama europeli ei tee seuran toiminnasta kansainvälistä. FC Haka Oy taistelee Veikkausliigassa 13 muun seuran kanssa Suomen mestaruudesta. Urheilullinen menestys ei takaa taloudellista menestystä sen sijaan kulut korreloivat suoraan seuran kykyyn satsata pelaajiinsa. Suomessa jalkapallomarkkinassa kaikki seurat kituuttavat enemmän tai vähemmän, kilpajuoksua käydään lähinnä siitä, kenen takatasku ja talkoohenki kestää pisimpään kituuttamista.
• Kassavirta: Kuitu Finland Oy:ssa liiketoiminnan kassavirta oli positiivinen. Omistaja kuitenkin imi kaiken kassavirran itselleen kuihduttaen bisneksen konkurssiin. Näin toimii jatkuvuudesta piittaamaton ahne omistaja pahimmillaan. FC Haka Oy:ssa liiketoiminnan kassavirta on ollut negatiivinen. Tämä on tarkoittanut sitä, että seura on syönyt jatkuvasti pääomistajaltaan uutta rahaa ja on täten kuihduttanut omistajansa varallisuutta. Loputtomiin ei kenenkään takatasku kestä tällaista rahanmenoa, vaikka seuraa kuinka rakastaisi.
• Omistajan rooli: Kuitu Finland Oy:ssa omistaja oli kasvoton ja kaukainen ja sitä kiinnosti lähinnä kassavirta, ei yritystoiminnan kehittäminen. Osaaminen oli yrityksessä, ei omistajissa. Asialainen pääomasijoittaja toimi ahneena omistajana tuhoten yrityksen arvoa. Lopputuloksena oli konkurssi. Nyt yhtiöllä on kasvollinen kotimainen isäntä talossa, jota kiinnostaa yrityksen kehittäminen. Omistajalla on myös osaamista, jonka se tuo yrityksen käyttöön. Lopputulos on vielä avoin, mutta on jännä seurata, onko omistajalla tässä tapauksessa merkitystä ja kykeneekö omistaja luomaan lisäarvoa yrityksessä. FC Haka Oy:ssa Seppo Koskinen tuli yhtiön pääomistajaksi noin kaksi vuotta sitten. Hän pyrki isännän elkein kehittämään seuraa ja teki tarpeellisiksi katsomiaan uudistuksia. Kehitysideat eivät ole ainakaan toistaiseksi kantaneet ja nyt seuralla on selkä seinää vasten. Lopputulos on tässäkin tapauksessa vielä avoin, mutta on jännä seurata, löytyykö sellaista omistajaa tai omistajaryhmää, joka ottaisi seuran toiminnan omistukseensa ja pystyykö kukaan omistaja tai omistajaryhmä tässä tapauksessa tuomaan riittävää lisäarvoa seuraan.

Pirkan Hölkkä

Sunnuntaiaamu. Herätyskello soi 5.50. Ulkona +4C, sysipimeää ja vettä sataa. Edessä bussimatka paperityöläisten kaupunkiin eli Valkeakoskelle, josta on tarkoitus taittaa juosten 33km matka Tampereelle. Tätä on Pirkan Hölkkä.

Lähtölaukaus ammuttiin ja noin 2000 hengen joukko säntäsi metsään määränpäänään Tampereen Aikuiskoulutuskeskus. Sain vinkin, että lähdössä kannattaa oikeasti olla nopea, koska reitin varrella ohittaminen on vaikeaa. Tämä osoittautui todeksi. 

Tavoitteena oli lähteä alittamaan 3 tunnin aikarajaa, mutta jo hyvin alkuvaiheessa käy varsin hyvin selväksi, että tällä reitillä, tässä kelissä ja tässä maastossa kolmen tunnin alittaminen tulisi olemaan erittäin haastavaa. Reitti juostaan pääosin pohjustattomilla ja kivisillä metsäpoluilla. Sateen myötä polut ovat rapavelliä ja kivet liukkaita. Ei mikään ihannekeli taivaltaa. 

Sovitan vauhtini 6min/km vauhtiin, joten ensimmäinen kymppi taittuu vajaaseen tuntiin. Kympin kohdalla uusi ipod suffle alkaa reistailemaan ja soittamaan jotain hemmetin Lauri Tähkää siten, että en saa vaihdettua kappaletta. Säädin yksinkertaisesti vain hajosi. Lauri Tähkää ei kyllä pysty kuuntelemaan, joten pakko luopua koko soittimesta. Tulee hiljaista. Kun ei ole muutakaan tekemistä, kiristän vauhtia. 

Kahteenkymppiin menee suht kivasti ja puolimaraton sujui etuajassa 1:54. Seuraava kymppi onkin sitten kituuttamista. Maastossa on reippaita ylä- ja alamäkiä sekä pitkiä aukeita suoria, jotka ovat henkisesti kaikkein masentavimpia. Ei kiinnostaisi juosta pätkääkään, mutta eipä sitä voi jäädä metsäänkään itkemään. Tankkauspisteitä on suhteellisen harvakseltaan, joten oma juoma tai energiageelit olisivat tässä kohtaa olleet tarpeeseen. Yritän vain keskittyä hengitystekniikkaan ja pitämään paketin kasassa ettei maitohapot pahemmin pääse iskemään.

Lopulta 28km kohdalla alkaa taas henkinen voitto häämöttämään. Viisi kilometriä maaliin ja maasto muuttuu hyväpohjaiseksi lenkkipoluksi, joten voi kiristää vauhtia. Vilkaisu kelloon: kolmen tunnin alitus ei ole mahdollinen, mutta 3:15 alittaminen on saavutettavissa. Siitä uusi tavoite ja lisää hanaa. Selkiä tulee enemmän vastaan kuin menee ohitse. Se on hyvä merkki. Reitillä on yleisöä harvakseltaan, joten siitä ei saa samanlaista lisäpuhtia kuin esimerkiksi kaupunkimaratoneilla. Loppukilometrit rullaavat kuitenkin suhteellisen lennokkaasti. 

Loppusuora on tylsä, siinä on ohittaminen kielletty. Ylipäätään maalissa on tyhjä olo. Ei viitsi edes tuulettaa, koska eihän tämä maratonin jälkeen ole mikään juttu. Toisaalta on hyvä fiilis siitä, että tuli tämäkin koettua ja homma meni hyvin, mutta silti tämä tunne ei jotenkin tänään pysty kompensoimaan matkan aikana kärsittyä mielipahaa. Oli vain tuskainen taival kaiken kaikkiaan. Loppuaika 3h 13min on hyvä. Olen tyytyväinen. Enempää ei olisi irronnut. Keskikilometrivauhti on alle 6min, joten hyvällä baanalla se mahdollistaisi neljän tunnin alituksen maratonilla. Peruskuntokausi 1:n testijuoksuksi voisi siis sanoa, että oikeaan suuntaan ollaan menossa. Kiitos trainerille!

Maratonpoikuuden menettäminen

Juoksin viikonloppuna elämäni ensimmäisen maratonin. Paavo Nurmi Marathon taittui Turussa aikaan 4h 10min. Kokemuksen tuoman hyvänolontunteen ja paikkojen kolotuksen vielä jatkuessa ajattelin jakaa muutaman havainnon, jonka tein matkan varrella.

1. Maraton ei ole 42km juoksu vaan useamman kuukauden kestävä matka

Maratonissa varsinainen suoritus on hieman reilun 42km juoksumatka. Pohjimmiltaan maratonissa ei kuitenkaan ole kyse juoksemisesta vaan kokonaisvaltaisesta kokemuksesta, jossa juoksu on vain väline. Ennemminkin maraton on useamman kuukauden kestävä matka, joka sisältää valmistautumista ja valintoja. Maraton voi myös olla elämäntapa. Kaupallisin termein voisi kuvata, että 42km juoksu on tuote, joka itsessään ei ole niinkään kiinnostava, mutta jonka ympärille rakentuvat mielihyvää tuottavat elämykset ja palvelut tekevät siitä kiinnostavan. Eihän 42km taipaleen etenemisessä jalan ole mitään järkeä ellei se jollain tavalla tuo ihmiselle jotain mielihyvää.

2. Valmistautuminen on vähintään yhtä iso - ellei jopa isompi - osa kokemusta kuin varsinainen suoritus

Valmistautuminen on ennen kaikkea valintoja ja päättäväisyyttä pitää kiinni suunnitelmasta. Jos ohjelmassa on pitkä lenkki sunnuntaiaamuna, pieni räntäsade, pakkanen tai pitkäksi venähtänyt edellisilta ovat huonoja tekosyitä lenkin laistamiseksi. Kun on olemassa selkeä ohjelma, jota noudattaa, alkaa helpommin myös muilla valinnoillaan (ruokavalio, menemiset, tekemiset jne) tukemaan tavoitteen toteutumista. Tästä syntyy sopiva positiivinen kierre, joka tuottaa enemmän energiaa kuin kuluttaa ja ruokkii sekä henkistä että fyysistä vireyttä. Tämä on arvokas lisä arjessa.

Omasta valmistautumisestani suurin kiitos kuuluu hyvälle ystävälleni, Forsalin urheilutoimenjohtajalle Tero Isokauppilalle. Ilman kaima-Teroa koko maraton-kokemukseni olisi voinut jäädä kokematta. Kiitos Tero erinomaisesta lenkkiseurasta, antoisista keskusteluista, ainaisesta kannustuksesta ja kullanarvoisista ohjeistasi! Kiitos myös kaikille muille, joiden kanssa olen saanut jakaa lenkkikilometrejä. Olette omalta osaltanne auttaneet minua pääsemään maaliin. Yhdessä juokseminen on monin kerroin mukavampaa kuin yksin taivaltaminen.

3. Matka ei tapa vaan vauhti - maratonilla maltti on valttia

Jok’ikinen maratonin juossut toisti saman neuvon: ”Matka ei tapa vaan vauhti, aloita rauhassa”. Kokemusta olisi kannattanut kuunnella. Innokkaana painelin kevyellä jalalla kärkiletkassa timmien tyttöjen vanavedessä ensimmäisen kierroksen 1.53, kunnes maaliviivalla tajusin, että ei hemmetti, kaikki muut olivat juoksemassa puolimaratonia! Sen jälkeen seuraavat kilometrit olivat aika yksinäistä yrittämistä. Alku kannattaa oikeasti ottaa rauhassa, koska maratonia ei voiteta alkumetreillä, mutta hävitä se voidaan. Toinen tärkeä opetus oli se, että maraton on yksilölaji, jossa jokainen kilpailee vain itseään vastaan. Kannattaa siis keskittyä vain omaan suoritukseen eikä seurata kanssakilpailijoita.

4. Kolmenkympin seinä on olemassa

Toinen legendaarinen maratonjuttu on puhe kolmenkympin seinästä. Tässäkin asiassa käytäntö koulutti kovalla kouralla. Pääsin 30km kohdalle suhteellisen kevyesti ja neljän tunnin aikatavoitetta selvästi edellä. Henkisesti olin valmistautunut kohtaamaan seinän nimenomaan kolmessakympissä. Hetken aikaa ehdin jo ihmetellä ja iloita, että ”eipä täällä kolmessakympissä näyttäisi mitään seinää olevan”. Hetkellinen hyvänolontunne ja PAM! Siinä se oli, seinä, 33km:ssa. Näkymätön, vaikeasti käsiteltävä, hyvin henkilökohtainen ja sekä fyysisesti että henkisesti koko kehoa koetteleva. Yhtäkkiä mikään ei tuntunut enää onnistuvan, rakot raastoivat jaloissa ja krampit kiristelivät koko kehossa. Henkisesti mieleen juolahti kuin sarjafilmiltä kaikki ne lenkit, jotka olin jättänyt juoksematta, kaikki ne tuhdit ateriat, jotka olin nauttinut ja kaikki ne epämiellyttävät asiat, joita en ollut halunnut käsitellä.

Kun tässä tilanteessa muutama hyvävointinen juoksija painelee kevyellä askeleella ohitse, ja kun sattuu katsomaan kelloa ja tajuaa, että aika etenee nopeammin kuin kilometrit, ollaan hetkellisen hermoromahduksen partaalla. Mieli tekee koko ajan alkaa kävelemään, mutta alitajunta pakottaa jatkamaan juoksemista. Tämä oli se henkinen kamppailu ja omien rajojen kokeilu, joka ainakin itselleni oli maratonin suola. Tämä tila oli armoton ja asetti kyseenalaiseksi monta asiaa elämässä. Oluen nauttiminen hyvässä seurassa sentään sai nopean hyväksynnän myös tässä kipukoettelemuksessa. Tätä taistelua seinää vastaan jatkui niin kauan kunnes tajusin, että maali alkaa olemaan lähellä (alle 2km).

5. Loppusuoralla ja maalissa on euforinen olo

Sinä hetkenä, kun tajuaa, että ”hei, mä pääsen maaliin” ja kun näkee ympärillään kannustavia ihmisiä, syntyy sanoinkuvaamaton, euforinen hyvänolontunne. Yhtäkkiä jalat kevenevät, juoksu rullaa ja hampaiden kiristys muuttuu hymyksi. Loppusuora menee lentämällä ja maalissa on hämmentynyt olo, että ”oliko tämä nyt tässä?”. Kaikkensa antaneena onnellisuuden tunne on niin valtava, että ei tiedä itkeäkö vai nauraa vai kenties molempia. Kello ei siinä vaiheessa paljoakaan kiinnosta vaan pääasia on, että on päässyt maaliin. Mitali ja mehu kourassa, hymy huulilla sitä vain katselee muita maaliintulijoita pystymättä puhumaan sanaakaan. Ehkä tähänastisen elämäni hienoimmat yksittäiset hetket.

6. Ensimmäinen kerta on aina ainutlaatuinen kokemus

Oli kyse sitten mistä asiasta tahansa, ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta. Ensimmäinen kerta on ainutlaatuinen hetki, johon ei voi palata kuin muistoissa. Ensimmäistä kertaa ei voi uusia. Ensimmäisellä kerralla ei myöskään välttämättä tiedä, mitä on tekemässä ja tahtoa on taatusti enemmän kuin taitoa. Ensimmäisen maratonin jälkeen jää tyhjä, ehkä haikeakin olo. Toisaalta on äärimmäisen iloinen siitä, mitä on juuri kokenut, mutta toisaalta miettii, voiko samaa kokea enää koskaan? Ensimmäisen kerran jälkeen homman osaisi paljon paremmin ja jättäisi monta virhettä tekemättä, mutta ensimmäinen kerta ei olisi ikimuistoinen, jos se olisi täydellinen.

7. Mikä saa ihmiset juoksemaan maratoneja?

Tietoisuus ensimmäisen maratonin ainutkertaisuudesta herättää kysymyksen siitä, mikä saa lähtemään toiselle maratonille? Mikä saa ihmiset juoksemaan maratoneja? Mikä saa ne yli 60v vauhtivanhukset lähtemään sille 74. maratonilleen? Olisiko ihmiskunta päässyt kenties helpommalla, jos vuonna 490 eaa Persia olisi voittanut sodan, viestivälineet olisivat olleet hieman kehittyneemmät tai jos lähetti Feidippides ei olisikaan heittänyt henkeänsä perille päästyään? Mikä maratonissa on ”se juttu”?

Jos minulta kysyttäisiin, lähtisinkö uudelleen maratonille, vastaisin ehdottomasti kyllä. Ensimmäisen maraton oli minulle halu kokeilla omia rajoja. Joillekin se on rasti suoritusten listalla. Toiselle maratonille tarvitaan kuitenkin jotain muuta motivaation lähdettä. Näitä motivaation lähteitä on varmasti yhtä monta kuin on juoksijaakin. Varmaa on, että jostain jokaisen se motivaationsa ja mielihyvänsä on saatava, koska muutoin maratonien juokseminen olisi mielisairasta hommaa.

Jotkut juoksevat kelloa vastaan pyrkien lyömään ennätyksensä parantamalla loppuaikaansa. Kellon kanssa kisaaminen ei kuitenkaan saa minua innostumaan, koska siinä on perustavaa laatua oleva ongelma: aina voi saavuttaa ennätyksen, mutta kelloa ei lopullisesti voi voittaa koskaan. Kelloa vastaan kisatessa koko matka on kituuttamista äärirajoilla ja vasta maalissa saa tuntea nautinnon, jos on alittanut aiotun ajan. Muussa tapauksessa kisa on pettymys ja uusi yritys on ensi kerralla.

Maraton on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun sekä valmistautuminen että itse suoritus tuottavat mielihyvää. Ilman konkreettista päämäärää harjoittelulta puuttuu tarkoitus ja kynnys lähteä lenkille kasvaa. Maraton itsessään voi siis toimia motivaationa. Maraton on myös keino testata kuntoaan. Mielihyvän lähde maraton on esimerkiksi silloin, jos juoksee 1-3 maratonia vuodessa eri kaupungeissa. Kaupunkimaraton 90 % vauhdilla vaikuttaa hyvältä keinolta tutustua kaupunkiin sekä yhdistää lenkkeily ja lomamatkailu. Ehkä tämä on juuri se tapa, miten jatkan tätä harrastusta.