Historian tunteminen auttaa ymmärtämään nykypäivää. Erityisesti pitkän perspektiivin ottaminen helpottaa erottamaan olennaiset kehitystrendit epäolennaisista. Olen keväästä asti pyrkinyt hahmottamaan itselleni kuvaa suomalaisen omistajuuden historiasta. Tällaista teosta ei valitettavasti ole kirjoitettu, vaikka sille mielestäni olisi tarvetta. Asiaa täytyy siis tarkastella yleisten taloushistoriateosten ja yksittäisten yritysten historiikkien kautta.
Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000
Markku Kuisma ja Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000
Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori
Markku Kuisma on taloushistorian ja yrityshistorian tutkijana yksi ensisijaisia lähteitä suomalaisen omistajuuden historiaa tarkasteltaessa. Akateemisten teosten ohella hän on kirjoittanut muutamia kiinnostavia yleiskirjoja, joiden kautta asiaan pääsee käsiksi. Erityisesti hänen teoksensa
Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 on kiinnostava luettava, koska siinä otetaan riittävän pitkä perspektiivi ja keskitytään olennaisen kuvaamiseen mielenkiintoisia yksityisseikkoja unohtamatta. Kuisman kirjaa on analysoinut myös
Unto Hämäläinen,
Jukka Tarkka,
Talouselämä ja
Erkki Tuomioja.
Ohessa on tiivistettynä Kuisman kuvaelma Suomen taloushistoriasta "suomalaisen omistajuuden"-silmälasein läpikäytynä. Kuisma jakaa teoksensa neljään aikakauteen, jotka ovat:
Erämaa Euroopan reunalla (noin vuodet 1000-1700)
Varhaiskapitalismin nousu (1700-luvun alusta 1800-luvun loppuun)
Industrialismin läpimurto (1800-luvun lopusta noin 1950-luvulle)
Talouden vallankumous (1950-luvulta nykypäivään)
Erämaa Euroopan reunalla
Turun piispa oli Suomen rikkain mies ja kirkko keskiajan lopulla suurin yksittäinen maanomistaja. Piispan kanssa samoilla vallan ja vaurauden areenoilla pystyivät kilpailemaan vain johtavat maalliset ylimykset. Heidänkin asemansa perustui maaomaisuuteen ja ylimyssukujen liittoihin, mutta myös sotaisiin, hallinnollisiin ja liiketoiminnallisiin taitoihin. (s.32)
Linnanherruus soi tilaisuuksia myös liiketoiminnalle, jonka avulla menestyneimmät päälliköt kykenivät kartuttamaan tuntuvasti omaisuuttaan. Linnanpäälliköt ja Turun piispa heidän vertaisenaan olivat kuin keskiaikaisia kaupparuhtinaita, joiden liiketoimien laajuus ja kaupalliset suhdeverkostot merten yli jättivät taakseen heiveröisten suomalaiskaupunkien ulkomaankaupan. (s.33)
Turun piispa oli keskiajalla Suomen rikkain mies
Linnoja, linnaläänejä ja niihin liittyviä veronkatunto ja hallinto-oikeuksia ei ohjattu pelkästään hallitsijan tai vallassa olleen sukuryhmittymän suosikeille, uskollisille kannattajille tai lepytystä vaatineille haastajille. Niitä voitiin myös läänittää, myydä, lahjoittaa, pantata tai käyttää muutoin poliittisen ja taloudellisen kaupanhieronnan välikappaleina. Tällaisten asetelmien vallitessa ei ollut mahdotonta, että suuri osa Suomea saattoi joutua ylimysten ja palkkasoturipäälliköiden yhteen kietoutuneiden liike- ja sotatoimien rahoittajatahoille. Näin tapahtui 1360-luvulla, kun koko Länsi-Suomi oli panttina Rostockissa pitäneellä pankkiirilla. Pankkiirille se oli päätynyt luoton vakuutena Holsteinin kreivin joukoissa palvelleelta saksalaiselta palkkasoturipäälliköltä. (s.35)
1400-luvulla vahvistuva valtiovalta puuttui yhä jyrkemmin ikimuistoisiin nautinta- ja omistussuhteisiin, kun kaikki asumattomat erämaat julistettiin feodaalisia omistuskäsityksiä seuraten kruunun yleismaiksi. Asutusliikkeistä ja maanomistusolojen muutoksista huolimatta keskiajan lopun Suomi oli eteläisempään Eurooppaan verrattuna hyvin harvaan asuttu, köyhä ja talonpoikaisvaltainen. Talonpoikaisvaltaisuutta ilmensivät parhaiten maanomistusolot, jotka taloudellisen merkityksensä vuoksi vaikuttivat rakentavasti sosiaalisiin suhteisiin. Maatiloista kuului 1500-luvun alussa yhä yli yhdeksän kymmenestä talonpoikaiselle kansalle, vaikka kirkko ja uuden herraluokan etevimmät edustajat olivatkin yksittäisinä maanomistajina suurimpia. (s.39)
1500-luvun lopulla kirkon maanomistus, joka käsitti viidenneksen valtakunnan maatiloista, takavarikoitiin valtiolle, ja kirkon keräämät kymmenykset muutettiin kruununveroksi. Kirkko köyhtyi, valtio vaurastui ja valta-asemiaan vahvistaneesta kuninkaasta tuli Ruotsin kansallistetun kirkon päämies Rooman paavin sijasta. (s.49)
Varhaiskapitalismin nousu
Yksipuolisuudessaan Suomen asema kansainvälisessä kaupassa oli 1700-1800-luvulla ytimeltään samantapainen kuin aiemmin. Suolaa sisään, tervaa ja puuta ulos: tähän on pelkistettävissä suomalaisen kauppavaihdon yksinkertainen rakenne. (s.73)
Vapauden ansioista kaupallisessa arvossaan kohonneita metsiä ryhdyttiin oikeastaan vasta nyt ensi kertaa toden teolla hoitamaan. Metsävarojen parempi hoito olikin itse asiassa yksi liberalisoinnin painavimmista perusteista. (s.81)
Terva oli 1700-luvulla Suomen tärkeimpiä vientituotteita
Talonpoikien ote maanomistuksesta alkoi voimistua. Suurta käännettä taloudellisesti tärkeimmän varallisuuden omistussuhteissa seurasi puolestaan sosiaalisten valtasuhteiden asteittainen muutos, joka väistämättä nosti itsenäisen viljelijäluokan poliittista vaikutusvaltaa. "Valtio voittaa eniten, kun talonpoika omistaa maansa. Kokemus osoittaa että ne maat ovat onnellisimmat, joissa talonpojilla on vapaus ja varmuus", ruotsalainen Taloudellinen sanakirja kuvasi 1780-luvulla reformien takana ollutta ajatuskulkua. Samat ajatukset sopivat perusteluiksi myös 1750-luvulla aloitettuun ja seuraavan sadan vuoden aikana toteutettuun isojakoon, suurten tilusten jako- ja maanmittaustoimitukseen. Isojaolla tavoiteltiin maatalouden tehostamista. Tämän arvioitiin tapahtuvan vapauttamalla viljelijät vanhan sarkajaon pakottamista kollektiivisista työmuodoista individualistisempaan yrittämiseen omilla, mahdollisimman yhtenäisillä tiluksillaan. Samalla isojako synnytti tahtomattaan perustan modernille metsien omistusrakenteelle. Metsien isojako teki talonpoikaistosta ja jakoon liitetty liikamaiden erotus valtiosta maan suurimmat metsänomistajablokit. Sellaisina ne vaikuttavat ratkaisevasti Suomen talouteen ja politiikkaan vielä 2000-luvullakin. (s.97-98)
Osana valtio- ja kansakunnanmuodostusta fennomaniasta, kielinationalistisesta liikkeestä, tuli yksi 1800-luvun jälkipuolen suuriruhtinaskunnan johtavista poliittisista voimista, joka muun ohella oli mukana synnyttämässä uusia suuryhtiöitä, -pankkeja ja -teollisuutta modernisoituvaan Suomeen. (s.108)
Industrialismin läpimurto
Industrialismin ja markkinatalouden liitosta syntynyt teollinen kapitalismi muutti koko 1800-luvun maailmaa perustuksiaan myöten. Moderni kapitalismi mursi ja muokkasi yhteiskunnallisia suhteita, ajatus- ja elämäntapoja ja koko aineellista kulttuuria ennenkokemattomalla voimalla. Suomen ensimmäiset suurteollisuuslaitokset, puuvillatehtaat, käynnistyivät jo 1800-luvun alkupuolella: Finlayson Tampereella 1820-luvulla ja turkulainen Barker sekä Forssan tehdas 1840-luvulla. Höyryvoima kytkettiin teollisuuden voimanlähteeksi ensimmäisen kerran 1844. Samana vuonna asennettiin käyttöön maan ensimmäinen, käsityön syrjäyttänyt paperikone Frenckellin tehtaalla Tampereella, Suomen Manchesteriksi ihaillun brittiesikuvan mukaan kutsutussa teollisuuskaupungissa. (s. 115)
Uudistukset raha- ja rahoitusoloissa edistivät ratkaisevasti liike-elämän toimintaedellytyksiä. Suomen oman rahayksikön markan (1860) irrottaminen oikullisesta ruplan kurssista ja sitominen ensin hopeaan 1865 ja sitten kultakantaan 1878 loivat rahaoloihin pitkän vakauden kauden. Teollisuuden, kaupan ja modernisoituvan maatalouden rahoitus ja pääomahuolto ottivat puolestaan pitkän askeleen eteenpäin, kun maan ensimmäinen liikepankki Suomen Yhdyspankki SYP perustettiin 1862. Pitkään maan ainoana rahoituslaitoksena toiminut Suomen Pankki lisäsi myös luotonantoaan yrityksille, mutta Yhdyspankki kohosi silti jo 1870-luvulla keskuspankkia suuremmaksi liike-elämän rahoittajaksi. Alkujaan vähäväkisiä auttamaan tarkoitetut säästöpankit, joita syntyi jo 1820-luvulta lähtien, ja pellervolaisen agraariliikkeen osuuskassat, joita nousi 1900-luvun alusa jokaiseen kirkonkylään, palvelivat liike-elämän sijasta pääasiassa alemman keskiluokan, maanviljelijöiden ja työväestön säästö- ja luottotarpeita. (s.117)
Osakeyhtiö oli modernin teollisuuskapitalismin läpimurrolle lähes yhtä tärkeä kuin pankkilaitos. Yhtiömuotoinen liiketoiminta oli sinänsö vanhaa perua. Laivanvarustajat ja teollisuudenharjoittajat olivat turvautuneet siihen satoja vuosia riskejä jakaessaan. Uutta oli vuoden 1864 osakeyhtiölain myötä tulleet selvät juridiset vahvistetut pelisäännöt. Niiden avulla osakeyhtiö teki suurten alkupääomien keräämisen pieninäkin erinä mahdolliseksi ja rajoitti samalla yksityisen osakkaan vastuuta vararikon sattuessa. Ensimmäisinä ja laajimmin osakeyhtiön mahdollisuuksia käyttivät hyväkseen suuria perustamispääomia tarvinneet teollisuusyritykset, mutta yhtiömuoto levisi nopeasti myös pankki- ja vakuustoimintaan sekä kaupan ja merenkulun piiriin. (s.118)
Tampereelle 1820-luvulla perustettu puuvillatehdas Finlayson on Suomen ensimmäinen suurteollisuuslaitos
Modernin teollisuuden ja liike-elämän perustajat - työn, pääoman, tekniikan ja markkinakysynnän yhdistäneet yrittäjät - olivat paljolti lähtöisin yhteiskunnan vanhoista yläkerroksista. Perinteisen virkamies- ja upseerieliitin rooli liiketoiminnassa oli oikeastaan yllättävän näkyvä, vaikka kaupantekoa pidettiinkin porvarillisena ja sen vuoksi aatelismiehelle hieman sopimattomana. Venäjällä asetehtailijana rikastunut Kaukas-yhtiön perustaja, ylhäinen upseeri Hugo Standertskjöld, Nokia-yhtiön perustanut Fredrik Idestam ja Kymenlaakson paperiteollisuuden pioneeri kreivi Carl Robert Mannerheim ovat hyviä esimerkkejä aatelismiehistä teollisuusyrittäjinä. Nimiluetteloa voi jatkaa vaikkapa Ramsayn, Wreden, Wasastjernan, von Julinin ja Björkenheimin suvuilla, joista tosin osa oli aateloitu nimenomaan varhaisteollisuuden yrittäjäansioidensa perusteella. (s.127)
Kertynyt varallisuus, koulutus, arvostettu asema, kansainväliset yhteydet ja vaikutusvaltaiset poliittiset suhteet olivat suuri etu uusia yrityksiä käynnistettäessä. Näistä eduista nauttivat myös rannikkokaupunkien vanhat porvarilliset kauppahuoneet ja laivanvarustajat, sellaiset kuin Viipurin Hackman ja Wahl, Oulun Bergbom ja Snellman, Kokkolan Donner ja Vaasan Wolff. Niistä osa sijoitti onnistuneesti merenkulusta kertyneitä pääomiaan, liiketoimintakokemustaan ja ulkomaisia yhteyksiään uuteen suurteollisuuteen. (s.127)
Monet uusien teollisuudenalojen pioneerit nousivat täysin oudoilta vaikuttaneista suunnista. Apteekkarit, kuten esimerkiksi Mäntän puunjalostuskeskittymän perustanut G.A.Serlachius tai Vaasan höyrymyllyn ja puuvillatehtaan käynnistänyt A.A.Levon olivat alkuperäisessä ammatissaan saaneet sentään tuntumaa kaupankäynnin lisäksi kemiaan ja muihin modernin teollisuuden perusteina olleisiin luonnontieteisiin. Mutta miten oli koulunrehtori Alfred Kihlmanin laita, kun hänet vedettiin 1866 konkurssikypsän Tampreen Pellava ja Rautateollisuus Oy:n (Tampellan) hallituksen puheenjohtajaksi? Koulutus ja muu tausta eivät näyttäneet viittaavan siihen, että papinpoika ja teologi Kihlmanista olisi tullut maan eturivin industrialisteja ja myöhemmin 1890-luvulla Kansallis-Osake-Pankin johtava hallintomies. Kihlman-ilmiötä selittää modernin teollisuuskapitalismin voima taloudellisen vaurauden ja edistyksen luojana. Tämän tajuaminen veti sivistyneistön eturiviläisiä Snellmannista lähtien pohtimaan industrialismin merkitystä kansakunnan paremman tulevaisuuden luomisessa, ja sai muutamat ryhtymään myös ajatuksista tekoihin. Sääty-yhteiskunnan murtuminen ja henkisen ilmaston muutos vapauttivat myös ihmisiä syntyperänsä ja taustansa rajoituksista. Murrosvaihe avasi mahdollisuuksia rohkeasti uutta etsineille. Ja juuri moderni teollisuus, jossa kaikki oli luotava tyhjästä, tarjosi erilaisia tilaisuuksia, melkein kuin valtaamattomat erämaat raivaajilleen vuosisatoja aiemmin. (s.127)
Kiihkeimmät kansainväliset puutavarasuhdanteet 1870-luvulla houkuttelivat suomalaismetsiin myös ulkomaisia yrittäjiä. Ensimmäisten joukossa tulivat norjalaiset. Heillä oli pitkät perinteet sahatavaranviennistä, mutta järeimmät tukkimetsät Norjassa olivat ehtymässä ja siksi yrittäjät hakivat tulevaisuutta itäisestä Pohjolasta. Yksi norjalaisten idäntien kulkijoista oli Drammenin sahakaupungista lähtenyt Hans Gutzeit, joka oli kohottamassa Kymijoen suistoa ja Kotkaa vilkkaaksi puunjalostuskeskukseksi. Gutzeit jättikin nimensä sananmukaisesti Suomen teollisuushistoriaan suuryhtiöksi nousseen Enso-Gutzeitin (Stora-Enso) muodossa. Ruotsalaisia, muita skandinaaveja, saksalaisia ja venäläisiä liikemiehiä houkuttelivat tänne etupäässä runsaat metsävarat ja Pietarin läheisyys, mutta etenkin puutavaraliikemiehistä harva asettui Suomeen pysyvästi. Muilla aloilla kuin puunjalostuksessa toimi sen sijaan lukuisammin paikkansa vakiinnuttaneita ulkomaisia yrittäjiä. Sellaisia olivat jo 1800-luvun alkupuolella Venäjän armeijan mukana tulleet Sinebrychoffit ja Saksasta vuosisadan puolimaissa tulleet Fazerit ja Pauligit, jotka uursivat uraa uudessa elintarviketeollisuudessa. Ulkomaisten yrittäjien aktiivinen osuus Suomen teollisessa läpimurrossa ei ollut kansainvälisesti katsoen poikkeuksellista. Skandinaaviassa ja muualla Euroopassa kehityskulku oli samantapainen. Erottelu etnisen taustan perusteella on silti monessa suhteessa viivan vetämistä veteen. Saksasta Nuutajärven lasitehtaan palvelukseen tullut ja sittemmin oman kauppaliikkeen perustanut (1862) Georg Stockmann oli epäilemättä ulkomainen yrittäjä, mutta entä Helsingin tunnetuinta tavarataloa johtaneen, suomalaiseen yhteiskuntaan sulautuneet seuraavat sukupolvet? Samaa voi kysyä Viipurin Hackman-perheestä. (s.129)
Ulkomaisten yrittäjien merkitys suomalaisen yritystoiminnan kehityksessä oli tärkeä. Kuvassa Hans Gutzeit.
Todellisia harvinaisuuksia sen sijaan olivat suomenkielisen rahvaan riveistä liike-elittiin kohonneet tulokkaat. Tällainen oli talonpoikana Satakunnassa aloittanut Antti Ahlström, joka 1850-luvulla käynnistyneen liikemiesuransa kuluessa nousi yhdeksi maan rikkaimmista teollisuuspatruunoista. Samaan sarjaan kuuluivat myös Itä-Suomen Antti Mustonen, Simon Parviainen, Juho Lallukka ja muutamat muut. Heidän erikoiset menestystarinansa ilmentävät osuvasti industrialismin avaamaa suurta muutosvirtaa: talonpoikaiston sosiaalista nousua, joka vuosisadan vaihteessa alkoi ravistella myös poliittisia ja ideologisia valtarakenteita. (s.130)
Suomen nopeimmin kasvanut teollisuudenhaara 1800-luvun jälkipuoliskolla oli sahateollisuus. Sillä hankittiin vuosisadan taitteessa miltein puolet maan vientituloista. Koko mestäsektorin osuus Suomen viennistä kasvoi 1860-luvun alun vajaasta 40 prosentista 1910-luvun alun 70-80 prosenttiin. Venäjä, Iso-Britannia ja Saksa hallitsivat koko 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun neljää viidesosaa Suomen kasvaneesta kauppavaihdosta. Maa, jonka osuus oli vain puolisen prosenttia Euroopan väestöstä ja vientikaupasta, hallitsi 1900-luvun alkaessa peräti viidesosaa Euroopan ja kymmenesosaa koko maailman sahatavaraviennistä. (s.135)
Vielä 1860-luvulla Suomi kuului Euroopan köyhimpiin maihin. Kansantuote oli 40% alempana länsieurooppalaista keskitasoa, joka sekin oli alhainen. Ruotsi oli samoilla mittareilla viidesosan ja Britannia ja Yhdysvallat kolme kertaa korkeammalla tulotasolla, (s.135)
Osuuskuntaliike tuli synnyttäneeksi suomalaisittain suuria teollisuus-, kauppa- ja pankkiyhtymiä: maidontuottajien Valion (1905), maataloustarvikeliike Hankkijan (1905), osuuskauppojen SOK:n (1904) ja osuuskassojen OKO:n (1902). Osuustoimintaliike suhtautui kriittisesti kovaan kilpailukapitalismiin, joka Pellervo-Seuran varsinaisen johtohahmon Hanner Gebhardin sanoin synnytti "kovinta itsekkyyttä ja vieraannuttamista". Pellervolainen yritystoiminta ei ollut ainoa ideologisen kansanliikkeen, sosiaalisen kysynnän ja markkinatalouden liitosta syntynyt liike-elämän voimaryhmä, Perinteisiä valtasuhteita ja yritysmaailman rakenteita järisyttivät jo aiemmin Kansallis-Osake-Pankki (KOP, 1889) ja vakuutusosakeyhtiö Pohjola (1890). Niitä olivat aktiivisena etujoukkona perustamassa fennomaanien uuden sukupolven nuoret radikaalit, joille ei riittänyt vain hallintokoneiston ja sivistyselämän suomalaistaminen. Myös yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin keskeisesti vaikuttaneet moderni teollisuus, pankit ja suurpääomat oli vallattava luomalla "ruotsalaisen pääoman" ylivallan murtamiseen pystyviä "suomalaiskansallisia" rahanlinnakkeita ja samanhenkistä yrittäjäluokkaa. Talouselämän ideologinen leirinmuodostus synnytti kolme suurta valtablokkia: fennomaanien KOP-Pohjola-ryhmän, alkuperältään samansukuisen mutta korostetusti agraarisen, osuustoiminnallisen Pellervo-ryhmän ja perinteistä liike-elämää edustavan "ruotsalaisen" Yhdyspankki-ryhmän. (s.144)
1918 luokkasodan piirteet näkyivät sotivien osapuolten sosiaalisessa koostumuksessa ja tavoitteissa. Valtaosin työväestöstä kootut punakaartit - komentajanaan sahatyöläisten liiton puheenjohtaja Eero Haapalainen - tavoittelivat talousjärjestelmältään sosialistista ja ulkopoliittisesti uutta Neuvosto-Venäjää lähentyvää Suomea. Valkoisten kaartien ydin muodostui puolestaan maata omistavista talonpojista, joita johti suuriruhtinaskunnan vauraimpiin teollisuussukuihin perhesiteiltään liittynyt vapaaherra Mannerheim - liikepankkien pankinjohtajista ja indistrialisteista kokoonpantuine esikuntineen ja rahoittajineen. Valkokaartin tavoitteena oli bolsevismin kurimuksesta irtautuva, valtiollisesti itsenäinen ja järjestelmältään markkinatalouteen, yksityiseen yritteliäisyyteen ja yksityiseen omistusoikeuteen perustuva porvarillinen Suomi. (s.160)
Markkinatalouden poliittisella pakko-ohjauksella oli ratkaiseva merkitys maan talousdynamiikkaan, yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin ja koko modernin Suomen syntyyn. Suuryhtiökapitalismi ja samalla maan ylivoimaisesti tärkein vientiteollisuus jätettiin raaka-ainehuollossaan puolet metsävaroista omistaneen talonpoikaiston ja noin kolmanneksen metsistä omistaneen valtion armoille. Siten viennin välityksellä syntyneet metsätulot saattoivat edelleen pudota "hienona, hedelmöittävänä sateena yli koko yhteiskunnan", kuten Pellervon pääideologi Hannes Gebhard asian ilmaisi. Suurten metsäyhtiöiden edustamien markkinavoimien poliittinen suitsiminen katkaisi kehityksen kohti eteläamerikkalaistyyppistä "banaanivaltiota", latifundiotaloutta, jossa maanomistus, vientikauppa ja poliittinen valta keskittyivät harvoille suuromistajille ja -yhtiöille. Sen sijaan vaurastuva, itsetuntoinen talonpoikaisto vahvistui yhteiskuntaluokkana ja poliittisena voimatekijänä. (s.165)
Valtion painoarvo suhteessa yksityisiin talousmahteihin kasvoi muutenkin kuin puunjalostusfirmojen metsäkauppojen rahoittajana. Ensi askel tässä mielessä merkittävien valtionyhtiöiden synnyssä otettiin, kun Paasikiven pankkiirisenaatti osti norjalaisten omistaman pörssiyhtiön W.Gutzeitin osake-enemmistön 1918 Suomen valtiolle. Kulissien takainen todellinen syy oli keisarillisen Saksan vaatimus torjua brittivaikutusta Suomen metsäteollisuudessa. Ulospäin puhuttiin ylevämmin puolen miljoonan hehtaarin metsäomaisuuden ja suurten vesivoimavarojen pelastamisesta kansalliseen ohjaukseen. Muutamille pankkiireille afääri toi lisäksi lihavia järjestelyvoittoja. (s.167)
Suomen valtion rooli teollisuuden perustajana oli 1900-luvun alussa keskeinen
Valtion välitöntä vaikutusta metsäteollisuudessa vahvistettiin myös perustamalla 1922 Veitsiluodon saha. Sen erityistehtävä oli hyödyntää Pohjois-Suomen metsävaroja, joista valtiolla oli suuri osuus. Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat (myöh. Kemira) perustettiin samaan aikaan edistämään poliittisesti johtavan elinkeinon, maatalouden, modernisointia. Outokummun kuparikaivoksen lunastamista 1920-luvulla kokonaan valtiolle puolsivat strategiset tekijät: Euroopan mittakaavassa arvokasta malmiesiintymää haluttiin hyödyntää kotimaisen metalliteollisuuden kehittämiseksi ja oman puolustustalouden lujittamiseksi. Valtiollisen yrityksen voimin valjastettiin myös Imatran koski. Tavoitteena oli kiihdyttää sähköistystä ja teollista edistystä. Valtion aktiivisuus talouselämässä imi elinvoimansa nationalismin ja pääomaköyhyyden yhdistelmästä. Nuori tasavalta halusi lujittaa taloudellista itsenäisyyttään suojautumalla kansainvälistä superpääomaa vastaan. Samalla valtiovalta halusi jouduttaa vaurautta lupaavaa teollista kehitystä toimialoilla ja alueilla, joilla markkinavoimat eivät tähän pystyneet tai kannattavuussyistä halunneet. Tyhjää tilaa valtiolliselle teollisuudelle jäikin yllin kyllin. Kotimaan yksityiset suurpääomat olivat suhteellisen vaatimattomia ja lisäksi pääosin sitoutuneet johtavan vientiteollisuuden, puunjalostuksen, kehittämiseen. Niillä ei siis ollut varaa, intressiä eikä osaamista hajottaa resurssejaan luomaan uutta perusteollisuutta. Tästä huolimatta yksityisellä liike-elämällä oli useimmiten happavan torjuva asenne suhteessa valtion kasvavaan yritystoimintaan, jossa se näki vapaan markkinakapitalismin vaarallista ohjausta. Yksityisellä talouselämällä ei kuitenkaan ollut kylliksi poliittista voimaa pysäyttää valtiojohtoisen perusteollisuuden nousua, joka nojasi kansallismielisen porvariston, agraarien ja sosiaalidemokraattien tukeen. (s.168)
"Käsitys, että n.s. kansainvälinen pääoma istuu kita avoimena rajan tuolla puolen joka hetki odottaen pääsyä maahan nielaistakseen sen teollisuuden suuhunsa, on kuvana pelottava, mutta siinä ei ole siteeksikään perää. Päinvastoin on, kuten valtion taholla liiankin hyvin tiedetään, tällä kertaa mahdollista saada vierasta pääomaa pitkäaikaisesti sijoittumaan maahanmme ja suotuisinakin aikoina on se ollut sangen vaikeasti tänne houkuteltavissa", totesi puunjalostusfirmojen edunvalvoja Axel Solitander 1932. (s.170)
1930-luvun alun pulavuodet iskivät rajuina koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Vienti ei vetänyt ja investoinnit hyytyivät näkymien synkkyyteen, pankkien rahahanojen tiukentumiseen ja korkojen nousuun. Yrityksiä kaatui ja lainarahalla uudistuksia tehneitä maatiloja sortui, omistajien ohella usein myös luottoja taanneiden sukulaisten ja naapureiden tappioksi. Vararikot ja maatilojen pakkohuutokaupat tulivat katkeran tutuiksi, pankit olivat tukehtua luottotappioihinsa ja palkkoja laskettiin. (s.173)
Syksyn 1944 välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen oli karkoitettava maasta saksalaisjoukot, kotiutettava kenttäarmeijansa ja maksettava sotakorvaukset, jotka kaikkien asiantuntijoiden mielestä ylittivät maan taloudellisen suorituskyvyn. Voittajalle oli lisäksi luovutettava Petsamo nikkelikaivoksineen ja Jäämeren satamineen sekä Karjala, eli yhteensä noin kymmenesosa maan pinta-alasta. Neljännes rakennetusta vesivoimasta, viidennes rautateistä, yli kymmenesosa teollisuuden tuotantokyvystä ja suuret metsävarat jäivät rajan itäpuolelle. (s.185)
Talouden vallankumous
Sotakorvausten suorittaminen oli kallis pääsylippu tulevaisuuteen. Väkilukuun suhteutettuna Neuvostoliiton vaatimat tavaratoimitukset olivat arvoltaan suurempia kuin Saksalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuomitut, ylivoimaiseksi osoittautuneet korvaukset. Raskaimmillaan, 1945-1948, sotakorvauksiin oli käytettävä kuudesosa valtion budjetista ja neljäsosa metalliteollisuuden jalostusarvosta. Koko teollisuuden jalostusarvosta laivojen, vetureiden, koneiden, kaapelin ja metsäteollisuustuotteiden nopeatahtinen toimitusvirta söi kymmeneksen, eikä vastaanottaja maksanut näistä toimituksista ruplaakaan. (s.191)
Sotakorvausten toimituksista oli lisäksi selviydyttävä oloissa, joissa raaka-aineista, koneista, kuljetuskalustosta ja energiasta oli huutava pula koko sodan jäljiltä raunioituneessa Euroopassa.Suurten sotakorvauksien sitomia voimavaroja olisi kipeästi kaivattu kotimaisiin tarpeisiin. Karjalassa ja muilla Neuvostoliiton anastamilla alueilla kotinsa menettäneiden asuttaminen tynkä-Suomeen oli jo yksin suunnaton hanke. Neljällesadalletuhannelle ihmiselle, kymmenesosalle maan koko väestöstä, oli löydettävä pikaisesti uudet tilat, talot ja siedettävä tulevaisuus. (s.191)
Mahdottomasta tehtävästä selviydyttiin Suomen historian radikaaleimmalla maanjakoreformilla. Reformi pirstoi sivutuotteenaan suurtiloja, edisti pienviljelystä ja syväjäädytti maatalousvaltaisen elinkeinorakenteen vuosikymmeniksi eteenpäin. Etenkin metsäteollisuus ja muut suuret maanomistajat kiinnittivät näihin ongelmiin huomiota vastustaessaan maanjakoa, mutta yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi suuromistajatahojen vaimeat protestit sivuutettiin. (s.192)
Sotakorvausten ja jälleenrakennuksen vaatimaa tuotantokykyä oli jännitettävä äärimmilleen supistunein voimavaroin. Maailmansota maksoi 90 000 suomalaisen hengen, ja paristasadastatuhannesta haavoittuneesta neljännes jäi loppuiäkseen invalideiksi. Uuden itärajan taakse jäivät Karjalan suuret metsävarat, rikkaat nikkeliesiintymät pohjoisessa ja maan parhaita peltoja. Lisäksi menetettiin suurten mahdollisuuksien satama Jäämeren rannalla sekä huomattava osa sähköntuotantoa, rautateitä ja tehtaita. (s.192)
Talouden elpymistä vauhditti Pohjois-Suomen koskien valjastaminen sähköntuotantoon korvaamaan sodassa menetettyjä Karjalan voimalaitoksia. Pahin energiakriisi työnnettiin näin syrjään. Sähköpula ehti silti ensin synnyttää kansainvälisesti yhden merkittävimmistä 1900-luvun metallurgisista innovaatioista, Outokummun liekkisulatuksen, josta tuli muutamassa vuosikymmenessä kuparinsulatuksen päämenetelmä koko maailmassa. (s.198)
Sotakorvauksista selvittiin äärimmäisen vaikeina aikoina
Sotakorvauksilla oli kääntöpuolensa, joka näkyi teollisuuden kasvussa. Korvaukset tulivat kalliiksi valtiolle ja veronmaksajille, mutta yrityksille ne tarjosivat pitkiä tilaussarjoja ja tasaisen varmaa tulovirtaa laajentumiselle ja uudistuksille. 1930-luvun tuotantotaso oli saavutettu 1948, uusin ennätyksiin yllettiin 1950-luvulla. Ensimmäinen kunnon huippusuhdanne, joka runsaiden vientivoittojen mahdollistaman vapautuneen tuonnin kautta avasi kulutustavaratarvikkeiden saantia suurellekin yleisölle, koettiin 1953 Korean suurvaltakriisin kiihdyttämänä. Itse asiassa Suomi koki maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä todellisen talousihmeen. Talous kasvoi 1950-1974 nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Kasvu tosin jäi hieman Euroopan keskiarvon alapuolelle, mutta siitä huolimatta Suomi kipusi maanosansa hyvinvointivaltioiden joukkoon. Jopa vanha talousmahti Iso-Britannia ohitettiin 1970-luvulla, kun mittarina käytetään kansantuotteen arvoa henkeä kohti. Länsinaapuri ja mallimaa Ruotsi eteni edelleen vauraammassa ja parempituloisessa ykkösluokassa. (s.199)
Maailmansodan ja jälleenrakennusvuosien kasvattama julkinen valta ei sota- ja kriisikauden mentyä ohi vetäytynytkään enää takaisin kuoreensa. Päinvastoin: julkinen sektori kasvoi muuta taloutta nopeammin, valtion ja kuntien kokonaismenot olivat 1950-1970-luvulla jo kolmanneksen kansantuotteesta ja suunta oli nouseva. Valtio tuli myös entistä näkyvämmin mukaan talouteen suurten teollisuusyritysten omistajana ja perustajana, vaikka talouden dynamiikka ja yhteiskuntajärjestelmä perustuivatkin edelleen yksityiseen yritteliäisyyteen ja omistukseen. (s.201)
Punamultahallitukset ja presidentti Kekkonen olivat löytäneet yhteisen menestyskonseptin jouduttaa Suomen teollistamista valtionyhtiöiden avulla. Niinpä öljynjalostuksen 1950-luvulla käynnistänyt Neste Oy, 1960-luvulla terästeollisuudessa aloittanut Rautaruukki Oy ja valtion asepajoista sodan jälkeen koottu konepajayhtiö Valmet Oy olivat edelleen vasemmistokeskustalaisen teollisuuspolitiikan lempilapsia ja ylpeydenaiheita. Sellaisia olivat myös niiden vanhemmat sisaryhtiöt Outokumpu, Kemira, Veitsiluoto ja Enso-Gutzeit, joilla oli muun ohella roolinsa taloudellisten valtarakenteiden tasapainottajina. Osuustoimintayritysten tavoin ne muodostivat yksityisten finanssileirien ja suuryhtiöiden vastavoiman, jota omistus liitti kansanliikkeisiin. (s.211)
Liberalismi otti maailmalla ja Suomessa monta askelta eteenpäin, kun pitkään jatkunut luottamus valtiollisen ohjauksen siunauksellisuuteen vaihtui 1980-luvulla uskoksi siihen, että vapaat markkinavoimat tuottavat tehokkainta talouskasvua. Talouspoliittiset tarkistukset osuivat ajallisesti yhteen merkittävien poliittisten käännekohtien kanssa. Dramaattisimmin talouden ja politiikan välinen yhteys nousi esiin, kun Berliinin muuri murtui 1989, maailmasodan jäljiltä jaettu Saksa yhdistyi ja heikentynyt Neuvostoliitto valtapiireineen sortui kaksi vuotta myöhemmin. (s.214)
Suuryhtiöiden johtoportaan oli myös tavoiteltava paikkaa presidentin valtaverkostoissa. Lähimmäksi Kekkosta pääsivät muutamat idänkaupassa aktiiviset metalli- ja rakennusteollisuuden vuorineuvokset. Itsestään selvästi presidentin lähelle ryhmittyneeseen suurteollisuusleiriin kuuluivat tärkeimmät valtioenemmistöiset suuryhtiöt - Neste, Enso-Gutzeit, Valmet, Rautaruukki, Outokumpu ja muut - joihin ei valittu pääjohtajia eikä aina johtokunnan rivijäseniäkään tunnustelematta Tamminiemen herran käsityksiä. Kekkosesta kehkeytyikin valtansa päivinä eräänlainen suomalaisista suuryhtiöistä koostuneen jättikonsernin hallituksen puheenjohtaja, jolta muuten arvonsa tuntevat teollisuuspatruunat kävivät hakemassa ohjausta ja apua. (s.219)
Suomen lähentyminen ja liitos Euroopan Unioniin eteni taloudellisesti poikkeuksellisen synkkinä vuosina. Maa oli sukeltanut 1990-luvun alkaessa historiansa pahimpaan lamaan. Tuhansia yrityksiä kaatui, syövän lailla levinnyt jättityöttömyys suisti melkein puolen miljoonan ihmisen ja heidän perheidensä elämän raiteiltaan, ja koko yhteiskuntakoneistoa - kouluja, sairaaloita, virastoja, joukkoliikennettä - pidettiin pystyssä miljardin markan viikkovauhdilla lisääntyvällä ulkomaisella valtionvelalla. (s.227)
Ero edeltävän vuosikymmenen kasvuhuumaan oli huikea. Vielä 1980-luvulla Suomesta oli puhuttu Pohjolan Japanina, joka kehitti talouttaan ja kansalaistensa hyvinvointia modernin vientiteollisuutensa vedolla. Täystyöllisyys oli käytännössä saavutettu, terveydenhoito ja sosiaaliturva olivat tasolla, joka haki maailmalta vertaistaan. Kansainvälistä kehitystä seuraillut rahamarkkinoiden vapauttaminen näytti puolestaan synnyttäneen rahanrunsauden, joka ruokki ehtymättömän tuntuisesti yrittäjiä, renesanssissaan eläviä pörssisijoittajia kuten myös satoja tuhansia tavallisia asunnontarvitsijoita. Pankkien avokätinen luotonanto tuntui vihdoin toteuttavan kaikki unelmat. Vuosikymmeniä jatkuneet säännöstelyn ja pääomaköyhyyden ajat olivat enää pahaa unta. (s.227)
1990-luvulla Suomea koetteli lama ja työttömyys
Suomi kipusi 1990-luvun jälkipuolella syvästä lamasta ja pankkikriisistä ratkaisevasti muuttuneena. Lama jätti perinnökseen yhtäältä muutaman sadan tuhannen pitkäaikaistyöttömän muodostaman syrjäytyvän alaluokan, ahdistusta, velkapiinaa ja traumoja. Toistaalta lamavuosina toteutui samanlaisista yhteyksistä tutun kaavan mukaisesti suuri omaisuuksien uusjako, kun maksu- ja luottokykyisille avautui runsaasti tilaisuuksia edullisiin kauppoihin sortuvilla markkinoilla. Lamasta nousi myös vaikeuksien vahvistamia yrityksiä ja nopeasti vaurastuvaa uutta liike-eliittiä. (s.230)
2000-luvun alkaessa puunjalostuksen vientiosuus oli enää kolmannes; rinnalle olivat kohonneet Nokia-vetoinen elektroniikka ja telekommunikaatio sekä perinteinen metalli- ja konepajateollisuus. Raju rakennemuutos näkyi hyvin myös yritystasolla. Nokian liikevaihto ja tulos olivat 2000-luvun alussa yksin yhtä suuria kuin kolmeen kansainväliseen suuryhtymään - Stora-Enso, UPM-Kymmene ja Metsäliitto-ryhmä - keskittyneen metsäteollisuuden. (s.232)
2000-luvulla suomalaisyritysten omistus kansainvälistyi Nokian vanavedessä
Yritysrakenteiden keskitys oli alkanut 1980-luvulla vastauksena kovenevaan kansainväliseen kilpailuun. Vauhti kiihtyi seuraavalla vuosikymmenellä laman ja globalisaation yhteisvaikutuksesta. Uutena piirteenä tuli tuolloin mukaan myös omistussuhteiden raju muutos, kun nationalistiset omistusrajoitukset purettiin Euroopan Unionin jäsenyyteen valmistauduttaessa. Useimpien suomalaisten suuryritysten omistus alkoi kansainvälistyä. Nokiaa, Nordeaa ja UPM-Kymmeneä ja monia muita pörssiyhtiöitä omistivat amerikkalaiset eläkerahastot ja muut enimmäkseen kasvottomat suursijoittajat. Jonkinlainen poikkeus oli vuoden 1998 suomalais-ruotsalaisessa fuusiossa luotu metsäjätti Stora Enso, jossa Suomen valtion rinnalla pääomistajana oli tunnettu Wallenbergin finanssidynastia Ruotsista. Stora-Enson lisäksi Suomen valtio piti suurta omistusta energiayhtiöissään Fortumissa ja Neste Oilissa. Fortum oli luotu 1990-luvun lopulla Nesteen ja Imatran Voiman fuusiossa, joka purettiin puoli vuosikymmentä myöhemmin. Erona entiseen oli, että yltiöpäisesti kansainvälistyneen Nesteen raskaat ulkomaiset rönsyt oli leikattu ja vanha valtiollinen sähkölaitos IVO oli viety Fortumina pörssiin. (s.232)
Lähde: Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Siltala.
