Jussi Hyöty: Osakekeissien pauloissa

Viikonlopun aikana tuli kahlattua läpi Jussi Hyödyn teos Osakekeissien pauloissa - intohimona analyysi. Kuten nimikin kertoo, kirja on tarkoitettu henkilöille, joilla on intohimo analyyseja kohtaan eli alan ammattilaisille. Perus osakesijoittajalle se on liian syvälle menevää luettavaa ja kevyitä sijoitusvinkkejä siitä on turha hakea.

Intohimoiselle analyytikolle Hyödyn kirja kuitenkin osui ja upposi. Hyöty käy kirjassaan perusteellisesti läpi nykyaikaista osakemarkkinaa sekä erilaisia analyysimenetelmiä. Kirjan parasta antia ovat pitkät ja perusteelliset esimerkit. Hyöty esittelee mm. Soneran keissin yhtiön villien vuosien ajalta, jolloin yhtiö oli ostanut Saksasta umts-luvat (=ilmaa) ja kovenanttien paukkuminen uhkasi vaikeuttaa yrityksen rahoitustilannetta. Lopulta päädyttiin Telia-Sonera fuusioon, mikä oli analyytikon kannalta oma erityiskeissi.

Hyödyn erikoisalaa ovat Nokia-analyysit, joten yritystä käytetään kirjassa useammissa esimerkeissä. Esimerkit ovat perusteellisia ja etenevät vaihe vaiheelta. Erinomaista oppimateriaalia käytännön elämästä. Selkeimmin jää mieleen se kuva, että analyytikon työ on perustellun näkemyksen ottamista laajan tietoaineiston pohjalta.

Bouncebackability

Belfastilainen kaverini Andrew opetti minulle reilu viisi vuotta sitten termin bouncebackability. Andrew väitti kiven kovaa keksineensä termin ja ujuttaneensa sen paikalliselle jalkapalloilijalle, joka eräässä erätaukohaastattelussa toisti termiä jokaiseen kysymykseen. Wikipedian mukaan termiä käytti ensimmäisen kerran Crystal Palace FC:n entinen pelaaja ja nykyinen manageri Iain Dowie. MacMillanin sanakirjasta löytyy taas toinen näkemys käsitteen syntyhistoriasta.

Oli termin alkuperäinen syntyhistoria mikä tahansa, Andrewn ja kumppaneiden tavoitteena on saada bouncebackability määritellyksi Britannian viralliseen sanakirjaan. Toistaiseksi termi on saatu ujutettua Britannian jalkapallokäsitteistöön, Pohjois-Irlannin päämedioihin, Britannian parlamenttiin sekä muutaman europarlamentaarikon toimesta myös Euroopan parlamentin täysistuntoon.

Mitä bouncebackability sitten tarkoittaa? Nettisanakirjojen mukaan “Bouncebackability is the art of getting back on track” Suomeksi sen voisi kääntää esimerkiksi ”takaisin ponnistamisen taidoksi”. Annan kolme esimerkkiä.

Urheilumaailmassa termi tarkoittaa joukkueen tai urheilijan kykyä palautua tappiotilanteesta takaisin taistoon. Esimerkiksi jääkiekossa, kun vastustaja vie ensimmäisen erän 0-2 punnitaan joukkueen henkistä kykyä nousta takaisin taistelemaan voitosta. Pelistä on pelattu vasta yksi kolmasosa ja 40 minuutissa on kaikki mahdollisuudet kuroa etumatka umpeen ja mennä ohi. Toiset joukkueet lamaantuvat ja kummelimieliala ”jätkät me ollaan hävitty tää peli” valtaa mielen. Toiset joukkueet sen sijaan sisuuntuvat, eivät anna periksi ja yrittävät kahta kauheammin kuroa etumatkan umpeen, jolloin myös onni alkaa kääntyä heidän puolelleen. Ruotsalaiset ovat malliesimerkki tästä.

Yrityksille termi tarkoittaa kykyä sopeutua takapakkeihin, kuten esimerkiksi markkinoiden katoamiseen alta. Moni yritys, joka oli tottunut markkinoiden tasaiseen kasvuun, joutui talouden nopean romahtamisen takia heräämään uuteen todellisuuteen. Tärkein asiakas, joka aiemmin tilasi merkittävän osan liikevaihdosta ilmoitti karsivansa alihankintaverkostoaan. Volyymit saattoivat pudota puoleen ja tilauskirja, joka aikaisemmin oli ollut täynnä, ammottikin yhtäkkiä tyhjyyttään. Mitä tehdä? Tässä tilanteessa punnitaan johdon ja koko yrityksen bouncebackabilityä. Toiset yritykset eivät kykene sopeutumaan markkinan muutokseen, käpertyvät vanhaan ja kuihtuvat kuoliaaksi. Toiset sen sijaan ottavat haasteen vastaan, tekevät kaikkensa uusiutuakseen, lähtevät aktiivisesti hakemaan uusia asiakkaita ja selviytyvät yli tiukan ajan. Kun talous taas kukoistaa huomataan, että vahvat ovat vahvistuneet ja heikot heikentyneet.

Yksityiselämässä termi tarkoittaa henkilön kykyä kohdata henkilökohtaiset takapakit. Urallaan eteenpäin pyrkivät henkilöt kiitävät kiihdytyskaistalla usein keskimäärin 35-vuotiaiksi asti vastuun ja vallan jatkuvasti lisääntyessä. Onnistumiset seuraavat toisiaan ja noste kantaa. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin väistämättä ensimmäinen takapakki. Jokin juttu vain menee reisille. Silloin mitataan henkilön takaisinponnahtamisen taito. Toiset henkilöt eivät kestä epäonnistumista ja menettävät otteensa, jolloin seurauksena on usein epäonnistumisen sarja ja otteen lipeäminen kenties pysyvästi. Toiset taas ottavat takapakin tyynesti, pitävät paketin kasassa, kääntävät takapakin oppimiskokemukseksi ja palaavat pikaisesti kasvu-uralle yhtä kokemusta rikkaampana. Ilmiötä voi soveltaa myös astetta kovempiin kavereihin eli esimerkiksi nyt irtisanoutuneisiin tai irtisanottuihin pörssiyhtiöiden toimitusjohtajiin. On mielenkiintoista seurata, ketkä ponnahtavat pian taas takaisin pintaan. Vahva veikkaukseni on, että esimerkiksi Kai Seikusta ja Jukka Hienosesta kuullaan vielä…

Avioliitto kannattaa - myös taloudellisesti

Sijoitusguru Warren Buffet on kunnostautunut myös avioliittoneuvojana. Buffetin neuvot voidaan kiteyttää ajatukseen: "Marry for love and make the money later". Useammissa vaurastumista käsittelevissä teoksissa on todettu pitkän avioliiton korreloivan kaikista muuttujista kaikkein voimakkaimmin vaurauden kehittymisen kanssa. Tulee siis mieleen, että kannattaisiko sinkkujen tämän perusteella ottaakin käyttöön uusi iskurepliikki: "Hei, lähtisitkö kasvattamaan vaurautta kanssani?"

Ohio State Universityn tutkija Jay Zagorsky on tutkinut suuria ikäluokkia ja päätynyt siihen tulokseen, että naimisissa olevan varallisuus kasvaa keskimäärin 16% vuodessa, kun sinkut joutuvat tyytymään puoleen tästä. Barbara Kiviatin TIME-lehden kolumnissa perusteluina tutkimustulokselle mainitaan mm. saavutettavat säästöt asumis- ja elämiskustannuksissa sekä kotitöiden jakamisesta syntyvät hyödyt. Luonnollista: se, että jompi kumpi siivoaa vähentää toisen siivoamisen tarvetta, ellei hän nimenomaan joudu siivoamaan tämän toisen sotkuja. Näin vapautuu aikaa tuottavampaan!

Maria Cancian ja Deporah Reed tutkivat samaa aihetta uudessa teoksessaan Changing Poverty, Changing Policies. He havaitsivat, että ero varallisuuden kasvussa avioparien ja sinkkujen välillä on kuitenkin kaventunut viime vuosina. Syinä tähän mainittiin mm. avioliittojen määrän aleneminen, avioerojen määrän kasvu, yksinelävien naisten paremmat työmahdollisuudet ja parantuneet palkat, kasvanut synnytysikä, pienetyneet lapsimäärät sekä muuttuneet asumisjärjestelyt. Tutkijat toteavat kuitenkin, että ero avioparien ja yksinelävien välillä on silti merkittävä. Esimerkiksi lapsi, joka syntyy avioliiton ulkopuolella, elää viisi kertaa todennäköisemmin köyhyysrajan alapuolella kuin avioliitossa syntynyt lapsi. Pelkästään naimisiin meneminen ei kuitenkaan poista ongelmaa vaan tutkijoiden johtopäätöksenä on, että työmahdollisuuksia tulisi kehittää siten, että ihmiset voisivat olla sekä hyviä työntekijöitä että hyviä vanhempia. 

Jotta ei syntyisi kuvaa, että naimisiin kannattaisi mennä taloudellisista syistä, on hyvä siteerata vielä Buffetia, jonka mukaan: 

"Marrying for money is probably a bad idea under any circumstances, but it is absolutely nuts if you are already rich"

Tekstit voi kokonaisuudessaan lukea näistä linkeistä: 

http://curiouscapitalist.blogs.time.com/2009/09/21/marriage-is-for-suckers/

http://www.time.com/time/business/article/0,8599,1924327,00.html

Sinkko ja rikastumisen huoneentaulu

Löysin kirjastosta kaksi kansankapitalisti Erkki Sinkon teosta. Sinkko on tehnyt osakemarkkinoilla sen, mistä moni haaveilee, joten päätin poimia teokset tutkailuun, josko niistä löytyisi jotain opittavaa. Ensimmäinen teos oli Lyhyt kirja rikastumisesta, jonka Sinkko kirjoitti yhdessä Kai Vakkurin kanssa. Toinen teos oli Sihtauksia, joka oli kokoelma Sinkon pörssikolumneista vuosilta 1985-1998. Vuodet olivat kasinotalouden kuuminta aikaa, joten ajankohtaisena sijoitusopuksena teosta ei kannata tutkailla vaan ennemminkin hauskana historiallisena kuvauksena kansakuntamme pörssihistorian hulluista vuosista.

Sinkon teoksista oli yllättävän vaikea löytää periaatteellisia sijoitusvinkkejä. Selväksi käy, että Sinkko arvostaa varakkaita osingonmaksajia, yhtiöitä joissa on toiminnan laajuuteen nähden pieni osakepääoma, runsaasti jakamattomia voittovaroja ja muuta vapaata pääomaa, sekä paljon aliarvostettua omaisuutta. Nämä ovat hänen vaatimuksensa pörssiyhtiölle. Yksi listaus kuitenkin löytyi, joten se oli sopivaa poimia talteen.

Sinkon Rikastumisen huoneentaulu:

1) Tingi kulutuksesta saadaksesi alkupääoman kokoon

2) Valitse pörssi

3) Valitse pörssiosakkeista sopiva lajitelma

4) Sijoita pitkällä tähtäyksellä

5) Vältä velkaa kuin ruttoa

6) Ota tuottoa osingoista

7) Ole aktiivinen

8) Älä rakastu rahaan – elämä on lyhyt

9) Älä tee vilppiä vaan noudata pelisääntöjä

10) Käännä oma ja naapurien kateus voimavaraksi

Muita poimintoja Sinkolta

"Rikkaan onni on siinä, että hänen ei tarvitse koko ajan pitää huolta toimeentulosta. Jää aikaa kehittää itseään, kokea eettisiä nautintoja, olla hyödyksi muille."

"Kolmea asiaa ihmisen pitää tavoitella: oikeudenmukaisuutta, jatkuvuutta ja elämäniloa."

"Keisari Vespanius lausui aikoinaan kuolemattomasti ”Pecunia non olet” eli ”raha ei haise” kun keisarin oma poika oli arvostellut isäänsä siitä, että tämä oli pannut yleiset käymälät verolle."

"Perheen ensimmäinen osakesalkku voisi olla vaikka seuraavansisältöinen: yksi pankki, yksi kauppa, yksi metallinjalostaja, yksi metsäyhtiö ja yksi tietoliikennefirma. Yhtiöiden valinnassa kannattaa valita se, jossa itse asioi."

"Toimeliaisuus opettaa lapsen arvostamaan työntekoa ja tienestiä."

”Kolme on uskollista ystävää – vanha vaimo, vanha koira ja käteinen raha” - Benjamin Franklin (1706-1790)

John Locke: arvon luominen on omaisuuden perusta

Tuskin ketään toista henkilöä on yhtä paljon siteerattu yksityisen omaisuuden perusteluissa kuin John Lockea. Kapitalismin manifestina pidetty teos Tutkimuksia hallitusvallasta onkin todellinen klassikko. Teos on helposti luettava ja ymmärrettävä ja sitä voi suositella  luettavaksi kaikille talouden ja yhteiskunnan perusteista kiinnostuneille henkilöille. 

Luonnontila ja haltuunotto

John Lockelle Amerikka oli malliesimerkki luonnontilasta, jossa ei ollut maanparannusta eli maan tuottavaa käyttöä, eikä siten myöskään todellista omaisuutta. Locken mukaan ero USA:n ja Englannin maan arvoilla ei johtunut maan erilaisesta sisäisestä arvosta (erilaisesta hedelmällisyydestä) vaan eroista tuotannossa luoduissa vaihtoarvoissa. Tämä vaihtoarvo riippui paitsi parannuksista tuotannossa myös sellaisen kaupallisen järjestelmän olemassaolosta, joka juuri kannusti maanparannukseen ja tuotti voittoja. Arvon luominen loi oikeuden omaisuuteen siellä, missä ei ollut aiemmin ollut olemassa yksityisomaisuutta. Tässä omaisuusteoria oikeutti yhdellä ja samalla kertaa sekä kolonialistiset toimet Amerikassa että kapitalististen maanomistajien käytännöt kotimaassa.

Edellinen ei merkitse sitä, että pelkkä maan hallussapito ei riitä luomaan omistusoikeutta, tai että metsästys ja keräily ei riitä omaisuusoikeuden syntymiseen toisin kuin maatalous vaan myös englantilaisen kapitalistisen maatalouden kriteereillä riittämättömän tuottavassa maataloudessa kyse on joutomaasta. Locken mukaan maa on Amerikassa avointa kolonisaatiolle, koska siellä maanparannusta vaille jäänyt eekkerimaa ei ole arvoltaan sama kuin englantilaisen eekkerin. Molempien maiden sisäinen arvo on sama. Tämä ei tarkoita sitä, että tuottavampi käyttö veisi aina voiton vähemmän tuottavasta käytöstä (vaikka käytännössä se olisi kilpailuun suuntautuvan tuotannon tulos). Tämä ei myöskään tarkoita, että yhteisestä hallussapidosta kertaalleen irrotettu yksityisomaisuus voitaisiin noin vain kaapata tuottavampaan käyttöön. Se kuitenkin tarkoittaa, että kun ei ole olemassa kunnon kaupankäyntiä eikä näin ollen kunnollista maanparannusta, ei ole myöskään olemassa omaisuutta ja näin tällainen maa on avoinna haltuunotolle.

Locke teki merkittävän muutoksen res nullius-periaatteeseen oikeuttamalla käyttämättömän maan koloniaalisen haltuunoton ilman kenenkään paikallisen auktoriteetin lupaa. Locken mukaan: "Minkään yhteismaan osan ottamiseen ei tarvita kaikkien yhteismaan osakkaiden ilmaistua suostumusta. Asiat muuttuvat omaisuudekseni ilman kenenkään määräystä tai suostumusta. Oma työni siirtää ne yhteisyyden tilasta ja tekee niistä omaisuuttani." 

Aikaisemmista ajattelijoista Hugo Grotius tunnusti paikallisen auktoriteerin oikeudet. Ajattelumallissaan Locke tukeutui Sir John Daviesin Irlannista esittämään periaatteeseen, jonka mukaan koloniaalisen haltuunoton olennainen kriteeri oli arvo, jota tuli tarkastella englantilaisen ”maanparannuksen kriteereillä”

Arvon luominen on omaisuuden perusta

"Työ luo oikeuden omistamiseen, sillä nimenomaan työ tekee eri asioista eri arvoisia. Kyseinen arvo ei kuitenkaan ole mikään sisäinen arvo vaan vaihtoarvo."

Oheinen sitaatti kiteyttää Locken ajatuksen omaisuuden syntymisestä. Locke liittää omaisuuden käyttöön ja työstämiseen: ”Työ tekee eri asioista eri arvoisia”. Hänen argumenttinsa ei kuitenkaan ole yksinkertaisesti se, että asioista voi tulla omaisuutta, kun ja vain silloin kun, niitä käytetään tai työstetään. Ydin on pikemminkin siinä, että omistusoikeus on seurausta arvonluomisesta. Locke perusti teoriansa käsitykseen arvosta. Hänen mukaansa esineen arvo riippuu siihen käytetystä työstä. Locke kehitti työarvoteoriaa omaisuudesta, jonka mukaan jostain tulee omaisuuttamme kun ”yhdistämme työtämme siihen”.  

John Locken mukaan työ tekee yhteisestä omaisuudesta yksityistä:

1. Jokaisen ihmisen oma työ on varsinaisesti hänen omaisuuttaan
2. Kun hän tekee työtä, hän liittää työn johonkin olioon
3. Olio, johon työtä on liitetty, tulee siis myös hänen omaisuudekseen

Tämä edellyttää, että työn kohteena ollut olio ei aiemmin ollut kenenkään yksityistä omaisuutta. Locke asettaa omistamiselle kaksi reunaehtoa: 1) Muille on yhteisesti jäljellä riittävästi ja yhtä hyvää ja 2) Kukaan ei saa ottaa enempää kuin pystyy käyttämään. 

Locke kirjoitaa: "Kun ihminen siirtää jotakin tilasta, johon luonto on sen tuottanut tai jättänyt, hän sekoittaa siihen omaa työtään, liittää siihen jotakin omaansa ja tekee siitä omaisuuttaan. Hän ottaa yhteisestä tilasta, johon luonto on sen asettanut, ja tämä työ kätkee siihen jotakin, joka sulkee pois muiden ihmisten yhteiset oikeudet. Tämä työ on näet tekijänsä epäilemätöntä omaisuutta, eikä kenelläkään muulla voi olla oikeutta sellaiseen, johon tätä työtä on liitetty, ainakaan niin kauan kuin muille on yhteisesti jäljellä riittävästi ja yhtä hyvää." Locken mukaan jo kerääminen ja haltuun ottaminen tekee asioista jonkun omaisuutta. Omaisuus alkaa jonkin yhteisen ottamisesta ja siirtämisestä luonnon tarjoamasta tilasta. Hänen esimerkin mukaan omenan poimiminen maasta tekee omenasta poimijan omaisuutta. Näin on varmasti tapauksissa, joissa omenapuu ja maa, jolla puu kasvaa eivät ole kenenkään omaisuutta. Muussa tapauksessa etenkin nykyaikana tätä voisi kutsua omenavarkaudeksi. 

Locken ensimmäinen kriteeri osoittaa hänen eläneen aikakaudella, jolla vapaasta maasta ei vallinnut niukkuutta ja jakamatonta omaisuutta oli enemmän kuin yksi ihminen pystyi kokoamaan. Ajan kehittymistä voidaan tarkastella maan arvon kasvamisen myötä. Alussa kaikki yhteistä vapaata aromaata. Tämän jälkeen alueelle tulivat ensimmäiset viljelijät ja karjankasvattajat, jotka muodostivat oman epämääräisen laidunalueen. Tämä alue ei ollut rajattu ja asukkaat siirtyivät alueelta toiselle maan hedelmällisyyden mukaan. Jossain vaiheessa asutus kasvoi ja syntyi tarve alueiden rajaamiselle eri "heimojen" kesken. Syntyi aitaus, jossa karjaa kasvatettiin ja maata viljeltiin. Jossain vaiheessa tästä muodostui maanomistus, kun ihmiset viljelivät ja laittoivat työtänsä asuttamaansa maahan. Seuraava kehitysaskel oli asutuksen irtautuminen maanomistuksesta. Kyseisellä maapläntillä alkoi asustaa ja työskennellä myös  ihmisiä, jotka eivät omistaneet jalkojensa alla olevaa maata vaan se kuului erilliselle maanomistajalle. Lopulta kehityksen huipentumana ja ihmismäärän kasvaessa syntyi kaupungit, joissa ihmismäärä on moninkertaistunut maa-alaa kohden ja maanomistus on ajatunut yhä kauemmaksi alkuperäisestä asutus- ja laidunideasta.

Locken mukaan luonto on antanut omaisuudelle mitaksi työn määrän ja elämän mukavuudet. Kenenkään työ ei riitä raivaamaan eli ottamaan omaksi kaikkea, eikä kukaan voi mukavuudekseen kuluttaa kuin vähän. Tästä tullaan hänen toiseen omaisuuden rajoitteeseensa. Locken mielestä kuka tahansa voi työllään määrätä omaisuudekseen niin paljon kuin pystyy ennen pilaantumista käyttämään hyödyksi elämässään. Tämän ylittävä on enemmän kuin hänen osansa ja kuuluu muille. Oikeudenmukaisen omaisuuden raja ei ylittynyt omaisuuden suuruudessa vaan siinä, että jokin omaisuuden osa tuhoutui käyttämättömänä. Omaisuuden yläraja määräytyi Lockelle tuhoutumisen välttämisestä. Koska ihminen oli määrätty viljelemään ja varjelemaan maata, kukaan ei saanut ottaa enempää kuin saattoi pilaantumatta käyttää. Locken aikana tämä tarkoitti erityisesti maataloustuotteiden pilaantumista köyhempien nähdessä nälkää. Kaupan kehittyminen ja markkinatalouden syntyminen loivat aivan uudet puitteet omaisuuden kasvattamiselle. Vaihdannan myötä tuotteiden käytettävyys parantui, koska esimerkiksi maanviljelijä pystyi vaihtamaan satonsa muihin tarvitsemiinsa hyödykkeisiin. Rahan keksiminen ja käyttöönotto poistivat omaisuuden ylärajan rajoitteet ja Locken mielestä raha-omaisuudella ei voinut olla mitään moraalista ylärajaa.

Omaisuus koostuu elämästä, vapaudesta ja omistuksista

Vaikka luonnon esineet on annettu yhteisiksi, silti omaisuuden tärkein perusta on ihmisessä itsessään oman itsensä herrana ja oman henkilönsä ja sen tekojen eli työn omistajana. Locken omaisuuden käsite on laaja ja sen piiriin kuuluu myös ihmisen oma henkilö. Locken mukaan ihmisen suhde itseensä on omistussuhde. "Vaikka maa ja kaikki alemmat olennot olisivat yhteisiä, silti ihmisellä olisi omaisuus omassa henkilössään. Siihen kenelläkään ei ole mitään oikeutta paitsi hänellä itsellään. Voimme sanoa, että hänen ruumiinsa työ ja hänen käsiensä aikaansaannokset ovat varsinaisesti hänen."

Locke tarkoittaa omistamisella ennen kaikkea vapautta määrätä omaisuuden käytöstä riippumatta muiden mielipiteistä. Hänen omaisuuden käsitteensä kytkeytyy tiiviisti hänen negatiiviseen vapauden käsitteeseensä. Myös omaisuuden käsite on luonteeltaan negatiivinen, koska se painottaa omistusoikeuden poissulkevaa luonnetta.

Locken mukaan ihmisen omaisuus koostuu elämästä, vapaudesta ja omistuksista. Hänen mukaansa ”Työ tuottaa suurimman osan tässä maailmassa nauttimiemme tavaroiden arvosta." Locke näkee myös työnteon yhteyden yleiseen hyvinvointiin: ”Se joka ottaa työllään omakseen maata, ei vähennä vaan lisää ihmiskunnan yhteistä varantoa.”

Locke loi myös perustan palkkatyölle. Hänen mukaansa ylemmällä on oikeus alaisensa työstä seuraavaan omaisuuteen: ”Palvelijan yhteismaalta nostama nurmi muuttuu isännän omaisuudeksi.”  Locke pitää palkkatyötä luonnontilaan kuuluvana kahden ihmisen välisenä sopimuksena, joka ei edellytä valtiollisia rakenteita eikä luo heidän välilleen poliittista valtasuhdetta. Tätä Locken ajatusmallia on pidetty kapitalistisena vastauksena palkkatyön teoriaan.

Raha ja arvo

Ihmisen elämälle todella tarpeelliset hyödykkeet ovat enimmäkseen lyhytikäisiä, kuten esimerkiksi elintarvikkeet. Näin alkoi rahan käyttö kestävänä tavarana, jota voitiin käyttää pilaantumattomana ja jota keskinäisestä sopimuksesta otettiin vaihdossa todella hyödyllisiin, mutta katoaviin elintarvikkeisiin.

Rahan keksiminen ja ihmisten hiljainen sopimus sen arvostamisesta on mahdollistanut suuremmat omaisuudet. Eri toimeliaisuuden asteet pyrkivät antamaan ihmiselle omistuksia eri mitoissa. Rahan keksiminen antoi mahdollisuuden jatkaa ja laajentaa niitä. 

Locken mukaan, koska kullan ja hopean hyöty ihmisen elämälle on vähäinen suhteessa ravintoon, vaatetukseen ja liikkumiseen, niillä on arvoa vain ihmisten hyväksynnän perusteella. Silti työ on suurelta osin arvon mitta, ja siksi on selvää, että ihmiset ovat sopineet maailman epäsuhteisesta ja epäyhtäläisestä omistuksesta. Locke myös huomauttaa, että "kulta, hopea ja timantit ovat esineitä, jotka ovat arvokkaita pikemmin mielihalujen tai sopimusten kuin todellisen käytön ja elämän välttämättömien edellytysten vuoksi."

Locke käsittelee taloudellista toimintaa ja rahaa luonnontilaan kuuluvina ilmiöinä, jotka eivät edellytä valtiollisia järjestelyjä. Locken mukaan rahan käyttö toki edellyttää eräänlaista hiljaista sopimusta sen arvostamisesta, mutta sopimus ei liity vallankäytön rakenteisiin eikä siksi ole laadultaan valtiollista. "Ihmiset ovat äänettömällä vapaaehtoisella yhteisymmärryksellä löytäneet tavan, jolla on mahdollista rehdisti omistaa enemmän maata kuin minkä tuotannon itse pystyy käyttämään. Ylijäämän vaihdossa voidaan ottaa vastaan kultaa ja hopeaa, joita on mahdollista varastoida vahingoittamatta ketään, koska nämä metallit eivät pilaannu tai tuhoudu omistajansa käsiin."

Locke näkee vakiintuneen arvon kannustavan omaisuuden kasvattamiseen: "Jos löydät jotakin, jota joku voi käyttää ja arvostaa rahana naapurien keskuudessa, huomaat hänen heti alkavan laajentaa omaisuuttaan."

Oman edun tavoittelu

Locke lähti liikkeelle siitä otaksumasta, että maailma on annettu ihmisille yhteiseksi omaisuudeksi jo luomisen yhteydessä. Hän katsoo Jumalan huolehtineen omistamisen instituution luomisesta ja siksi erillistä yhteiskuntasopimusta omistamisesta ei tarvita.

Locken mukaan ihmisen tulee toteuttaa luonnollista oman edun tavoittelun vaistoaan. Etiikan päätavoite on löytää rakenteet, joilla ihmiset parhaiten onnistuvat oman edun tavoittelussa. Oman edun tavoittelu ei ole vain ihmisen luontainen piirre, vaan se on hänen velvollisuutensa tekijäänsä eli Jumalaa kohtaan. Tästä seuraa, ettei ihmisellä ole oikeutta tuhota itseään tai edes omaisuuttaan.

Locke lähtee protestanttisesta olettamuksesta, jonka mukaan Jumala tahtoo ihmisen menestyvän maailmallisissa asioissa ja hankkivan suuren omaisuuden. Niinpä viljeleminen ja varjeleminen tarkoittavat maailman ottamista mahdollisimman tehokkaaseen taloudelliseen käyttöön.

Yhteiskunta ja verotus

Locke näkee taloudellisen toiminnan olevan periaatteessa riippumatonta poliittisesta vallankäytöstä. Yhteiskunnaksi liityttäessä tärkeimpänä tavoitteena on saada nauttia omaisuudesta rauhassa ja turvassa. Tärkein väline ja keino tähän ovat yhteiskuntaan säädettävät lait.

Locken yhteiskuntasopimuksen pääidea on omaisuuden turvaaminen muodostamalla rakenne, jota valvoo yhtenäinen ja riittävän voimakas tuomiojärjestelmä. Koska yhteiskuntasopimuksen tehtävä on suojella omaisuutta, valtiolla ei ole kovinkaan paljon oikeuksia puuttua yksityiseen omaisuuteen.

Poliittinen yhteiskunta ei voi olla, eikä pysyä, olemassa ellei sillä itsellään ole valtaa omaisuuden suojeluun ja vastaavasti valtaa rangaista yhteiskunnan jäseniä rikollisista teoista. Poliittinen yhteiskunta on kysymyksessä silloin ja vain silloin, kun jokainen jäsen on luopunut tästä luonnollisesta vallastaan ja antanut sen yhteisön käsiin kaikissa sellaisissa tapauksissa, jotka eivät estä häntä vetoamasta yhteisön asettaman lain turvaan.

Tässä Locken voidaan katsoa olevan samoilla linjoilla kuin Jean-Jacques Rousseaun, joka näki omistamisen ylipäätään mahdottomana, ellei yhteisö muodosta jonkinlaista sopimusta omistusoikeuden loukkaamattomuudesta. Hänen mukaansa omistamisen järjestelmään siirtyminen oli eräs ensimmäisistä askelista, kun ihmissuku siirtyi pois luonnontilasta. Rousseaun mukaan yhteiskuntasopimus tekee ensin kaikesta yhteiskunnan omaisuutta, jonka jälkeen yhteiskunta jakaa oman osuutensa.

Locken mukaan ylimmän vallan haltija ei voi ottaa keneltäkään ihmiseltä mitään hänen omaisuutensa osaa ilman hänen suostumustaan. Omaisuuden suojeleminen on hallinnon tarkoitus ja syy, jonka takia ihmiset liittyvät yhteiskuntaan. Tämä edellyttää välttämättä, että ihmisillä on omaisuutta. Muutoin heidän täytyisi katsoa yhteiskuntaan liittyessään menettäneen sen, jonka vuoksi he liittyivät siihen, mikä olisi kenelle tahansa liian karkeasti absurdia.

Locken mukaan on totta, että hallituksen ylläpito tuottaa ison laskun. Siksi on sopivaa, että jokaisen, joka saa osansa turvallisuudesta, tulee maksaa omasta omaisuudestaan osuutensa sen ylläpitämiseksi. Silti maksun täytyy tapahtua hänen suostumuksellaan eli enemmistön suostumuksella joko itse annettuna tai valittujen edustajien antamana. Ihmisen omaisuudesta ei saa kerätä veroja ilman heidän suostumustaan.

Perintö

Locke käsitteli myös perintöä ja lasten ja vanhempien suhdetta. Hänen mukaansa: "Ihmisellä on yleinen oikeus jättää omaisuutensa niille, jotka heitä eniten miellyttävät. Lapset tavallisesti odottavat saavansa ja perivätkin isänsä omaisuuden kunkin maan lain ja tapojen mukaisessa suhteessa. Yleensä on kuitenkin isän vallassa jättää sitä kitsaammalla tai löyhemmällä kädellä sen mukaan, kuin tämä tai tuo lapsi on sopeutunut hänen tahtoonsa ja luonteeseensa. Tämä sitoo lapsia kuuliaisuuteen melko tiukasti. Tällä vallalla isät todellakin velvoittavat lapsensa olemaan kuuliaisia itselleen vielä lapsuuden jälkeenkin. Useimmiten he myös alistavat heidät jollekin poliittiselle vallalle. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan perustu mihinkään erityiseen oikeuteen, vaan palkkioon, joka on heillä käsissään ja hyvittämässä tällaista myöntyvyyttä. "

Vapaus

"Vapaus on vapautta toisen rajoitteista ja väkivallasta. Vapaus ei ole jokaisen ihmisen vapautta tehdä, mitä tahtoo. Sitä vastoin vapaus on vapautta käyttää ja määrätä miten tahtoo omaa henkilöään, toimiaan, omistuksiaan ja koko omaisuuttaan niiden lakien rajoissa, joiden alainen on. Tällöin ihminen ei ole riippuvainen toisen satunnaisesta tahdosta vaan seuraa vapaasti omaansa."

Tasavertaisuus

"Saman lajin ja luokan olennot syntyvät erotuksettomasti hyödyntämään samaa luontoa ja käyttämään samoja kykyjä. Niinpä heidän pitäisi myös olla tasavertaisia keskenään eikä riippuvaisia toisistaan tai alistettuja toisilleen. Koska kaikki ovat tasavertaisia ja itsenäisiä, kukaan ei saa vahingoittaa toisen elämää, terveyttä, vapautta eikä omaisuutta."

Poimintoja

"Määräysten tulee olla samoja rikkaalle ja köyhälle, hovin suosikille ja kylvävälle maamiehelle."

"Isänvaltaa on siellä, missä alaikäisyys tekee lapsen kyvyttömäksi hoitamaan omaisuuttaan. Poliittista valtaa on siellä, missä ihmisillä on omaisuus omassa käytössään. Despoottista valtaa on siellä, missä omaisuutta ei ole lainkaan."

”Suuret rosvot rankaisevat pieniä pitääkseen heidät kuuliaisina, mutta suuria palkitaan seppelein ja riemusaatoin, koska he ovat liian suuria tämän maailman oikeudenmukaisuuden heikoille käsille.”

"Mitä tulee rahaan ynnä muihin tällaisiin rikkauksiin ja aarteisiin, niin ne eivät ole luonnollisia tavaroita, vaan niiden arvo on kuvitteellinen: luonto ei sitä ole antanut. Luonnon mittapuulla ne eivät ole sen arvokkaampia kuin simpukankuoret."

"Jokaisen yksilön yhteiskunnalle liittyessään antama valta ei koskaan olemassaolon aikana voi palata takaisin yksilölle."

"Turha kunnianhimo on kirottua omistamisen rakkautta"

"Jokaisella on oikeus rangaista lain rikkojia niin ankarasti, että se pidättää lain loukkauksesta."

Pohdittavaksi

1. Locken esimerkin mukaan omenasta tulee ihmisen omaisuutta, kun hän poimii sen itselleen. Esimerkki on selvä tapauksessa, jossa omenapuu tai sen alla oleva maa ei ole kenenkää omaisuutta. Voidaan siis olettaa, että julkisessa omistuksessa olevan puiston omenapuusta saa poimia omenan syötäväksi. Entä jos puu on yksityisessä omistuksessa tai kasvaa yksityisellä maalla? Onko perusteltua poimia omena, jos esimerkiksi omenapuun omistaja ei niitä itse käytä ja vaihtoehtona olisi omenan pilaantuminen? Locken perustelujen mukaan tätä voidaan pitää perusteltuna? 

2. Locken mukaan omistusoikeus on seurausta arvonluomisesta. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

3. Locken mielestä raha-omaisuudella ei voinut olla mitään moraalista ylärajaa. Onko omaisuudella moraalinen yläraja? Missä se kulkee? Voidaanko ylärajan katsoa ylittyneen, mikäli esimerkiksi henkilö omistaa huvimajan, veneen tai hyödykkeen, jota ei koskaan käytä?

4. Locken mukaan yhteiskunnan päätehtävä on yksityisen omaisuuden turvaaminen. Miten tämä toteutuu nyky-yhteiskunnissa?

5. Locken mukaan omaisuus koostuu elämästä, vapaudesta ja omistuksista. Onko näin? Mitä muuta kenties omaisuus pitää sisällään?

William Petty: Maanmittauksesta arvoteoriaan

Keskiaikaisen käsityksen mukaan maa oli poliittisten tehtävien ja velvollisuuksien perusta. Mitä enemmän maata omisti, sen parempi oli asema poliittisessa päätöksenteossa. Tämä näkyi esimerkiksi virkanimityksissä. Toisaalta myös velvollisuudet, kuten verotus, toteutettiin ensisijaisesti omistettujen pinta-alojen mukaan. Määrä oli ratkaiseva tekijä, ei laatu. Tämä ajattelutapa kuitenkin vähitellen muuttui, kun ymmärrettiin, että kaikki maa-alueet eivät ole yhtä tuottavia kuin toiset. Syntyi moderni näkemys, jonka mukaan maa oli rahaa tuottava investointi. Tämä ajattelutavan muutos merkitsi sitä, että kannattavuus ja tuottavuus tulivat keskeisiksi kehitettäviksi kohteiksi. 

Luontainen arvo ja ulkoinen arvo

Erään tarinan mukaan Cromwellin maanmittauspäällikkö William Petty loi Down Survey maanmittauksella perustan klassiselle poliittiselle taloustieteelle ja kapitalistiselle arvoteorialle. Hän ei vain kartoittanut maata vaan hän pyrki arvioimaan maan taloudellista tuottavuutta, jotta maa-alueet voitaisiin jakaa helpommin, ja että kullekin niistä voitaisiin määrätä sopiva vuokra ja veromäärä. Hän esitti, että arvo ei voinut yksinkertaisesti perustua vain enemmän tai vähemmän satunnaisiin kaupallisiin vaihtotoimiin, ”kauppoihin”, joita jotkut solmivat toisten kanssa tietämättään, kiireessä, väärin perustein, intohimostaan tai humalassa. 

Ensinnäkin pitäisi arvioida maan ”luontainen arvo”, jolla Petty tarkoitti niiden tavaroiden määrää, joita maa-alue kykenee tuottamaan verrattuna toiseen. Pettyn mukaan, on kuitenkin otettava lisäaskel, jotta kaupankäynti olisi mahdollista, sillä kaupankäynti edellyttää jotakin pysyvää tapaa tavaroiden ”ulkoisen arvon” mittaamiseksi rahassa. Tässä kohdin hän esitti tärkeän keksinnön, joka vaikutti syvästi poliittisen taloustieteen kehitykseen. Hänen mukaansa kahden täysin erilaisen tavaran - esim. vakallisen heinää ja siitä maksetun hopean - yhteinen mitta oli niiden tuottamiseen vaadittu työ. Se määräsi ”luonnollisen hinnan” ja teki mahdolliseksi arvioida sopiva vuokra.

Työarvoteoria

Petty laski teoksessaan The Political Anatomy of Ireland (1691) ihmisten suhteellisen arvon kehittyneissä ja kehittymättömissä maissa. Lähtemällä liikkeelle afrikkalaisen orjan hinnasta (25 puntaa aikuisesta miehestä) hän arvioi, että Englannin johdolla toteutettava Irlannin kehittäminen ja aivan toisenlaisen ihmistyypin tuottaminen voisi nostaa irlantilaisen arvon englantilaiselle tasolle 70 puntaan. 

Pettyn ”työarvoteoria” kertoo taloudesta, jossa voitto ei perustu yksinkertaisesti kaupankäyntiin, kauppoihin, joita jotkut solmivat, vaan kilpailun alaiseen tuotantoon. Petty oli kiinnostunut talouspolitiikasta, joka pyrkisi turvaamaan ihmisten ja materiaalisten resurssien mahdollisimman tehokkaan käytön. Hän ymmärsi, ettei ollut enää mahdollista pitää yllä monopolistista poliittista järjestelmää, joka perustui eri puolille Eurooppaan suuntautuvaan kalliiseen vaatevientiin. Hänen talouspolitiikkansa painotti kilpailuetua, talouden monipuolistamista ja kaupan laajentamista Euroopan ulkopuolelle. Petty esitti omat kriteerinsä arvon suuruuden arvioimiselle ja loi samalla teoreettisen perustan jo levinneille kapitalistisille käytännön käsityksille arvosta. Maan arvioinnista tämä menetelmä laajeni suuntaamaan Englannin kauppapolitiikkaa. Arvoteorian kehittymisen myötä voidaan katsoa syntyneen myös uuden kapitalistisen poliittisen taloustieteen.

Grotius ja More: Omaisuuden synty ja oikeus

Seuraavien viikkojen aikana on luvassa sarja omistajuuden filosofiaa ja historiaa. Tässä ensimmäisessä osassa kuvaan Hugo Grotiuksen ja Sir Thomas Moren omaisuusteorioita omaisuuden syntymisestä ja -oikeutuksesta. Tarina jatkuu William Pettyn maanmittausteorialla ja sen pohjalle syntyneellä taloustieteellä ja arvoteorialla. Kolmantena palana tuleekin sitten John Locken Tutkielmia hallitusvallasta ja sen synnyttämä kapitalistinen omaisuuskäsitys. Sen jälkeen onkin luvassa Adam Smithiä ja kenties jopa Milton Friedmania ja kumppaneita. 

Tässä kohtaa täytyy tähdentää sitä, että teen tätä vain itselleni omista lähtökohdista. Miksi? Siksi, että aihe on henkilökohtaisesti kiehtova ja tunnen sitä kohtaan uteliasta intohimoa. Filosofia on aina kiinnostanut samoin kuin talous, joten miksi en käyttäisi filosofian työkaluja ja ajatuksia talouden tarkasteluun? Mitä tästä tulee, sitä en tiedä, ehkä vain hulluja, hajanaisia ajatuksia tai sitten väitöskirja. Aika näyttää.

Grotiuksen omaisuusteoria 

Hugo Grotius oli alankomaalainen 1500- ja 1600-luvun vaihteessa elänyt filosofi ja lakimies, joka loi kansainvälisen oikeuden perusteet luonnonoikeuden pohjalle. Hän loi perustan uudelle kansainväliselle omistusoikeudelle teoksessaan Mare Liberum (Vapaa Meri). 

Grotius oli tavallaan kiinnostunut enemmän siitä, mikä ei ole omaisuutta kuin siitä, mikä on. Grotiuksen mukaan omistusoikeus voi olla vain kohteisiin, joita voimme kuluttaa tai muokata yksilöinä. Hänen päättelynsä mukaan meri ei voi olla omaisuutta, koska kuten ilmakaan sitä ei voi käyttää tällä tavoin kulutukseen tai muokkaukseen, joten se on yhteisessä hallinnassa. Grotiuksen omaisuusteorian mukaan maa voi olla omaisuutta, koska ihminen hyödynsi sitä esimerkiksi viljelemällä. 

Grotiuksen määritelmässä keskeiseksi nousi hyödynnettävyyskriteeri. Hyödynnettävyyskriteeri tarkoitti sitä, että jos hyödyllisiä asioita jätettiin käyttämättä, niillä ei ollut omaisuudensuojaa ja ihmiset saattoivat näin ottaa haltuun muiden käyttämättä jättämää maata. Grotiuksen mukaan mikään paikallinen auktoriteetti ei voinut oikeutetusti estää vapaata kulkua ja käyttämättömän maan haltuunottoa: kaikkiin tällaisiin rajoituspyrkimyksiin voitiin vastata sodalla.

Grotiuksen mukaan se, mikä ei voi olla yksityistä omaisuutta, ei näin ollen voi olla myöskään valtion julkista omaisuutta, sillä molemmilla omistusoikeuksilla on sama perusta. Minkäänlainen valtiollinen lainsäädäntö ei tule kysymykseen siellä, missä omaisuuden kautta muodostuva kontrolli on jo periaatteessa mahdotonta.

Grotiuksen sanoiksi pukema ajattelutapa oli yleinen periaate 1500-1600-luvulla. Yleisesti hyväksyttiin, että hyödyntämättä (viljelemättä) jätetty maa ei ollut kenenkään omaisuutta ja sitä viljelemään haluavat ja kykenevät saattoivat ottaa sen haltuunsa. Rooman valtakunnassa tämä ajattelutapa kiteytyi Res nullius-periaatteeseen, jonka mukaan mikä tahansa ”tyhjä asia” kuten asumaton maa oli yhteistä omaisuutta kunnes se otettiin käyttöön. Tämä tarkoitti etenkin maan ottamista viljelykäyttöön. 

More ja imperialistinen omaisuusteoria

Toinen 1500-luvun monitoimimies ja filosofi, englantilainen Sir Thomas More meni omassa omaisuusmääritelmässään selvästi Grotiusta pidemmälle. Teoksessaan Utopia (1516) hän esitti imperialistisen omaisuusteorian. Sen mukaan, mikäli paikalliset eivät halunneet liittyä ja omaksua uudisasukkaiden tuottavaa elämäntapaa, maanraivaukseen ja -parannukseen suuntautuneet uudisasukkaat voisivat oikeutetusti ottaa käyttöön viljelemättömät maat. Uudisasukkailla oli luonnonlainmukainen oikeutus ottaa maa haltuunsa ilman mitään paikallisen auktoriteetin lupaa, koska kyseinen maa oli puutteellisesti hyödynnettyä. Moren ajattelutavan mukaan siis esimerkiksi intiaaneilla ei ollut omistusoikeutta asuttamaansa maahan, mikäli voitiin katsoa, että uudisasukkaat kykenivät hyödyntämään maan tuottavammin. 

Sekä Grotiuksen ja Moren omaisuuskäsitykset syntyivät aikana, jolloin vapaata maata ja merta oli vielä vallattavana eikä niukkuus vallinnut. Oli helppoa tukeutua periaatteeseen, jonka mukaan omistusoikeus on ensimmäisenä ehtivän etu. Tätä voidaan pitää omistusoikeuden ensimmäisenä jakona. 

Pohdittavaksi

Grotiuksen ja Moren omaisuuskäsitykset herättävät tiettyjä kysymyksiä pohdittavaksi:

1) Miksi merta tai ilmaa ei voi omistaa, kun maata voi omistaa?

2) Eikö meri ole yhtä lailla hyödynnettävissä kuin maa? Miten määritellään hyödynnettävyyskriteeri nykyään?

3) Mitä seuraa siitä, että kukaan ei omista merta ja ilmaa? Esimerkiksi Björn Wahlroos on esittänyt näkemyksen, jonka mukaan vesien ja ilman saastuminen on ennen kaikkea omistajuusongelma, koska yhteisomistuksessa kenelläkään ei ole riittävää intressiä näistä huolehtimisiin. Näin esimerkiksi Itämeren osalla on tilanne.

4) Onko ensimmäisen etuoikeus oikeudenmukainen periaate omistusoikeuden syntymiselle?

5) Onko oikeudenmukaista ottaa omistusoikeus pois, mikäli maa tai muu omistettava asia on puutteellisesti hyödynnetty?

6) Antaako puutteellisesti hyödynnetty-kriteeri oikeutuksen esimerkiksi talonvaltaajille tilanteessa, jossa valtio tai kunta ei huolehdi omaisuudestaan?

7) Voidaanko yhä soveltaa periaatetta puutteellisesti hyödynnetystä omaisuudesta esimerkiksi kehitysmaiden suhteen?

Neuvotteluvalta

Suositeltavien kirjojen sarjassa ajattelin tällä kertaa nostaa esille Juhana Torkin ja Sami Miettisen Neuvotteluvalta-teoksen. Torkin aikaisempi teos Puhevalta oli erittäin hyvä ja mielenkiintoisesta aiheesta kirjoitettu teos. Neuvotteluvalta pyrki samaan hieman eri tarkastelukentällä. Molemmat teokset ovat suositeltavia, käytännönläheisiä luettavia. 

Ohessa muutama tekemäni muistiinpano Torkin ja Miettisen teoksesta omilla mausteilla lisättynä. 

NEUVOTTELU

Neuvottelun määrittely: Neuvottelu on prosessi, jossa tavoitellaan yhteistä tahtotilaa sopimuksen kautta

Huippuneuvottelijan neljä persoonallisuutta:

1. Valta: kakun jako

2. Analyyttisyys: kakun kasvatus uusilla aineksilla

3. Sosiaalisuus: kakunpalan myynti neuvottelukumppaneille

4. Periaatteellisuus: kakunjaon viisas pitkäaikainen johtaminen

Huippuneuvottelija keskittyy neljään perustavoitteeseen. Neuvotteluhyödyn:

1) jakoon
2) kasvatukseen
3) myyntiin
4) johtamiseen

Neuvottelijatyypit:

Oomegat odottavat ulkopuolisten kertovan, miten toimitaan
Alfat tekevät itse päätökset ja toimivat oma-aloitteisesti
Beetat ovat asiantuntijoita ja mielipidejohtajia oman asiantuntijaroolin sisällä
Gammat ovat statisteja

Neuvottelun eteneminen:

1) Henkilösuhteen luonti
2) Tarpeiden kartoitus
3) Vaihtoehtojen kartoitus: etsitään keinoja vastata osapuolten tarpeisiin
4) Ratkaisumallien kartoitus ja valinta jollakin kriteerillä
5) Tavoitteiden vaihto pakettitarjouksia käyttäen
6) Sopiminen

Harvardin nelivaiheinen neuvottelun säännöstö:

1) Ihmiset: erota ihmiset ja ongelmat toisistaan
2) Tarpeet: keskity tarpeisiin, älä positioihin
3) Vaihtoehdot: etsi luovasti joukko vaihtoehtoisia ratkaisuja ennen kuin siirryt varsinaiseen             päätöksentekovaiheeseen
4) Kriteerit: edellytä, että lopputulos perustuu objektiivisesti määriteltäviin kriteereihin

VALTA

Vallan määritelmä: ”valta on neuvottelijan kykyä saada haluamansa tulos joko suoraan tai epäsuorasti vaikuttamalla”

Suoran vallan lajit:

1) Rankaisuvalta: kyky asettaa toiselle pakotteita tai saattaa huonompaan tilaan (fyysinen rankaisu, nolaus, irtisanominen tms.)
2) Palkitsemisvalta: kyky antaa toisella palkkio tai saattaa parempaan tilaan (fyysinen nautinto, kehut, ylennys, palkankorotus tms.)

Epäsuoran vallan lajit eli sosiaalinen vipuvaikutus: (Robert Cialdinin teoksesta Influence)

1) Vastavuoroisuus
2) Jatkuvuusperiaate
3) Sosiaalinen hyväksyntä
4) Pitäminen
5) Auktoriteetti
6) Niukkuus

Vastavuoroisuus tarkoittaa kiitollisuudenvelkaa. Ihmiset ajattelevat, että vastavuoroisuuden periaatteen mukaan kiitollisuudenvelka nyt kompensoituu myöhemmin eivätkä halua jäädä kiitollisuudenvelkaan.
Jatkuvuusperiaate tarkoittaa sitä, että sitoudumme johonkin, jonka olemme kerran alkaneet.
Sosiaalinen hyväksyntä kuvaa ihmisen sopulimaista tarvetta tehdä kuten muutkin.
Pitäminen kuvastaa tunnetta yhteenkuuluvuudesta sen kanssa, joiden seurassa on leppoisaa. Ihminen on myöntyväisempi niille, joista hän pitää.
Auktoriteetti osoittaa ihmisten taipumusta uskoa ulkoisia merkkejä, ulkonäköä, titteleitä ja nimiä.
Niukkuus merkitsee sitä, nopeasti vähenevä ja harvoille kohdistettu tarjonta tuntuu houkuttelevalta. Asioiden arvoa voidaan nostaa luomalla niukkuuden ilmapiiri.

Richard Bandlerin ja John Grinderin kehittämä NLP eli neurolingvistinen ohjelmointi neuvottelutilanteissa:

1)    Aistikanavat: välittömien aistikanavien tärkeys (kuulo, näkö, tunto). Herätä kiinnostusta välittömissä aistikanavissa kielikuvilla, vertauksilla ja visualisoinnilla

2)    Ankkurointi: kytketään asia muualta otettuun positiiviseen mielikuvaan eli rinnastetaan siihen positiivisuutta viestiviä tekijöitä kuten mielihyvä, luovuus, menestys, hymy.

3)    Tulevaisuusnäkymät: maalataan visio, joka ohjaa käytöstä haluttuun suuntaan

4)    Myötäily ja johtaminen: luodaan vahva yhteys kumppanien välille siteeraamalla hänen ajatuksia, mielisanoja ja käsitteitä (Se mitä sanoit asiasta X… on totta). Tämän jälkeen johdetaan kommunikaatiota niin, että saadaan toinen seuraamaan omia maneereja ja ajatuksenjuoksua.

5)    Hypnoottinen kielenkäyttö: rentouttavien lauseiden yhdistäminen loogisiin toteamuksiin, jolloin aktivoidaan kumppanin molemmat aivopuoliskot.

NEUVOTTELUVINKKEJÄ

Vaikeneminen on hyvä neuvottelutaktiikka. Tottumattomat neuvottelijat pelkäävät hiljaisuutta ja ryntäävät täyttämään sen joko myönnytyksillä tai tarpeettomilla perusteluilla.

”Kysy aina ennen neuvottelupöytään istumista itseltäsi kenen puolella kello tikittää?” - Björn Wahlroos

”Ihmiset, jotka luulevat, että bisneksen juju on vahingoittaa kilpailijoita, eivät yleensä menesty. Bisneksen tarkoituksena on löytää konsepti, jossa kilpailijakin säilyy hengissä, mutta kilpailijalla ei ole insentiiviä tuhota sinun bisneksiäsi” - Björn Wahlroos

Jääkiekkokortit

Varmasti lähes jokainen 80-luvulla syntynyt miespuolinen henkilö on jossain vaiheessa 90-lukua kerännyt jääkiekkokortteja. Ala-asteikäisenä ne tuntuivat ainakin omassa lähipiirissäni olevan todellinen boomi, kaikki keräilivät kortteja. Joillekin korttien keräileminen ja jääkiekon seuraaminen oli intohimo ja elämää suurempi asia. Suosikkipelaajat ja -joukkueet olivat selvillä, niistä tiedettiin lähes kaikki ja näihin esikuviin pyrittiin samaistumaan. Toisille korttien kerääminen oli enemmän joukkoon kuulumista. Jääkiekko ei niinkään kiinnostanut, mutta kortteja piti kerätä pääasiassa sosiaalisesta paineesta. 

Itse kuuluin ensimainittuun ryhmään. Kortit olivat minulle todellakin elämää suurempi juttu, joihin pystyin käyttämään käsittämättömän paljon aikaa ja rahaa. Noin 15km yhdensuuntainen polkupyörämatka lähimpään korttikauppaan, vaikka vesisateessa, ei ollut ongelma, jos teki mieli saada lisää kortteja. Porin ja Tampereen korttikauppoihin oli säännöllisin väliajoin pakko päästä. Keräilykokoelman kartuttaminen oli kuin huume, johon olin koukussa. Korttien arvot listaava Beckett oli Raamattuni ja usko kokoelmani arvokkuuteen silmitön. 

Aikuistumisen ja korttiboomin katoamisen myötä keräilyharrastus kuitenkin jäi. Missään vaiheessa en ole kokoelmiani raskinut myydä vaan olen halunnut säilyttää ne hyvässä tallessa ajatuksella siirtää ne perintönä "isältä pojalle". Tänään Aamulehteä lukiessani intoni heräsi uudelleen, kun luin  juttua eilen Tampereen Vapriikissa järjestetyistä kansainvälisistä jääkiekkokorttimessuista. Juttua lukiessa iski suunnaton harmitus, etten ollut tapahtumaa aikaisemmin huomannut ja etten kyennyt siihen osallistumaan. Olisin todellakin halunnut osallistua. En tunnusta olevani kaikkea vanhaa kamaa haaliva orava, eikä keräilyharrastus ole jääkiekkokortteja lukuunottamatta kiinnostukseni kohde, mutta jokin kiekkokorttien keräilemisessä ja kokoelman kartuttamisessa kuitenkin kiehtoo. 

Tarkemmin harkittuani tulin johtopäätökseen, että kiekkokorttien kerääminen varhaisessa elämän vaiheessa on opettanut minulle ainakin seuraavat viisi asiaa: 

1. Tavoitteellinen säästäminen

Jos halusi saada jonkin tietyn arvokkaamman kortin tai kasvattaa kokoelmaansa, oli opittava säästämään sitä varten tai tehtävä töitä tienatakseen rahat tavoitteen toteuttamiseen. Oli myös opittava punnitsemaan vaihtoehtoja nimittäin yhden arvokkaamman kortin saaminen edellytti usein sitä, että luopui useamman halvemman kortin hankinnasta. Tämä toiminta opetti yleisemminkin rahan käyttöä. Arvokas oppi, joka pätee myös muihin asioihin kuin jääkiekkokortteihin. 

2. Kaupankäynnin alkeet

Iso osa koko keräilyharrastuksen kiehtovuudesta oli korttien vaihtaminen ja kaupankäynti kavereiden kanssa. Jos jollakin oli minun kokoelmastani puuttuva kortti tai minulla jonkun toisen kokoelmasta puuttuva kortti, alkoi armoton kaupankäynti ja treidaaminen. Muutaman markan arvoisten peruskorttien vaihdanta oli nappikauppaa, mutta parhaimmillaan vaihtoi omistajaa muutaman viikkorahan arvoinen paperinpala. Ahneus tuli kalliiksi ja vastapuolen hinku kannatti aina hyödyntää. Todellinen arvopaperikaupan alkeiskurssi ala-asteiässä!

3. Omaisuudesta huolehtiminen

Kortin arvo riippui aina sen kunnosta. Jos kortin kulmat olivat rypyssä, putosi arvo helposti puoleen. Oli siis opittava pitämään huolta omaisuudestaan. Korttikansioiden ylläpito opetti järjestelmällisyyttä ja huolellisuutta. Jälkeenpäin voi tehdä johtopäätöksen siitä, että pääsääntöisesti ne ihmiset, jotka eivät pystyneet pitämään huolta korteistaan, eivät ole myöskään myöhemmässä elämän vaiheessa pystyneet pitämään huolta omaisuudestaan eikä heille ole sitä juurikaan kertynyt. Sen sijaan huolellisille henkilöille on pääsääntöisesti iän myötä kertynyt myös muuta omaisuutta kuin vain keräilykorttikokoelma.

4. Käsitys arvosta

Kuten todettua, Beckett oli jääkiekkokorttien Raamattu, koska siinä julkaistiin kaikkien korttien arvot rahassa. Se kuinka uskottavia Beckettin arvot olivat tai kuinka hyvä likviditeetti eli rahaksi muutettavuus jääkiekkokorteilla oli, ja on yhä, on sitten toinen seikka. Siihen sijoittamiaan rahoja jääkiekkokorteista tuskin koskaan saa takaisin, enkä tunne ketään, joka olisi tällä toiminnalla päässyt rikastumaan, mutta nuorelle miehelle se opetti ainakin yhden asian, nimittäin sen, että arvopapereilla on erilaisia rahassa määriteltäviä arvoja ja keräilykokoelman kartuttamisen yksi keskeisiä ajatuksia oli arvonluominen. Selväksi tuli myös se, että toisilla asioilla on enemmän tunnearvoa kuin rahallista arvoa eli kaikki ei ole kaupan, vaikka joku olisi listahinnan valmis maksamaankin. Arvo on myös henkilökohtaista, koska jokin kortti on toiselle arvokkaampi kuin toiselle. 

5. Koijaaminen ja kaverit

Kuten todettua, kaupankäynti oli oleellinen osa keräilyharrastusta. Menestyksekäs kaupankäynti taas tarkoitti sitä, että pystyi ostamaan/vaihtamaan joltakin arvokkaan kortin selkeään alihintaan tai myymään/vaihtamaan jollekin arvottoman kortin selkeään ylihintaan. Kaikki keräilyharrastuksen parissa eivät olleet yhtä tietoisia eri korttien arvoista, joten pelin henki oli se, että yritettiin "koijata" tietämättömiltä arvokkaat kortit pilkkahintaan. 

Peruskikkoja oli oikeastaan kaksi: Ensinnäkin tietämättömiä kiinnostivat usein kiiltävät ja erikoiset kortit, joilla ei välttämättä ollut mitään tekemistä arvon kanssa. Näitä hyväksikäyttämällä yritettiin vaihtaa itselle arvopelaajien kortteja hyvällä vaihtosuhteella. Toinen keskeinen tekijä oli kaverit ja sosiaalinen paine. Parhaita kavereita ei koijattu vaan parhaat kaverit puhalsivat tottakai yhteen hiileen. Niinpä kaverit toimivat usein puhemiehinä uskotellen "koijattavalle", ettei hänen korteillaan ollut juurikaan arvoa ja että kauppa olisi hänelle ehdottomasti kannattava. Ala-asteikäiselle auktoriteetti ja ryhmäpaine oli tärkeämpi kuin tieto arvosta, joten kauppa kävi kivasti. 

Vaikka omasta mielestään sitä tietenkin teki vain loistavia kauppoja ja oli suorastaan korttikaupan mestari, on totuuden nimissä pakko todeta, että kyllä sitä itsekin tuli usein "koijatuksi", kun todelliset ammattilaiset olivat kyseessä. Voi veljet, kuinka paljon korttikaupat veikään meitä sinisilmäisiä junnuja! Ehkä tämän kaupankäyntitavan olisi pitänyt opettaa jotain myös moraalista...

Julkinen ostotarjous

Koska kokoelma ei ole koskaan täydellinen ja keräilyinnostukseni palattua, ilmoitain näin julkisen ostohalukkuuden seuraavien kokoelmien täydentämiseen: 

1) Pavel ja Valeri Buren kortit (kokoelmasta löytyy lähes kaikki rookie-kortista peliuran lopettamiseen, mutta joitain yksittäisiä kortteja ja harvinaisuuksia puuttuu)

2) Saku ja Mikko Koivun kortit (kokoelmassa on Sakun kortit rookie-korteista 90-luvun loppuun, Mikosta löytyy joitain alku-uran yksittäiskappaleita. Tätä kokoelmaa voisi täydentää)

3) Teemu Selänteen kortit (kokolemassa on Teemun kortit rookie-korteista 90-luvun loppuun. Tätäkin kokoelmaa voisi täydentää puuttuvilla)

Vaihdossa on tarjota esim seuraavia kokoelmia:

1) Wayne Gretzkyn kortit 90-luvulta (hajanainen, mutta laaja kokoelma legendaa)

2) Mario Lemieuxin kortit 90-luvulta (hajanainen, mutta laaja kokoelma toista legendaa)

3) Suomalaiset NHL-pelaajat (Näitä löytyy paljon aina Reijo Ruotsalaisesta, Teppo Nummisesta, Jere Lehtisestä jne tuoreempiin ja harvinaisempiin)

Jos siis kaappiesi pohjalta löytyy jotain kiinnostavaa, niin ilmoita kommenttikentässä tai ota yhteyttä.

Onko asunto omaisuutta?

Isokauppilan Tero kommentoi osuvasti "Mitä sinä omistat?"-blogiani tuomalla esille Robert Kiyosakin näkemyksen, jonka mukaan asuntoa ei tulisi laskea varallisuuteen, koska se ei tuota kassavirtaa. Ajatus oli niin kiehtova, että sille piti pyhittää oma blogiteksti.

Näkemys, jonka mukaan asuntoa ei kuuluisi laskea varallisuuteen, koska se ei tuo kassavirtaa, on mielestäni hyvin perusteltu ja yksi tapa jäsennellä asiaa. Oma näkemykseni kuitenkin kallistuu sille kannalle, että asunto kannattaa laskea varallisuuteen. Perusteluna ei ole niinkään kassavirta vaan se, että asunto on yksi hyvä muoto varallisuuden arvonsäilyttämisessä esimerkiksi inflaatiota vastaan. Teen kuitenkin selvän erottelun koti-asunnon ja sijoitusasunnon välillä.

Koti-asunto

Koti-asunnon lasken varallisuuteen, mutta en sijoitukseksi, koska sen hankinta tulisi mielestäni tehdä muilla kuin sijoituskriteereillä. Koti ostetaan ensisijaisesti elämistä varten ja tyydyttämään niitä tarpeita ja vasta toissijaisesti sen arvonkehityspotentiaalin perusteella. Koti ei tuota kassavirtaa, mutta sen synnyttämiä kustannuksia (asumiskustannuksia ja pääomakustannuksia) tulisi tarkastella suhteessa muun asumismuodon synnyttämiin kustannuksiin eli esimerkiksi vuokrakuluihin.

Sijoitusasunto

Sijoitusasunnon lasken sekä varallisuuteen että sijoitusomaisuudeksi, koska se on yksi vaihtoehtoinen sijoitusmuoto ja sen hankintaa ohjaa ensisijaisesti tuotto ja arvonkehityspotentiaali. Sijoitusasunnon tuloja (esim vuokratulot-vastikkeet) tulisi verrata muiden sijoitusmuotojen tuottoihin ja riskiin ja tehdä sijoituspäätökset tältä pohjalta.

Arvopaperin kolumnisti Karo Hämäläinen pohti juuri blogissaan samaa teemaa. Hänen mukaansa:

"Asunto on kohtuullinen inflaatiosuoja, ja omassa käytössä olevaan asuntoon liittyy vielä se bonus, ettei inflaatioarvonnoususta tarvitse maksaa veroja toisin kuin muissa sijoituskohteissa. Inflaationpelko on ihan kohtuullinen syy hypätä takaisin omistusasuntoveneeseen.

Makrotaloudelliset perustelut ovat aina perusteluyrityksiä, näennäisiä järkiargumentteja, joilla yritetään kääntää tunnetta järjen kielelle. Todellisuudessa omaan käyttöön tulevan asunnon ostossa tunne ja järki -tasapainolaudalla tunteen vaikutus on suurempi kuin sijoitusasunnon kohdalla. Sitä paitsi oman asunnon hinnassa vertailukohdaksi sovi niinkään neliöhinta kuin vastaavalla tavalla tarpeisiin sopivan ja mielihaluja tyydyttävän vaihtoehtoisen kohteen absoluuttinen eurohinta."

Koko kirjoitus on luettavissa täältä: http://www.arvopaperi.fi/kolumnit_blogit/article323609.ece